varassa, katsoin paraaksi ryhtyä vesivaraston täyttämiseen oitis,
koska seutu tuntui ihan huuruavan kuumetta. Sekainen jokivesi,
kiiltävät liejuäyräät, viidakon helakan myrkyllinen vehmaus, ilmassa
leijuva kostea höyry, kaikki olivat varotusmerkkejä sille, joka
osasi niitä lukea. Lähetin senvuoksi liikkeelle isonveneen, johon
asetettiin kaksi isoa aarnia; ne riittivät meille päätyäksemme St.
Paul de Loandaan. Minä puolestani soudatin itseni pikku veneellä
maihin, nähtyäni brittiläisen lipun liehuvan palmupuiden latvojen yli
merkitsemässä Armitage & Wilsonin kauppa-aseman paikkaa.
Suistoviidakosta selvittyäni sen jo näinkin, pitkän, matalan,
valkaistun rakennuksen, jonka julkipuolella oli leveä kuisti ja
molemmilla sivuilla suunnaton röykkiö öljytynnyreitä. Rannassa
lojui rivi aallokkoveneitä ja kanootteja, ja yksi ainoa pienoinen
laituri pistäysi jokeen. Sen päässä odotteli minua vastassa kaksi
valkopukuista miestä, punaiset huivit vyötäreillään. Toinen oli
vanttera ja ruumiikas, harmahtavapartainen, toinen hoikka ja
pitkävartinen, kalpeat ja näivettyneet kasvot puolittain piilossa
ison leveälierisen hatun kaihtamina.
"Peräti hauskaa tavata teitä", tervehti jälkimäinen sydämellisesti.
"Minä olen Walker, Armitage & Wilsonin toimitsija. Sallikaa minun
esitellä samasta yhtiöstä t:ri Severall. Emmepä useasti näe
yksityistä huvialusta näillä tienoin."
"Se on 'Gamecock'", selitin. "Minä olen omistaja ja kapteeni --
Meldrum on nimeni."
"Tutkimusmatkalla?" tiedusti hän.
"Olen lepidopteristi -- keräilen perhosia. Tutkin länsirannikkoa
Senegalista alaspäin."
"Onko saalis ollut runsaskin?" kysyi tohtori, kääntäen minuun
hidas-ilmeiset kellahtuneet silmänsä.
"Neljäkymmentä laatikkoa on täynnä. Poikkesimme tänne ottamaan vettä
ja myöskin katsomaan, mitä teillä on minun alaani kuuluvaa."
Tällävälin olivat kaksi kruuboitani kiinnittäneet veneeni laituriin.
Kävelin sitten maalle uusien tuttavieni välissä, kumpaisenkin kilvan
udellessa minulta kuulumisia, sillä he eivät kuukausimääriin olleet
nähneet ainoatakaan valkoihoista miestä.
"Mitäkö me teemme?" vastasi tohtori, kun minä vuorostani olin
alkanut kysellä. "Toimemme tuottaa meille paljonlaisesti puuhaa ja
joutohetkinämme puhelemme politiikasta."
"Niin, Kaitselmuksen erityisestä armosta on Severall ankara
vapaamielinen ja minä innokas, jäykkä unionisti, joten väittelemmekin
joka ilta vankasti pari tuntia itsehallinnon myöntämisestä
Irlannille."
"Ja kulauttelemme kiniinisekotuksia", lisäsi tohtori. "Olemme jo
kumpainenkin kutakuinkin karaistuneita ilmanalaan, mutta viime
vuonna kiduimme alituisessa kuumeessa. Puolueettomana neuvojana en
suosittaisi teille tätä seutua pitkäaikaiseen oleskeluun, paitsi jos
perhosten lisäksi kokoilette basillejakin. Ogowai-virran suistosta ei
konsanaan sukeudu terveyslähdettä."
