Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään
ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo
kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona
niin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta
j. n. e.
»Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti
naurahtaen.
»Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa.
»Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä
tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä.
Äiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen
nähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti
vuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti:
»Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.»
»Mitä sinä niillä?»
»Minä ne vaan ottaisin.»
»Käske äitis tänne.»
Emäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka
niitä tahtoi.
»Minä ne vaan säilyttäisin.»
Vanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi:
»Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?»
»Eei olekaan, mutta...»
»Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on
nuoruudessa niin monta tuulta, niin että...»
Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä:
»Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin...
Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.»
»Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua,
eikä se tähän mitään koske, mutta...»
Tyttö rupesi kyyneltelemään.
»Mitä?» kysyi äiti.
»Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon
haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin
omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin
eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.»
Ukko katsoi muorin silmiin:
»Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.»
Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari
sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin
hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi
oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään
niitä arkkuunsa.
»Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille
Matille», tuumaili vaari.
»Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.»
»Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.» Ukko näkyi olevan
vähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin,
joka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena:
»No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa
järsimään!» ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään
muistutti:
»Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...» Mutta silloin emäntä jo
lennätti porstuassa.
Pihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin
mies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus
oli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle.
Kerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli
useita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo
siksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta
Tanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo
elämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta
hevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi
saanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen
vuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt
lienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille.
Kuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen
ulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät
rääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja
Samun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa.
»Älkää, älkää tulko!» emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia
tupaan menemästä. Sitten vanhemmille:
»Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole
edes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin
konillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan
niin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä
lieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin
kanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan,
kyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.»
»Älkää hyvä emäntä olko niin ynsiä», pyyteli puhevuoron saatuaan Samu,
pikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu
monipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella.
»Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä.
»Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä».
Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht'aikaa:
»Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. -- Niin ja elää meidänkin
täytyy. -- Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja
kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut.
-- Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei
koi syö eikä ruoste raiskaa.»
»Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen.
»Niin -- in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. »Älä sinä ilvehdi,
sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo
niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!»
Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen
lyöden:
»Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!»
Eliina punotti hämillään ja sanatonna.
Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu
joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta
leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa
oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne
varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt.
Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois
menossa.
»Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli.
»Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan
kaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään
pihaa saada pysymään viheriänä. -- Tuon kylänkepin toi Siikalahden
Eliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen
juoksuttamaan Hautalaan.»
»Menen.»
»Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen
jo tekemään valkeata takkaan.»
Tultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi
hameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä
poskipäitään.
Ja totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli
Hautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat
ja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo
kypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti.
Hautalan pihassa poika Matti teki seipäitä.
»Äikkistuikkis!» kuuli hän kuiskauksen takanansa.
»Vanha kulta»,[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi
Annikan siinä nauramassa.
[1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta »Äikkistuikkis vanha
kulta, mulla on jo uusi».
»Keskimmäinen», penäsi Annikka.
»Kultako?»
Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla
ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan
hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he
siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa.
»Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena.
»Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs...
Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti
tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja
tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli
menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä
ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen
nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi.
Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni,
noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin
melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta
niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa
vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi.
Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa,
oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste.
»Kuka se oli?»
Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja
vastasi välinpitämättömästi:
»Ei paljo kukaan.»
Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta.
»Sepä kummallinen otus oli sitten.»
»Märkäsen Annikka se oli.»
»Mitä asiaa sillä oli?»
»Kylänkeppiä toi.»
Äiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta,
mutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se
saattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille:
»Isäsi tulee, mene työhösi.»
Matti kiirehti seivästukille.
Samassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset
ulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä,
tanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset,
parrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty
aivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten
alle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta
kylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi
ensimäisenä:
»Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?»
»Toi kylänkepin.»
»Hm ... mitä se tahtoo?»
»Kokoukseen tietysti.»
»Mistä asiasta?»
»En minä kysynyt.»
Kysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista.
»No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.»
»Juuri se tuotiin», sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon.
Saatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista
kiinni rattaisiin ja meni tupaan.
Emäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun
muukin väki tulee.
»Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?» kyseli emäntä.
»Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee.
Joku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.»
»Eikö ollut eläimiä?»
»Ei.»
Ja sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat
paimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen
toisaalle:
»Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?»
Emäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut
tuollaisiin kysymyksiin, -- mutta samalla leimahti iloisempi ilme
silmissä, kun vastasi:
»Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.»
»Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!»
Emäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän:
»Miksi ei?»
»Siihen on monta syytä.»
»No mitä?» Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet
lanteilla kuuntelemaan.
»Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle
langoksi.»
»Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden
emäntä on kuollut?
»Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en,
Jumal'auta...»
»Älä vanno!»
»Mä sanon: minä en _Jumal' auta_ voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä
nytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.»
Äänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei
heti uskaltanut vastata mitään.
»Jumala sen tietää», huokasi hän vihdoin.
»Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.»
»Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan
hyväksi, pelon...»
»Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta,
missä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?»
Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää
tulisen miehen kiukkua.
»Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada
aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina
pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären
kanssa ja ett'ei Antti _säälin_ ja _lankouden_ vuoksi viitsi minua
hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.»
»Ajattelehan nyt vähän...»
»Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä.
Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia
velkojani, vaan takauksista syntyneitä.»
Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä
katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta
kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään
pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi
tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa,
mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni
purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat
ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli
hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä
kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin
hervahtuneena penkille ja huokasi:
»Jumala koettelee meitä.»
Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa
vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan.