koukistaen pitkää mustaa selkäänsä se kohosi seisaalleen, ojenteli
jäseniään, nousi sitten takajaloilleen, toinen etukäpälä seinää
vasten, ja kohottaen toisen sivalsi kynsillään allani olevaa
lankaverkkoa. Yksi terävä, valkea koukku viilsi läpi housujeni
-- voin mainita, että olin vielä iltapuvussani -- ja uursi vaon
polveeni. Sitä ei oltu tarkotettu hyökkäykseksi, vaan pikemmin
kokeeksi, sillä minun päästettyäni kimeän tuskanhuudahduksen
laskeusi se jälleen jaloilleen, hypähti nopsasti huoneeseen ja alkoi
joutuisasti kävellä ympäri lattiata, tuon tuostakin vilkaisten minuun
päin. Minä puolestani työnnyin taaksepäin, kunnes sain selkäni seinää
vasten, puristuen mahdollisimman pieneen tilaan. Mitä kauvemmas
pääsin, sitä vaikeampi sen oli hyökätä kimppuuni.
Se näytti nyt liikkeelle jouduttuaan kiihtyneemmältä ja juoksenteli
nopeasti ja äänettömästi yhä ympäri ja ympäri luolassaan,
yhtämittaa kulkien rautaisen alustani alitse. Oli ihmeellistä
nähdä noin ison möhkäleen liikkuvan kuin varjo, sen samettisten
käpäläin sipsutellessa melkein ihan äänettömästi. Kynttilän liekki
hiipui matalaksi -- niin matalaksi, että tuskin saatoin nähdäkään
naapuriani. Ja sitten se viimeisen kerran lehahdettuaan sammui
kokonaan. Pimeys verhosi minut ja pedon!
Ihminen saa paremmin kestetyksi vaaraa, kun tietää tehneensä kaiken
mikä oli mahdollista. Silloin ei auta muu kuin tyynesti odottaa
asian kehitystä. Tässä tilaisuudessa ei ollut suojan mahdollisuutta
missään muualla kuin juuri nykyisessä olinpaikassani. Ojentautuen
suoraksi minä siis makasin äänettömänä ja hengitystäni pidätellen
siinä toivossa, että peto kenties unohtaisi minut, ellei mikään sitä
minusta muistuttaisi. Kello oli arveluni mukaan jo kaksi. Neljältä
valkenee päivä. Kahden tunnin kuluttua pelastuisin pimeydestä.
Ulkona riehui vielä myrsky, ja sade pieksi pieniä ikkunoita
herkeämättä. Kammiossa tuntui myrkyllinen ja tunkkainen löyhkä
huumaavalta. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Yritin ajatella
muita asioita -- mutta yhdellä ainoalla oli kylliksi voimaa
kääntääkseen mieleni pois kamalasta asemastani. Se oli serkkuni
konnuuden muisteleminen, hänen suunnattoman teeskentelynsä, hänen
katalan vihansa. Tuon hilpeän naamarin alla väijyi keskiaikaisen
salamurhaajan henki. Ja asiata pohtiessani näin selvemmin, kuinka
viekkaasti teko oli suunniteltu. Hän oli näköjään käynyt levolle
muiden mukana. Epäilemättä oli hänellä todistajia siihen. Sitte hän
oli heidän tietämättään pujahtanut biljardihuoneeseen, houkutellut
minut tähän satimeen ja jättänyt minut kuoleman uhriksi. Hänen
selityksensä olisi aivan yksinkertainen. Hän oli jättänyt minut
biljardihuoneeseen tupakoimaan. Olin omin päin mennyt vilkaisemaan
kissaa. Olin astunut huoneeseen huomaamatta, että häkki oli avoinna,
ja syöksynyt surman suuhun. Miten voitaisiin rikos saada hänen
syykseen? Epäiltäisiin ehkä -- mutta todistaminen olisi mahdotonta!
Kuinka verkalleen nuo kaksi kauheata tuntia kuluivatkaan! Kerran
kuulin hiljaista rahinaa, jolloin otaksuin elukan nuoleskelevan
turkkiansa. Useasti kimmelsivät nuo vihertävät silmät minua kohti
pimeästä, mutta eivät kiinteänä tuijotuksena, ja aloin yhä lujemmin
toivoa, että peto oli unohtanut läsnäoloni taikka ei ollut siitä
millänsäkään. Vihdoin tunkeusi ikkunoista mitä himmein valon
sarastus; ensin kuvastuivat ikkunat hämärästi kahtena harmaana
neliönä mustaan seinään, sitten haalistui harmaja valkeaksi, ja
saatoin jälteenkin nähdä julman kumppanini. Ja kovaksi onneksi
saattoi sekin nähdä minut!
Huomasin oitis, että se oli paljoa vaarallisemmalla ja
hyökkäävämmällä päällä kuin sen viimeksi nähdessäni. Aamukylmä oli
sitä ärsyttänyt, ja samalla kiusasi sitä nälkä. Ehtimiseen muristen
se asteli nopeasti edes takaisin sitä huoneen sivua, joka oli
pakopaikastani loitoinna, viikset vihaisesti siirollaan ja häntä
kiihkeässä huiskeessa. Nurkissa kääntyessään se aina muljautti minuun
hirvittävää uhkaa salamoivan katseen verenhimoisista silmistään.
Silloin tiesin, että se aikoi tehdä minusta lopun. Mutta huomasin
vielä siinäkin hädässä ihailevani hornamaisen olennon notkeata
soreutta, sen pehmeästi aaltoilevia liikkeitä, sen kauniiden
kylkien kiiltoa, sysimustasta turvasta riippuvan kiiltävän kielen
tulipunaisena vipajavaa hehkua. Ja kaiken aikaa nousi nousemistansa
yhä tuimemmaksi otuksen uhkaava murina. Tiesin ratkaisun olevan
käsillä.
Surkea oli hetki moisen kuoleman kohtaamiselle -- kylmä, pohjattoman
lohduton, hytisyttäen minua keveässä iltapuvussani rautaisella
kidutuslavallani. Koetin reipastua vastaanottamaan kohtaloni,
kohottamaan sieluni kaiken maallisen herraksi, ja samalla kertaa,
aivan toivottomaan tilaan joutuneen miehen selväjärkisyydellä, aloin
silmäillä ympärilleni, nähdäkseni oliko vielä mitään pelastumisen
mahdollisuutta. Yksi seikka oli minulle selvä. Jos häkin etuseinä
olisi vain jälleen paikoillaan, niin löytäisin sen takaa varman
suojan. Olisiko mahdollista kiskoa se paikoilleen? Uskalsin tuskin
liikkua, peläten siten saavani pedon kimppuuni. Hitaasti, hyvin
hitaasti, ojensin käteni eteenpäin, kunnes sain tarttuneeksi edustan
reunaan, jonka viimeinen kanki ulkoni seinän raosta. Ihmeekseni se
totteli nykäisyäni aivan helposti. Tietysti oli sen vipuaminen ulos
käynyt serkulleni vaikeaksi siitä syystä, että minä olin voimieni
takaa hangottelemassa vastaan. Vedin jälleen, ja aitaus siirtyi
kolme tuumaa. Se nähtävästi lipui rattailla. Taaskin tempaisin... ja
silloin kissa teki hyökkäyksensä!
Se kävi niin nopeasti, niin äkillisesti, etten sitä ollenkaan
havainnut. Kuulin vain vihaisen ärähdyksen, ja siinä
silmänräpäyksessä olivat nuo hehkuvat keltaiset silmät ja litteä
musta pää punaisine kielineen ja välkkyvine hampaineen minun
saatuvillani. Otuksen paino tärisytti alustanani olevia rautakankia,
kunnes ajattelin (mikäli moisena hetkenä saatoinkaan ajatella)
niiden sortuvan alas. Kissa huojui siinä tovin, pää ja etukäpälät
ihan likelläni, takakäpälillään haroen tukea ristikon reunasta.
Kuulin kynsien raappivan rautalankaverkkoa, ja pedon hengitys
ellotti ilkeästi. Mutta sen hyppy oli ollut väärin laskettu. Se ei
kyennyt säilyttämään asemaansa. Vähin erin, irvistellen raivosta, ja
vimmatusti kynsien kankia, se painui taaksepäin ja romahti raskaasti
lattialle. Vonkaisten se pyörähti heti minuun päin ja kyyristyi
uuteen hyppäykseen.
Tiesin kohtaloni tulevan ratkaistuksi muutamassa silmänräpäyksessä.
Viholliseni oli oppinut kokeestaan. Se ei tule enää hyökkäämään
harhaan. Minun täytyi toimia nopsasti, pelottomasti, jos mielin
mahdollisesti säilyttää henkeni. Siekailematta tein suunnitelmani.
Riisuen takkini heitin sen alas pedon pään yli. Samassa
silmänräpäyksessä pudottausin reunalta alas, tartuin etuseinän päähän
ja kiskoin sitä hurjalla ponnistuksella.
Se heltisi liikkeelle keveämmin kuin olisin voinut odottaakaan.
Ryntäsin huoneen poikitse, vieden sen mukanani; mutta kun kiireessäni
olin joutunut aidan ulkopuolelle, niin pysyi asemani samana
rynnäkössänikin. Muutoin olisin saattanut pelastua naarmutta. Nyt
syntyi silmänräpäyksen pysähdys, kun seisautin aitauksen ja yritin
pujahtaa jättämästäni aukosta häkkiin. Se hetki riitti suomaan
elukalle aikaa singota syrjään takkini, jolla olin sen sokaissut, ja
hyökätä päälleni. Syöksähdin sisälle lomasta ja tempaisin aitauksen
kiinni takanani, mutta se sai isketyksi sääreeni ennenkuin ehdin
vetää sitä kokonaan sisälle. Jäntevän käpälän sivallus repäisi irti
pohkeeni kuin höylä pyöräyttää puusta lastun. Seuraavassa hetkessä
makasin verta vuotaen ja pyörtymäisilläni saastaisissa oljissa,
ystävällinen kankirivi minun ja pedon välillä, joka mielettömästi
reutoi sitä vastaan.
Liian pahasti haavottuneena, voidakseni liikkua, ja huumaannuksesta
kykenemättömänä tuntemaan pelkoa, minä voin ainoastaan lojua enemmän
kuolleena kuin elävänä ja katsella ahdistajaani. Se painoi mustan,
leveän rintansa kankia vastaan ja ongiskeli minua käpäläkoukuillaan
kuten olen nähnyt kissanpojan pitelevän hiirenloukkua. Se viilteli
vaatteitani, mutta ei kyennyt ihan saavuttamaan minua, venyttelipä
raajojansa miten ahnaasti tahansa. Olen kuullut isojen raatelijain
aikaansaamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta,
ja sain sitä nyt kokea, sillä minä olin menettänyt kaiken
yksilöllisyyden tunteen ja seurasin kissan ponnistuksia ihan kuin
sivullinen katsoja harkitsee toisen mahdollista onnistumista tai
tappiota. Sitten uupui mieleni vähitellen omituisiin, harhaileviin
unelmiin, joihin tuo musta naama ja punainen kieli palasivat, ja niin
vaivuin hourioon, liian kovasti koeteltujen siunattuun huojennukseen.
Jälkeenpäin ajateltuani tapausten kulkua päättelen olleeni
tajuttomana pari tuntia. Minut herätti sama kirskuva risahdus, joka
oli ollut kamalan kokemukseni enteenä. Se oli vieterilukon narina.
Ennenkuin aistini olivat kyllin selvät täydellisesti tajuamaan
näkemääni, käsitin serkkuni pyöreiden, hyväntahtoisten kasvojen
tirkistelevän avoimesta ovesta. Häntä nähtävästi ällistytti näky.
Kissa kyyristelihe lattialla. Minä lojuin paitahihasillani häkissä
seljälläni, housut rihmoiksi revittynä ja suuri verilammikko
ympärilläni. Voin vieläkin nähdä hänen hämmästyneet kasvonsa, joita
aamun aurinko valaisi. Hän kurkisti minuun, ja kurkisti taas. Viimein
sulki hän oven ja eteni häkin luo nähdäkseen olinko todella kuollut.
En voi mennä sanomaan mitä tapahtui. En siinä tilassa kelvannut
todistajaksi tai pätenyt tarkkaamaan tapauksia. Voin ainoastaan sanoa
äkkiä tajunneeni, että hänen kasvonsa olivat kääntyneet pois minusta
-- että hän katseli elukkaan päin.
"Hyvä Tommyseni!" hän huudahti. "Vanha kelpo Tommy!"
Sitten hän läheni häkin seinää, selkä yhä minuun päin.
"Alas, tyhmä peto!" karjui hän. "Alas, kuuletko! Etkö tunne
isäntääsi?"
Äkkiä muistuivat minunkin herpautuneisiin aivoihini hänen sanansa,
kun hän kertoi, että veren maku tekisi kissasta paholaisen. Minun
vereni oli sen saanut aikaan, mutta hänen oli siitä joutuminen
turmioon.