Kerrassaan miehekäs on se tapa, jolla tällaiset etäiset sivistyksen
etuvartiat heruttelevat karmeata huumoria kolkosta asemastaan
eivätkä ainoastaan urheina, vaan naureskellenkin ottavat vastaan
elämänsä uralle osuvia vaiheita. Kaikkialla Sierra Leonesta alaspäin
olin tavannut samoja huuruisia rämeitä, samoja eristettyjä kuumeen
ahdistamia asutuksia ja samoja kuivia kompia. On jotakin jumalaisen
sukuista tuossa ihmisen voimassa kohottautua olosuhteittensa
yläpuolelle ja käyttää sieluansa laskemaan leikkiä ruumiin kovista
kokemuksista.
"Päivällinen valmistuu puolessa tunnissa, kapteeni Meldrum",
huomautti tohtori. "Walker on mennyt sisälle sitä huoltamaan; hän on
tämänviikkoinen taloudenpitäjä. Jos haluatte, niin käyskentelemme
sillaikaa silmäilemässä saaren nähtävyyksiä."
Aurinko oli jo alennut palmupuiden latvarivin taakse, ja päämme
yllä kaartuvan taivaan avara kupu loisteli kuin jättiläissimpukan
sisäkuori pehmoisin, punervin värivivahduksin. Ken ei ole asustanut
maassa, missä ruokaliinan painavuus ja lämpimyys käy polville
sietämättömäksi, ei voi kuvitellakaan, mitä suloista huojennusta
illan vilpoisuus tuopi mukanaan. Tässä virkistävässä puhtaammassa
ilmakehässä tohtori ja minä kävelimme pikku saaren ympäri, hänen
osotellessaan varastosäilyjä ja selitellessään jokapäiväistä
puuhailuansa.
"Tienoolla on haaveellista viehätystäkin", virkkoi hän vastaukseksi
johonkin huomautukseeni heidän elämänsä yksitoikkoisuudesta.
"Asumme täällä suuren tuntemattoman reunassa. Tuonne päin", hän
jatkoi koilliseen viitaten, "tunkeusi Du Chaillu ja löysi gorillan
kotiseudun. Se on Gabuuni-maa -- isojen apinain alue. Tällä
suunnalla", kaakkoiseen osottaen, "ei kukaan ole käynyt kovinkaan
kaukana. Tämän joen halkaisema maa on europpalaisille miltei
tuiki tuntematon. Jokainen vuon ohitsemme kuljettama pölkky on
keksimättömältä alueelta lähtöisin. Olen useasti toivotellut itseäni
paremmaksi kasvientutkijaksi, nähdessäni mitä eriskummallisia
kämmeköitä ja muita outoja kasveja on ajautunut saaren itärantaan."
Tohtori viittasi loivaan ruskeankarvaiseen rantavieruun, jolle
tulva oli sirotellut jos jotakin törkyä. Kumpaisessakin päässä oli
kaareva niemeke kuin pienenä luonnon rakentamana aallonmurtajana,
muodostaen väliinsä pienoisen, matalan lahdelman. Sen peitti kelluva
kasvullisuus, ja pohjukassa virui tavattoman jykeä pirstoutunut
puunrunko, jonka korkeata, mustaa kylkeä vasten virta lipisi.
"Nuo kaikki ovat ylämaasta tulleita", selitti tohtori. "Lahdekkeemme
korjaa ne puoleensa, ja kun sitten tavallista runsaampi tulva sattuu,
pyyhkäisee se ne jälleen ulos ja kuljettaa mereen."
"Mitä puuta tuo on?" kysyin minä.
"Ka, jotakin lajia tiikkiä luullakseni, mutta näköjään on runko hyvin
laho. Tätä kautta ajelehtaa kaikenmoisia isoja kovia puulajeja,
palmuista puhumattakaan. Tulkaapas tänne sisälle."
Hän vei minut pitkään rakennukseen, jonka ympäristölle oli hajoteltu
epälukuinen paljous kimpiä ja rautavanteita.
