jotakin miellyttävän ritarillistakin ajatuksessa, että heidän ainoa
pikku makupalansa säästettäisiin heidän pelastajainsa aterian
särpimeksi. Ei enää puhuttu kaviaarista.
"Sivumennen sanoen, professori", virkkoi mr. Patterson, "olen
vasta tänään kuullut, että te jo toistamiseen olette tällä tavoin
piiritettynä. Olisimme kaiketikin kaikki perin halukkaita kuulemaan
joitakuita seikkoja edellisestä kokemuksestanne."
Vanhuksen kasvot jäykistyivät synkästi.
"Olin Sung-tongissa, etelässä, vuonna 89", vastasi hän.
"On perin merkillinen sattuma, että jouduitte kahdesti niin
vaaralliseen asemaan", huomautti lähetyssaarnaaja. "Kertokaahan
kuinka Sung-tongissa pelastus saapui."
Väsyneillä kasvoilla syveni varjo.
"Meitä ei pelastettu", oli vastaus.
"Mitä! varustus antautui?"
"Niin teki."
"Ja te pääsitte elävänä?"
"Olen lääkäri samalla kuin hyönteistutkija. Heillä oli paljon
haavotettuja; he säästivät minut."
"Entäs toiset?"
"_Assez, assez_!" huudahti pikku ranskalaispappi pidättävästi
kohottaen kätensä. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Kiinassa.
Professori ei ollut sanonut mitään, mutta hänen himmeissä harmaissa
silmissään pälyi joku vaaniva kauhu, joka oli kalventanut naisten
posket.
"Olen pahoillani", virkkoi lähetyssaarnaaja. "Näen että asia on
tuskallinen. Minun ei olisi pitänyt kysyä."
"Ei", vastasi professori hitaasti. "Viisaampaa on olla kysymättä.
Parempi on kerrassaan vaieta sellaisista asioista. Mutta kanuunathan
ovat varmasti paljoa lähempänä?"
Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuokion hiljaisuuden perästä oli
jymy uudistunut, ja tuon kumean pääsävelen säestyksenä rätisi
vilkas kiväärituli. Taistelu saattoi olla käymässä juuri lähimmän
harjanteen takarinteellä. He työnsivät tuolinsa taaksepäin ja
juoksivat valleille. Hiiskumattomasti hiipivät alkuasukas-palvelijat
tulivat korjaamaan aterian niukkoja jäännöksiä. Mutta heidän
poistuttuansa istui vanha professori edelleen paikoillaan, nojaten
kookasta harmaantunutta päätään käsiinsä ja sama hautova kauhun
katse silmissään. Jotkut aaveet voivat olla haudattuina vuosikausia,
mutta kerran nousseina ei niitä ole helppo häätää takaisin uinumaan.
Kanuunat olivat ulkopuolella tauonneet, mutta hän ei ollut sitä
huomannut, syventyneenä kun oli elämänsä hirveään päämuistoon.
Hänen mietiskelynsä keskeytyi viimein päällikön astuessa huoneeseen.
Leveillä saksalaisilla kasvoilla paistoi tyytyväinen hymy.
"_Kaiser_ tulee hyvilleen", hän puheli käsiänsä hykerrellen. "Niin,
tällä pitäisi ansaita ritarimerkki. Itshaun puolustus boksareita
vastaan eversti Dreslerin, 114. Hannoverilaisen jalkaväkirykmentin
entisen majurin johdolla. Pienen varusväen loistava vastarinta
suunnatonta ylivoimaa vastaan. Sellaisin otsakkein se varmasti joutuu
Berlinin lehtiin."
"Ajattelette siis, että olemme pelastetut?" kysyi vanhus, äänensä
ilmaisematta liikutusta tai riemua.
Eversti hymyili.
"Totisesti, professori", hän ihmetteli, "olen nähnyt teidät
kiihtyneempänä sinä aamuna, jona palasitte _Lepidus Mercerensis_
keräys-salkussanne."
"Hyönteinen oli ensin saatu salkkuni hyvään säilyyn", vastasi
hyönteistutkija. "Olen pitkän elämäni aikana nähnyt niin monta kummaa
kohtalon käännettä, etten murehdi enkä riemuitse ennenkuin tiedän,
että minulla on siihen syytä. Mutta kertokaahan uutisenne."