"Pois!" hän kirkui. "Heitä irti, senkin riivattu! Baldwin! Baldwin!
Oih, Jumalani!"
Ja sitten kuulin hänen kaatuvan, ja nousevan, ja taas kaatuvan,
samalla kuin korvaini juuressa ritisi kuin säkkejä revittäessä. Hänen
kirahduksensa heikkenivät, kunnes hupenivat ärisevään ärjynään. Ja
luultuani hänen jo kuolleen näin vielä kuin painajaisena ympäri
huonetta hurjasti juoksentelevan sokaistun, revellyn ja veressä
lionneen olennon -- ja se oli minulle viimeinen vilahdus hänestä
ennenkuin jälleen pyörryin.
Parantumiseni vei useita kuukausia -- enkä oikeastaan voi sanoa
parantuneenikaan, sillä minä kuljen päivieni loppuun asti sauvan
varassa, joka on muistonani brasilialaisen kissan seurassa vietetystä
yöstä. Tallirenki Baldwin ja muut palvelijat eivät voineet älytä
mitä oli tapahtunut, kun isäntänsä kuolonhuutojen kutsumina
näkivät minut rauta-aidan takana ja hänen jäännöksensä -- jotka he
jälkeenpäin niiksi tunsivat -- oman hoidokin kynsissä. He torjuivat
pedon kuumennetuilla raudoilla ja sitten ampuivat sen oviluukulta
ennenkuin saivat minut lopullisesti vapautetuksi. Minut kannettiin
makuuhuoneeseeni, ja siellä, murhaajakseni yrittäneen miehen katon
alla, huojuin elämän ja kuoleman vaiheilla viikkokausia. Cliptonista
oli haettu lääkäri ja Lontoosta sairaanhoitajatar, ja kuukauden
kuluttua voitiin minut kantaa asemalle, jotta pääsin takaisin
asuntooni Grosvenor-rakennukseen.
Sairauteni ajalta on minulla yksi muisto, joka olisi saattanut
kuulua kuvana hourintani loihtimaan ainiaan vaihtuvaan sarjaan,
ellei se olisi niin selvänä syöpynyt sieluuni. Eräänä yönä avautui
sairaanhoitajattaren poissa ollessa kamarini ovi ja sisälle pujahti
mustaan surupukuun verhoutunut pitkä nainen. Hän astui lattian poikki
luokseni, ja hänen painaessaan kelmeät kasvonsa alemmaksi näin
yölampun hämyssä, että tulija oli serkkuni brasilialainen puoliso.
Hän tuijotti tiukasti kasvoihini ystävällisempänä kuin olin hänet
koskaan havainnut.
"Oletteko tajullanne?" kysyi hän.
Nyökkäsin heikosti -- sillä minä olin vielä kovin voipunut.
"No niin, minä halusin ainoastaan sanoa teille, että saatte syyttää
itseänne. Enkö tehnyt puolestanne kaikkea voitavaani? Alun pitäen
yritin häätää teitä talosta. Koetin kaikin keinoin, mitä miestäni
kavaltamatta saatoin ajatella, pelastaa teitä häneltä. Tiesin, että
hänellä oli syy toimittaa teidät tänne. Tiesin, ettei hän enää
päästäisi teitä pois. Kukaan ei tuntenut häntä niinkuin minä, joka
olin yhtämittaa saanut kärsiä hänen tähtensä. En uskaltanut ilmaista
teille kaikkea tätä. Hän olisi tappanut minut. Mutta panin parhaani
puolestanne. Asiain käännyttyä tälle tolalle olette osottautunut
parhaaksi ystäväkseni. Olette vapauttanut minut, oltuani jo siinä
uskossa, että pelastuisin ainoastaan kuolemani kautta. Minua surettaa
vammanne, mutta en voi itseäni siitä moittia. Sanoinhan teitä
pöllöksi -- ja pöllö te olette ollut." Hän hiipi ulos huoneesta,
tuo katkera kummallinen muukalainen, enkä enää saanut häntä nähdä.
Miehensä omaisuuden jäännöksen keralla hän palasi synnyinmaahansa, ja
olen kuullut hänen sittemmin sulkeutuneen Pernambucon luostariin.