"Tämä on vannehtimomme", huomautti hän. "Kimmet lähetetään meille
kimppuina, ja me panemme ne kokoon itse. No niin, ettehän varmaankaan
näe tässä rakennuksessa mitään erityisen kaameata?"
Minä silmäilin ympärilleni, korkeata kororautaista kattoa, valkeita
puuseiniä ja savipermantoa. Eräässä sopessa oli patja ja peite.
"En näe mitään kovinkaan peljättävää", vastasin.
"Ja kuitenkin on täällä jotain tavallisuudestakin poikkeavaa", jatkoi
hän. "Näettehän tuon vuoteen? No, siinä aijon tänä yönä nukkua.
En tahdo isoilla, mutta on se mielestäni jommoinenkin uskalluksen
koetus."
"Miksi?"
"No, onhan vain sattunut pulmallinen juttu. Puhuitte elämämme
yksitoikkoisuudesta, mutta vakuutanpa teille, että se on toisinaan
niin jännittävää kuin mielemmekin tekee. Parasta on nyt palata
talolle, sillä päivänlaskun jälkeen nousee nevalta kuumehuurua.
Tuolla sen jo näettekin joen poikitse tulla leijailevan."
Katsahdin hänen osottamaansa suuntaan ja huomasin pitkiä valkean
usman kiehteitä kiemurtelemassa sankasta, vehmaasta vesaikosta meitä
kohti, lipuen ruskean joen leveän pyörteisen pinnan yli. Samassa ilma
äkkiä kävi nihkeäksi ja kalseaksi.
"Päivälliskello moikaa", virkahti tohtori. "Jos tämä asia kiinnittää
mieltänne, niin kerron sen teille myöhemmällä."
Suurestikin se herätti huomiotani, sillä tohtorin sävyssä ilmeni
jotakin mielikuvitukseeni voimakkaasti tehoavaa hillittyä totisuutta,
hänen siinä seistessään edessäni tyhjän vannehtimon permannolla. Hän
oli kookas, tanakkatekoinen, reima mies, tämä tohtori, ja kuitenkin
olin keksinyt kummallisen ilmeen hänen silmissään, kun hän katsahti
ympärilleen -- en sen sanoisi pelkoa ilmaisseen, vaan pikemmin
valpasta varuillaanoloa.
"Sivumennen sanoen", huomautin paluumatkallamme, "olette näyttänyt
minulle hyvinkin monien alkuasukastyöläistenne mökkejä, mutta niiden
asujamista en ole nähnyt ainoatakaan".
"He nukkuvat vanhassa laivanramussa tuolla", vastasi tohtori,
viitaten joen toiselle rannalle.
"Vai niin. Enpä olisi luullut heidän siinä tapauksessa mökkejä
tarvitsevankaan".
"Kyllä he käyttivätkin niitä vielä ihan hiljakkoin. Olemme
sijottaneet heidät hylkyyn hiukan rauhottumaan. He olivat kaikki
puolittain järjiltään säikkyneitä, joten annoimme heidän muuttaa;
nykyisin ainoastaan Walker ja minä nukumme saarella."
"Mikä heidät säikytti?" kysyin.
"Se kuuluu samaan juttuun. Walkerilla ei varmaankaan ole mitään sitä
vastaan, että saatte sen kuulla. En näe syytä asian salailemiseen,
mutta paha paikka se totisesti on."
Hän ei siitä enempää vihjannut oivallisen päivällisen aikana, joka
oli minun kunniakseni valmistettu. Kävi selville, että "Gamecockin"
pienen valkean latvapurjeen pistäytyessä näkyviin Lopez-nientä
kiertäessämme olivat nämä hyvänsävyiset miehet oitis ruvenneet
valmistamaan kuuluisaa pippuriruukullistaan -- Länsirannikolla
suosittua erikoista kirpeätä muhennosta -- sekä keittämään jamssejaan
ja bataattejaan. Istuuduimme niin hyvän alkuasukas-päivällisen ääreen
kuin toivoakin saattoi, auttelijanamme nokkela Sierra Leonessa
syntynyt palveluspoika. Huomautin juuri itsekseni, ettei hän ainakaan
ollut ottanut osaa yleiseen pakoon, mutta samassa hän kohotti kätensä
turbaaniinsa, asetettuaan pöydälle jälkiruuan ja viinin.
