KADONNUT PIKAJUNA YM. KERTOMUKSIA
Kirj.
Arthur Conan Doyle
Englanninkielestä suomentanut M--I H--A
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Kadonnut pikajuna.
Brasilialainen kissa.
Kaviaariruukku.
Vannehtimon hirmu.
Esipuhe.
Sir Arthur Conan Doyle syntyi Edinburghissa 1859 ja on
skotlantilaista taiteilijasukua. Hän opiskeli ensin lääketiedettä
ja harjoitti muutamia vuosia lääkärin ammattia, jonka jälkeen
läksi pitkille matkoille. Hänen mieltymyksensä kirjallisiin
toimiin ilmeni jo aikaisin, ja hän lähetti useasti nimettömiä
kyhäyksiä aikakauskirjoihin. Jälkeen vuoden 1890 hän rupesi
kokonaan kirjailijaksi, paitsi että toimi jonkun aikaa
sotilaslääkärinä buurisodassa. Suurta huomiota herättivät etenkin
hänen salapoliisikertomuksensa "Sherlock Holmesin seikkailut" ja
"Sherlock Holmesin muistelmat", joiden juoni on jännittävä ja
sommittelu taitava. Niissä hän yhdistää salapoliisikirjallisuuden
kahden perustajan pääominaisuudet, Poen "johtopäätösten taidon" ja
Gaboriaun "tarmokkaan vainuamisen"; Holmes on Dupin ja Lecoq yhdessä.
Runoilijana ja historiallisten romaanien kirjoittajana on hän
niinikään tehnyt nimensä kuuluisaksi. Hänen runokokoelmansa "Songs of
Action" muistuttaa jonkun verran Kiplingiä, ja teoksellaan "suuresta
buurisodasta", jossa hän puolustaa Englannin politiikkaa, hän
saavutti suuren kansansuosion Englannissa. Sen johdosta kuningatar
Victoria korotti hänet aatelissäätyyn. Doylella on suuria ansioita
kansallisen miliisin perustamisessa ja kehittämisessä. Paitsi
lyhempiä kertomuksia on hänen teoksistaan suomennettu historiallinen
novelli "Enoni" (Otava).
Kadonnut pikajuna.
Herbert de Lernac, jota paraikaa Marseillessa odottaa
kuolemantuomionsa täytäntöönpano, on tunnustuksellaan selittänyt
erään vuosisatamme salaperäisimpiä rikoksia -- tapauksen, joka
luullakseni on kaikkienkin maiden rikoshistoriassa ennenkuulumaton.
Vaikka virallisissa piireissä ollaan vastahakoisia puhumaan asiasta
ja sanomalehdet ovat saaneet siitä niukasti tietoja, niin viittaa
kuitenkin kaikki siihen, että tosiseikat vahvistavat tämän suurkonnan
tekemän paljastuksen ja että ratkaisu mitä kummallisimmalle
jutulle on vihdoinkin saatu. Asia on kahdeksan vuoden vanha ja
sen merkillisyys jäi jossakin määrin varjoon sen valtiollisen
hälinän takia, joka silloin jännitti yleisön mieliä; lienee siis
paikallaan mainita sen kulku sikäli kuin olemme siitä selvää
saaneet. Olen kerännyt tietoni sen-aikuisista Liverpoolin lehdistä,
kuljettaja John Slaterin kuolemansyyn tutkimuksen pöytäkirjoista, ja
Lontoon-Länsirannikon Rautatie-o.y:n papereista jotka ystävällisesti
on annettu käytettäväkseni. Jutun vaiheet ovat lyhyesti seuraavat.
Kesäkuun 3 p:nä 1890 pyysi muuan herrasmies, joka ilmotti olevansa
monsieur Louis Caratal, saada puhutella mr. James Blandia,
Lontoon-Länsirannikon radan Liverpoolin keskusaseman päällikköä. Hän
oli pieni mies, keski-ikäinen ja tummaverinen, niska niin köyryssä,
että selkäranka nähtävästi oli viallinen. Hänellä oli mukanaan
toveri, kookas ja vantteran näköinen mies, jonka kunnioittava
sävy ja ainainen huomaavaisuus ilmaisi riippuvaista asemaa. Tämän
ystävän tai seuralaisen nimeä ei mainittu, mutta muukalainen hän
varmasti oli ja ihonsa tummasta väristä päättäen joko espanjalainen
taikka etelä-amerikkalainen. Eräs omituisuus hänessä havaittiin.
Hänellä oli vasemmassa kädessään pieni musta nahkasalkku, ja muuan
teräväsilmäinen keskusaseman kirjuri huomasi tämän salkun olevan
hihnalla kiinnitetyn hänen ranteeseensa. Mitään merkitystä ei
siihen seikkaan pantu silloin, mutta myöhemmät tapaukset saattoivat
sen jälleen puheeksi. Monsieur Caratal opastettiin mr. Blandin
konttoriin, hänen kumppaninsa jäädessä ulkopuolelle.
Monsieur Caratalin asia toimitettiin joutuin. Hän oli samana
ehtoopäivänä saapunut Keski-Amerikasta. Perin tärkeät asiat vaativat
häntä Parisiin tuntiakaan hukkaamatta. Hän oli myöhästynyt Lontoon
pikajunasta. Täytyi hankkia ylimääräinen. Raha ei mitään merkinnyt.
Ajasta vain kysymys oli. Jos yhtiö jouduttaisi hänet matkaan, niin se
saisi määrätä omat ehtonsa.
Mr. Bland painoi sähkökellon nappia, kutsui paikalle
liikennepäällikkö Potter Hoodin ja sai sopimuksen kuntoon viidessä
minuutissa. Juna oli lähtevä kolmen neljännestunnin kuluttua.
Vähemmässä ajassa ei voitu saada linjaa varmasti vapaaksi.
Rochdaleksi nimitetty voimakas veturi (n:o 247 yhtiön luetteloissa)
liitettiin kahteen vaunuun, takana konduktöörivaunu kolmantena.
Ensimäisen vaunun tarkotuksena oli yksinomaan heikentää heilumisen
kiusallisuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään
osastoon, lähinnä veturia ensimäisen luokan istumaosasto, sitten
ensimäisen luokan tupakkaosasto, toisen luokan istuma- ja perimäisenä
tupakkaosasto. Ensinmainittu varattiin matkustajille. Toiset kolme
jäivät tyhjiksi. Ylimääräisen junan konduktööri James McPherson oli
ollut yhtiön palveluksessa monta vuotta. Lämmittäjä, William Smith,
oli uusi mies.
Asemapäällikön konttorista lähtiessään monsieur Caratal yhtyi
kumppaniinsa, ja kumpainenkin ilmaisi tavatonta hätäilyä. He
maksoivat vaaditun hinnan, viisikymmentä puntaa viisi shillingiä,
ylimääräisen junan tavallisen viiden shillingin taksan mukaan engl.
penikulmalta, pyysivät opastamaan heitä vaunuun ja asettuivat
paikoilleen heti, vaikka heille vakuutettiin, että linjan laittaminen
vapaaksi veisi vielä runsaasti puoli tuntia. Sillävälin oli
tapahtunut omituinen yhteensattuma konttorissa, josta monsieur
Caratal oli juur'ikään poistunut.
Ylimääräisen junan tilaaminen ei varakkaassa liikekeskuksessa ole
kovin harvinaista, mutta toki kahden sellaisen tilaaminen samana
ehtoopäivänä. Tuskin oli mr. Bland kuitenkaan suoriutunut äskeisestä
matkustajasta, kun jo toinen saapui samanlaisella pyynnöllä. Tulija
oli mr. Horace Moore, sotilaallinen herrasmies, joka sen johdosta,
että hänen vaimonsa oli äkkiä vaarallisesti sairastunut Lontoossa,
väitti olevansa aivan ehdottomasti pakotettu matkustamaan hetkeäkään
viipymättä. Hänen hätänsä ja tuskansa oli niin suuri, että mr.
Bland koetti kaikkensa noudattaakseen hänen toivomustaan. Toisen
ylimääräisen lähettäminen ei käynyt päinsä, sillä jo edellinen
häiritsi säännöllistä paikallisliikennettä. Mutta saattaisihan mr.
Moore ottaa osaa monsieur Caratalin junan kustannuksiin ja matkustaa
toisessa tyhjässä ensimäisen luokan osastossa, ellei monsieur
Caratal häntä omaan osastoonsa ottaisi. Sellaiselle järjestelylle
oli vaikea nähdä mitään vastusta, mutta silti monsieur Caratal, kun
mr. Potter Hood sitä hänelle esitti, jyrkästi kieltäysi ottamasta
sitä kuuleviin korviinsakaan. Juna oli hänen, hän sanoi, ja hän vaati
sen yksinomaisesti käytettäväkseen. Hänen tylyä vastarintaansa ei
mikään suostuttelu pehmittänyt, ja aikeesta oli lopulta luovuttava.
Mr. Horace Moore lähti asemalta suuressa tuskassa, kuultuaan että
hänen ainoana apunaan oli tavallinen hidaskulkuinen juna, joka lähtee
Liverpoolista kello kuudelta. Täsmälleen 4.31 asemakellon mukaan
höyrysi liikkeelle Liverpoolin asemalta ylimääräinen juna, mukanaan
köyryselkäinen monsieur Caratal ja hänen jättiläismoinen toverinsa.
Linja oli silloin avoin, ja vasta Manchesterissä oli pysähdyttävä.
Lontoon-Länsirannikon radan junat kulkevat siihen kaupunkiin asti
toisen yhtiön raiteita, ja ylimääräisen olisi pitänyt olla siellä
jo hiukan ennen kuutta. Neljännestä yli kuuden herätti melkoista
kummastusta ja huolestumistakin Liverpoolin keskus-asemalla
Manchesteristä sähkötetty tieto, ettei se ollut vielä saapunut.
Tiedustettiin St. Helensistä, joka on kolmanneksen matkaa näiden
kahden kaupungin välillä, ja saatiin vastaukseksi:
"James Bland, asemapäällikkö, L. & L.R. keskusasema, Liverpool. --
Ylimääräinen kulki tästä 4.52, hyvissä ajoin. -- Dowser, St. Helens."
Tämä sähkösanoma saapui 6.40. Manchesterista sähkötettiin jälleen
6.50:
"Ei mitään merkkiä ilmottamastanne ylimääräisestä."
Ja kymmentä minuuttia myöhemmin saapui kolmas, ällistyttävämpi viesti:
"Nähtävästi jokin erehdys ylimääräisen kulkusuunnitelmassa. Sitä
seuraavaksi ilmotettu paikallisjuna St. Helensistä on juuri tullut,
näkemättä sitä. Sähköttäkäähän ohjeita."
Juttu alkoi näyttää mitä ihmeellisimmältä, vaikka viime sähkösanoma
tuotti jotakin huojennustakin Liverpoolin viranomaisille.
Jos ylimääräistä oli tapaturma kohdannut, niin tuntui tuskin
mahdolliselta, että paikallisjuna olisi voinut kulkea samaa rataa
siitä tietämättömänä. Ja kuitenkin, mitä muutakaan mahdollisuutta
oli olemassa? Missä saattoi juna olla? Oliko se ehkä jostakin syystä
johdettu sivuraiteelle, jotta hitaampi juna pääsisi ohitse? Sellainen
selitys oli mahdollinen, jos oli jokin pikku korjaus tehtävänä.
Lähetettiin sähkösanoma jokaiselle St. Helensin ja Manchesterin
väliselle asemalle, ja Liverpoolissa asema- ja liikennepäällikkö
odottelivat äärimäisen jännittyneinä lennätinkoneen ääressä
vastauksia, joiden perusteella voisivat varmasti päättää mihin
juna oli kadonnut. Vastaukset saatiin samassa järjestyksessä kuin
kysymyksetkin oli lähetetty, järjestään kultakin asemalta St.
Helensin taholta alkaen:
"Ylimääräinen kulki tästä klo viisi. -- Collins Green."
"Ylimääräinen kulki tästä 5.06. -- Earlestown."
"Ylimääräinen kulki tästä 5.10. -- Newton."
"Ylimääräinen kulki tästä 5.20. -- Kenyon Junction."
"Mitään ylimääräistä junaa ei ole tästä kulkenut. -- Barton Moss."
Virkamiehet tuijottivat toisiinsa tyrmistyneinä.
"Kolmikymmenvuotinen kokemukseni ei tällaista tunne", ihmetteli mr.
Bland.
