Kun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi
uhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, -- maassa oli ehkä puoli
tuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät
lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen
mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema,
kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko
näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota
korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa
hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota
verivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran,
laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin
ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden
köyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen
kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät!
Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki.
Pilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan
kuin lämmittelemään.
Maassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä,
vilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä
kohti, -- koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin
asti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki
kylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin
hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.
* * * * *
Kylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä
muitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin
penkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä.
Vaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos
meluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä
jollain tavalla lohdutti... Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen
johtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen
avulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä,
kuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei
mies heräisi.
»Äiti! onkos meidän ohraa pannut halla?» kysyi kuusivuotias Iikka, kun
äiti tuli ulos. »Herkko sanoo, että senkin on pannut.»
»On, lapsi.»
Poika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. »Mutta kun se on samanlaista
kuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät», väitti hän.
»Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.»
Sitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti
vain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja
tunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa.
»Äiti, äiti, täällä on jäätä!» kuului viisivuotisen tytön heleä
riemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta.
»Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan», käski äiti vanhinta
poikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä
kujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän
herätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan
ja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä.
»Pistelköön», sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan
enää näkyneet ummessa pysyvän.
Mikko tuli tupaan.
»Huomenta.»
»Jumal' antakoon», vastasi vaimo.
»Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?»
Seppä nousi piippuun panemaan ja sanoi:
»Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?»
»Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?»
Mikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään.
»Mikä siinä olisi... Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»
»Löyhä?»
»Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»
»Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?»
Seppää huvitti kiusata tarkkaa miestä.
»Saattaahan siitä tulla lujakin.»
»No ja saattaako tulla löyhäkin?»
Sepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti
vanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime
kysymykseen virkkoi:
»Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo ... se palaa ja
muuta.» Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos
tämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se
kitsasta sydäntä.
»Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?» kysyi Mikko yhä katsellen ja
koputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi
kokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman.
»Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat
varkaat vähävoimaisia.»
»Hm.» Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä
löydy.
»Nyt on ollut Jumalalta kova yö», sanoi sepän eukko.
Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla
äänellä:
»Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt
köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin
neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän
puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan
väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti,
senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että ...
ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää... Mutta
rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri.
Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää
jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan.
Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä
kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna
oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja
näytti sinne aikovan kadota.
Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä
ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään
ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin
miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä
juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa
uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona.
Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta
tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun
miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua
lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää
silmäkulmastakaan esiin.
Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja
vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin
sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo
olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana
mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea
takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa
ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua,
alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata
maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti.
Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen
ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin
valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut
näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta
hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä
uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa.
Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi
koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan
elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti
elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki
kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen
pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa
ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa,
sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden
oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä
ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta
ei koskaan hävyttömästi.
Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan
lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta
ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat
viljavainiot.
Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut
noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat,
tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio
viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä
sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä,
että viime öinen halla oli vienyt vainiosta *kaiken mehun*, tunnelman
samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa
hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten
seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman
rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat,
joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa
härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret
alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, -- eivät
olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän
rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin
tajusivat mitä oli tulossa.
Se ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa
tuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä
synkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan
maininnut *omasta* kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan,
vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta.
Jokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa,
tahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän
kasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa,
jotka sitkeästi »elivät vanhuuttaan» melkein mullattomissa kivien
koloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää
toistensa heimolaisina.
Pitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti,
sipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen.
»Herra armahda ja auta», alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua,
»millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla
kun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on
vähäsen.»
Hölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla
hullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo
vetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se
olisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt.
»Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä ... kyllä sen nyt
kelpaa... Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa...»
»Hääh?» kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli
nimeänsä mainittavan.
Hölmö hypähti pelästyneen näköisenä.
»Juutina!... no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua
sellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee... Mä vaan sanoin, jotta
teillä on jyviä, muilla on jos sattuu.»
»Mitä sinä mun jyvistäni?»
»Ei, ei, älkää suuttuko... Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana,
kädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille
jotain höpistä ... kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei
aina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä
nyt aiotte elää?»
»No, entä sinä itse?» kysyi joku.
»Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan
leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä
yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit
akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle
nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi:
»Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka
ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha
kuin loukun läpi vedetty... Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on,
että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka...»
Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se
olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen:
»Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin
leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä
taas muutti muotoa.
»Herra Jumala tätä yötä!»
Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja
kysyi rautaa tarkoittaen:
»No mitä se nyt maksaa?»
»Parikymmentä penniä.»
»Minä panen muistiin siihen sinun entiseen...»
»Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän
leipää.»
»Noo ... sopisihan se siihen vanhaankin.»
»Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy... Ei sitä tahdo nyt riittää
velkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.»
Siikalahti mutisi jotain epäselvää.
»Häh?» kysyi seppä.
»Tuota ... pane nyt sitten mukulat hakemaan ... mutta en minä anna kuin
yhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.»
»Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.»
»Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan... Mitä ne pienempiä olisivat?»
»On ne.»
»Ei olekaan, älä valehtele.»
»Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä
köyhdy.»
»Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.»
Kumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään.
Huomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille.
»-- -- -- Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja
Tuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.»
Tuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen.
»Kuulkaa isäntä!» Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: »Märkäsen
Antti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten
puuropataa sekoittamaan ... minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa
tekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä
sitten itse tulen.»
Siikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen,
että toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta
Mikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka
usein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta
ja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua
pitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko
iloisella, nauravalla äänellä:
»Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?»
»Ei mitään.»
»Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?»
Esa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon
pistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa:
»No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi
työtä?»
Nyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti
katsellen Siikalahden isäntää.
Tumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein
mittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt.
»Mitäs mun nyt niin mieleenikään», virkahti hän kaksimielisesti.
»Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä
kerjää, sen jumal'auta saat uskoa, jos tahdot!»
Ja ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta
toisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen
vivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja
uhallinen.
Mutta Mikolle tuli kotikiire. »No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne
kaksi», sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä
yhteistä matkaa Esan kanssa.
»Perkeleen kitupiikki!» virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan
tupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin
häntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä
vihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia,
menneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä
Mikon läsnäollessa aisoissa.
Tuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän
otti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: »Ei maar, en minä jouda
tässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei
pidä leipäänsä syömän», lähti hänkin pois.
Kylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti
paimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös
ja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat,
ikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen
ja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta
teiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat
vapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät
valituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne
nutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan
aivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois.
Ja ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain
ei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas,
surullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat
sumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita.