huoleton olla. Mutta tarvittiinkin kaikki hänen herttaisuutensa
korvaamaan hänen vaimonsa kylmyyttä, vieläpä tylyyttäkin. Tämä
astui esille miehensä kutsusta, kookas, laiha nainen, luullakseni
brasilialaista sukuperää, vaikka puhuikin oivallista englantia; minä
annoinkin anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa siinä oletuksessa,
että hän oli tavoillemme vieras. Hän ei kuitenkaan yrittänyt silloin
eikä myöhemminkään salata, että minä en ollut mikään tervetullut
kävijä Greylandsin kartanossa. Hänen sanansa olivat tavallisesti
kylläkin kohteliaita, mutta hänellä oli erinomaisen herkkä-ilmeiset
mustat silmät, ja niistä luin heti alussa aivan selvästi hartaan
toivomuksen, että jo olisin jälleen Lontoossa.
Mutta velkani ahdistivat liiaksi ja rikkaan sukulaiseni apuun
perustamani suunnitelmat olivat niin ylen tärkeitä, etten voinut
antaa hänen vaimonsa nurjamielisyyden niitä kukistaa. En siis
ollut millänikään hänen kylmäkiskoisuudestaan ja asetuin serkkuani
kohtaan yhtä sydämelliseksi kuin tämä minulle osottautui. Hän ei
ollut säästänyt mitään vaivoja tehdäkseen oloni mukavaksi. Kamarini
oli viehättävä. Hän pyyteli minua ilmaisemaan mitä tahansa saatoin
haluta ollakseni tyytyväinen. Kieleni kärjellä pyöri mainita hänelle,
että tuntuva maksu-osotus melkoisesti vaikuttaisi siihen suuntaan,
mutta ajattelin, että se saattaisi tuttavuutemme nykyisellä asteella
vielä olla ennenaikaista. Päivällinen oli mainio, ja istuessamme
kahden kesken hänen havana-sikaareitansa ja kahviansa maistellen,
jonka jälkimäisen hän kertoi olevan erityisesti valmistettua
hänen viljelysmaallaan, näyttivät minusta kaikki kyytimieheni
ylistykset oikeutetuilta; en varmaankaan ollut koskaan tavannut
hyväluontoisempaa ja vieraanvaraisempaa miestä.
Mutta hilpeästä suopeudestaan huolimatta oli hänellä luja oma tahto
ja tulinen luonne. Siitä sain seuraavana aamuna näytteen. Mrs. Kingin
kummallinen vastenmielisyys minua kohtaan oli niin voimakas, että
hänen käytöksensä aamiaispöydässä oli melkein loukkaava. Mutta vasta
serkkuni poistuttua kävi hänen puolisonsa tarkotus epäilemättömäksi.
"Mukavin päiväjuna lähtee neljänneksen yli kahdentoista", virkkoi hän.
"Mutta minä en ole aikonut lähteä tänään", vastasin vilpittömästi,
kenties uhmatenkin, sillä minä olin päättänyt, etten antaisi tuon
naisen ajaa itseäni tieheni.
"Hoo, jos se teistä riippuu -- --" sanoi hän ja pysähtyi, mitä
hävyttömin ilme silmissään.
"Olen varma siitä", vastasin, "että mr. Everard King sanoisi minulle,
jos viipyisin kauvemmin kuin pysyn tervetulleena".
"Mitä tämä? Mitä tämä?" lausui ääni, ja hän astahti huoneeseen. Hän
oli kuullut viimeiset sanani, ja katse kasvoihimme kertoi hänelle
muun. Siinä silmänräpäyksessä saivat hänen lihavat, hilpeät kasvonsa
suorastaan julman ilmeen.
"Saanko pyytää sinua hetkisen kävelemään ulkona, Marshall", virkkoi
hän. (Voin mainita, että minun nimeni on Marshall King.)
Hän sulki oven takanani, ja sitten kuulin hetkisen aikaa hänen
puhelevan vaimolleen tuiman kiihtymyksen alentamalla äänellä. Tuo
törkeä vieraanvaraisuuden loukkaaminen oli nähtävästi satuttanut
hänen arinta kohtaansa. En ole mikään nuuskija, joten etenin
ulos nurmikolle. Pian kuulin kiireisiä askeleita takaapäin,
ja kääntyessäni seisoi edessäni talon emäntä, kasvot kalpeina
kiihtymyksestä ja silmät kyynelistä punaisina.