"Kerrassaan ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. Ylimääräinen on
joutunut harhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä."
"Eikä siellä kuitenkaan ole mitään sivuraidetta, mikäli minä muistan.
Junan on täytynyt suistua kiskoilta."
"Mutta miten saattoi 4.50 parlamenttijuna mitään huomaamatta kulkea
samaa rataa?"
"Ei ole toista mahdollisuutta, mr. Hood. Asian täytyy olla niin.
Kenties on paikallisjuna havainnut jotakin valaisevaa. Pyydämme
Manchesteristä lisätietoja ja sähkötämme Kenyon Junctioniin
määräyksen heti tutkia rata Barton Mossiin asti."
Manchesteristä tuli muutamassa minuutissa vastaus.
"Ei mitään tietoja kadonneesta ylimääräisestä. Hidaskulkuisen junan
kuljettaja ja konduktööri varmat siitä, ettei mitään tapaturmaa
Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä. Linja aivan selvä, ei
jälkeäkään mistään epätavallisesta. -- Manchester."
"Sille kuljettajalle ja konduktöörille on annettava lähtöpassi",
mutisi mr. Bland yrmeästi. "On tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole
sitä huomanneet. Ylimääräinen on ilmeisesti suistunut kiskoilta rataa
tärvelemättä -- en jaksa käsittää miten se on mahdollista -- mutta
niin on täytynyt käydä, ja tuossa paikassa saamme Kenyon Junctionista
tai Barton Mossista sanoman, että se on löydetty ratavallin juurelta."
Mutta mr. Blandin ennustus ei toteutunut. Kului puoli tuntia, ja
silloin saapui Kenyon Junctionin asemapäälliköltä näin kuuluva viesti:
"Ei ole saatu vihiä kadonneesta ylimääräisestä. Se kulki ihan
varmasti tästä ohi saapumatta Barton Mossiin. Irrotimme tavarajunasta
veturin, ja olin itse tarkastamassa radanvarren, mutta kaikki on
kunnossa eikä tapaturmasta merkkiäkään."
Mr. Bland repi ähmissään tukkaansa.
"Tämä on sulaa hulluutta, Hood!" hän huudahti. "Katoaako juna
ilmaan Englannissa keskellä kirkasta päivää? Juttu on luonnoton.
Veturi, kaksi vaunua, konduktöörivaunu, viisi ihmis-olentoa --
ja kaikki kadonneet suoralla rautatienradalla! Jollemme tunnin
kuluessa saa mitään suoranaista tietoa, niin lähden itse paikalle
tutkimuspäällikkö Collinsin keralla."
Ja silloin vihdoinkin saatiin suoranainen viesti, uutena
sähkösanomana Kenyon Junctionista.
"Valitettavasti on minun ilmottaminen, että ylimääräisen junan
kuljettajan John Slaterin ruumis on juuri löydetty pensaikosta
kahden ja neljänneksen penikulman päässä täältä. Pudonnut veturista,
syöksynyt alas ratavallia ja kierinyt risukkoon. Putoamisesta päähän
saadut vammat näkyvät tuottaneen kuoleman. Koko tienoo on nyt tyystin
tutkittu, eikä näy mitään jälkiä kadonneesta veturista."
Maa oli, kuten jo sanottu, arveluttavassa valtiollisessa
käännekohdassa, ja yleisön huomiota kiinnittivät lisäksi Parisista
saapuvat tärkeät ja hämmästyttävät tiedot, siellä kun suunnaton
häväistysjuttu uhkasi kukistaa hallituksen ja tuhota monien Ranskan
johtavien miesten maineen. Sanomalehdet olivat tätä kaikkea
tulvillansa, ja ylimääräisen junan merkillinen katoaminen herätti
vähemmän huomiota kuin olisi rauhallisempina aikoina mahdollista
ollut. Tapauksen nurinkurisuus myös osaltaan vähensi sen tehoa,
sillä sanomalehdet olivat vastahakoiset uskomaan niille lähetettyjä
tietoja. Useatkin Lontoon lehdet kohtelivat juttua nokkelana
sepityksenä, kunnes tapauksen vakava luonne sai vahvistuksensa
kovaonnisen kuljettajan ruumiin tarkastuksesta, mikä muuten ei tuonut
ilmi mitään varsinaista uutta.
Mr. Bland, mukanaan tutkimuspäällikkö Collins, yhtiön palveluksessa
oleva vanhempi salapoliisivirkamies, oli samana iltana lähtenyt
Kenyon Junctioniin, ja heidän tutkiskeluansa kesti koko seuraava
päivä, mutta aivan tuloksettomasti. Juna ei ainoastaan ollut
kadonnut jäljettömiin, vaan ei edes voitu esittää mitään järjellistä
arvelua sen kohtalosta. Kuitenkin osotti tutkimuspäällikkö Collinsin
virallinen kertomus (joka tätä kirjottaessani on edessäni), että
mahdollisuuksia oli useampia kuin olisi osannut aavistaa.
"Näiden kahden aseman välisellä seudulla", lausui hän, "on tiheässä
rautatehtaita ja kivihiilikaivoksia. Toisissa näistä tehdään työtä,
toiset ovat autioina. Kokonaista kaksitoista on saanut kapearaiteisen
kiskotien, työntövaunujen kuljettamiseksi pääraiteen ääreen. Nämä
tietysti voidaan heti jättää ottamatta lukuun. Mutta näitä paitsi on
tahi aikanaan oli seitsemällä normaaliraiteinen rata pääraiteelle,
siihen vaihteella yhdistetty, niiden tuotannon kuljettamiseksi
kaivoksen suulta suoraan liikekeskuksiin. Kuitenkin ovat nämä kaikki
ainoastaan muutaman penikulman pituisia. Näistä seitsemästä kuuluu
neljä sellaisille kaivoksille, joissa työt on lopetettu, tai ainakin
johtavat ne pois käytännöstä joutuneille kaivos-aukoille. Nämä
kaivokset ovat Redgauntlet, Hero, Slough of Despond ja Heartsease,
viimeksimainittu Lancashiren suurimpia kaivoksia kymmenen vuotta
takaperin. Nämä neljä sivurataa voidaan jättää tutkimuksemme
ulkopuolelle, sillä mahdollisten tapaturmain ehkäisemiseksi on
lähinnä päärataa olleet kiskot poistettu, joten ne eivät enää yhdy
siihen. Jäljellä on kolme muuta sivurataa, jotka johtavat:
"1) Carnstockin rautatehtaalle;
"2) Big Ben-kaivokselle;
"3) Perseverance-kaivokselle.
