Kauppias Mikkel Klitsi oli omituinen mies, sukkela mies tahi naurettava
mies, aina sen mukaan, miten kukin erilaisia luonnon ominaisuuksia
arvostelee. Hän oli omassa pitäjässä syntynyt, saanut kirjoituksen ja
laskennon opetusta eräältä papin apulaiselta. Oli ollut erään
vaasalaisen kirkolla olevassa puodissa puotimiehenä parisen vuotta. Kun
silloin täytti laillisen iän ja sai käteensä parintuhannen ruplan
suuruisen kotiperinnön, perusti itse liikkeen. Puodissa seisoi hän ensi
aikoina itse, mutta kyllästyi siihen vihdoin, kun ei tahtonut oikein
olla aikaa ryypätä ja hauskaa pitää, johon hän hyvien tulojen kera oli
totutellut. Vaimo koetti auttaa puodissa, mutta kun oli tottumaton ja
aika muutenkin meni kotitouhuissa, ei siitä tahtonut tulla mitään.
Mutta sittenpä keksittiinkin puotiapulaiseksi Kustaa Kastori, kaikin
puolin sopiva mies. Tämä muuten oli vaan tavallinen työmies,
neljänkymmenen ikäinen, kovin laiska ja juonikas tekemään juuri mitään
muuta kuin kummastuttamaan ihmisiä merkillisellä luvunlaskutaidollaan.
Jotkut pitävät Kustaata hupsunakin, kenpäties vain siksi, että hän oli
niin erinomaisen suulas, -- sillä pohjalaiset eivät koskaan pidä
suulasta miestä oikein viisaana. Mutta luvunlasku, se oli Kustaan
intohimo, hän laski tiellä käydessään, tupien raheilla istuessaan ja
loikoessaan, jopa väliin nukkuessaankin. Asetti alituiseen uusia, oikein
»hirmuisia» kysymyksiä ja ratkaisi niitä ääneen laskien.
Tämän miehen sai Klitsi puotimiehekseen. Kylläpä Kastorilla olikin
siihen oivat ominaisuudet, jahka laskee vaan pois hänen synnillisen
makeisten halunsa. Klitsin puodille oli Siikalahden kylästä noin kaksi
kilometriä. Kauppapuoti oli pieni putka, varustettu ainoastaan
välttämättömillä kaupantekotamineilla. Tänään oli ollut oiva liike.
Kastori oli saanut tyhjentää suureen saaviinsa koko joukon voipyttyjä,
antaa niistä pumpulilankoja, toiselle tamperelaisia pukukankaita,
kolmannelle ja neljännelle venäläisiä mattojauhoja j. n. e.
Liikkeen johdosta oli kauppias itse hyvällä tuulella. Hän oli ruvennut
»rommittelemaan» ja ryypännyt aamupäivän kuluessa jo useita laseja. Ilma
oli ollut lämmin. Hänen mitättömän pieni nenänsä tihkui vesiherneitä,
kun hän vanhanaikaisessa soututuolissaan kiikkui ja lojui puotikamarin
lattialla ja jostain »viisusta» uskollisella hartaudella lauloi,
kimakalla, honottelevalla äänellään:
»Sä olet hellin iloni,
Mun rakastettu neitoni,
Sua helleydellä ainiaan,
Rakastan hamaan kuolemaan.
Miehellä ei ollut korvaa rahtuakaan, sen lisäksi hän honotteli. Kun hän
nyt huusi koko voimallaan, olisi jääkarhunkin ollut vaikeata olla
nauramatta, puodista oli siihen asti kuulunut kovaääninen puhelu, mutta
se taukosi heti hiljaiseen supattelemiseen, kun kauppias alkoi laulaa.
Ne kuuntelivat siellä pystyssä korvin, tirskuivat ja nauroivat
vatsojansa pidellen.
Klitsillä oli pitkä paltto yllä, -- se oli muuten aina, kun hän
ryypiskeli.
Kuultuansa puheitten puodissa taukoavan meni hän, otti hyvän
rommiryypyn, avasi puodin oven ja tuijotteli sinne omituinen hymy
huulilla. Ihmiset puodissa koettivat asettua totisiksi, niin vaikeata
kuin se olikin.