"Niin", selitti eversti, sytyttäen pitkän piippunsa ja heittäytyen
säärykset ojossa istualleen bambu-tuoliin, "takaan sotilaskunniani
kautta, että kaikki on kunnossa. He lähenevät joutuin, ampuminen on
herjennyt, osottaen vastarinnan päättyneen, ja tunnin kuluessa näemme
heidät harjanteen tällä puolla. Ainslie laukaisee kirkon tornista
kolmasti kiväärinsä merkiksi, ja silloin teemme pikku partioretken
omasta takaa."
"Ja te odottelette tätä merkkiä?"
"Niin, me odottelemme Ainslien laukauksia. Ajattelin viettää sen ajan
teidän seurassanne, sillä minulla on hiukan kysyttävää."
"Mitä niin?"
"No, muistattehan puhelumme tuosta toisesta piirityksestä Sung-tongin
vallotuksesta. Se kiinnittää suuresti mieltäni ammatilliselta
kannalta. Nyt eivät naiset ja siviilihenkilöt ole estämässä teitä
mainitsemasta niitä asioita."
"Aihe ei ole miellyttävä."
"Ei totta maar. _Mein Gott!_ olipa se murhenäytelmää. Mutta te olette
nähnyt kuinka minä johdin puolustusta täällä. Oliko se viisasta?
Oliko se taitavaa? Oliko se saksalaisen armeijan muistojen arvoista?"
"Ei olisi luullakseni voitu parempaa vaatia."
"Kiitos. Mutta entäs tuo toinen varustus -- puolustettiinko sitä
pätevästi? Minulle on tämän tapainen vertailu hyvin mielenkiintoinen.
Olisiko sitä voitu pelastaa?"
"Ei; kaikki mahdollinen tehtiin -- paitsi yhtä ainoata."
"Ahaa! tapahtui yksi laiminlyönti. Mikä se oli?"
"Ei kenenkään -- ennen kaikkea naisen -- olisi saatu sallia elävinä
joutua kiinalaisten käsiin."
Eversti ojensi leveän punaisen kätensä ja puristi professorin pitkiä,
valkeita, vavahtelevia sormia.
"Olette oikeassa -- tuhatkertaisesi oikeassa. Mutta älkää ajatelko,
ettei tämäkin seikka ole mielessäni ollut. Minä puolestani kuolisin
taistellen, samaten Ralston ja samaten Ainslie. Olen puhellut heille,
ja se on sovittu. Olenpa puhellut toisillekin, mutta mikä siinä
auttaa? Meillä on pappi, lähetyssaarnaaja ja naiset."
"Soisivatko he mieluummin joutuvansa elävältä vangeiksi?"
"He eivät suostuneet lupaamaan toimia sen ehkäisemiseksi. He eivät
suostuisi kuolemaan oman kätensä kautta. Heidän omatuntonsa ei sitä
salli. Tietysti olemme nyt suoriutuneet tuosta kaikesta, eikä meidän
tarvitse haastaa niin kamalista asioista. Mutta mitä olisitte te
tehnyt minun sijassani?"
"Tappanut heidät."
"_Mein Gott!_ Te murhaisitte heidät?"
"Armosta minä tappaisin heidät. Hyvä mies, olenhan siinä leikissä
ollut. Olen nähnyt kuumien munien kuoleman; olen nähnyt kiehuvan
kattilan kuoleman; olen nähnyt naisten -- hyvä Jumala! Ihmettelen
että enää konsanaan olen tervettä unta saanut." Hänen tavallisesti
jäykät kasvonsa vääntyivät ja värisivät muiston tuskasta. "Minut
köytettiin paaluun, okaita silmälautasissani, jotta pysyivät
avoinna, ja murheeni heidän kidutuksestaan oli keveämpi kestää kuin
vimma, jolla soimasin itseäni ajatellessani, että olisin muutamilla
mauttomilla pillereillä voinut viime hetkessä siepata heidät
kiusaajiensa käsistä. Murhaamista! Olen valmis seisomaan jumalaisella
tuomiolla vastaamassa tuhannesta moisesta murhasta! Syntiä! Ei,
sellainenpa teko päinvastoin saattaisi puhdistaa sielusta todellisen
synnin tahran. Mutta jos, tietäen minkä tiedän, olisin täällä
toisella kerralla jättänyt sen tekemättä, niin eipä, kautta taivaan,
olisi ollut helvettiä kyllin syvää tai kuumaa minun syyllisen sielu
raukkani asuinsijaksi."
