VII.

Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin

kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys

korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo

heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät.

Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista

syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli.

Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä

ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin.

Pöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias

Antti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen

riipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa:

»Pane pois se taulu.» Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen,

jatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi:

»Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.»

»No niin kauan minä vain, kun te syötte», intti poika, aikoen kuitenkin

heti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois.

»Niin kauan», matki isä.

»Antakaa pojan opetella kirjoittamaan», virkkoi Matti.

»Mitähän hyötyä suliakin siitä opistasi on? Ei se ainakaan elätä?»

»Eipä taida tappaakaan.»

»Hm.»

Isä oli vähän aikaa vaiti.

»Kyllä se hyvä on kun osaa», sanoi Tuomi-Kustaa, joka oli päivätyössä

talossa. Poika jatkoi yhä piirtelemistään, koska ei isä näkynyt

ankaraksi käyvän.

»Oon se, että osaa hyvin vehkeillä ja juonitella,» pilkkasi isäntä.

»Eiköhän teidän mielestänne sitten kirjoittamisen taidolla voi tehdä

muuta kun vehkeillä ja juonitella?» kysyi Matti.

»Minähän olen sen sulle sanonut sata kertaa, että minä en ole koskaan

nähnyt kirjoittamisen taidolla tehtävän muuta kuin vehkeiltävän ja

juoniteltavan!» ärjäisi isäntä, ja jatkoi vielä perään: »Mitä sinäkin ja

Varpulan Valee nyt teette taidollanne, kun ei teillä ole tilaisuutta

vehkeilyyn ja juonitteluun, mitä jo?»

»Noo, ei sitä nyt vielä tiedä, vaikka joskus elämässä tarvitsisi.»

»Ei ikänä rehellinen talonpoika tarvitse sellaisia konsteja, sen minä

sanon kovaakin! Ettepä te, enempää toinen kuin toinenkaan, saa tolkkua

edes oikeuden protokollasta.»

»Kyllä niistä muuten selvä saadaan, mutta kun ne ovat ruotsia.»

»Sepä se!»

»On niitä nyt muitakin kirjoituksia, joista sopii ja tarvitsee saada

tolkku.»

»Mitä kirjoituksia? Ei mihinkään suomalainen kirjoitus kelpaa. Etkö

muista, kun me Metsä-torpparin kanssa yritimme viime käräjissä

kiinnittää sitä Valeen tekemään kontrahtia, niin tuomari määräsi

Kaleniuksella teettämään uuden kontrahdin ruotsinkielellä? Ei kelvannut

edes se, kun se oli talonpojan tekemä ja suomenkielinen. Mutta minä

sanoin heti tuomarille, että sellainen mies kun Kalenius ei kelpaa

tekemään mulle mitään, että jos sen välttämättä pitää olla herrain

tekemä, niin saa sen sitten kohta tehdä vähän paremmat. -- Oli vähällä

antaa mulle siitäkin sakkoa», hymyili hän.

»Kuule lempoa!» ihmetteli Tuomi-Kustaa.

»No sellaista se on aina. Sen tähden ne kaikki kirjoitukset ruotsiksi

vaativat että herrat saisivat pitää kaikki kirjoitusvehkeet ominaan.

Kyllä ne siksi poikia ovat etujansa valvomaan ja kaikki yksistä puolin,

että älä mene niiden kanssa marjailemaan! -- Poika, pane pois se taulu,

minä sanon.»

»Antaa kirjoittaa, osaahan se sitten edes nimensä», puolusti Kustaa.

»Hiiteen koko touhu! Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain

sukua.»

Poika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen

alkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä

nähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle

jäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta.

Toiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen. Niin tavatonta kuin se

olikin, jäi isäntä nyt toisten jälkeen pitemmäksi aikaa tupaan. Mieliala

tuossa pilviin katsellessa ja tuulen vihellystä kuullessa näkyi yhä

synkkenevän. Kun hän otti kätensä pois ikkunalaudalta ja oikaisihe

penkille pitkäkseen laskien syvän raskaan huokauksen rinnastaan,

katsahti takan luona puuhaileva emäntä häneen arasti ja kummasteleva

ilme silmissä. Samalla tuli hänelle kiirettä asiaa kamariin. Mutta

siellä hän seisahti keskilattialle, pyyhki esiliinan kulmalla silmistään

esiin tunkevat kyyneleet ja huokasi tuskasta värisevällä äänellä:

»Jumalani, jumalani, armahda meitä!» Sitten kohta hän levottomasti

pyörähti askareilleen, ajatuksissaan yhä kertoen rukoustaan. Häntä niin

tuskallisesti ahdisti kaksi asiaa: ensiksi se, että hän luki miehensä

kasvoista, kun se selällään, piippu suussa ja kädet pään alla makasi

penkillä, paatumuksen ja vihan ilmeen, toiseksi, että hän ymmärsi tuon

ilmeen syyksi katovuoden pelon, joka kaikista merkeistä päättäen oli

odotettavissa. Ja hän rukoili askaroidessaan, että Jumala ottaisi pois

katovuoden uhan ja poistaisi samalla hänen mieheltänsä paatumuksen syyn.

Mutta hänen ajatuksensa olivat niin hajalla ja sydän katovuoden pelon

tuottamaa tuskaa täynnä, että mitä enemmän hän puuhaillessaan rukoili,

koettaen kiinnittää ajatuksiaan lohdutuksen toivoihin, sitä enemmän

tuska vaan kasvoi. Hän toivoi, että hänen miehensä menisi pois, väen

luokse, jotta hän saisi tilaisuutta rauhassa polvistua ja ääneensä

huutaa. Mutta isäntä makasi hievahtamatta, ja kasvojen ilme muuttui yhä

synkemmäksi.

Hautalaisen piippu oli sammunut, mutta hän ei ajatellut sitä. Silmät

olivat auki ja tuijottivat eteenpäin, ne eivät kuitenkaan näyttäneet

katsovan mitään erittäin. Joku tuulen puuska viskasi ikkunaruutuun

muutamia sadepisaroita, jotka rapisivat kuin rakeet. Silloin liikahtivat

hänen silmänsä aivan kuin kysyen, olivatko ne rakeita. Ja vaikka ne

eivät niitä olleetkaan, tunsi hän kasvojensa pinnalla hyvin elävästi,

miltä tuntuu, kun rakeet heinäkuulla poskia pieksävät...

Sen lisäksi, että sydämen pohjalla makasi lyijynraskaana katovuoden

uhka, kokoontui sinne kaikenlaista muutakin lisäämään painoa, joka

johtui pääasiasta.

Hän oli aikansa mieheksi ottanut paljon osaa yhteisiin pitäjän asioihin,

oli nauttinut ja nautti yhä vielä pitäjäläistensä luottamusta.

Lautamiehenäkin oli ollut, mutta oli kerran oikeuden edessä solvannut

entistä nimismiestä Lindblomia siksi pahoin, että siitä syntyneen

kanteen johdosta poukahti laudalta. Ei siitä Lindblomikaan tosin paljoa

hyötynyt, sillä Hautalainen nosti häntä vastaan kanteen useista

virkavirheistä. Juttu monien mutkain perästä päättyi siihen, että

Lindblom menetti virkansa. Kapteeni Stoltin y. m. herrain kanssa oli

Hautalainen käräjöinyt, useinkin joutuen tappiolle riitajutuissa,

saaden sakkoja, mutta voittaen pitäjäläisten luottamusta yhä

suuremmassa määrässä. Sillä yleisen mielipiteen mukaan oikeusistuimet

ratkaisivat herrain ja talonpoikain välisiä riitoja kovin

puolueellisesti, aina edellisten eduksi.

Hautalan Janne ylpeili riitajutuistaan, tappioistaan melkein enemmän

kuin voitoistaan. Kokemukset olivat tehneet hänet muuten siksi

itsekkääksi, että hän asioissa, joihin koski, tahtoi aina sanoa

ratkaisevan sanansa.

Kun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet

viedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se

aivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli

itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla

muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys

lisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan

selittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen.

Jotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi

horjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo,

joiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen

tarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä

maanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman

ehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden,

oikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se

mateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa

jälkeen alkanut huomata.

Itse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut

omavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän,

nähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen

kautta joutui, -- mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia

tuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta

melkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan

suhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen

tähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään

sellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse

sellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat

»pennin päälle», että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei

vaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi.