"Mitään muuta minulla tekemistä, massa Walker?" hän kysyi.
"Ei, kaikki lienee kunnossa, Mussa", vastasi isäntäni. "En sentään
voi oikein hyvin tänä iltana ja soisin kovin mielelläni, että jäisit
saarelle."
Näin afrikkalaisen mustapintaisista kasvoista, että hänessä
taistelivat pelko ja velvollisuus. Iho oli saanut sen harmahtavan
punerruksen, joka neekerissä vastaa kalpeutta, ja silmät vilkuilivat
levottomina.
"Ei, ei, massa Walker", hän viimein huudahti, "teidän on parempi
tulla minun kanssani hylkyyn, sah. Paljoa paremmin minä teistä pidän
huolta hylyssä, sah!"
"Ei käy laatuun, Mussa. Valkoihoiset eivät karkaa asemiltansa."
Taaskin kuvastui neekerin kasvoissa tiukka ottelu, ja yhä pääsi
voitolle kammo.
"En voi, massa Walker, sah!" hän valitti. "Kautta kaiken minä en voi
jäädä. Jos olisi eilispäivä nyt taikka huomen, mutta tämä on kolmas
yö, sah, enkä minä hirviä siksi jättäytyä."
Walker kohautti hartioitaan.
"Menehän sitten!" hän sanoi. "Postilaivan poiketessa saatkin palata
Sierra Leoneen, sillä minä en rupea pitämään palvelijaa, joka lähtee
tiehensä silloin kun häntä kipeimmin tarvitsen. Tämä kai tuntuu
teistä salaperäiseltä, vai onko tohtori teille selittänyt, kapteeni
Meldrum?"
"Näytin kapteeni Meldrumille vannehtimoa, mutten mitään kertonut",
virkkoi t:ri Severall. "Olet huonon näköinen, Walker", hän lisäsi
kumppaniinsa vilkaisten. "Sinulle on tuima puuska tulossa."
"Niin, kaiken päivää on värisyttänyt, ja nyt on pääni raskas kuin
kanuunan kuula. Otin kymmenen graania kiniiniä, ja korvani humisevat
kuin kiehuva kattila. Mutta tahdon tänä yönä nukkua sinun kanssasi
vannehtimossa."
"Ei, ei, hyvä veikkonen. Ei siitä puhettakaan. Sinun on heti mentävä
makuulle; olen varma siitä, ettei Meldrum pane sitä pahakseen. Minä
makaan vannehtimossa, ja ennen aamiaista tulen tuomaan lääkkeesi, sen
lupaan."
Oli ilmeistä, että Walkeriin oli iskeytynyt tuollainen arvaamaton
ja raju vuorottelevan kuumeen kohtaus, jotka ovat Länsirannikon
vitsauksena. Hänen kelmeät poskensa olivat nyt tulistuneet, silmät
kiiluivat kuumeellisina, ja äkkiä hän siinä istuessaan alkoi
hourauksen kimeällä äänellä huikkailla laulua.
"No, hei, makuulle on meidän sinut saatava, veikkonen", sanoi tohtori
ja talutti minun avullani ystävänsä hänen makuuhuoneeseensa. Siellä
riisuimme hänet, ja nautittuaan voimakkaan rauhottavan lääkeannoksen
hän piankin tyyntyi sikeään uneen.
"Hänestä ei ole yön mittaan huolta", sanoi tohtori palatessamme
ruokahuoneeseen ja täyttäessämme lasimme vielä kerran. "Väliin on
minun vuoroni, väliin hänen, mutta onneksi emme ole kertaakaan
nujertuneet yhtaikaa. Pahotellut olisinkin aika lailla, jollen olisi
tänä yönä päässyt selvittelemään pientä salaperäistä seikkailua.