Eversti nousi, ja taasenkin hän puristi professorin kättä.
"Te puhutte järkeä", hän sanoi. "Olette miehuullinen, voimakas mies
ja osaatte päättää. Niin, kautta Jumalan, te olisitte ollut minulle
suurena apuna, jos asiat olisivat toisin kehittyneet. Olen useasti
pohtinut tätä pulmaa aamun aikaisina tunteina, mutta en tiennyt
miten menetellä. Mutta olisipa meidän jo pitänyt kuulla Ainslien
laukaukset; lähden katsomaan."
Jälleenkin istui vanha tiedemies yksinään ajatuksissaan. Vihdoin,
kun ei apujoukon kanuunia eikä pelastajien lähenemisen merkkiä
kuulunut, hän nousi lähteäkseen itse valleille tiedustelemaan.
Silloin lensi ovi auki ja eversti Dresler hoiperteli huoneeseen.
Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kelmeät ja hänen rintansa kohoili
kuin juoksemisesta uupuneen miehen. Tarjotinpöydällä oli konjakkia ja
hän siemasi lasillisen, vaipuen sitten raskaasti tuolille istumaan.
"No", virkkoi professori kylmästi, "he eivät ole tulossa?"
"Ei, he eivät voi tulla."
Oli minuutin tai parin hiljaisuus, miesten tuijottaessa toisiinsa.
"Tietävätkö kaikki?"
"Ei kukaan muu kuin minä."
"Miten saitte tiedon?"
"Olin muurilla lähellä hyökkäys-ovea -- pientä ruusutarhaan johtavaa
puuveräjää. Näin jonkun ryömivän pensaikossa. Ovelle koputettiin.
Avasin sen. Siellä oli kristitty tatarilainen, pahojen miekanhaavojen
uuvuttama. Hän oli tullut taistelusta. Laivastonpäällikkö Wyndham,
englantilainen, oli hänet lähettänyt. Apujoukko oli pysäytetty.
Heiltä oli ampumavarat melkein lopussa. He olivat asettuneet
kaivamiinsa juoksuhautoihin ja lähettäneet hakemaan laivoista lisää.
Täytyy kulua kolme päivää ennenkuin he kerkiävät tänne. Siinä oli
kaikki. _Mein Gott!_ se oli kylliksi."
Professori rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan.
"Missä mies on?" hän kysyi.
"Kuollut. Hän kuoli verenvuotoon. Hänen ruumiinsa on hyökkäys-oven
luona."
"Eikä kukaan nähnyt häntä?"
"Ei puhutellakseen."
"Haa! he siis näkivät hänet?"
"Ainslie kaiketikin on nähnyt kirkon tornista. Hänen täytyy tietää,
että olen saanut uutisia. Hän tietenkin tahtoo ne kuulla. Jos kerron
hänelle, niin he saavat kaikki tietää."
"Kuinka kauvan voimme pitää puoliamme?"
"Tunnin tai kaksi korkeintaan."
"Onko se ehdottomasti varmaa?"
"Sen takaan niin totta kuin olen soturi."
"Meidän täytyy siis joutua häviöön?"
"Niin, täytyy auttamattomasti."
"Meillä ei ole mitään toivoa?"
"Ei mitään."
Ovi lensi auki ja nuori Ainslie ryntäsi sisälle. Hänen takanaan
tungeksivat Ralston, Patterson ja joukko europpalaisia sekä
maassasyntyneitä kristittyjä.
"Olette saanut viestin, eversti?"
Professori Mercer astui hänen eteensä.
"Eversti Dresler juuri kertoi minulle. Kaikki on hyvin. He ovat
pysähtyneet, mutta saapuvat tänne aikaisin aamulla. Ei ole enää
mitään vaaraa."
Oven suussa seisova joukko puhkesi hurraamaan. Jokainen naureskeli ja
puristeli toinen toisensa kättä.
"Mutta entäs jos boksarit hyökkäävät kimppuumme ennen huomis-aamua?"
huudahti Ralston ärtyneellä äänellä. "Ovatpa nuo lemmon hulluja,
kun eivät tunkeudu perille asti! Senkin laiskurit, joutaisivat
sotaoikeuden eteen joka mies."