Muita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet

takausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia

omiin nimiin.

Kaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen.

Takaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin

näyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa

horjumatonta kurssia, että »kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa», --

niin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi

selkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä

niin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota

vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat,

joilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla,

olisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä

itsenäistä talonpoikaa...

Emäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua

peräsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan

teki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut

tuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi

emäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo

emäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin

keskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin

asioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että

hänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli.

Valkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui

vieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon.

Valkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä

pitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja

reipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun

ovesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän

harvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme,

joka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa,

hävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä

heidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä

ystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä

kertaa koski jotain velkajuttua.

Niinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen

velkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho

oli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin

mentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi

syksyyn.

»Syksyyn», hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi

tarkoituksen.

»Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta...»,

sanoi hän ontelolla äänellä.

»Mitä mutta?» Janne katsoi Juhoa puoleksi säälivä, puoleksi pilkallinen

ilme silmissä.

Vaikka Juhoa oli hypoteekkilainan hanke niin innostanut, tunsi hän nyt

kuitenkin, kun piti kertoa Hautalaiselle, että hän on päättänyt sitä

hankkia, olevansa hyvin epävarma ja hämillään. Sillä hän tunsi Jannen

ajatukset siitä hommasta jo edeltäpäin. Ja kun hän vihdoin oli saanut

Jannelle selvitetyksi puuhansa, oli Jannen suu leveässä pilkkahymyssä ja

otsa ankaroissa rypyissä.

Seurasi vähän aikaa äänettömyyttä, kunnes Janne, katsellen ulos

ikkunasta, johon taas pirskui muutamia kylmiä sadepisaroita kuin

rakeita, virkahti:

»No sitten ei sinun tarvitse kauan odottaa vasaramarkkinoita. Herrat

joutuvat hyvästi sellaisissa asioissa.» Tämä lausuttiin katkeralla

äänellä, johon taas epäilemättä vaikutti ulkoilman synnyttämä tunnelma,

että luonto oli liittynyt yhteen liittoon kansan painajaisten kanssa.

Juho puolusteli hypoteekkilainan hyviä puolia ja sen edullisia ehtoja

heikonpuolisesti, sillä hän tunsi, ettei mikään maailmassa saisi tuota

miestä muuttamaan mielipidettään, silloin kun oli tuolla tuulella.

Se asia jäi siihen. Janne rupesi Klitsiä kiroilemaan ja noitumaan, että

kun sellaistakin miestä tässä vielä pitäisi pokkuroida. Mutta suostui

kuitenkin lähtemään Juhon mukana Varpulaan ja vaikkapa Klitsiinkin,

koska ei tuntunut olevan työn halua eikä muutakaan erinomaista

tekemistä.

Varpula oli toisessa päässä kylää. Ehdittyään pihaan kuulivat he tuvasta

kovaa melskettä ja rähinää. Samassapa jo ovesta poukahtikin rappusille

suinpäin juopunut mies, jonka he tunsivat heti kuleksivaksi kelloseppä

Ahlströmiksi. Valee, joka miehen oli heittänyt, seisoi punoittavana ja

kiukusta hehkuvana eteisen ovella.

»Niinpä täällä heitellään miehiä kuin tallukkaita», virkahti Hautalainen

ja jäi rappusten eteen katselemaan Ahlströmiä, josko tuo nousisi.

»Mene tiehesi, lurjus!» ärjyi Valee.

Ahlström alkoi sovitella jäseniään ylös nousua varten ja näkyi olevan

oikein aika juovuksissa. Nenästä vuosi verta, ja silmät, jotka

juopumuksesta veristivät, olivat kummallisesti pakarallansa, kun hän

tajuttomasti, ikäänkuin apua pyytäen, neljälle ulottimelle päästyään

tuijotti Hautalaiseen ja Valkolaiseen.

Miehet lähtivät tupaan. Emäntä tuli ovessa vastaan.

»Eihän sen kovin huonosti käynyt?» kyseli hän säälien juopunutta

katsellen.

»Kävi miten kävi, tuollaisen», arveli isäntä.

»Noo.» Emäntä katsoi häntä moittivasti. »Herra auttakoon, kun sen

nenästä juoksee veri!»