Kerroin teille aikovani nukkua vannehtimossa."
"Niin sanoitte."
"Nukkumisesta puhuessani tarkotin vartioimista, sillä uneen ei
minun sovi antautua. Meillä on ollut täällä sellainen säikky, ettei
ainoakaan alkuasukas suostu jäämään saarelle päivänlaskun jälkeen, ja
aion tänä yönä ottaa selvän siitä, mikä sen kaiken syynä lieneekään.
On aina ollut tapana, että vannehtimossa nukkuu alkuasukasvartia,
vanteiden varastamisen ehkäisemiseksi. No, kuusi vuorokautta sitten
katosi siellä maannut mies, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä
jälkeäkään. Tapaus oli totisesti eriskummallinen, sillä yhtään
kanoottia ei puuttunut, ja nämä vedet vilisevät liiaksi krokotiileja,
jotta kukaan pyrkisi uimalla rantaan. Tietymätön salaisuus on, mikä
miehen peri tai miten hän olisi voinut poistua saarelta. Walker
ja minä vain kummastuimme, mutta mustat päiväläisemme säikähtivät
pahasti, ja kummallisia mörkötarinoita alkoi liikkua heidän
keskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu puhkesi kolme päivää takaperin,
kun vannehtimon uusikin yövartia hävisi."
"Mihin hän joutui?" kysyin minä.
"Kas, sitäpä emme tiedä, emmekä edes osaa keksiä todenmukaista
arvausta. Neekerit vannovat, että vannehtimossa asustaa kouko,
joka vaatii ihmisuhrin joka kolmantena yönä. He eivät suostu
pysymään saarella -- heitä ei saisi millään ilveellä taivutelluksi.
Mussakin, joka on uskollinen poika kylläkin, jätti mieluummin,
kuten näitte, isäntänsä potemaan kuumetta kuin yöpyi saarelle. Jos
mielimme säilyttää kauppa-asemamme, niin on meidän saatava neekerit
rauhottumaan, enkä tiedä siihen parempaa keinoa kuin olla itse
siellä yötä. Tämä on kolmas yö, nähkääs, joten arvelen ilmiön taas
uusiutuvan, olipa se laatuansa mikä tahansa."
"Eikö teillä ole mitään vihiä?" tiedustin. "Eikö näkynyt
minkäänlaisia väkivallan merkkejä, veritahroja, jalanjälkiä,
vähintäkään vihjettä siitä, millaista vaaraa menette kohtaamaan?"
"Ei kerrassaan hiventäkään. Mies oli tipo tiessään, siinä kaikki.
Viime kerralla oli vartiana Ali-ukko, joka on ollut täällä
laiturinkaitsijana kauppa-aseman perustamisesta asti. Hän oli aina
vakaa kuin kallio, eikä häntä voinut työstään riistää muu kuin
väkivalta."
"No", arvelin minä, "ei ole tuo todellakaan mielestäni yhden miehen
urakaksi omiaan. Ystävänne on laudanumin herpaama eikä voi teitä
auttaa, sattuipa mitä tahansa. Teidän täytyy antaa minun jäädä
seuraanne ja viettää yöni teidän kanssanne vannehtimossa."
"Hei, siinäpä teette kelpo työn, Meldrum", huudahti hän
sydämellisesti, pudistaen kättäni pöydän yli. "En olisi rohjennut
sellaista seikkailua esittää, sillä se on jokseenkin paljon pyydettyä
tilapäiseltä vieraalta, mutta jos tarkotatte täyttä totta --"
"Aivan tosissani puhun. Malttakaahan, kun käväisen luikkaamassa
'Gamecockiin' tiedon, ettei miesteni tarvitse minua odottaa."