"Olemme täydessä turvassa", virkkoi Ainslie. "Ahdistajamme ovat
saaneet kovan kolauksen. Näemme heidän kantavan haavotettujansa
sadoittain harjanteen yli. Heillä on ollut suuri mieshukka. Eivät he
ennen aamua käy hyökkäämään."
"Ei, ei", vakuutti eversti; "on varmaa, että he eivät ennen aamua käy
hyökkäämään. Palatkaa sentään vartiopaikoillenne. Emme saa jättää
ainoatakaan kohtaa suojattomaksi." Hän poistui huoneesta muiden
mukana, mutta vilkaisi ovella taaksensa, ja hänen silmänsä kohtasivat
hetkeksi vanhan professorin katseen. "Jätän kaiken teidän käsiinne",
oli niiden sähköttämä sanoma. Tuiman jäykkä hymy oli vastauksena.
Ehtoopäivä kului boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään.
Eversti Dreslerille oli selvää, että heidän tavaton hiljaisuutensa
ainoastaan ilmaisi heidän keräilevän takaisin joukkojansa
äskeisestä taistelusta, varustautuaksensa lopulliseen ryntäykseen
piiritettyjen tuhoamiseksi. Kaikista muista näytti piiritys
todellakin päättyneeltä, ahdistajien masennuttua kärsimästänsä
mieshukasta. Iloinen ja hälisevä oli senvuoksi seurue, joka kokoontui
illallispöydän ääreen, jolloin nuo kolme Lachryma Christi-pulloa ja
kuuluisa kaviaariruukku lopultakin avattiin. Se oli iso säiliö, ja
vaikka kukin sai herkkua ruokalusikallisen, niin ei se kuitenkaan
vielä loppunut. Ralston, tunnettu herkuttelija, sai kaksinkertaisen
annoksen. Hän nokiskeli sitä kuin nälkäinen lintu. Ainsliekin otti
toistamiseen. Professori itse nautti suuren lusikallisen, ja eversti
Dresler, tiukasti silmäillen häntä, teki samaten. Naiset maistelivat
halukkaasti, ainoana poikkeuksena miss Patterson, joka ei pitänyt
sen suolaisesta, kirpeästä mausta. Professorin vieraanvaraisista
pyytelyistä huolimatta hänen annoksensa pysyi melkein koskemattomana
lautasen laidalla.
"Te ette pidäkään pikku herkustani. Se on minulle pettymys,
säilytettyäni sitä miellyttääkseni teitä", puheli vanhus. "Pyydän
että syötte kaviaarinne."
"En ole konsanaan ennen sitä maistanut. Epäilemättä oppisin pitämään
siitä aikanaan."
"No, alkakaa nyt opetella. Ryhtykää nyt kehittämään makuanne. Tehkää
se, olkaa hyvä!"
Kauniin Jessie Pattersonin kirkkaat kasvot säihkyivät aurinkoista,
veitikkamaista hymyä.
"Kuinka hartaasti te pyydättekään!" hän nauroi. "En aavistanutkaan
teitä noin kohteliaaksi, professori Mercer. Vaikka en sitä syökään,
olen kuitenkin yhtä kiitollinen."
"Menettelette tyhmästi, kun ette sitä syö", intti professori niin
painavasti, että hymy kuoleutui toisen kasvoilta ja hänenkin silmänsä
heijastivat vanhuksen totisuutta. "Vakuutan teille, että on tyhmää
olla syömättä kaviaaria tänä iltana."
"Mutta miksi -- miksi?" kysyi miss Patterson.
"Siksi että teillä on sitä lautasellanne. Siksi että on synti
haaskata sitä."
"No niin!" keskeytti väittelyn pönäkkä mrs. Patterson kumartuen
pöydän yli. "Älkää häntä enää kiusatko. Näen ettei hän siitä pidä.
Mutta ei sitä haaskatakaan." Hän pisti veitsensä kärjen sen alle ja
kaappi sen Jessien lautaselta omalleen. "Nyt se ei joudu hukkaan.
Voitte olla levollinen, herra professori."
Mutta hän ei näyttänyt levolliselta. Päinvastoin olivat hänen
kasvonsa kiihtyneet kuin odottamattoman ja pelottavan vastuksen
kohdanneella. Hän vaipui mietteihinsä.
