Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä.
Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei
näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta
kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi
ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli
läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada
vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui
väsyneenä levolle.
Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja
pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut,
tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin
näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana,
olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa,
-- ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin,
puunlehtiin tai tähkäpäihin, -- kaikki ne olivat mykkinä kauhusta.
Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät,
sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi
laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa.
Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä
useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen.
Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa
vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua,
silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa
kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä
varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului,
ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli
joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan
kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat
tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä
saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki
siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen
hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut
jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti
hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse.
Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti
maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti
hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat
kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti
kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä.
Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan
sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta
pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se
sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille
omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja
puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen
luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn
painon alla koukistunut.
»Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle.
Vastaamatta tähän virkkoi äijä:
»Tämä yö vie kaikki.»
Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän
vanhimpaan isäntään.
»Jollei nouse tuulta», vastasi hän.
»Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja
puhui sieltä:
»Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.»
Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus
oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja
parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa
ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä
keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että
tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa
kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti:
»Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.»
»Koskee se», myönsi äijä.
»Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.»
Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että
Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa.
»Ei ole... Pitäiskö olla?»
»Enhän minä sitä...»
»Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä
kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut
minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan
sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.»
Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi
sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan.
»Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla
kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa -- kumma, ettei Jumalan käsi sitä
rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen,
joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi
ukko:
»Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua
monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista ...
niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin... Vaan mitäs
siitä, maailma huononee aina vain.»
»Eipähän se näy paranevankaan.»
Äijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta:
»Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä», sanoi hän, »että mä
kelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet
liiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.»
Hautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän
alkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa
silmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta.
»Se on totta», myönsi hän, »mutta kun minua maailmassa on autettu ja
taattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt
velvollisuutenani auttaa myöskin muita.»
»Hm», murahti äijä.
»Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.»
Kaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä.
»Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.»
Äijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin,
kunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle,
virkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi
paikallaan, kyllä sen kuuli:
»Kaikki nyt otetaan tänä yönä.»
Ja hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja
vilkuttivat.
Kauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut
luulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä
hänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä
olevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän
ajattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä
toimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse,
joutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi
varmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä
vakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa.
Mutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt
muutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut
hänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa,
joutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi
mennyt... Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen,
huokauksen tapainen huudahdus »Hyvä Jumala!» pääsi hänen suustansa,
sillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa
tähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään
elottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa
ehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin!
Sanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse
maantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli
alkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki
kirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin
itse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli
kotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä.
Kun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin
hälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä
täältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä
oli valveilla.
Juuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan
takaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa
miehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti.
»Ei *kaikki* ole mennyttä vielä», sanoi vaimo ehdittyään miehensä
rinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin
varmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen.
»Jumala elää vielä», jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain
toivossaan murahti mies hylkäävästi.
Nuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista
hengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi
kamariin.
»Jumala», ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se
vain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku.
Hän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä
ikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika
läheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka
yhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata.
Viime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus
ja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että
hänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki.
Jonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi
levoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun.
Tieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja
yskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli
vainiolta pitkä riihitakki yllään.
Yhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa
lausetta: »Jumala elää vielä.» Ja samassa kun hän sen keksi, johtui
mieleen ajatus: »Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni
nukkumaan?» Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun
saattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!... Vihaisena
lähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan.
Mutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä
polvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla
vienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin
pehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi
ollut tässä huoneessa. -- -- »Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on
valta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä
olisikaan!... Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi
lihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä
nälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä
ajattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa
pöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa
rakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä
hirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra...»
Janne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen
hyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan.
Ja niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet
liikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja
rupesi itkemään.