Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että
Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin
iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin
liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka
salaisella kauhulla, -- tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten
kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu
liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime
talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset
säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa.
Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia
miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa
kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia.
Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla
lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut
tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla,
joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun
häränpakaran tahi muuta.
Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille
tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut
armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen
koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain
potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti
Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo
viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi
päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin
tuontuostakin parempia paloja kädessä.
Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla.
Tietääkö nimismies?
Kyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt
eivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta
kun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt,
niin...
Oikein todenteolla moni pelkäsi.
Kuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja
pelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää
tehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta...
Ei Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä.
Nimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan
liikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan
ulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan
muutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna.
Kesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat
jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli
jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään
maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä,
valvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy
ladattuna.
Kun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli
mahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään
erikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että
hän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita.
»Merkillinen mies!» sanottiin, »jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä
kukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.»
Näihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa
muutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin
pari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja
saanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen
korviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen
Ella oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti
myllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä
Grönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä
kaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei
mylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran,
y. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut
muistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena.
Mylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla.
Nimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun
joku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin
leikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi
suu hymyssä:
»Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan
ketun juonet.»
»Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan», arvaili
ajopoika.
Kun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa,
isäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen
arkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta.
Seuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä
itse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä
olisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet
mukaansa.
Mutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin
Vennu.
Grönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi
valtasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli
sisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten
kättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä
kiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli
tämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun
istuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut
sanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti
huomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma.
Kohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi:
»Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.»
Grönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen,
tuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän
oli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi
henkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan
hermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei
edes katsonut häneen, uudisti Vennu:
»Onko se totta?»
Silloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan
tavallisella äänellä:
»On.»
Nyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus
näkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä
kaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut
ja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti
sykkimään.
»Mutta se on valhe!» huudahti Vennu.
Grönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän
siirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella
itsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet
ristissä rinnalla.
Vennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän
hypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi
tekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen
väsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg
äkkiä:
»Mutta sanokaa nyt, *oletteko te syyllinen*?»
»Syyllinen!?» huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän
juuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin
tenhottomasti hän vastasi:
»En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.»
»Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te
oikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?»
Vennu puri hampaita.
»Niin tietysti.»
Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle
housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti:
»*Te olette syyllinen*.»
Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme.
»Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän.
»Minä.»
Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän
voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden,
joka häntä kiusasi.
»Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti
samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka
vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin
Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin
pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan.
Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä
siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti
kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat.
Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten.
»Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja.
»Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin.
Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen
käsirautain väliin, sitten vasemman.
Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän
koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi
itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin
hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua.
Renki sai käskyn valjastaa hevosen.
Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun
Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata
mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa'alla tavalla
ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja
voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg
puhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut
tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli
nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu
vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt,
auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä
voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi
melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen
silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti
hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain
hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa.
Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen
kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin.
Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin.
Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä,
nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat
syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein
jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle
seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja
juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni.
Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli
yllinkyllin.