"Mieheni on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntöni, mr.
Marshall King", sanoi hän luoden katseensa maahan.
"Älkäähän puhuko siitä sen enempää, mrs. King."
Hänen mustat silmänsä leimahtivat äkkiä katseeni kohdaten.
"Te pöllö!" hän sähähti hurjalla kiivaudella ja pyörähti takaisin
taloon.
Loukkaus oli niin häpäisevä, niin sietämätön, että saatoin ainoastaan
ällistellen tuijottaa hänen jälkeensä. Seisoin vielä paikallani, kun
serkkuni tuli seurakseni. Hän oli entisellä hilpeällä tuulellaan.
"Toivoakseni on vaimoni pyytänyt typeriä huomautuksiansa anteeksi",
lausui hän.
"On, kyllä -- kyllä!"
Hän pisti käsivartensa kainalooni ja kävelytti minua edestakaisin
pihalla.
"Älä pane pahaksesi", selitti hän. "Minua surettaisi sanomattomasti,
jos lyhentäisit vierailuasi yhdellä ainoalla tunnillakaan. Asia
on sellainen -- turhapa olisi sukulaisten mitään salailla -- että
rakas vaimo-parkani on uskomattoman mustasukkainen. Hän ei sietäisi,
että kukaan -- mies tai nainen -- hetkeksikään tulee väliimme.
Hänen ihanteensa on autio saari ja ikuinen kahden-olo. Siitä saat
selityksen hänen käytökseensä, jonka tunnustan tässä erityisessä
kohdassa lähenevän hulluutta. Sano minulle, että sinä et siitä enää
sen enempää välitä."
"En, enpä tosiaankaan."
"Sytytähän siis tämä sikaari ja lähde kerallani tarkastamaan pikku
eläinkokoelmaani."
Koko ehtoopäivä kului tähän kierrokseemme, jolla tutustuimme kaikkiin
hänen tuomiinsa lintuihin, petoihin ja matelijoihinkin. Toiset olivat
valtoimina, toiset häkeissä, jotkut ihan kotieläiminä. Innostuneesti
haasteli hän menestyksistään ja epäonnistumisistaan, syntyneistään ja
kuolleistaan, ja hän huudahteli riemastuneesti kuin koulupoika, kun
kävellessämme joku korea lintu lehahti lentoon ruohikosta tai joku
outo peto livahti piiloon. Lopuksi hän johti minut käytävään, joka
ulottui rakennuksen taemman sivustan halki. Sen päässä oli luisuvalla
luukulla varustettu raskas ovi, ja sen pielessä ulkoni seinästä
telarattaaseen kiinnitetty rautainen kahva. Rivi vankkoja kankia
salpasi käytävän.
"Nyt näytän sinulle kokoelmani helmen", sanoi hän. "Europassa on yksi
ainoa samaa lajia, kun Rotterdamin penikka äskettäin kuoli. Se on
brasilialainen kissa."
"Mutta millä tavoin se eroaa muista kissoista?"
"Sen saat pian nähdä", vastasi hän nauraen. "Vedähän tuo luukku
syrjään ja vilkaise sisälle!"
Tein työtä käskettyä ja huomasin tirkisteleväni isoon tyhjään
huoneeseen, jonka lattia oli rakennettu laakakivistä; takaseinässä
oli pieniä rautaristikkoisia ikkunoita.
Keskellä huonetta makasi päiväpaisteen kultaisella täplällä mahtava
elukka, iso kuin tiikeri, mutta musta ja sileä kuin ebenholtsi. Se
oli aivan yksinkertaisesti suunnattoman suuri ja erinomaisen hyvin
hoidettu musta kissa, ja se lekotteli lyyhyssä auringon lämpöisissä
säteissä ihan kuin kissakin. Se oli niin sorea, niin jäntevä ja niin
siloisen hornamainen, etten voinut siirtää silmiäni aukosta.
"Eikö olekin komea?" kysyi isäntäni innostuneesti.
"Loistava kerrassaan! En ole vielä noin jaloa elukkaa nähnyt."
"Jotkut nimittävät sitä mustaksi pumaksi, mutta todellisuudessa se
ei ollenkaan ole puma. Tuo otus on lähes yksitoista jalkaa mitaltaan
kuonosta hännän huippuun. Neljä vuotta takaperin se oli pikkuinen
musta karvapallo, josta kiilui kaksi keltaista silmää. Se myytiin
minulle äskensyntyneenä penikkana Rio Negron lähteitä ympäröivässä
korpimaassa. Alkuasukkaat olivat keihästäneet sen emän, sitten kun
tämä oli surmannut heistä kymmenkunnan."
"Ne ovat siis julmia petoja?"
"Kavalimpia ja verenhimoisimpia elukoita mitä maa päällään kantaa.
Puhuppas brasilialaisesta kissasta ylämaan intiaanille, niin näet
hänen värisevän. Ihmiset ovat niille maukkaampia kuin metsänriista.
Tämä otus ei ole vielä koskaan maistanut elävää verta, mutta kun se
sen tekee, niin siitä koituu hirmu. Nykyään se ei siedä luolassaan
ketään muuta kuin minua. Ei edes Baldwin, tallirenki, uskalla sitä
lähestyä. Minä taasen olen sille sekä äitinä että isänä."
Puhuessaan hän äkkiä hämmästyksekseni avasi oven ja pujahti sisälle,
sulkien sen heti perässään. Hänen äänensä kuullessaan nousi tuo
notkea jättiläinen, haukotteli ja hieroi pyöreätä mustaa päätänsä
hellästi hänen, kylkeensä, hänen sitä taputellessaan ja hyväillessään.
"Nyt, Tommy, häkkiisi!" käski hän.
Suhdaton kissa asteli huoneen toiselle puolelle ja asettui
erään ristikon alle lepäämään. Everard King tuli ulos, tarttui
mainitsemaani rautaiseen kahvaan ja alkoi pyörittää sitä. Tästä alkoi
käytävässä oleva kankirivi siirtyä seinän raon läpi tuon ristikon
aidaksi, muodostaen täydellisen häkin. Sen tultua paikoilleen hän
taaskin avasi oven ja kutsui minut huoneeseen, jonka ilma oli raskas
suurille lihansyöjille omituisesta kirpeästä, ummehtuneesta tuoksusta.
"Näin olemme me järjestäneet kopin", selitteli hän. "Se saa päivisin
koko huoneen haltuunsa, mutta yöksi suljemme sen häkkiinsä.
Kääntämällä kahvaa käytävässä voi sen päästää ulos ja jälleen sulkea
häkkiin. Ei, ei, älä tee sitä!"
Olin pistänyt käteni kankien raosta taputellakseni elukan kiiltävää,
kohoilevaa kuvetta. Hän veti käteni totisen näköisenä takaisin.
"Vakuutan sinulle, että kissani ei ole kesy. Älä kuvittelekaan,
että kukaan voi seurustella sen kanssa yhtä vapaasti kuin minä.
Se ei halua itselleen ystäviä -- vai mitä, Tommy? Ahaa, se kuulee
puolisensa olevan tulossa! Niin, poikaseni!"
Kivilaakaisesta käytävästä kuului askelia, ja peto oli hypähtänyt
jaloilleen, marssien edestakaisin ahtaassa häkissään, keltaiset
silmät kiiluvina ja tulipunainen kieli vavahtelevana epätasaisen,
valkean hammasrivin raossa. Tallirenki toi tarjottimella tukevan
lihakimpaleen ja työnsi sen kankien lomitse pedolle. Tämä hypähti
keveästi siihen käsiksi, vei sen nurkkaan ja repi ja raateli
sitä käpäliensä välissä, aina väliin kohottaen verisen turpansa
katsahtaakseen meihin. Se oli ilkeä ja samalla lumoava näky.
"Et voine ihmetellä, että minä pidän tästä elukasta", virkkoi
isäntäni meidän poistuessamme huoneesta, "varsinkin kun ajattelet,
että minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen. Ei ollut leikin asia
sen tuominen tänne Etelä-Amerikan sisämaasta; mutta täällä se nyt
on tallella ja terveenä -- ollen, kuten sanoin, ehdottomasti komein
lajiansa mitä Europassa on nähty. Eläintarhaan sitä on kovasti
patisteltu, mutta minä en todellakaan voi erota siitä. Nyt lienen
jo kylliksi kauvan vaivannut sinua oikullani, joten emme voi tehdä
paremmin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja ryhtyä puoliseemme."
Etelä-amerikkalainen sukulaiseni oli niin kiintynyt tiluksiensa ja
kummallisten asukkaittensa hoitoon, etten ensimältä luullut hänellä
juuri muita harrastuksia olevankaan. Että hänellä oli niitäkin, ja
tärkeitä, sen kuitenkin pian havaitsin hänen vastaanottamistaan
lukuisista sähkösanomista. Niitä saapui kaikkina vuorokauden
aikoina, ja niitä avatessaan hän näytti aina tavattoman kiihkeältä
ja jännittyneeltä. Toisinaan arvelin hänen harjottavan vedonlyöntiä
kilparadalla, toisinaan pörssikeinottelua, mutta kaikessa tapauksessa
oli hänellä tekeillä jotakin kovin painavaa hommaa, jota ei Suffolkin
nummimailla tunnettu. Vierailuni kuutena päivänä hän sai vähintään
kolme tai neljä sähkösanomaa päivässä, ja joskus seitsemän tai
kahdeksankin.
Olin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että niiden lopulla olin
mitä sydämellisimmissä väleissä serkkuni kanssa. Joka ilta olimme
istuneet myöhään biljardihuoneessa, hänen kertoillessaan minulle
mitä merkillisimpiä juttuja seikkailuistaan Amerikassa -- juttuja
niin hurjia ja hillittömiä, että saatoin niitä tuskin uskoa edessäni
myhäilevästä lihavasta pikku miehestä. Vastapalvelukseksi minä
rohkenin tarinoida joitakuita omia muistelmiani Lontoon elämästä,
joka miellytti häntä niin suuresti, että hän vakuutti piankin
poikkeavansa Grosvenor-rakennukseen minun vieraakseni. Häntä halutti
nähdä kaupunki-elämän humua, eikä hän todellakaan, vaikka sen itse
sanon, olisi voinut valita pätevämpää opasta. Vasta vierailuni
viimeisenä päivänä uskalsin koskea hautomaani asiaan. Kerroin hänelle
vilpittömästi rahallisista vaikeuksistani ja uhkaavasta häviöstäni,
ja kysyin hänen neuvoansa -- vaikka toivoinkin jotakin oleellisempaa.
Hän kuunteli tarkkaavasti, ahkeraan tuprutellen savuja sikaaristaan.
"Mutta olethan", sanoi hän, "sukulaisemme, lordi Southertonin
perillinen?"
"Minulla on täysi syy luulla niin, mutta hän ei ole koskaan myöntänyt
minulle mitään määrärahaa."
"Niin, olenpa kuullut hänen saituruudestaan. Marshall parka, asemasi
on ollut kova. Oletko muuten saanut viime aikoina mitään tietoja
lordin terveydentilasta?"
"Hän on aina lapsuudestani asti ollut hyvin kivulloinen."
"Aivan niin, -- ruostunut sarana kitkuu kauvan. Perintösi voi olla
pitkän taipaleen takana. Hyväinen aika, oletpa kiusallisessa pulassa!"
"Olin hiukan toivonut, että sinä saadessasi tietää asian laidan
suostuisit ehkä lainaamaan -- --"
"Ei sanaakaan enempää, poikaseni", huudahti hän mitä herttaisimmin;
"puhumme asiat tänä iltana pitkin ja poikin, ja takaanpa tekeväni
mitä minä suinkin voin."
En ollut pahoillani siitä, että vierailuni läheni loppuansa, sillä
vastenmielistä oli tietää talossa jonkun kiihkeästi odottelevan
toista meneväksi matkoihinsa. Mrs. Kingin kelmeät kasvot ja tuimat
katseet olivat käyneet minulle yhä vihattavammiksi. Hän ei enää
ollut suorastaan säädytön -- miehensä pelko pidätti häntä siitä
mutta järjettömässä mustasukkaisuudessaan hän lopulta jätti minut
kokonaan pois huomiostaan, ei koskaan puhutellut minua ja teki kaikin
tavoin oloni Greylandsissa niin epämiellyttäväksi kuin saattoi. Niin
loukkaava oli hänen sävynsä tuona viimeisenä päivänä, että olisin
varmasti lähtenyt pois, ellei minua olisi illalla ollut odottamassa
se neuvottelu, jolla toivoin pääseväni taloudellisesta ahdingostani.