»Kauppa käy kuin siimaa», honotteli hän aikansa tuijoteltuaan puotiin ja
nauroi silmiä siristäen.
»Laulanko mä teille?» kysyi hän.
»Laulakaa! -- Antaa tulla vaan.»
»Ei saa laulaa», kielsi Kastori, hyvin tietäen, ettei hänen kieltonsa
siinä mitään merkitse.
»Laulan mä, Kustaa, oikein korean laulun!»
Hän jätti oven auki, veti soututuolinsa likemmäksi ovea ja alkoi pää
kallellaan vetää:
»Maan ja taivahaan,
Mä aina unhotaan.
Sua ajattelen ainaa
Kun sä illoin
Aamuin loistat niin,
Sä olet rukouksenii.»
Puodissa-olijat poistuivat oven kohdalta koikkaellen naurunsa käsissä,
paitsi muuan kuuro ukko, joka ei laulua erottanut, vaan suuttuneena
katseli puotimiestä ja noita ihmisiä, joiden luuli hänelle nauravan.
Viimein tämä leikki loppui siihen, että Kastori kävi vetämässä kamarin
oven kiinni. Ei tullut kauppias sitä enää avaamaan, vaan kiljui sitä
hartaammin.
Muiden mentyä ilmestyi puotiin rojuluinen mies. Tämä oli torppari
metsäloukoilta, nimikin oli Erämaan Heikki. Ei ollut mies puhelias,
Kastori sai kauan asioita udella. Jauhoja viimein alkoi kysellä. Kun
Kastori selitti, että naula maksoi 20 penniä, tuijotteli mies hetkisen
Kastorin silmiin ja näkyi sitten herkiävän välinpitämättömäksi koko
asiasta. Kastori jo alkoi tuskastua. Mutta päästiin vihdoinkin siksi
tolkulle, että Heikki veti taskustaan esiin hopeakuorisen Londonin
kellon ja kyseli, paljonko saisi jauhoja velaksi tätä panttia vastaan.
Kastori tutki kellon. Se oli siihen aikaan vähintään 20 markan arvoinen.
Kastori tarjosi leiviskän jauhoja. Mies katseli tuijotellen, oikeinko
tuo todella? Silmäkulmiin vetäysi jotain naurunkierrettä ja -- hän pisti
kellon taskuunsa.
»Tuleeko kauppa?» kyseli Kastori tolkussaan.
»Mikä kauppa?»
»No, tämä jauhojen ja...?»
Mies hymähti.
»Eihän se mikään kauppa ole -- ilmanhan multa kellon veisit.»
»Ei tuollaisilla ole tähän aikaan suurta arvoa.»
»Eikä mun joukkoni kauan elä jauholeiviskällä. Syödään männynparkkia ja
jäkälöitä.» Mies meni pitemmittä puheitta pois. Kastori katseli hänen
peräänsä. Ei hän ollut koskaan syönyt männyn parkkia. Mutta jostain
syystä johtui hän ajattelemaan, että tuollainen mies voi niillä tulla
toimeen kokolailla ... se kun lie niihin tottunut. Niin aivan tuhma ei
se mies ainakaan ole kuin näyttää, ajatteli Kastori vielä illalla samaan
aikaan, kun Siikalahden Mikko astui puotiin.
»No mitä se isäntä nyt ostaa?» rupesi Kastori kyselemään. Mikko kaiveli
piippuaan kessun poroista tyhjäksi ja tahtoi »Rettingin kasakoita nyt
aluksi piippuun». Kastorin silmät sirahtivat kurillisesti ja ajatuksissa
vilahti: tuo vanha kitupiikki! Mutta hän toi juhlallisesti
tupakkalaatikon tiskille:
»Tass' onkin nyt vaabenoita», sanoi. »Saamari, kyllä ne ovat äijää!»
»Vaapenoita?» epäili Mikko hypistellen karkeita parikunnan kartuusia
laatikossa. »Jopas valehtelet!»
»Valehtelet? Jumal'auta, katsos, etkö sä loittoposki nyt sen vertaa
ymmärrä, vaikka olet kestikievari ja niin rikas kun Hooperkin äijä
(Siikalahden Mikkoa huvitti ja nauratti) että jota parempia kartuusit
ovat, sitä suuremmiksi ne leikataan. Kuulepas, pruunin painekin on aina
sitä parempaa, mitä suurempia hakoja ja lastuja. Se paine, oikein hyvä
paine, jota värjärit viljelevät, on oikein suuria lastuja. Mutta ei
täällä siitä ämmät huolisi, niille täytyy tuoda huonompia, hienoa
puutua... Sellaista se on, mies.»
Siikalahden Mikko ja Kastori näkyivät olevan hyviä tuttuja. Sillä aikaa
kuin Kastori pruunin paineella todisti Parikunnan kartuusit »Rettingin
kasakoiksi», puhdisti Siikalahden Mikko tarkoin rautanaulalla piippunsa
sisustan, jonka jälkeen sen jälleen täytti saman naulan avulla niin
täyteen kuin ikänä mahtui ja vielä kukkuraakin pani. Sytytti ja imi
hidaskulkuista savua posket lontossa ja pitäen piipun koppaa
nenäpystössä ylöspäin, kun tupakat tahtoivat kuohua ja varista.
Kastorilla oli omat hommansa. Hän takoi kauppapöydällä rikki väskynän
siemenen kuoria sokeripuukon kamaralla ja keräsi siemenet yhteen kasaan.
Kun kasa oli valmis, pyyhkäisi hän sen tiskiltä käteensä ja heitti
suuhunsa. Siinä niitä paputellessa silmät kiiluvina miellyttävästä
nautinnosta hän tuskin huomasikaan Siikalahden Mikkoa, joka yhä
peukalonsa kynnellä tukki kuohuvia, palavia tupakoita piipussa pysymään
ja alkoi miettiä, että pitäisipä tämä polttaa loppuun, että saa vielä
täyttää piippunsa... Mikon piippu oli suuri visakollo.
»Mitä sä nyt paputat?» kysyi Mikko, joka ensin torkosi yksityisistä
mietteistään ja kiinnitti huomionsa Kastorin hommiin.
»Mä--m mä--m... Mä syön kiv... kivisisällyksen siem... siemeniä.»
Huomaamattaan nielaisi Kastori koko herkun ja rupesi sitten hengessänsä
noitumaan Siikalahden Mikkoa, joka hänet niin suloisesta nautinnosta
sotki.
»Kaikkia sinä syöt», tuumi Mikko pilkallinen hymy huulilla.
»Niin, niin tämä poika suimii, en minä ole niin kranttu. Minä olen
syönyt kaikkea muuta hyvää eläessäni ainakin kerta kyllikseni, paitsi
keitetyn maidon kuorta. Mutta syötkö viidessä minuutissa naulan
rusinoita? Syötkö? Minä maksan, jos syöt, mutta jos et saa kaikkia
syödyksi, pitää sun ne maksaa kaksinkertaisesti. Panetko vetoa? Syötkö?»
Mikon mielihalut heräsivät.
»Seitsemässä minuutissa minä syön!» vinkaisi hän innokkaasti omalla
tavallaan, joka tällaisessa tapauksessa sai vielä kummemman värityksen.
»Ei, mutta viidessä kun syöt, niin tuossa on käsi!»
Ei siitä lopultakaan tällä kertaa totta tullut, sillä Mikko päätti
itseksensä ensin asiantuntijoilta kuulustella, onko kukaan voinut syödä
naulan rusinoita viidessä minuutissa, ja jos niin on laita kyllä hänkin
sitten uskaltaisi ryhtyä vetoon.
Mikko veti nyt povestaan pienen mytyn sokeritoppapaperia.
»Jahah! Joko alkaa tulla kirjoitusta?»
»Mikäs siinä on», sanoi Mikko nauraen. »Minä vaan tulin sulle
näyttämään, minkälaisia nämä kirjaimet nyt ovat.» Hän levitti
likaantuneen, ryppyisen paperin pöydälle.