"Näistä on Big Ben-rata ainoastaan neljännespenikulman pituinen ja
päättyy kaivoksen suulle vientivalmiiksi kasatun kivihiilivaraston
ääreen. Siellä ei oltu mitään nähty tai kuultu ylimääräisestä
junasta. Carnstockin rautatehtaan rataa sulki kesäkuun 3 p:nä kaiken
päivää kuusitoista vaununlastia hematiittia. Se on yksiraiteinen,
joten ei olisi voinut kulkea ohi. Mitä Perseverance-rataan tulee, se
on joltisenkin vilkasliikkeinen kaksiraiteinen rautatienpätkä, sillä
kaivoksen tuotanto on hyvin suuri. Kesäkuun 3 p:nä tämä liike kävi
tavalliseen tapaan; satoja miehiä, joukossa kiskottajien työkunta,
työskenteli pitkin tuota kahden ja neljänneksen penikulman matkaa,
joka on radan mittana, ja on mahdotonta olettaa, että sinne olisi
voinut saapua odottamaton juna herättämättä yleistä huomiota. Lopuksi
huomautettakoon, että tämä sivurata on lähempänä St. Helensiä kuin
paikka mistä kuljettajan ruumis löytyi, joten meillä on täysi syy
uskoa, että juna ennen tuhoutumistaan oli kulkenut tästä haarasta ohi.
"John Slaterin ulkomuoto tai vammat eivät anna mitään vihiä. Voimme
ainoastaan sanoa, että mikäli me näemme, hän sai loppunsa putoamalla
veturista, vaikka hänen putoamisensa syy ja junan kohtalo sen jälkeen
on kysymys, josta en tunne kykeneväni esittämään arvelua."
Lopuksi tutkimuspäällikkö jätti johtokunnalle erohakemuksensa,
syvästi loukkaantuneena siitä, että Lontoon lehdet olivat syyttäneet
häntä kykenemättömyydestä.
Kului kuukausi, joll'aikaa poliisiviranomaiset ja yhtiö ilman
vähintäkään menestystä pitkittivät tutkimuksiaan. Luvattiin palkinto
ja rikoksen varalta anteeksianto, mutta kumpaistakaan ei tavoteltu.
Joka päivä avasi yleisö lehtensä siinä varmassa oletuksessa, että
noin hullunkurinen salaisuus vihdoinkin saisi selityksensä, mutta
viikon toisensa jälkeen pysyi arvotuksen ratkaisu yhäti yhtä
kaukana. Valoisana kesäkuun ehtoopäivänä oli Englannin tiheimmin
asutussa osassa juna väkinensä kadonnut niin jäljettömiin kuin olisi
joku kemian keksijänero haihduttanut sen kaasuksi. Sanomalehtiin
lähetetyissä kirjavissa arveluissa olikin joitakuita, joissa
vakavasti väitettiin, että toimessa oli ollut yliluonnollisia tai
ainakin luonnonvastaisia voimia, ja että kyseinen monsieur
Caratal luultavasti oli henkilö, joka paremmin tunnettiin vähemmän
kohteliaalla nimellä. Toiset pitivät hänen tummaa seuralaistaan tuhon
tuottajana, mutta mitä hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei kukaan
oikein osannut sanoiksi saada.
Sanomalehtien ja yksityisten lukijain esittämissä otaksumissa oli
pari kyllin mukiinmenevää herättääkseen yleisön huomiota. "Timesissä"
ilmestyi sellainen erään siihen aikaan jommoiseenkin maineeseen
päässeen todistelijan nimimerkillä varustettuna ja yritti käsitellä
asiaa kriitilliseen ja puolitieteelliseen tapaan. Otteen siitä täytyy
riittää, mutta utelias voi lukea koko kirjeen heinäkuun 3 p:n n:osta.
"Käytännöllisen todistelun alkeellisia periaatteita on", hän
huomautti, "että kun mahdoton on siirretty syrjään, niin jäljelle
jääneen, olipa _kuinkakin uskomatonta_, täytyy sisältää totuus. On
varmaa, että juna sivuutti Kenyon Junctionin. On varmaa, että se ei
saapunut Barton Mossiin. On mitä suurimmassa määrässä uskomatonta,
mutta kuitenkin mahdollista, että se on joutunut jollekin noista
seitsemästä normaaliraiteisesta sivuradasta. On ilmeisesti mahdotonta
junan kulkea kiskotonta taivalta, ja senvuoksi voimme supistaa
uskomattomien mahdollisuuksiemme luvun kolmeksi ja ottaa huomioon
nuo kolme avointa rataa, nimittäin Carnstockin rautatehtaan, Big
Ben- ja Perseverance-radat. Onko olemassa salainen kaivosmiesten
liitto, englantilainen camorra, joka pystyy hävittämään sekä junan
että matkustajat? Se on uskomatonta, mutta se ei ole mahdotonta.
Tunnustan olevani kykenemätön esittämään muuta ratkaisua. Neuvoisin
toden teolla yhtiötä kohdistamaan kaiken tarmonsa noiden kolmen
sivuradan ja niiden päätekohtain työmiesten tutkimiseen. Piirin
panttikonttorien huolellinen tarkastus mahdollisesti antaisi jotakin
vihiä."
Tämä tunnustetusti kykenevältä taholta lähtenyt lausunto saavutti
melkoista mielenkiintoa ja sai osakseen tuiman vastalauseen niiltä,
jotka pitivät moista vihjausta luonnottomana herjauksena rehellistä
ja kunnioitettavaa kansalaisryhmää kohtaan. Ainoana vastauksena
tähän arvosteluun oli haaste vastaväittäjille alistaa yleisön
harkittavaksi luontevampi selitys. Tämän tuloksena saapui kaksikin
otaksumaa ("Times" heinäkuun 7 ja 9 p:ltä). Ensimäinen arveli,
että juna oli saattanut suistua kiskoilta ja upota Lancashiren ja
Staffordshiren kanavaan, joka useampien satojen metrien taipaleella
kulkee radan suuntaa. Tämän oletuksen kumosi julkaistu tieto
kanavan syvyydestä; se oli aivan riittämätön kätkemään noin suurta
esinettä. Toinen kirjeenvaihtaja muistutti salkusta, joka näytti
olleen muukalaisten ainoana matkatavarana, ja arveli, että siihen
oli saattanut olla kätkettynä jokin uusi äärettömän voimakkaasti
pirstoava räjähdys-aine. Mutta sellainen selitys herätti vain naurua,
edellyttäessään että kokonainen juna voisi räjähtää tomuksi kiskojen
pysyessä vahingoittumatta. Tutkimus oli joutunut tähän toivottomaan
asemaan, kun sattui uusi ja aivan aavistamaton tapaus.