Laiturin kärjestä palatessamme herätti öinen taivas meidän molempien
huomiotamme. Suunnaton sinimusta pilviröykkiö oli kasautunut
maan puolelle, ja tuuli puuskui siitä kuumina hengähdyksinä,
jotka leyhyivät kasvoihimme kuin sulatusuunin ilmavirta. Laiturin
kainalossa siukui pyörteinen vuolle, hyrskäytellen pieniä valkeita
vaahtovihmoja laudotukselle.
"Hitto!" noitui t:ri Severall. "Nähtävästi saamme kaikkien
vastuksiemme lisäksi aimo tulvan. Tuo joen nousu merkitsee rankkoja
sateita sisämaassa, ja kun vesi kerran alkaa kohota, ei voi koskaan
ennakolta tietää, miten pitkälle sitä riittää. On ennenkin saari
miltei peittynyt. No, pistäydymmekin vain katsomassa, onko Walker
mukavasti levolla, ja sitten asetumme yötiloillemme, jos teille
sopii."
Potilas uinaili sikeästi ja me jätimme hänen viereensä lasillisen
rusennettuja sitruunia siltä varalta, että hän heräisi kuumepoltteen
janoon. Samosimme sitten tuon uhkaavan pilven luonnottomassa
pimennossa määräpaikkaamme. Vesi oli paisunut niin korkealle,
että kuvaamani lahdelma saaren päässä oli melkein häipynyt sen
reunaniemekkeiden uppoutumisen johdosta. Iso lautallinen ajopuita,
keskessään tuo jättiläismoinen musta runko, huojui tulvineessa vuossa.
"Se hyvä meille tulvasta koituu", huomautti tohtori, "että pääsemme
kaikista kasviaineksista, joita saaren itäpäähän kasasi äskeinen
ouruvesi märkänemään, kunnes tulva ne pyyhältää mukanaan
päävuolteeseen. Hei, tässä nyt on huoneemme; toin muutamia kirjoja,
tupakkakukkaroni lasken tuohon, ja meidän on koetettava viettää yömme
parhaamme mukaan."
Ainoan lyhtymme valaistuksessa näytti iso yksinäinen suojama hyvin
aavemaiselta ja kolkolta. Paitsi kimpipinoja ja vannekasoja ei
siellä ollut kerrassaan mitään muuta kuin tohtoria varten nurkkaan
asetettu patja. Me sommittelimme kimpilaudoista pari tuolia ja
pöydän, ja asetuimme pitämään pitkällistä vartiota. Severall oli
tuonut minulle revolverin ja itse varustautunut kaksipiippuisella
haulikolla. Me latasimme aseemme ja laskimme ne käsiemme ulottuville,
hanat vireessä. Kaita valopiiri ja ylitsemme kaareutuvat mustat
varjot olivat niin kaameat, että hän pistäysi talolle ja nouti
kaksi kynttilää. Vannehtimon toiseen sivuun oli sentään lävistetty
useita ikkunanreikiä, ja ainoastaan suojaamalla kynttilöitämme
kimpilaudoilla saimme ne ehkäistyksi sammumasta.
Tohtorilla näytti olevan rautaiset hermot. Hän oli nyt asettunut
lukemaan kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen
polvelleen ja vakavasti tähystelevän ympärilleen. Minäkin puolestani
pariin kertaan yritin lukea, mutta havaitsin mahdottomaksi keskittää
ajatuksiani kirjaan. Mietteeni aina väkisinkin harhailivat takaisin
tähän avaraan, autioon, hiljaiseen suojamaan ja sitä synkentävään
kammostuttavaan salaisuuteen. Vaivasin aivojani keksiäkseni jonkin
mahdollisen oletuksen, joka selittäisi noiden kahden miehen
katoamisen. Oli vain silkka tosiasia, että he olivat hävinneet, eikä
hämärintäkään aavistusta miksi ja minne. Ja tässä me odottelimme
samassa paikassa -- odottelimme ollenkaan arvaamatta, mitä oli
tulossa. Olin oikeassa siinä, ettei tämä soveltunut yhden miehen
urakaksi. Koettelevaa oli jo näinkin, mutta mikään maallinen mahti ei
olisi minua siellä toveritta pidätellyt.