Kastori nauroi:
»Mikä tuo on?»
»K se on, tiedänmä.»
»Ei, poikaparka, kirjoittamaan niin opita, kuin sinä luulit», sanoi
Kastori suurennellen.
»Noo, perhana, et sinäkään siihen päivässä ole oppinut. Mutta kyllä minä
sen sulle sanon, että tulevana talvena minä jo kirjoitan.»
»Niinkö hyvin kuin minäkin?»
»Jos ei nyt niinkään, niin ainakin vähän huonommin. -- Mutta katsele nyt
sieltä tiskin alta mulle taas jotain paperia.»
Kastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti:
»Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat
kuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja.
Hyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle
talonpojalle.»
Kääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa
karvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva
pala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi
Kastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja
noitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut
puhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi
nahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa
vitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta
penniä.
»Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä... Saamari, ota muilta sitten
enemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.»
Kastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen:
»Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen ... mä sanon oikein vanhan tutun
vuoksi: _tuollaisen nälkäsilmän_!»
Mikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin.
»Nälkäsilmä...! itse olet, olet jo ... no myy pois kahdellakymmenellä
pennillä.»
»En vaikka ... nylje minut ennen!»
»Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.»
Kastori raivosi ja haukkui kitupiikiksi; se oli Mikolle mieleen. Viimein
otti Kastori salvumiehenkynänsä ja rupesi laskemaan nahkapalan
sisäänostohintaa.
»Hmm ... hmm ... kaks'koggon kolm on kuus ... nol'koggon noll' on nol'
... yks'koggon yks' on ... hmm ... hm... No ota se kahdella kym...»
»Tuota», keskeytti Mikko tarkastellen nahkapalasta, »en huomannutkaan,
kun tuolla oli noin paha haava... Sepä oli. En minä annakaan enää kuin
15 penniä, myö jos tahdot.»
Sanaa sanomatta sieppasi Kastori nahkapalan ja viskasi nurkkaan.
Nyt näyttiin todella oltavan suutuksissa kahden puolen. Mikko alkoi
kävellä kamariin päin. Mutta siinä hän pyörähti ja kysyi:
»Niin tuota, ettäkö sinä osaat laskea senkin, kuinka monta ohranjyvää
menee tynnyriin?»
»Hojaa!»
»Valehtelet.»
»Valheeksi sitä on moni muukin paksupää sanonut.»
Kastori alkoi sentään jo leppyä.
»Olen minä senkin laskenut, kuinka monta kertaa on kello knakahtanut
sitten maailman luomisen, ja senkin, kuinka monta kaisanruplaa pitäisi
panna päällekkäin torniksi, joka ulottuisi maasta kuuhun. Tässä onkin
laskut. Tässä on se kaisanruplarätinki ja tässä...»
Innoissaan levitteli Kustaa ihmettelevän Mikon eteen kauppapöydälle
suuria lankakimpun käärepapereita, jotka olivat täynnä numeroita. Kun
hän ilmoitti summan, mikä pitäisi olla kaisanruplia, ennenkuin torni
ulottuisi maasta kuuhun, jäi Mikon suu selälleen ja silmät tuijottelivat
ajattelevan näköisinä paperiin.
»Kun olisi ihmisellä niin paljon rahaa», huokasi hän.
Kastori purskahti nauramaan:
»Sepä tässä janottaa, mutta ei suuret särpimet!»
Mikko alkoi kehua, että on sillä Kustaalla ihmeteltävän terävä järki, ja
aikoi mennä kamariin. Kustaa haki äskeisen nahkapalan nurkasta ja sanoi:
»No, ota nyt tuo nahkapala sillä viidellätoista pennillä. Ei se ole kuin
puoli hintaa, mutta olkoon.»
Mikko antoi viisitoista penniä, pisti nahkapalan taskuunsa ja valittaen
ruikuttavalla äänellä, kuinka se Kastori taitaa ihmisiltä nylkeä
viimeisenkin pennin, meni hän kamariin.
Klitsi nukkui, oli jo kauan nukkunut soututuolissaan, lauluviisu kädessä
ja pitkävartinen piippu hampaissa. Mikko kävi tyrkkimään ja
retuuttamaan, kunnes kauppamies heräsi.