Keskustelu kävi hilpeänä sorinana. Jokainen jutteli tulevaisuutensa
suunnitelmia.
"Ei, ei, minulle ei tule lomaa", virkkoi isä Pierre. "Me papit emme
saa lomaa. Nyt kun lähetys-asema ja koulu ovat valmiina, minun tulee
jättää jatkaminen isä Amielille ja matkata länteen päin perustamaan
uutta asemaa."
"Lähdette pois?" sanoi mr. Patterson. "Ettehän toki lähde pois
Itshausta?"
Isä Pierre pudisti kunnianarvoisaa päätänsä veitikkamaiseksi
nuhteeksi. "Te ette saa näyttää niin mielistyneeltä, mr. Patterson."
"Ovathan tosin mielipiteemme suuresti eroavia", lausui presbyteeri,
"mutta meillä ei ole mitään henkilökohtaista vastahakoisuutta teitä
kohtaan, isä Pierre. Kuitenkin, miten kukaan järkevä sivistynyt mies
tähän maailman historian aikaan saattaa opettaa näille pimitetyille
pakanaraukoille, että -- --"
Yleinen vastustelun humina vaiensi jumaluusopillisen väittelyn ihan
alkuunsa.
"Mitä te itse aijotte tehdä, mr. Patterson?" kysyi joku.
"Minä otan kolmen kuukauden loman palatakseni Edinburghiin ja
ottaakseni siellä osaa vuotuiseen kongressiimme. Luulenpa että
mielelläsi teet pikku ostoksia Princes Streetillä, Mary, ja sinä,
Jessie, saat siellä tavata ikäisiäsi. Sitten voimme palata syksyllä,
kun hermosi ovat saaneet lepoa."
"Tarvitsemme sitä todellakin kaikki", puuttui puheeseen miss
Sinclair, lähetys-aseman sairaanhoitajatar. "Tämä pitkällinen
jännitys vaikuttaa minuun kovin oudosti. Nytkin humisee korvissani
ihan tavattomasti."
"Mutta sepä omituista, sillä juuri niin on minunkin laitani",
huudahti Ainslie. "Surisee niin hullusti ylös ja alas korvissani kuin
olisi siellä humalainen kärpänen pörisemässä. Se kait johtuu, kuten
sanotte, hermojen jännityksestä. Minä puolestani palaan Pekingiin ja
toivon saavani tämän jutun johdosta korotuksen. Entäs te, Ralston?"
"Enpä tiedä. Minulla on tuskin ollut aikaa ajatella. Minä haluan
saada kerrassaan hyvän, huolettoman loman ja unohtaa kaikki. Olipa
hullunkurista nähdä kaikki kirjeet huoneessani. Keskiviikko-iltana
näytti asema niin mustalta, että olin järjestänyt asiani ja
kirjottanut jäähyväiset kaikille ystävilleni. En oikein tiedä miten
niiden piti perille joutua, mutta luotin sattumaan. Pidän nuo paperit
luullakseni muistona. Koko elämäni ajan ne sitten muistuttavat minua
täpärästä vaarastamme."
"Niin, minä ainakin säilyttäisin ne", sanoi Dresler.
Hänen äänensä oli niin kumea ja juhlallinen, että käänsi häneen
kaikkien katseet.
"Mitä nyt, eversti? Näytätte alakuloiselta tänä iltana." Puhuja oli
Ainslie.
"Ei, ei, olen hyvin tyytyväinen."
"On tosiaan syytäkin, kun näette menestyksen edessänne. Olemme kaikki
teille kiitollisuuden velassa rohkeudestanne ja taitavuudestanne. En
usko, että olisimme voineet pitää puoliamme ilman teitä. Hyvät naiset
ja herrat, minä pyydän teitä juomaan Saksan keisarillisen armeijan
everstin maljan. _Er soll leben -- hoch_!"
Kaikki nousivat seisaalleen ja hymyillen ja kumartaen kohottivat
lasinsa soturille.
Tämän kalpeat kasvot punehtuivat ammatillisesta ylpeydestä.
"Olen aina pitänyt kirjani matkassani. En ole unohtanut mitään", hän
selitti. "En luule, että olisi voitu tehdä enempää. Jos asemamme
olisi kääntynyt huonoksi ja varustus joutunut vihollisten käsiin,
niin te varmaankin olisitte vapauttaneet minut kaikesta syystä tai
vastuusta." Hän katseli kaihoksien ympärilleen.