Vasta jonkun aikaa Lontoossa oltuani takasivat lääkärit minut niin
tervehtyneeksi, että saatoin ryhtyä hoitamaan asioitani. Lupa ei
ollut minulle kovinkaan mieluisa, sillä pelkäsin siitä merkkiä
velkojeni rynnäkölle; mutta ensimäisenä käytti sitä lakimieheni
Summers.
"Minua suuresti ilahuttaa nähdä hra lordin näin hyvin parantuneen",
lausui hän. "Olen kauvan odotellut saada ilmaista onnitteluni."
"Mitä tarkotatte, Summers? Ei ole nyt aika leikintekoon."
"Tarkotan mitä sanon", hän vastasi. "Te olette ollut lordi Southerton
nämä kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme toipumisenne hidastuvan, jos
saisitte sen ennen aikojaan tietää."
Lordi Southerton! Englannin rikkaimpia ylimyksiä! En voinut uskoa
korviani. Sitten johtui mieleeni sairauteni aika ja arvoni perimisen
yhden-aikaisuus loukkaantumiseni kanssa.
"Lordi Southerton lienee siis kuollut niihin aikoihin kuin minä sain
vammani?"
"Hän kuoli juuri samana päivänä." Puhuessaan silmäili Summers minua
kiinteästi, ja olen vakuutettu siitä -- sillä hän oli hyvin ovela
mies -- että hän oli arvannut asian oikean laadun. Hän pysähtyi
tuokioksi ikäänkuin odottaen minua ilmaisemaan hänelle salaisuuteni,
mutta minä en nähnyt mitään hyvää moisen sukutahran paljastamisesta.
"Niin, perin kummallinen yhteensattuma", jatkoi hän, sama tietävä
katse silmissään. "Tietänette että serkkunne Everard King oli teidän
jälkeenne lähin perillinen. Jos nyt hänen sijastaan te olisitte
joutunut tuon tiikerin, tai mikä otus se olikaan, revittäväksi, niin
silloin tietysti olisi hän nyt ollut lordi Southerton."
"Epäilemättä", myönsin minä.
"Ja hän osotti suurta harrastusta asiaan", kertoi Summers. "Satun
tietämään, että edesmenneen lordi Southertonin kamaripalvelija oli
hänen palkkaamansa, ja että hän sai tältä aina muutaman tunnin
väliajoin sähköteitse tietoja lordin sairauden kehittymisestä. Siihen
aikaan olitte siis hänen luonansa. Eikö ole omituista, että hän
tahtoi niin täsmällisiä tietoja, vaikka tiesi teidät välittömäksi
perilliseksi?"
"Hyvin omituista", vastasin minä. "Ja nyt, Summers, jos tuotte tänne
kaikki laskuni ja tukun maksuosotuksia täytettäväkseni, niin ryhdymme
laittamaan asioita kuntoon."
Kaviaari-ruukku.
Oli piirityksen neljäs päivä. Ampuma- ja ruokavarat lähenivät
loppuansa kumpaisetkin. Boksari-kapinan äkkiä leimahdettua kautta
pohjoisen Kiinan tohisevaksi kulovalkeaksi olivat syrjäisissä
maakunnissa hajallaan asuneet harvat eurooppalaiset sulloutuneet
lähimpään puolustuskelpoiseen paikkaan ja ponnistelleet henkensä
edestä, kunnes apu saapui -- tahi kunnes se jäi saapumatta.
Jälkimäisessä tapauksessa on parempi olla virkkamatta sen enempää
heidän kohtalostaan. Edellisessä he palasivat maailmaan ihmisinä,
joiden kasvot ilmaisivat heidän sangen läheltä katselleen sellaista
loppua, joka ainiaan uudistuu heidän unessaan.
Itshau oli ainoastaan viidenkymmenen engl. penikulman päässä
rannikolta, ja Liantongin lahdessa oli europpalainen laivasto-osasto.
Sentähden tuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului
maassasyntyneitä kristittyjä ja rautatiemiehiä, päällikkönä
saksalainen upseeri ja hänen tukenaan viisi europpalaista
siviilihenkilöä, piteli uljaasti puoliaan siinä vakaumuksessa,
että apujoukon täytyi piankin hyökätä heidän luokseen matalien
harjanteiden ylitse idästä. Noilta harjanteilta näkyi meri,
ja merellä olivat heidän aseestetut maanmiehensä. Eivätpä he
siis toki voineet tuntea itseänsä hyljätyiksi. Urhein mielin he
pitivät pienoisen europpalaisen korttelin murenevien tiilimuurien
ampumareikiä miehitettyinä ja pommittelivat ripeästi, joskin
tehottomasti, boksarien nopeasti eteneviä piiritysvalleja. Oli
varmaa, että he päivässä tai parissa häätyisivät keinottomiksi, mutta
yhtä varmaahan oli, että apukin päivässä tai parissa saapuisi. Se
saattoi tapahtua hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, mutta kukaan
ei kertaakaan rohjennut vihjata, ettei pelastus ehtisi ajoissa.
Tiistai-iltaan asti ei kuulunut ainoatakaan epäilyn sanaa.
On totta, että keskiviikkona heidän vankka luottamuksensa
itäisten harjanteiden takana tekeillä oleviin hankkeisiin oli
hieman heikontunut. Harmajat rinteet levisivät karuina ja
enteettöminä, kuolettavien vallien työntyessä yhä lähemmäksi,
niin lähelle, että saattoi pienintäkin kammoksuttavaa piirrettä
myöten erottaa rumat kasvot, jotka suojuksien reunoilta kirkuivat
heille sadatuksiansa. Sitä meteliä ei sitten enää niin joukolla
jatkettu, kun nuori lähetystön virkamies Ainslie pienellä sievällä
urheilukiväärillään varustettuna oli asettunut kirkon matalaan
torniin ja omistanut aikansa kiusan heikentämiseen. Mutta äänetön
piiritys tehoaa mieleen vielä voimakkaammin kuin meluinen, ja
vakaasti, vastustamattomasti, välttämättömästi kiertyi kiinteämmäksi
tiilikivien ja lohkareitten varuskehä. Pian pääsevät nuo pikku muurit
siirtymään niin lähelle, että hurjistuneet miekkamiehet yhdellä
ainoalla rynnäköllä suoriutuvat puolustajien heikosta vallituksesta.
Asema näytti keskiviikko-iltana varsin synkeältä. Eversti Dresler,
entinen saksalainen jalkaväen soturi, käyskeli järkkymättömän
näköisenä, mutta sydän lyijynraskaana. Ralston, rautatieläinen,
valvoi puoleen yöhön jäähyväiskirjeitä kyhäillen. Professori
Mercer, vanha hyönteistutkija, oli entistään vielä vaiteliaampi
ja yrmeämpi. Ainslie ilkamoitsi vähemmän. Seurueesta olivat
ylipäätään rauhallisimpia naiset -- miss Sinclair, skotlantilaisen
lähetys-aseman sairaanhoitajatar, mrs. Patterson ja hänen kaunis
tyttärensä. Tyynenä esiintyi myöskin isä Pierre, ranskalaiselta
lähetys-asemalta, kuten oli luonnollistakin miehen, joka piti
marttyyriutta kunnian kruununa. Muurien ulkopuolella ulvovat
boksarit häiritsivät häntä vähemmän kuin hanakan skotlantilaisen
presbyteerisaarnaajan Pattersonin pakollinen läheisyys, miehen,
jonka, kanssa hän oli kymmenen vuotta rimpuillut alkuasukasten
sieluista. He sivuuttelivat toisiansa nyt käytävissä kuin koira
kissaa, ja kumpikin piti toista valppaasti silmällä, jotta hän ei
vielä juoksuhaudoissakin näpistäisi kilpailijan katraasta jotakuta
lammasta kuiskimalla kerettiläisyyttä sen korvaan.
Mutta yö kului ilman ratkaisevaa käännettä, ja torstaina kaikki oli
jälleen kirkasta. Ainslie se ensimäisenä oli ylös torniinsa kuullut
etäistä tykkien jyskettä. Sitten sen kuuli Dresler ja puolen tunnin
kuluttua se kajahteli kaikkienkin korviin -- tuo voimallinen raudan
ääni, joka huhuili heille kaukaa ja käski heitä pysymään hyvällä
mielellä, koska apu oli lähenemässä. Oli ilmeistä, että laivoista
maihin astunut joukko oli edennyt pitkän matkan varustusta kohti. Se
ei saavu tuntiakaan liian aikaisin. Patruunat olivat melkein kaikki
käytetyt. Puoleen vähennetyt ruoka-annokset hupenevat pian vielä
mitättömämpään määrään. Mutta eihän kannattanut nyt sitä surra,
kun pelastus oli taattu. Sinä päivänä ei mitään rynnäkköä tullut
tapahtumaan, koska enimpien boksarien nähtiin parveilevan sille
taholle, mistä ampuminen kuului, jättäen piiritysvallien pitkät rivit
äänettömiksi ja autioiksi. He saattoivat senvuoksi kaikki kokoontua
puoliselle hilpeänä, puheliaana seurueena, tulvillaan sitä elämän
iloa, joka kirkkainna säihkyy kuoleman varjon viistäessä likeltä
ohitse.