»Nukuttaako?» Mikko kyseli ja kävi istumaan.
»Näkyy nukuttavan», homisi Klitsi tyytymättömän näköisenä. Selvisi
kuitenkin vihdoin täydelle tolkulleen. Viinat näyttivät jo haihtuneen
päästä.
»Tässä aamulla tuli tuon Ahlströmin kanssa vähän ryypättyä», rupesi
Klitsi kohmeloisena ja haukotellen selittämään.
»Se vaan ryyppää ja rikastuu, silloin kun muut köyhtyvät», pisteli
Siikalahti.
»Itse rikastut. Et malta edes ryypätä.»
»Ei kannata muiden niin kuin porvarien.»
»Jaa, kunpa tässä saiskin myydä viinaa niin kuin kestikievarit, niin...»
Siikalahden silmät pienenivät, kun hän katsoi Klitsiin.
»Mitä se puhe on?»
»Sitä...» nauroi Klitsi viisastelevan näköisenä, tietysti tarkoittaen
Siikalahden salakapakoimista, joka oli yleisenä puheenaineena. Mutta
Klitsin nauru loppui heti tuhman näköiseen hätimiseen, kun Siikalahden
Mikko sanoi:
»Noo, kyllä se hokmannin kauppa kannattaa, kun sitä niin runsaasti myö
kuin sinä myyt.»
Mutta he jättivät pian koko tuon jutun ja Klitsi rupesi panettelemaan
nimismiehen hävyttömyyttä, kun ei salli edes lääkkeitä myydä, viinasta
ei puhettakaan, vaikka kyllä moneen kipeään tarpeeseen olisi hyvä sitä
saada omasta kylästä. Siikalahden Mikko oli liian viisas yhtyäkseen
samaan virteen, sillä hän tunsi Klitsin mieheksi, joka heti laittaisi
hänen puheensa kiertämään kylille, niin hyviä ystäviä kuin he olivatkin.
Vihdoin otti Siikalahden Mikko puheeksi jauhokaupan, jota hän harjoitti,
samoin kuin Klitsikin, ja rupesi puhumaan siihen suuntaan, että jauhojen
hintaa pitäisi ruveta nostamaan. Mieluista se olisi ollut toisellekin.
Mutta kun se, joka paikkakunnalla hinnat määräsi, oli kirkonkylän
kauppias, täytyi Klitsin harmitellen edelleen pitää vanhoja hintoja,
jollei tahtonut kokonansa ostajiansa menettää. Siikalahden Mikko
sitävastoin, joka möi paljon velaksi, ilmoitti aikovansa hintoja nostaa,
sielussaan salaisesti riemuiten siitä, että Klitsi oli ostajainsa
suhteen siksi riippuvassa asemassa, ettei tämän sopinut sitä tehdä.
Hänelle, Siikalahden Mikolle, oli sama, saiko jauhonsa myydyksi nyt vai
syksyllä. Ja syksyllä vilja maksaa, ajatteli hän.
»Olkoon myömättä syksyyn», jatkoi hän ääneen.
Klitsin sydäntä kirveli ajatellessa, että tuo voisi jauhoistaan saada
niin paljon paremman voiton kuin hän. Oli taas aikeessa ruveta
pistelemään, mutta kun Siikalahti samalla ikkunasta katsoessaan ilmoitti
Hautalan Jannen, Varpulaisen ja Valkolaisen tulevan tännepäin, joutui
Klitsi tuon ilmoituksen johdosta vähän epäjärjestykseen. Hän virkahti
ikäänkuin Siikalahdelta kysyen:
»Tulevatkohan maksamaan tuon Valkolaisen velkaa, tuota?»
Sitä ei toinen sanonut tietävänsä.
Klitsi oli hädissään siksi, kun ei tietänyt, ovatko ne hänelle
vihoissaan vai mitä ne ajattelevat nuo Varpulainen ja Hautalainen,
joiden ystävä hän ei ollut, mutta joiden vihollinenkaan ei hän olisi
tahtonut olla.