Olipa se loppumattoman ikävystyttävä yö! Ulkoa kuulimme
voimallisen virran kohun ja loiskeen sekä yltyvän tuulen pauhun.
Sisäpuolella vallitsevaa painostavaa äänettömyyttä häiritsi vain
oma hengityksemme, tohtorin selailemien sivujen kahina ja silloin
tällöin moskiiton voimakas, kimeä ininä. Kerran hypähti sydämeni, kun
Severallin kirja äkkiä putosi maahan ja hän kavahti jaloilleen katse
erääseen ikkunaan suunnattuna.
"Näittekö mitään, Meldrum?"
"En. Entäs te?"
"Minusta hämärästi tuntui jotakin liikahtelevan tuon ikkunan
ulkopuolella." Hän sieppasi pyssynsä ja läheni sitä. "Ei, siellä ei
mitään näy, ja kuitenkin olisin voinut vannoa, että jotakin rahisi
hitaasti sen poikitse."
"Kenties palmunlehti", sanoin minä, sillä tuuli kiihtyi hetki
hetkeltä.
"Paljon mahdollista", myönsi hän ja istuutui jälleen kirjansa ääreen,
mutta hän loi yhtämittaa epäluuloisia vilauksia ylös ikkunaan.
Minäkin sitä pidin silmällä, mutta ulkona oli kaikki hiljaista.
Ja sitten kääntyivät ajatuksemme äkkiä toisaanne, kun raju-ilma
puhkesi riehumaan. Sokaisevaa salamaa seurasi jyrähdys, joka
vavahutteli koko rakennusta. Yhä uudestaan ja uudestaan välähti
huikaiseva leimahdus ja aina jylähti samassa kuin jättiläismoisen
kanuunan tuiskahduksina ja paukkeena. Sitten ryöpsähti troopillinen
rankkasade räikyttämään vannehtimon kororautaista kattoa. Tilava,
tyhjä suojama jymisi kuin rumpu. Pimeydestä tohisi kumma äänten
myllerrys, siellä kurnasi, loiski, porehti, kohisi, tipahteli, norui
-- mitä valuvaa ääntä vain voi luonto tuottaa sateen ropseen ja
siuhkeen ja virran kumean, vakaan jumun väliltä. Tuntien vieriessä
pauhu kävi valtaisemmaksi ja vakinaisemmaksi.
"Totta tosiaan", virkahti Severall, "tällä kertaa saammekin oikean
emätulvan. No, jopa vihdoinkin sarastaa päivä, ja se on siunattu
seikka. Olemmehan toki jokseenkin tehneet tyhjäksi kolmanteen yöhön
kohdistuneen taikauskon."
Harmaja hämy hiipi suojamaan, ja tuotapikaa yllätti meidät
täysi päivä. Sade oli helpottanut, mutta kahvinkarvainen virta
pauhasi ohitse kuin vesiputous. Sen rajuus sai minut pelkäilemään
"Gamecockin" ankkurin kestävyyttä.
"Minun on mentävä alukseeni", sanoin. "Jos se laahautuu ulohtaalle,
niin sitä on mahdoton saada takaisin vastavirtaan."
"Saari käypi aallonmurtajasta", vastasi tohtori. "Voin antaa teille
kahvikupposen, jos tulette talolle."
Olin viluissani ja voivuksissa, joten tarjous oli tervetullut.
Me jätimme pahaenteisen vannehtimon yhä ratkaisemattomine
salaisuuksineen ja rämmimme talolle.
"Tuossa on väkiviinalamppu", neuvoi Severall. "Raapaiskaahan siihen
tuli, minä pistäyn katsomassa, miten Walker tänä aamuna jaksaa."