Mrs. McPherson nimittäin sai kirjeen mieheltään, James McPhersonilta,
kadonneen junan konduktööriltä. Kirje oli päivätty heinäkuun 5 p:nä
1890, pantu postiin New Yorkissa ja saapui perille heinäkuun 14
p:nä. Joitakuita epäilyjä lausuttiin kirjeen alkuperästä, mutta mrs.
McPherson oli varma käsialasta, ja se seikka, että kirjeessä oli
sadan dollarin rahaerä viiden dollarin seteleinä, riitti itsessään
todisteeksi. Mitään osotetta ei annettu kirjeessä, joka kuului
seuraavasti:
'Rakas vaimoni.
Olen paljon pohtinut oloani ja huomaan kovin vaikeaksi luopua
sinusta. Samaten Lizziestä. Koetan taistella vastaan, mutta
en pääse vaivastani. Lähetän tässä rahaa, josta vaihtamalla
lähtee kaksikymmentä Englannin puntaa. Tämän pitäisi riittää
toimittamaan sekä Lizzien että sinut Atlantin yli, ja Hampurin
laivat, jotka poikkeavat Southamptoniin, ovat varsin hyviä
laivoja sekä halvempia kuin Liverpoolin. Jos voisitte tulla tänne
ja asettua Johnston-hotelliin, niin minä koettaisin lähettää
teille sanan miten tapaisimme, mutta tällähaavaa olen kovin
tukalassa asemassa ja pahalla mielellä, kun on niin vaikea luopua
teistä molemmista. Ei siis enempää tällä kertaa. Rakastava
puolisosi
James McPherson.'
Jonkun aikaa odotettiin täydellä luottamuksella, että tämä kirje
johtaisi koko jutun selviämiseen, varsinkin kun saatiin tietoon
että muuan matkustaja, joka hyvin suuresti muistutti kadonnutta
konduktööriä, oli Summersin nimellä tullut Southamptonissa Hampurin
ja New Yorkin linjan "Vistulaan", joka lähti kesäkuun 7 p:nä.
Mrs. McPherson ja hänen sisarensa Lizzie Dolton siirtyivät ohjeen
mukaan New Yorkiin ja viipyivät kolme viikkoa Johnston-hotellissa,
kuulematta mitään kadonneesta miehestä. Luultavasti olivat muutamat
sanomalehtien ajattelemattomat huomautukset varottaneet häntä siitä,
että poliisit käyttivät heitä syöttinä. Oli asian laita miten
tahansa, hän ei ainakaan kirjottanut eikä tullut, ja naisten oli
lopulta pakko palata Liverpooliin.
Sille kannalle asia jäi aina nykyiseen vuoteen 1898 asti. Niin
uskomattomalta kuin saattaakin tuntua, näiden kahdeksan vuoden
kuluessa ei ilmaantunut mitään, mikä olisi vähääkään valaissut
sen ylimääräisen junan eriskummallista katoamista, jolla monsieur
Caratal ja hänen kumppaninsa kulkivat. Tarkat tiedustelut noiden
kahden matkustajan entisyydestä saivat ainoastaan ilmi, että
monsieur Caratal oli Keski-Amerikassa hyvin tunnettu rahamiehenä
ja valtiollisena välittäjänä ja että hän matkallaan Europpaan oli
ilmaissut tavatonta kärsimättömyyttä ehtiä Parisiin. Hänen toverinsa,
jonka nimeksi oli matkustajaluetteloon ilmotettu Eduardo Gomez,
oli kuulu raakamaisesta rohkeudestaan ja väkivaltaisuudestaan.
Mutta kuitenkin oli todisteita siitä, että hän oli rehellisesti
ryhtynyt monsieur Caratalia palvelemaan ja että jälkimäinen, ollen
hentoruumiinen mies, käytti toista vartianaan ja suojeluksenaan.
Lisäksi mainittakoon, ettei Parisista saatu mitään tietoja monsieur
Caratalin kiireisen matkan tarkotuksesta. Näin olen kertonut jutun
kaikki tunnetut piirteet siihen asti kunnes Marseillen sanomalehdissä
julkaistiin Herbert de Lernacin äskeinen tunnustus, hänen ollessaan
tuomittuna kuolemaan Bonvalot-nimisen kauppiaan murhasta. Tämä
selonteko voidaan sananmukaisesti kääntää seuraavasti:
"En tee tätä ilmotustani pelkästä ylpeydestä tai kerskaamisen
halusta, sillä jos se olisi tarkotukseni, niin voisin kertoa
kymmenkunnan aivan yhtä loistavaa tekoa elämästäni; mutta teen sen
saadakseni eräät herrasmiehet Parisissa ymmärtämään, että minä, joka
pystyn tässä ilmaisemaan monsieur Caratalin kohtalon, voin myöskin
paljastaa kenen hyväksi ja kenen tilauksesta työ tehtiin, ellei
odottamani armahdus pian saavu. Käyttäkää varotusta, messieurs,
ennenkuin on myöhäistä! Tunnette Herbert de Lernacin ja tiedätte,
että hänen tekonsa ovat yhtä valmiit kuin sanansakin. Kiiruhtakaa
siis, tahi olette hukassa!
"Tällä kertaa en mainitse mitään nimiä -- jos vain kuulisitte nimet,
niin vastapa hämmästyisitte! -- mutta kerron ainoastaan kuinka
taitavasti toimitin asiani. Olin silloin uskollinen isännilleni, ja
epäilemättä he ovat nyt minulle uskollisia. Minä toivon niin, ja
kunnes olen vakuutettu heidän petollisuudestaan, pidän salassa nämä
nimet, jotka saisivat kiihkoon Europan. Mutta sinä päivänä... no, en
sano enempää!