Miehet olivat jo tulleet puotiin. Klitsi avasi kamarin oven ja kutsui
sisään. Siikalahden Mikko siirtyi istumaan kamarin pimeimpään nurkkaan.
»Nytpä vasta miehiä tulee», toimitti Klitsi mielissään. »Käykää istumaan
ja pankaa piippuun. (Nostaen laatikon pöytään). »Täällä on kasakoita.»
»Mitä varten ne miehet nyt ovat kulussa?» kyseli Klitsi ymmällä siitä,
mitä oikein sanoisi.
»Sinäpä meitä tässä juoksutat», ilmoitti Valee.
»Minäkö?» Klitsi hymyili hämillään, ikäänkuin julkiseen kehumiseen
vastaten.
Hautalainen kaivoi piipustaan tuhat suuhunsa ja virkkoi suoralla
tavallaan:
»Sano asias, Valkolainen.»
Ja Valkolainen sanoi. Oli lähdetty katsomaan, eikö sen porvarin sopisi
sitä velkaa nyt odottaa syksyyn asti, ei suinkaan sillä nyt ole niin
kovaa rahan tarvetta. Kyllähän porvarilla aina rahaa on. Ja on sitä
hänellä, Valkolaisellakin, syksyllä, jahka tässä nyt vaan ehtii asiat
oikein järjestää.
»Kyllä minä tarvitsen nyt ... pitää jauhojakin ostaa, ja kun ne
rukiitkin varastettiin.»
»No et sinä sillä paljoa jauhoja osta», sanoi Valee. »Mistä tämä
Juhokaan nyt rahoja ottaa, eikä ole tässä muillakaan käsillä. Et sinä
sitä kuitenkaan hakemukseen saa panna.»
»Nyt saattaa vielä Jumala antaa vuottakin», kuului loukosta, missä
Siikalahden Mikko oli tähän asti ollut melkein huomaamattomana. Jokaisen
kasvot kääntyivät sinne päin, nähtävästi ensi silmänräpäyksessä
aprikoiden, oliko tuo pirullista ivaa, vaiko vain naivisti,
ajattelemattomasi lausuttu. Hautalaisen silmistä kuitenkin heti näki,
että hän käsitti tarkoituksen edellisellä tavalla. Valkolainen ikäänkuin
innostuneena lausui:
»Niin tuota, voihan sitä nyt vielä tulla, jos syksy tulee kaunis. Siksi
toiseksi, minä olen ryhtynyt hommiin saada sitä hypoteekkilainaa ja aion
sillä maksaa velkani.»
»Soo!» huudahti Klitsi.
»Se on hyvää lainaa, se», kuului Siikalahden Mikon nurkasta.
Myrkyllisen ivallisesti katsoi Hautalainen taas sinne päin. Mutta Mikko
ei mitään huomannut. Hän tunnusteli nyt kuitenkin sopivalla tavalla
päässeensä osalliseksi keskusteluihin ja aikoi säilyttää paikkansa.
»Saat sinä odottaa syksyyn», virkahti Valee, joka tahtoi nyt jo saada
asian loppuun. Siikalahden Mikko samalla rykäisi, kakasi kurkkuansa ja
pani piippuunsa »porvarin kasakoita».
Klitsin silmistä näki, ettei hän aikonut myöntyä, sillä hän sai yhtäkkiä
hyvin patruunamaiset käsitykset itsestään, kun johtui ajattelemaan sitä,
että häntä nuo tuollaisetkin mahtimiehet pyytelivät niin ... antaa
pyydellä! Kopeitapa ne kyllä ovat nuo... Antaa pyydellä!
Tuo ajatus lennätti hänet vauhdilla tupaan, mistä hän toi ihan uudet
saappaat, joita ylen pitkistä varsista ylhäällä kädessään kiikutteli
kuin laukkuryssä halvalla ostettua, hyvää ketunnahkaa.
»Katsokaa miehet, eikö siinä ole hyvät saappaat?» virkkoi hän, silmät
loistavina niitä yhä kiikuttaen ylös alas.
»Siinäpä on saappaat kerrassa!»