Hän poistui huoneesta, mutta palasi tuossa tuokiossa tyrmistynein
kasvoin.
"Hän on mennyttä!" huudahti hän käheästi.
Sanat saivat minut kauhusta värähtämään. Seisoin lamppu kädessä
häneen tuijottaen.
"Niin, mennyttä!" kertasi hän. "Tulkaa katsomaan!"
Seurasin häntä sanaakaan hiiskumatta, ja makuuhuoneeseen astuessani
sattui ensi silmäykseni Walkeriin itseensä. Hän virui rentonaan
vuoteella siihen harmaaseen flanelli-yöpukuun verhoutuneena, jota
minä olin edellisenä iltana autellut hänen yllensä.
"Eihän toki kuollut!" änkkäsin.
Tohtori oli kamalasti kiihdyksissään. Hänen kätensä vapisivat kuin
lehdet tuulessa.
"Hän on ollut hengetönnä jonkun tunnin."
"Kuumeeseenko hän kuoli?"
"Kuumeeseen! Katsokaa hänen jalkaansa!"
Vilkaisin alas ja huuliltani kirposi hirmustunut ähkäys. Toinen jalka
ei ainoastaan ollut vääntynyt sijoiltaan, vaan pusertunut kerrassaan
ympäri mitä luonnottomimmalle kierteelle.
"Hyvä Jumala!" voihkasin. "Mikä on voinut tämän tuottaa?"
Severall oli laskenut kätensä kuolleen miehen rinnalle.
"Tunnustelkaa tästä", hän kuiskasi.
Laskin käteni samalle kohdalle. Ei tuntunut mitään vastusta. Ruumis
oli ihan pehmeä ja veltto. Se hyllyi kuin sahajauhonukkea painellessa.
"Rintalasta on rusentunut", selitteli Severall samoin kauhistunein
kuiskein. "Hän on mäsänä. Jumalan kiitos, että hän sai laudanumia.
Näette hänen kasvoistaan, että hän kuoli unessaan."
"Mutta kuka on tämän voinut tehdä?"
"Olen kokenut minkä kestän", sopersi tohtori otsaansa pyyhkien. "En
liene pahempi pelkuri kuin muutkaan, mutta tämä nykistää minut. Jos
olette menossa 'Gamecockiin' --"
"Tulkaa!" kehotin minä, ja läksimme me. Jos emme juosseet, niin
syynä oli kumpaisenkin halu säilyttää viimeinen tähde oman arvonsa
tuntoa toisen nähden. Keveässä kanootissa oli paisuneella virralla
kulkeminen vaarallista, mutta me emme siekailleet silmänräpäystäkään.
Hän ajoi vettä, minä meloin, ja veden päällä sen pysytimme
huvipurrelle asti. Sen kannella, kahdensadan metrin salmen kohistessa
meidän ja tuon kirotun saaren välissä, tunsimme taas olevamme oma
itsemme.
"Palaamme tunnin kuluttua tai niille paikoin", sanoi tohtori. "Mutta
tarvitsemme tovin tyyntyäksemme. En vuosipalkastanikaan olisi suonut
neekerien nähneen minua äskeisessä kunnossani."
"Olen käskenyt kokin valmistaa aamiaisen. Sitten lähdemme takaisin",
sanoin minä. "Mutta hyväinen aika, t:ri Severall, miten selitätte
tämän kaiken?"
"Se käypi yli ymmärrykseni -- olen ihan ymmällä. Olen kuullut
villien aavejuttuja ja naureskellut niitä muiden mukana. Mutta että
kelpo Walker parka, sävyisä, Jumalaa pelkääväinen yhdeksännentoista
vuosisadan englantilainen tuhoutuu tällä tavoin ainoankaan luun
jäämättä eheäksi ruumiissaan -- se on järkyttänyt mieltäni, sitä
en kiellä. Mutta katsokaas tuonne, Meldrum, onko tuo matruusinne
päästään vialla vai päissään, tai mikä on hänellä hätänä?"