"Kaviaari-ruukku!" esitti Ainslie. "Hei, professori, laittakaapas
pöytään kaviaari-ruukkunne!"
"_Potztausend_, niin!" murahti vanha Dresler. "Onpa tosiaan jo aika
maistella tuota kuuluisata ruukkua."
Naiset yhtyivät pyyntöön, ja pitkän, niukasti varustetun pöydän joka
laidalta sateli kaviaarin tilauksia.
Oli outo aika vaatia moista herkkua, mutta syy on pian kerrottu.
Professori Mercer, vanha kalifornialainen hyönteistutkija, oli
päivää tai paria kapinan edellä San Franciscosta saapuneessa
tavaralaatikossa saanut ruukullisen kaviaaria. Kun kaikki ruokavarat
tehtiin yhteisiksi ja vähin erin jaettiin, pantiin tämä ainoa
herkku ja kolme samassa laatikossa ollutta Lachryma Christi-pulloa
yhteisestä päätöksestä erilleen, varattuina viimeistä iloista
ateriaa varten, joka oli nautittava silloin kun vaaran loppuminen
oli näkyvissä. Heidän juuri istuutuessaan pöytään kajahteli
heidän korviinsa pelastavien kanuunain jymy -- ylellisempää
päivällismusiikkia heille kuin mitä Lontoon hienoinkaan ravintola
olisi voinut tarjota. Ennen iltaa ovat he varmasti pelastettuja.
Miksei siis höystettäisi heidän kuivaa kannikkaansa tällä maukkaalla
säilykkeellä?
Mutta professori ravisti vanhaa kyhmyistä päätään ja myhäili
tutkimatonta hymyänsä.
"Parempi odottaa", hän vastasi.
"Odottaa! Miksi odottaa?" vastusteli seurue.
"Heillä on vielä pitkä matka tultavana", selitti professori.
"He ovat täällä viimeistään illalliseksi", arveli Ralston, terävä,
kasvoiltaan lintua muistuttava mies, jolla oli kirkkaat silmät
ja pitkä ulkoneva nenä. "He eivät enää voi olla meistä kymmentä
penikulmaa etäämpänä. Jos he etenisivät vaikkapa vain kaksi
penikulmaa tunnissa, niin he joutuisivat perille seitsemältä."
"Taipaleella tulee taistelu", huomautti eversti. "Täytyy varata pari
kolme tuntia taistelulle."
"Ei puoltakaan tuntia", huudahti Ainslie. "He marssivat kyllä
mokomien läpi kuin ei heitä olisi niillä mainkaan. Mitä voivat nuo
lurjukset sytytinpyssyineen ja miekkoineen nykyaikaisten aseitten
edessä?"
"Se riippuu apujoukon johtajasta", virkkoi Dresler, "Jos heillä on
ollut onni saada saksalainen upseeri -- --"
"Englantilaisesta minä menen takuuseen!" huusi Ralston.
"Ranskalaista laivastonpäällikköä kiitetään erinomaiseksi
sodankävijäksi", huomautti isä Pierre.
"Johtajasta minä viisi", tokaisi rehentelevä Ainslie. "Mr. Mauser ja
mr. Maxim ne keksimiensä aseitten kautta vievät meidät voittoon, ja
heidän ollessaan puolellamme ei yksikään johtaja voi joutua harhaan.
Sanonpa että he vain pyyhkäisevät kapinajoukon tien sivuun ja
kävelevät sen keskitse. Siispä, professori, esille ruukkunne!"
Mutta vanha tiedemies ei ollut vakuutettu.
"Säästämme sen illalliseksi", intti hän.
"Lopultakin", lausui mr. Patterson verkallisella, skotlantilaisella
säntillisyydellään, "osotamme kohteliaisuutta vieraillemme --
apujoukon upseereille -- jos meillä on jotakin kelpaavaa ravintoa
asetettavana heidän eteensä. Yhdyn professoriin siinä, että säästämme
kaviaarin illalliseksi."