»Ne nyt ovatkin oikein porvarin saappaat.»
»Mitähän tuollaiset maksavat?» tutki Valkolan Juho.
»Rahaa ne maksavat», sanoi Klitsi äänellä, jonka piti ilmaista
Valkolaiselle ajatuksen että: mitähän sinäkin kyselet! Mutta siinä hän
samassa potki vanhat saappaat jaloistaan ja pisti uudet tilalle. Tahtoi
oikein saada tiedoksi, mille ne näyttävät. Varret ulottuivat reiden
pohjaan. Alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin.
»On niissä naruakin», ärähti Hautalainen, joka ei saappaista ollut ennen
puhunut mitään. Silloin jo oli toisten hiukan vaikea pidättää nauruansa.
»Nyt se onkin vähän hantesmannin näköinen», kehui Siikalahti, ja Valee
kyseli:
»Mihinkä porvari aikoo nyt näin kesällä noissa saappaissa lähteä?»
Klitsi selitti:
»Kirkkoon ja ... kaupunkiin ja... Täytyy olla vähän ihmistenmoiset
kengät, kun sellaisiin menee ja pitää herrainkin kanssa siellä tuttuna
olla ja hotellis kulkea, niin... Tässä hiljakkoin teetin housutkin
trikoosta...»
»Mennään miehet pois!» ärähti Hautalainen ja nousi.
»Mihinkäs nyt on kiirettä, mä haen ne housutkin nähtäväksi. Se onkin
sellaista kangasta, ettei sitä maanakkain kynsistä lähde.»
Hautalainen kuitenkin meni jo puotiin, ja Varpulainenkin nousi
lähteäkseen. Sanoihan kuitenkin vielä:
»No pidä nyt se Juhon velka syksyyn asti, kyllähän sitten lunastetaan.»
»En minä pidä.» Klitsi näytti yhtäkkiä joutuneen pahalle tuulelle.
»Meinaatko panna hakemukseen?»
»Mikäs siinä auttaa, jollei... Ota ja maksa sinä se.»
»Noo, mistä ne rahat nyt temmataan.»
Jatkamatta enää keskustelua lähti Valee pois. Valkolainen jäi
viimeiseksi nähtävästi kahden vaiheilla, puhuisiko vielä, vai jättäisikö
sikseen. Luonto alkoi jo vähän nousta, sillä koko mies muutenkin
inhotti, ja hän tarttui avaimeen lähteäkseen sanaa sanomatta. Mutta
Klitsi, joka jostain syystä oli hyvin tyytymättömällä tuulella,
muistutti:
»Maksatko sinä sen vai?...»
Valkolainen peräytyi päätä raapien.
»Kuule, sinun pitää odottaa sitä syksyyn ... saatpa odottaa
helpostikin. Älä nyt ole niin hävytön, kun ollaan vanhoja hyviä tuttuja,
ja muutenkin...»
»Mitäs varten mun *pitää*? Hoo! Komiain seuraa sinäkin pidät etkä jaksa
velkojasi maksaa... Saaturi!»
Siikalahden Mikon ääni rupesi kuulumaan loukosta:
»Minä olen aikonut tulla sinulle puhumaan, minäkin, että koettaisit
saada maksetuksi minullekin sen välin. Tahtoo tässä rahan tarpeita olla
niin että... Koeta nyt saada se tulevalla viikolla maksetuksi, Juho.»
Se lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä.
»Noo, rupea sinäkin», virkahti Valkolainen tuskallisena.
Siikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota
Valkolaisen huomautukseen, lähti puotiin.
»Et sinä odota sitten yhtään?» kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen
oli mennyt.
»En minä... No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja
Vaasasta, niin olkoon menneeksi ... kun vanhoja tuttujakin ollaan ja
monta kertaa yhdessä ryypätty.»
»Ilmaiseksiko?»
Valkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei
ollutkaan ihan odottamaton.
»Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi
niin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani
riitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei
sellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin... Perhana, ilmaiseksiko mun
pitäis hyvää tehdä?»
Klitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä
kärsivä.
Valkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin
tämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi
myöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada
ikävyyksiä takausmiehille.