"Minä ainoastaan tulkitsen tämän seurueen mielipiteitä, eversti
Dresler", alkoi skotlantilainen pappi puhua, "sanoessani -- mutta,
Herra armahtakoon! mikä mr. Ralstonia vaivaa?"
Tämän pää oli valahtanut ristikkäisille käsivarsille unen tyyneen
lepoon.
"Älkää hänestä välittäkö", huomautti professori hätäisesti. "Me
olemme nyt kaikki vastavaikutuksen asteella. Luulen meidän kaikkien
toviksi raukeavan. Vasta tänä iltana tunnemme, mitä olemme saaneet
kestää."
"Minä totisesti voin asettua ihan hänen kannalleen", virkkoi mrs.
Patterson. "En tiedä milloin olisin ollut uneliaampi. Voin tuskin
pitää päätäni ylhäällä." Hän lyyhistyi tuolinsa selkää vasten ja
ummisti silmänsä.
"Tuota en tiedä Maryn milloinkaan ennen tehneen", huudahti hänen
miehensä sydämellisesti nauraen. "Uinahtanut illallisensa päälle!
Mitähän hän ajatelleekaan jälkeenpäin sen kuullessaan? Mutta ilma
tuntuu helteiseltä ja painostavalta. En todellakaan kummastele
ketään, jota tänä iltana nukuttaa. Minäkin käynen aikaisin levolle."
Ainslie oli puheliaalla, kiihtyneellä tuulella. Hän oli taaskin
seisaallaan, lasi kädessään.
"Meidän pitäisi mielestäni kaikkien juoda yhteinen malja ja sitten
laulaa 'Häipyiskö vanha tuttavuus'", ehdotti hän hymyillen koko
seurueelle. "Viikon olemme kaikki soutaneet samaa venettä ja
tulleet tuntemaan toisemme paremmin kuin levollisina rauhan päivinä
olisi konsanaan käynyt päinsä. Olemme oppineet arvostamaan toinen
toistamme, ja olemme oppineet arvossa pitämään toinen toisemme
kansallisuutta. Everstimme tässä on Saksan edustaja. Isä Pierre
on Ranskan puolesta. Amerikkaa edustaa professorimme. Ralston ja
minä olemme brittiläisiä. Sitten ovat joukossamme naiset, Jumala
heitä siunatkoon! He ovat olleet laupeuden ja armon enkeleitä koko
piirityksen ajan. Meidän pitäisi mielestäni juoda naisten malja.
Ihmeteltävää -- se tyyni rohkeus, se kärsivällisyys, se -- miten
sanoisin? -- se urhollisuus, se -- se -- hiisi vieköön, katsokaahan
everstiä! Hänkin on vaipunut uneen -- riivatun unettava ilma." Hänen
lasinsa räiskähti pöydälle ja hän vaipui höpöttäen ja jupisten
tuolillensa. Miss Sinclair, kalpea sairaanhoitajatar, oli uinahtanut
hänkin. Hän nuokkui kuin katkennut lilja tuolinsa käsinojan varassa.
Mr. Patterson katseli ympärilleen ja hypähti seisaalleen. Hän
pyyhkäisi punehtunutta otsaansa kädellään.
"Tämä ei ole luonnollista, Jessie", hän huudahti. "Miksi he kaikki
nukkuvat? Isä Pierre -- hänkin nukkuu. Jessie, Jessie, äitisi on
kylmä. Onko se unta? Onko se kuolema? Ikkunat auki! Apua! apua!
apua!" Hän horjui jaloilleen ja syöksähti ikkunoita kohti, mutta
puolitiessä hänen päätään huimasi, polvet painuivat lynkkyyn ja hän
kaatui kasvoilleen maahan.
Nuori tyttö oli myös kavahtanut seisaalleen. Kauhun katsein hän
silmäili makaavaa isäänsä ja seurueen äänetöntä kehää.
"Professori Mercer! Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" hän
vaikersi. "Oi, Jumalani, he kuolevat! He ovat kuolleet!"
Vanhus oli kohonnut pystyyn äärimäisellä tahdon ponnistuksella,
vaikka pimeys jo sankkana kiehtoi häntä.
"Rakas nuori neitiseni", hän lausui änkyttäen ja soperrellen,
"olisimme tahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta
sielulle ja ruumiille. Se oli cyankaliumia. Panin sitä kaviaariin.
Mutta te ette tahtonut sitä maistaa."
"Hyvä Jumala!" Tyttö väisti häntä silmät laajenneina. "Voi teitä
hirviötä! Teitä hirviötä! Olette myrkyttänyt heidät!"
"Ei, ei! Pelastin heidät. Ette tunne kiinalaisia. He ovat
hirvittäviä. Tunnin kuluttua olisimme kaikki olleet heidän käsissään.
Nauttikaa sitä nyt, lapseni." Juuri hänen puhuessaan räiskähti ihan
huoneen ikkunain alla kiihkeä ammunta. "Kuulkaa! Siinä he ovat! Pian,
rakkaani, pian, voitte vieläkin pelastua heiltä!" Mutta hänen sanansa
kaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö oli tajuttomana vaipunut
tuolilleen. Vanhus seisoi hetkisen kuunnellen ammuntaa. Mutta mitä
tuo oli? Ammuntaa, mitä tuo oli? Oliko hän menettämässä järkensä?
Oliko tämä myrkyn vaikutusta? Tottahan tuo oli europpalaisten
hurrausta? Niin, nyt kuului kiivaita englantilaisia komentosanoja.
Merisotamiehet hoilasivat. Hän ei voinut enää epäillä. Jonkun ihmeen
kautta oli apujoukko lopultakin saapunut. Epätoivonsa tuskassa hän
kohotti pitkät käsivartensa kohti taivasta. "Mitä olenkaan tehnyt? Oi
Jumalani, mitä olenkaan tehnyt?" hän oihkasi.
Laivastonpäällikkö Wyndham se itse tämän hurjanrohkean ja onnistuneen
yöllisen hyökkäyksen jälkeen ensimäisenä syöksähti tuohon kamalaan
illallishuoneeseen. Pöydän ympärillä istui valju ja vaiennut seurue.
Ainoana elämän merkkinä näkyi voihkiva ja heikosti liikehtivä nuori
tyttö. Ja kuitenkin oli piirissä yksi, jolla oli tarmoa viimeiseen
suureen velvollisuuteen. Tyrmistyneenä seisoessaan ovella näki
laivastonpäällikkö harmajan pään hitaasti kohoavan pöydästä, ja
professorin kookas runko ponnistautui hetkeksi jaloilleen.
"Varokaa kaviaaria! Jumalan tähden, älkää koskeko kaviaariin!" hän
huusi.
Sitten hän vaipui viimeisen kerran paikalleen, ja kuoleman kehä oli
täydellinen.
Vannehtimon hirmu.
Ei ollut helppoa ohjata "Gamecockia" saaren saataville, sillä
joki oli liottanut mukanaan niin paljon lietettä, että matalikot
ulottuivat monen penikulman laajuudelle Atlanttiin. Rantaa tuskin
näkikään, kun ensimäinen valkea hyökyaallokon hyrske varotti meitä
vaarastamme, ja siitä lähtein etenimme hyvin varovasti isonpurjeen
ja halkaisijan varassa, jättäen tyrskyn melkoisen matkan päähän
vasemmalle merikortin osotuksen mukaan. Useaankin kertaan karahti
laiva pohjahiekkaan (se kulki silloin vajaata kuutta jalkaa syvässä),
mutta aina riitti väylää ja onnea tunkeutuaksemme edelleen.
Lopulta vesi madaltui rutosti, mutta kauppa-asemalta oli kanootti
lähetetty vastaamme, ja kruuboi-luotsi opasti meidät parinsadan
metrin päähän saaresta. Siihen pudotimme ankkurimme, kun neekerin
eleet ilmaisivat, ettemme voineet toivoa pääsevämme lähemmäksi.
Meren sini oli vaihtunut joen ruskeaksi sameudeksi, ja saarenkin
suojassa siukui vuon pyörteinen vilske keulalaitojamme viistäen.
Virta näytti tulvineen, sillä se peitti palmupuiden juuria, ja sen
mutaisella, rasvajuomuisella pinnalla kellui joka taholla pölkkyjä ja
kaikenlaista ajelehtamaan tempautunutta rojua.