"Lyhyesti puhuen, vuonna 1890 oli Parisissa kuuluisa oikeudenkäynti
valtiollisissa piireissä ja rahamaailmassa sattuneen suunnattoman
häväistysjutun johdosta. Kuinka suunnaton tuo häväistysjuttu oli, sen
voivat konsanaan tietää ainoastaan sellaiset uskotut asiamiehet kuin
minä. Monien Ranskan johtavien miesten kunnia ja ura oli uhattuna.
Olette nähnyt kasan keiloja seisomassa jäykkinä, taipumattomina
ja pystyssä päin. Tuleepa kaukaa pallo, ja moksis -- siinä ovat
keilat nurin niskoin tantereella. No, kuvitelkaahan muutamia Ranskan
suurimpia miehiä näiksi keiloiksi, ja silloin tämä monsieur Caratal
oli etäältä hyrräävä pallo. Jos hän saapuisi perille, niin moksis
heille kaikille. Päätettiin, ettei hän saapuisi.
"En syytä heidän kaikkien tienneen mitä piti tapahtuman. Kuten
sanoin, oli suuria sekä rahallisia että valtiollisia etuja vaarassa,
ja asioita hoitamaan muodostettiin rengas. Renkaaseen liittyi
sellaisiakin, jotka sen tarkotuksia tuskin tajusivat. Mutta toiset
olivat hyvin selvillä niistä, ja he voivat luottaa siihen, että
minä en ole heidän nimiänsä unohtanut. He olivat saaneet riittäviä
varotuksia monsieur Caratalin tulosta jo aikaa ennen hänen
lähtöänsä Etelä-Amerikasta, ja he tiesivät, että hänen hallussaan
olevat todistukset tuottaisivat kaikille varman tuhon. Renkaalla
oli rajattomasti rahaa käytettävänään -- aivan rajattomasti,
ymmärrättehän. He tähystelivät asiamiestä, joka kykenisi käyttelemään
tätä jättiläismahtia. Valitun miehen tuli olla kekseliäs,
päättäväinen, oloihin sopeutuva -- mies miljoonan seassa. He
valitsivat Herbert de Lernacin, ja myönnänpä heidän olleen oikeassa.
"Toimenani oli valita apulaiseni, vapaasti käyttää rahan suomaa
valtaa ja pitää varma huoli siitä, ettei monsieur Caratal konsanaan
saapuisi Parisiin. Luonteenomaisella tarmokkuudella ryhdyin toimeeni
tunnin kuluessa ohjeitteni saamisesta, ja toimenpiteeni olivat
tarkotukseensa ehdottomasti parhaat mitä keksiä saattoi.
"Mies, johon saatoin luottaa, lähetettiin heti Etelä-Amerikkaan,
lähteäkseen monsieur Caratalin matkaan. Jos hän olisi ennättänyt
ajoissa perille, niin ei laiva olisi milloinkaan Liverpooliin
päässyt; mutta valitettavasti oli se jo lähtenyt satamasta ennenkuin
asiamieheni sinne saapui. Varustin pienen aseestetun prikin sitä
vastaan, mutta jälleenkin oli minulla huono onni. Kuten kaikki
suuret järjestäjät olin kuitenkin valmistautunut vastoinkäymisiin
ja varannut sarjan vaihtoehtoisia keinoja, joista jonkun täytyi
onnistua. Yritykseni vaikeuksia ei ole arvattava vähäisiksi, eikä
ole kuviteltava, että pelkkä tavallinen salamurha olisi kelvannut.
Meidän täytyi tuhota ei ainoastaan monsieur Caratal, vaan myöskin
monsieur Caratalin paperit, jopa monsieur Caratalin seuralaisetkin,
jos meillä oli syytä luulla hänen ilmaisseen heille salaisuutensa.
Ja on muistettava, että he olivat varuillaan ja kovin epäluuloisia
sellaisen yrityksen varalta. Toimi oli kaikin puolin minun arvoiseni,
sillä minä olen aina mestarillisin siinä, missä toinen epäröiden
peräytyisi.
"Olin ihan valmis monsieur Caratalin vastaanottoon Liverpoolissa,
sitäkin innokkaampana, kun minulla oli syytä uskoa hänen
ryhtyneen toimiin saadakseen Lontoosta alkaen matkaansa melkoisen
suojelusvartion. Mikä oli tehtävä se oli tehtävä hänen Liverpoolin
laiturille astumisensa ja Lontoon-Länsirannikon radan Lontoon
pääte-asemalle saapumisensa välillä. Olimme valmistaneet kuusi
suunnitelmaa, toisen toistansa keinokkaamman; hänen omat liikkeensä
tulivat määräämään mitä suunnitelmaa käytettäisiin. Teki hän mitä
tahansa, me olimme hänen varalleen valmiit. Jos hän olisi viipynyt
Liverpoolissa, me olimme valmiit. Ottipa hän tavallisen junan,
pikajunan tai ylimääräisen, kaikki oli valmista. Kaikki oli otettu
lukuun ja kaikesta oli huolta pidetty.
"Voitte arvata, etten minä yksinäni kyennyt tätä kaikkea tekemään.
Mitä saatoin minä tietää Englannin rautateistä? Mutta raha pystyy
hankkimaan auliita apulaisia kautta maailman, ja pian oli minulla
eräs Englannin teräväpäisimpiä miehiä apunani. En mainitse mitään
nimiä, mutta olisi kohtuutonta minun vaatia kaikki ansio itselleni.
Englantilainen apulaiseni oli sellaisen liiton arvoinen. Hän
tunsi Lontoon-Länsirannikon radan perinjuurin ja hänellä oli
käskettävänään joukko luotettavia ja älykkäitä työmiehiä. Aate oli
hänen, ja omaa harkintaani tarvittiin ainoastaan yksityisseikkoihin.