Puhelu jäi hyvin myöhään, sillä serkkuni, saatuaan sinä päivänä vielä
useampia sähkösanomia kuin tavallista, meni päivällisen jälkeen
työhuoneeseensa ja palasi sieltä vasta koko talon asukkaiden käytyä
levolle. Kuulin hänen kuljeksivan ylt'ympäri ovia lukitsemassa,
kuten hänen tapansa iltaisin oli, ja viimein hän saapui luokseni
biljardihuoneeseen. Hänen pönäkkä ruumiinsa oli kääritty avaraan
leponuttuun ja jalassa oli hänellä punaiset, korottomat turkkilaiset
tohvelit. Asettuen nojatuoliin hän sekotti itselleen lasillisen
grogia, jossa en voinut olla huomaamatta veden suhteellista vähyyttä
whiskyyn verraten.
"Totisesti!" hän virkkoi; "onpa sekin yö!"
Oli kylläkin. Tuuli tohisi ja ulvoi ulkona, rämistellen ja
tuiverrellen ikkunaluukkuja. Vastakohtana tuntui keltaisten lamppujen
hohde ja sikaariemme tuoksu sitä leppoisemmalta ja hivelevämmältä.
"Nyt, poikani", tuumi isäntäni, "meillä on talo ja yö itseämme
varten. Annahan minulle hiukan käsitystä asiaisi tilasta, niin
katson mitä on tehtävissä niiden järjestämiseksi. Haluan kuulla
juurtajaksain."
Siten rohkaistuna minä ryhdyin pitkään selostukseen, jossa kaikki
saamamieheni, isännästäni kamaripalvelijaani saakka, kukin vuorostaan
esiintyivät. Minulla oli taskukirjassani muistiinpanoja, joiden
avulla latelin numeroita ja mielihyväkseni sainkin kokoon hyvinkin
selkeän tilin sotkeutuneesta ja surkeasta taloudestani. Mieltäni
kuitenkin ahdisti havainto, että kumppanini silmät olivat ilmeettömät
ja hänen huomionsa johonkin muuhun kiintynyt. Hänen silloin tällöin
tokaisemansa huomautukset olivat niin perin pintapuolisia ja asiaan
kuulumattomia, että varmasti huomasin hänen ajatelleen kaikkea muuta.
Juuri joskus hän heräsi mietteistään ja koetti väkisin osottaa
harrastusta, pyytäen minua toistamaan tai täydellisemmin selittämään
jonkun seikan, mutta aina hän sitten taas syventyi omiin aatoksiinsa.
Vihdoin hän nousi, heittäen sikaarinsa pätkän takkaan.
"Kuulehan nyt, poikani", sanoi hän. "Minulla ei ole milloinkaan ollut
taipumusta numeroihin, joten suonet minulle anteeksi. Sinun täytyy
kyhätä kaikki tuo paperille, josta näen lopullisen summan. Ymmärrän
asian, kun näen sen mustana valkealla."
Ehdotus oli rohkaiseva. Lupasin tehdä sen.
"Ja nyt on aika käydä levolle. Hiisi vieköön, johan kello kuuluu
lyövän yksi."
Myrskyn kumeassa tohussa kajahti viereisestä huoneesta seinäkellon
sointuva lyönti. Tuuli humisi valtavan virran kohinana.
"Minun täytyy ennen levolle menoa katsoa kissaani", sanoi isäntäni.
"Kova tuuli ärsyttää sitä. Tuletko mukaan?"
"Kernaasti", vastasin.
"Astuhan hiljaa äläkä puhu, sillä kaikki ovat unessa."
Me astelimme hiljaisesti pitkin lamppujen valaiseman eteisen
persialaisia mattoja ja hiivimme sen ovesta ulos. Kivilaakaisessa
käytävässä oli pimeä, mutta eräässä koukussa riippui tallilyhty,
jonka isäntäni otti alas. Käytävässä ei näkynyt rautakankiaitausta,
josta tiesin pedon olevan suljettuna häkkiinsä.
"Käy sisälle!" sanoi serkkuni ja avasi oven.
Meitä tervehti kumea murina, joka ilmaisi myrskyn todellakin
ärsyttäneen elukkaa. Lyhdyn lepattavassa valossa näimme sen
lyyhistyneen luolansa nurkkaan suunnattomaksi mustaksi möhkäleeksi,
joka loi kaamean varjon valkaistuun seinään. Sen häntä heilui
vihaisesti oljissa.
"Tommy parka ei ole parhaalla tuulellaan", virkkoi Everard King,
kohottaen lyhtyä ja katsellen suojattiansa. "Eikö se näytäkin
aikamoiselta mustalta paholaiselta? Minun täytyy antaa sille hiukan
illastettavaa, saadakseni sen paremmalle päälle. Pitelethän hetkisen
lyhtyä?"
Otin sen hänen kädestään, ja hän astui ovelle.
"Tommyn laari on tässä ulkopuolella", hän sanoi. "Odotahan, minä vain
käväisen." Hän astui ulos, ja ovi raksahti kiinni hänen takanaan.
Tuo järeä kirskuva ääni sai sydämeni seisahtumaan. Äkillinen kauhun
säväys hytkäytti minua. Epämääräinen hirvittävän petollisuuden
uumoilu karmi selkäpiitäni. Hypähdin ovelle, mutta sisäpuolella ei
ollut kädensijaa.
"Kuule!" huusin. "Päästä minut ulos!"
"Ei hätää! Älä nosta melua!" vastasi isäntäni käytävästä. "Onhan
sinulla lyhty."
"Kyllä, mutta en halua joutua näin suljetuksi yksikseni."
"Etkö?" Minä kuulin hänen sydämettömän, hahattavan naurunsa. "Et ole
kauvan yksinäsi."
"Päästä minut ulos!" toistin suuttuneesti. "En toden totta siedä
tällaista äärimmäistä leikintekoa."
"Äärimäistä kylläkin", vastasi hän taasenkin remahtaen vihattavaan
nauruunsa. Ja äkkiä kuulin keskellä myrskyn ulvontaa telarattaan
kahvan kiertyessään kitisevän ja narisevan, ja rauta-aitauksen
kalisevan alkaessaan solua ulos raosta. Hyvä Jumala, hän oli
päästämäisillään irti brasilialaisen kissan!
Lyhdyn valossa näin kankien verkalleen lipuvan edestäni. Toisessa
päässä oli jo jalan levyinen sola. Kirkaisten tartuin käsin
viimeiseen kankeen ja kiskoin mielipuolen voimalla. Minä olin
mielipuolena raivosta ja kauhusta. Minuutin tai pari pitelin aitaa
liikkumattomana. Tiesin hänen ponnistavan kaikki voimansa kahvan
kiertämiseen ja vivun lopulta varmasti vievän minusta voiton. Tuuma
tuumalta laahauduin pitkin laakakiviä, ja kaiken aikaa pyytelin
ja rukoilin tuota ihmishirviötä säästämään minut tästä kamalasta
kuolemasta. Vannotin häntä sukulaisuuden nimessä. Muistutin olevani
hänen vieraansa; pyysin saada tietää mitä haittaa olin hänelle
konsanaan tuottanut. Hän vastasi ainoastaan kahvan nykäisyillä ja
tempaisuilla, joista jokainen kaikista ponnistuksistani huolimatta
kiskaisi jälleenkin yhden kangen seinän läpi. Riippuen ja rimpuillen
luisuin häkin koko edustan mitan, kunnes luovuin toivottomasta
taistelusta kolottavin rantein ja raadelluin sormin. Kanki-aita
solahti ulos minun hellittäessäni käteni siitä, ja heti jälkeenpäin
kuulin turkkilaisten tohvelien sipsuttavan pitkin käytävää, kunnes
ulko-ovi paiskautui kiinni. Nyt oli kaikki hiljaista.
Peto ei ollut koko aikana liikahtanutkaan. Se makasi yhä sopessaan,
ja sen häntä oli herjennyt heilumasta. Se oli nähtävästi kerrassaan
ällistynyt näkyä, jossa mies kangista roikkuen kirkuvana raahautui
sen ohitse. Näin sen suurilla silmillään tuijottavan minuun. Olin
kankiin tarttuessani pudottanut lyhdyn, mutta se paloi vielä
lattialla, ja minä liikahdin siepatakseni sen, hiukan ajatellen
saavani sen valosta turvaa. Mutta heti ensimäiseen liikkeeseeni
vastasi peto kumealla ja uhkaavalla murinalla. Pysähdyin paikalleni,
pelon vapisuttaessa jokaista jäsentäni. Kissa (jos noin hirveälle
olennolle voi antaa niin kotoista nimeä) oli ainoastaan kymmenkunnan
jalan päässä minusta. Silmät kimmelsivät pimeässä kuin kaksi
fosforikiekkoa. Ne hirvittivät ja kuitenkin lumosivat minua. En
voinut siirtää katsettani niistä. Luonto kujeilee kummallisesti
kanssamme moisina jännityksen hetkinä, ja nuo kimmeltävät valot
laajenivat ja supistuivat tasaisessa tahdissa. Toisin hetkin ne
näyttivät pienoisilta erinomaisen kirkkailta pisteiltä -- pieniltä
sähkökipinöiltä mustassa pimeydessä -- sitten ne levenivät ja
levenivät, kunnes niiden vaihtuva ja inha valo täytti koko sopen. Ja
sitten ne äkkiä kokonaan sammuivat.
Eläin oli ummistanut silmänsä. En tiedä lieneekö perää vanhassa
käsityksessä inhimillisen tuijotuksen valtaavasta voimasta, vai
oliko jättiläiskissa pelkästään unelias, mutta kaikessa tapauksessa
se ilmaisematta pienimpiäkään hyökkäyksen oireita laski sileän,
mustan päänsä tanakoille käpälilleen ja näytti nukkuvan. Minä seisoin
hievahtamatta, peljäten liikahduksella herättäväni sen taaskin
pahansuopaan eloon. Mutta ainakin pystyin nyt selvästi ajattelemaan,
kun nuo kamalat silmät olivat heittäneet minut rauhaan. Tässä olin
teljettynä yökaudeksi verenhimoisen otuksen seuraan. Oma vaistoni,
puhumattakaan minut tähän loukkuun vietelleen ovelan konnan sanoista,
vakuutti minulle, että eläin oli yhtä villi kuin sen isäntäkin.
Miten saisin nahkani säästymään aamuun asti? Ovi oli toivoton,
ahtaat rautaristikkoiset ikkunat niinikään. Autiossa, laakakivisessä
huoneessa ei ollut missään turvaa. Avun huutaminen oli järjetöntä.
Tiesin, että tämä luola oli ulkohuone, ja että taloon johtava käytävä
oli vähintään sata jalkaa pitkä. Ulkona pauhaava rajuilma vei
viimeisenkin mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.
Ja sitten lyhtyyn katsahtaessani tunsin uuden kauhun säväyksen.
Kynttilä oli palanut matalaksi ja alkanut jo sulaa. Kymmenen minuutin
kuluessa se sammuisi. Minulla oli siis ainoastaan kymmenen minuuttia
aikaa tehdä mitään, sillä tunsin joutuvani kykenemättömäksi toimimaan
heti kun jäisin pimeään tuon pelottavan raatelijan kanssa. Pelkkä
ajatuskin jo herpaisi minua. Loin epätoivoisen katseeni ympäri
kuolonkammiotani, ja se kiintyi erääseen kohtaan, joka ei tosin
näyttänyt lupaavan turvallisuutta, mutta suojelevan kuitenkin hiukan
paremmin ja kauvemmin vaaralta kuin avoin lattia.
Olen sanonut, että häkissä oli katto kuten etuseinäkin, ja tämä
katto jäi aina paikoilleen, kun etuseinä kiertyi raostansa
ulos käytävään. Kattona oli muutaman tuuman päähän toisistaan
kiinnitettyjä rautakankia, joita yhdisti vankka teräslankaverkko,
ja sitä kannatti kumpaisessakin päässä jyhkeä tukipylväs. Se levisi
nyt laajan, ristikkoisen katoksen tavoin nurkassa kyyröttelevän
olennon yli. Tämän rautaisen hyllyn ja kammion laen väliä oli noin
kaksi tai kolme jalkaa. Jos vain pääsisin tuonne ylös kankien ja
laen lomaan, niin minulla olisi yksi ainoa hyökkäykselle altis
puoli. Olisin turvattu takaa ja kumpaiseltakin sivulta. Ainoastaan
avoimelta edustalta voitaisiin päästä kimppuuni. Siellä minulla
tosin ei ollut minkäänlaista suojaa; mutta ainakin olisin poissa
pedon tieltä sen alkaessa kierrellä luolassaan. Sen täytyisi minua
saavuttaakseen poiketa tolaltaan. Nyt tai ei koskaan oli yritys
tehtävä, sillä pimeässä se kävisi mahdottomaksi. Kurkkuani kuroi
ponnahtaessani ylös, mutta sain lujasti kiinni rautaisesta reunasta
ja heilautin itseni läähättäen sen yli. Kiemurtelin solaan kasvot
alaspäin, ja huomasin katselevani suoraan kissan kamaliin silmiin ja
haukotteleviin leukoihin. Sen haiseva hengitys huokui kasvoihini kuin
myrkkykeitoksen höyry.