Miehet menivät tupaan. Ahlström kyllä näkyi huomaavan, mitä tapahtui,

sillä heti kun miehet olivat menneet, laski hän tuiman kirouksen. Emäntä

meni, ja vaikka inhoten, auttoi juopuneen ylös, talutti ja kehoitti

menemään. Ja kelloseppä meni kiroillen, hoiperrellen ja hammasta purren.

Tuvassa olivat talon rengit ja piiat jo koolla, työstä kotiutuneina.

Siellä nauroivat kaikki muut, paitsi yksi, paksusäärinen ja

möllähuulinen piikatyttö, joka itkeä nikotti oviloukossa ja toraili

toisia vastaan, jotka kaikin näkyivät hänelle puhuvan.

Isäntä vei vieraansa kamariin. Täällä näytti olevan sisustus

uudenaikaisempi kuin useitten naapurien kamareissa, sekä järjestys

somempi ja siistimpi. Talo muuten olikin kylän parhaimpia. Nykyiset

omistajat olivat siihen muuttaneet 7--8 vuotta takaperin Korvenloukolta,

missä ennen omistivat pienen Laitalan talon. Mutta kun emännän

perintöjen avulla kävi mahdolliseksi ostaa suurempi talo, myytiin

Laitala ja muutettiin Varpulaan, joka saatiin huutokaupassa edullisella

hinnalla. Rahoja oli vielä jäänyt kokolailla jälelle, joten talous

hyvin hoidettuna pysyi varmalla kannalla, vaikka huono aika rasittikin.

Vieraitten utelemisten johdosta kertoi Valee äskeisen kahakan syyn. He

olivat olleet hyviä ystäviä Ahlströmin kanssa, sillä miehellä oli hyvä

järki ja paljon tietoja ja hänen oli tapana käydä täällä lukemassa

»Turun Sanomia». Kirjoissa ei sillä ollut mitään sorkkia, maine oli

kaikin puolin puhdas. Selvällä päällä ollessa hauska, puoleensa vetävä

mies. Mutta juovuksissa ei sitä viitsi kärsiä kukaan, kaikkein vähimmin

hän, Valee. Noo, nyt oli tullut aika mettona, mennyt kaulailemaan tuota

Tiina-tönkälettä ja niakalehtamaan, ja sitten ruvennut tahtomaan

emännältä kahvia itselleen ja Tiinalle. Tuli viimein hänen ääreensä,

puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle niin, että

hänen luontonsa jo alkoi kuohua. Ei hän olisi kuitenkaan viitsinyt

kimppuun käydä, mutta tuo piika tomppeli rupesi samaan juoneen ja alkoi

emännältä kahvilaitoksia urputtaa, niin hän huomasi jo, että niillä on

jotain yhteisiä vehkeitä ja että se repale on saanut ymmärtämätöntä

tyttöä narrata. Se kävi jo niin aatamille että ... antoi kellosepälle

vähän loikaa.

Toisten mielestä se oli ihan oikein. Valee otti pullon kaapista ja

kaatoi ryypyn mieheen. Se oli luultavasti vielä kotitekoista perää,

sillä varakkaammat sitä olivat varustaneet siksi, että riitti monen

vuoden tarpeeksi.

Valkolaisen asian otti Valee verrattain paljon keveämmältä kannalta

kuin Hautalainen, minkä ehkä vaikutti se, että hän yleensä ei ollut

paljoa sekaantuneena takaussitoumuksiin, ja se, että hän oli

varakkaampi. Valee oli jo ennen kuullut Valkolaisen aikomuksesta hankkia

hypoteekkilaina. Tätä asiaa katseli hän ihan toisilla silmillä kuin

Hautalainen, ja heillä oli siitä ollut usein kovasanainen kiista. Se

alkoi nytkin heti. Mutta niin jyrkästi kuin Hautalainen vastustikin

Valeen valoisempia käsityksiä asiassa, huomasi selvään hänen nyt

helpommasta puhetavastaan, että ajatustenvaihto oli keventänyt painoa

hänen sydämeltään ja että Valeen vakuuttava, tulevaisuuteen luottava

mieliala ei ollut häneen vaikuttamatta.

He lähtivät Klitsiin.