Ostimme puolellemme useita toimihenkilöitä, niistä tärkeimpänä
James McPhersonin, joka tietojemme mukaan oli enimmin käytetty
ylimääräisten junien konduktööriksi. Smith, lämmittäjä, oli myös
palveluksessamme. Kuljettaja John Slaterille oli tehty viittauksia,
mutta hänet oli havaittu itsepintaiseksi ja vaaralliseksi, joten
herkesimme yrittämästä. Meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, että
monsieur Caratal ottaisi ylimääräisen junan, mutta hyvin luultavana
sitä pidimme, sillä hänelle oli kovin tärkeätä saapua Parisiin
ilman pienintäkään viivytystä. Senvuoksi ryhdyimme erityisiin
valmisteluihin tämän toimenpiteen varalle -- valmisteluihin, jotka
olivat pienintäkin piirrettä myöten täydelliset kauvan ennen kuin
hänen laivansa pääsi Englannin rannikon näkyviin. Teitä huvittanee
kuulla, että eräs asiamieheni oli luotsialuksessa, joka opasti laivan
ankkuripaikkaansa.
"Heti Caratalin saapuessa Liverpooliin näimme hänen uumoilevan vaaraa
ja olevan varuillaan. Hän oli tuonut saattueenaan vaarallisen
miehen nimeltä Gomez, hyvin aseestetun ja aseita käyttämään
tottuneen veijarin. Tällä miehellä oli Caratalin salaiset paperit
kannettavanaan ja hän oli valmis suojelemaan sekä niitä että
isäntäänsä. Luultavasti oli Caratal ottanut hänet uskotukseen, joten
Caratalin poistaminen ilman Gomezia olisi ollut pelkkää voimien
haaskausta. Heidän oli välttämätön saada yhteinen kohtalo, ja sen
mukaisesti sovittua suunnitelmaamme helpotti suuresti ylimääräisen
junan tilaaminen. Olihan tuossa ylimääräisessä junassa yhtiön
kolmesta palvelijasta todellisuudessa kaksi meidän palveluksessamme,
hinnasta, joka saattaisi heidät elämänsä ijäksi riippumattomaan
asemaan. En mene sanomaan, että englantilaiset ovat rehellisempiä
kuin mikään muu kansa, mutta olen havainnut heidät kalliimmiksi ostaa.
"Olen jo maininnut englantilaisen asiamieheni -- miehen, jolla on
jommoinenkin tulevaisuus edessään, ellei joku kurkkuvika korjaa
häntä ennen aikojaan. Hänen hoidettavanaan olivat kaikki järjestelyt
Liverpoolissa; minä taasen asetuin Kenyon Junctionin majataloon,
missä odotin sovittua merkkiä toimiakseni. Kun ylimääräisestä
oli kauppa tehty, niin asiamieheni heti sähkötti minulle kuinka
pian kaiken tulisi olla valmiina. Hän itse pyysi myöskin saada
ylimääräisen junan Horace Mooren nimellä, toivoen pääsevänsä monsieur
Caratalin seuraan, mikä joissakin olosuhteissa olisi saattanut olla
meille hyödyksi. Jollei esim. suuri hankkeemme olisi onnistunut,
niin olisi asiamieheni velvollisuudeksi jäänyt ampua heidät molemmat
ja hävittää heidän paperinsa. Mutta Caratal oli varuillaan ja
kieltäysi ottamasta ketään vierasta matkaansa. Asiamieheni silloin
poistui asemalta, palasi toista tietä, astui junan toiselta puolelta
konduktöörivaunuun ja matkusti McPhersonin kumppanina.
"Teidän tehnee jo mieli kuulla järjestelyjeni laatu. Kaikki oli
valmistettu useampia päiviä aikaisemmin, ja ainoastaan lopulliset
liikkeet puuttuivat. Valitsemamme sivurata oli aikoinaan ollut
emäradan yhteydessä, mutta sittemmin eristetty. Meidän tarvitsi
vain asettaa sijoilleen muutamia kiskopareja jälleen luodaksemme
liitoksen. Nämä kiskot oli kiinnitetty niin pitkälle kuin ilman
ilmitulon vaaraa saattoi, ja nyt oli vain kysymyksessä tehdä rata
valmiiksi ja sovittaa vaihde entiselle paikalleen. Ratapölkkyjä ei
oltu alkujaankaan siirretty, ja kiskot, liitoslevyt ja mutterit
olivat kaikki käsillä, sillä me olimme ottaneet ne eräästä haararadan
sivuraiteesta. Pienen, mutta taitavan työkuntani avulla meillä
oli kaikki valmiina aikaa ennen ylimääräisen junan saapumista.
Saapuessaan se siirtyi pikku haararadalle niin keveästi, ettei
kumpikaan matkustaja näy ollenkaan huomanneen vaihteen tärähdyksiä.
"Suunnitelmamme mukaan piti lämmittäjä Smithin huumata kloroformilla
kuljettaja John Slater, jotta hän katoaisi toisten mukana. Tässä
kohden, ja ainoastaan tässä kohden, suunnitelmamme epäonnistui
-- ellen ota lukuun McPhersonin rikollista hulluutta kirjottaa
vaimolleen. Lämmittäjämme teki työnsä niin kömpelösti, että Slater
vastaan ponnistellessaan putosi veturista, ja vaikka onni oli sikäli
puolellamme, että hän siinä taittoi niskansa, jäi hän kuitenkin
tahraksi mestariteokseen moiseen, jota, täydellisenä on ainoastaan
äänettömällä ihailulla arvosteltava. Rikostuntija näkee kaikissa
erinomaisissa järjestelyissämme ainoaksi hairahdukseksi John
Slaterin. Miehen, jolla on ollut niin monta menestynyttä puuhaa
kuin minulla, kannattaa olla vilpitön, ja senvuoksi viittaan John
Slateriin selvänä hairahduksenamme.
"Mutta nyt olen saanut ylimääräisen junamme pienelle kahden kilometrin
eli runsaan engl. penikulman mittaiselle sivuradalle, joka johtaa
tahi ennen johti Heartseasen hyljätylle kaivokselle, mikä aikoinaan
oli Englannin suurimpia kivihiilikaivoksia. Kysynette mistä johtuu,
ettei kukaan nähnyt junaa tällä käyttämättömällä radalla. Se kulkee
pitkin pituuttaan syvässä leikkauksessa; kukaan ei voinut sitä nähdä,
ellei hän ollut leikkauksen reunalla. Ja leikkauksen reunalla olikin
katsoja. Minä olin. Kerronpa mitä sieltä näin.
"Apulaiseni oli jäänyt vaihteen luo valvoakseen junan siirtymistä
radallamme. Hänellä oli mukanaan neljä aseestettua miestä, jotta
meillä vielä olisi keinoja varalla, jos juna suistuisi radalta, kuten
vaihdekiskojen tavattoman ruostumisen johdosta pidimme mahdollisena.