»Koska pitäis lähteä?» kysyi hän alakuloisena.
Klitsi sanoi, että kyllä hän siitä ilmoittaisi, ja jatkoi perään:
»Vai on sulla Siikalahden Mikollekin tekemistä... Onko paljonki?»
Valkolaista muutenkin jo veti tuskan hikeen. Vastaamatta ollenkaan
Klitsin viime kysymykseen sanoi hän:
»No, minun täytyy tulla hakemaan ne jauhokuormat, vaikka ... kyllä se
on, kuule, liian paljon.»
»Maksa pois sitten, jos on paljon, kyllä minä rahalla hakijoita saan.»
»Olkoon sovittu, minä menen. Mutta ei puhuta siitä kellekään mitään.»
»Mitäs siitä... Ja jos niinkuin jauhojakin tarvitset, niin kyllä me
niiden kauppoihin sovimme... No hyvästi, hyvästi.»
Kun Valkolainen meni puodin läpi, näki hän Siikalahden Mikon siellä
ryömällään makaamassa kauppapöydällä ja aikoi, sanaa virkkaamatta, mennä
ulos. Mutta juuri kun hän tarttui oven säppiin, äänsi Siikalahti,
ainoastaan hiukan päätänsä kääntäen:
»Muista nyt, Juho, että tuot tulevalla viikolla.»
»En suinkaan minä nyt rahaksi voi muuttua, etkä sinä niin ole sen
tarpeessa... Se nyt on hävytöntä tuollainen, kun pyritään oikein
hätyyttämään... Minä varmaan tiedän, että rahan tarvetta ei sulla ole.»
»Noo», naurahti Mikko lyhyeen ja ystävällisesti, »se on minun asiani.
Koeta nyt saada tulevalla viikolla. -- Mutta perhana, kun sinä Kustaa
otat paljon!... Myy pois nuo rautanaulat kahdellakymmenellä pennillä,
kun ei mulla ole yhtään muuta rahaa joukossakaan». Hän tempasi tosissaan
rahataskunsa ja kaasi sen sisällön kauppapöydälle.
Valkolainen meni ulos, sillä hän huomasi, että tuo mies ei tänään kuule
hänen puhettansa. Tovereilleen kertoi, että Klitsi oli luvannut odottaa
syksyyn asti, mutta jätti ilmoittamatta, millä ehdolla. Mutta kahta
tuskallisemmin ahdisti häntä, että Siikalahden Mikkokin oli saatavaansa
vaatinut, jossa oli siinäkin Hautalainen takaamassa. Velka oli noin 200
markkaa, se nosti sydämeen tuskan.
Kun ne nyt rupeavat noin yksi ja toinen ahdistelemaan, niin ...
jumalaties, eikö talo ole myytynä jo ennen kuin hypoteekkilaina
ehtiikään...
Miehet kulkivat puhelematta, miettien. Vihdoin äännähti Hautalainen:
»Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa.»
»Mistä saisin rahoja?» ajatteli Valkolainen. Hän otaksui, ettei
Hautalainen tiennyt tuon 200 markan velkakirjan olevan Siikalahdella,
koska tämä oli sen hiljakkoin siirron kautta saanut joltain toiselta.
»On se», sanoi Valee melkein yhtä synkästi vastaten Hautalaisen
äskeiseen huomautukseen.
»Eikö sinulla ole rahoja käsillä, että maksaisit sen pois?» kysyi
Hautalainen.
»Olisihan minulla sen verran, mutta nyt on niin vaikea saada rahoja
käsille, ettei tahtoisi oikein sopia...»
Se jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista
sanoi hän:
»Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi.
Klitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä
silloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette
takaamassa.» Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi.
»No jos se vain sopii, niin tee se», hän sanoi, »ettei tarvitsisi vielä
senkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.»
Valkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi
toisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja
pimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta
elämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin
perinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen
varassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee
ryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja
Siikalahden Mikko alkaa, -- sen hän kyllä tiesi.
»Mistä saada rahoja?»
Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat
vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön
hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat
ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi,
senkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei
hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään.