asetettu keulapuoleen puoshaalla torjumaan virran mukana kiitäviä
irrallisia pölkkyjä. Nyt hän seisoi polvet lynkyssä tuijotellen
eteensä ja hurjasti huidellen etusormellaan.
"Katsokaa sitä!" älähti hän. "Katsokaa!"
Ja samassa mekin näimme ilmiön.
Alas virtaa solui tavattoman jykeä musta puunrunko, jonka leveätä,
kiiltävää selkää vesi juuri hiukan valeli. Ja sen edessä -- kolmisen
jalkaa etupuolella -- kaareutui laivan kokkapuun tavoin ylöspäin
verkalleen puolelta toiselle huojuva kammottava pää. Se oli litteä,
ilkeän näköinen, iso kuin olutnassakka, kauhtuneen homeinen
väriltään, mutta sitä kannatteleva kaula oli himmeänkeltaisen ja
mustan laikullinen. Sen viilettäessä "Gamecockin" ohitse vesien
vilskeessä näin kahden suunnattoman kiemuran kiertyvän esille
jostakin isosta puun ontelosta, ja hirvittävä pää kohosi äkkiä
kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen, tylsin, kelmuisin silmin
katsellen purtta. Seuraavassa hetkessä oli runko vilahtanut
ohitsemme, syöksyäkseen kamalan matkustajansa keralla aavaan
Atlanttiin.
"Mikä se oli?" huudahdin.
"Vannehtimossamme kummitellut hirmu", vastasi t:ri Severall, ja
hänestä oli tuokiossa tullut sama reima, varmaryhtinen mies kuin
ennenkin. "Niin, siinä meni se paholainen, joka on ollut saaremme
vitsauksena. Se oli Gabuuni-maan iso python."
Ajattelin koko rannikolla kuulemiani kertomuksia sisämaan hirmuisista
jättiläiskäärmeistä, niiden ajoittaisesta ruokahalusta ja niiden
kuolettavan puristuksen hirveästä voimasta. Sitten asia selkisi
mielessäni. Edellisellä viikolla oli tulvinut. Ryöppy oli kuljettanut
mukanaan tuon suunnattoman paksun, onton puunrungon kauhean
asukkaansa keralla. Ties mistä etäisestä troopillisesta metsästä
hirviö lieneekään ollut lähtöisin. Se oli ajautunut saaren itäisen
poukaman pohjukkaan. Vannehtimo oli ollut likeisin rakennus. Kahdesti
se ruokahalunsa palatessa oli siepannut yövartian. Viime yönä se
epäilemättä oli taas tullut, kun Severall oli ollut huomaavinaan
jotakin ikkunassa, mutta se oli kaihtanut valoa, kiemurrellut
edelleen ja surmannut Walker poloisen makuulta.
"Miksei se vienyt saalistaan?" kysyin.
"Jyrinä ja leimahdukset kai pelottivat hirviön tiehensä. Tuossa tulee
kokkinne, Meldrum. Mitä pikemmin haukkaamme eineemme ja palaamme
saarelle, sitä parempi; muutoin saattaisi joku noista neekereistä
arvella, että me säikyimme."