Nähtyään sen turvallisesti poikenneen sivuradalle hän luovutti
vastuun minulle. Odottelin eräällä kohdalla, jolta näki kaivoksen
aukon, ja minäkin olin varustautunut aseilla samaten kuin kaksi
kumppaniani. Olin siis aina valmis, tapahtuipa mitä tahansa.
"Junan jouduttua haararaiteelle hiljensi Smith, lämmittäjä, veturin
vauhdin, ja sitten jälleen pantuaan täyden höyryn käyntiin hän
samassa silmänräpäyksessä hyppäsi maahan englantilaisen luutnanttini
ja McPhersonin perässä. Kenties juuri tämä vauhdin hiljentäminen
ensiksi herätti matkustajien huomiota, mutta juna kiiti jo
täyttä menoa ennenkuin heidän päänsä ilmestyi avoimeen ikkunaan.
Väkisinkin hymyilen ajatellessani kuinka ällistyneitä heidän
täytyi olla. Kuvitelkaahan omia tunteitanne, jos vilkaistessanne
ulos loistovaunustanne äkkiä huomaisittekin radan ruostuneeksi ja
rosoiseksi, keltaisen ja punaisen kirjavaksi! Kylläpä mahtoi heidän
hengityksensä salpautua, kun heille salamana valkeni, että heitä tuon
kolkon radan päässä ei odottanut Manchester, vaan Kuolema. Mutta
juna syöksyi nyt huimaa vauhtia, vaaruen ja nytkähdellen pitkin
lahonneita raiteita, joita vastaan pyörät kamalasti kitkuivat. Olin
lähellä ja erotin heidän kasvonsa. Caratal luullakseni rukoili --
hänen kädessään heilui helminauhan tapainen. Toinen mölisi kuin
teurastushuoneen verta haistava härkä. Hän näki meidän seisovan
äyräällä ja viittoili meille kuin hullu. Sitten hän sieppasi
ranteestaan salkun ja heitti en ikkunasta meihin päin. Hänen
tarkotuksensa oli tietysti ilmeinen. Siinä olivat todisteet, ja
he lupasivat vaieta, jos heidän henkensä säästettäisiin. Se olisi
ollut mieluista, jos olisimme voineet sen tehdä, mutta asia on asia.
Sitäpaitsi oli juna nyt yhtä vähän meidän hallittavissamme kuin
heidänkin.
"Hän herkesi karjumasta, kun juna karautti mutkan ympäri ja he näkivät
kaivoksen mustan aukon edessään ammottavan. Olimme poistaneet sen
peitteenä olleen laudoituksen ja puhdistaneet partaat. Kiskot olivat
ennen ulottuneet hyvin lähelle aukkoa, kivihiilien lastaamisen
helpottamiseksi, ja meidän tarvitsi vain lisätä pari kolme kiskoparia
johtaaksemme radan ihan reunalle asti; oikeastaan ulottui ratamme
noin kolme jalkaa ylikin sen.
"Näimme kaksi päätä ikkunassa: alapuolella Caratalin, yläpuolella
Gomezin; mutta näkemänsä oli kumpaisenkin mykistänyt. Eivätkä he
kuitenkaan kyenneet vetämään päätänsä takaisin. Näky näytti heidät
herpaisseen.
"Olin itsekseni ihmetellyt kuinka noin nopeasti kiitävä juna kohtaisi
kuilun, jolle olin sen ohjannut, ja seurasin asian kehitystä suurella
jännityksellä: Eräs tovereistani arveli sen suorastaan syöksähtävän
aukon ylitse, eikä tosiaan paljoa puuttunutkaan. Onneksi se kuitenkin
painui sen verran, että veturin puskurit törmäsivät kamalalla
rysähdyksellä toiseen reunaan. Savutorvi lensi ilmaan. Hiilisäiliö,
vaunut ja konduktöörivaunu rusentuivat yhdeksi röykkiöksi, joka
veturin jäännösten keralla hetkeksi tukki kaivoksen suun. Sitten
petti keskessä jokin ja koko rykelmä viheriäistä rautaa, savuavia
kivihiiliä, messinki-osia, pyöriä, puun pirstaleita ja sohvien
päällyksiä romahti yhteen litistyneenä alas kaivokseen. Kuulimme
pirstaleiden kolhivan pitkin seiniä, ja sitten melkoisen tovin
kuluttua kajahti kumea jyskähdys, kun junan jäännökset paiskautuivat
pohjaan. Höyrykattila taisi räjähtää, sillä jyskähdystä seurasi
voimakas pamaus, jonka jälkeen maan mustista uumenista leijaili
paksuna pilvenä höyryä ja savua, sateen tapaisena tihkuna käärien
meidät verhoonsa. Usva oheni hienoiksi kiehkuroiksi, jotka häipyivät
kesäiseen päiväpaisteeseen, ja kaikki oli jälleen hiljaista
Heartseasen kaivoksessa.
"Ja nyt, toteutettuamme suunnitelmamme täydellä menestyksellä, jäi
tehtäväksemme ainoastaan peittää kaikki jälkemme. Toisessa päässä
toiminut työkuntamme oli jo repinyt ylös kiskot ja hävittänyt
vaihteen, palauttaen kaikki entiseen kuntoon. Me olimme kaivoksen
luona samanlaisessa toimessa. Savutorvi ja muut syrjään singonneet
sirpaleet heitettiin kaivokseen, aukko laudoitettiin entiselleen
ja sille johtaneet kiskot vietiin pois. Sitten me kaikki
hätäilemättä, mutta siekailemattakaan, poistuimme maasta, enimmät
Parisiin, englantilainen virkaveljeni Manchesteriin ja McPherson
Southamptoniin, josta siirtyi Amerikkaan. Näette senaikuisista
englantilaisista sanomalehdistä, että olimme tehneet työmme
perinpohjaisesti ja johtaneet eksyksiin taitavimmatkin sikäläiset
nuuskijat.
"Muistanette, että Gomez heitti salkkunsa ulos ikkunasta, eikä minun
tarvinne sanoa, että korjasin sen sisältämät paperit isäntiäni
varten. Mutta heitä huvittanee kuitenkin nyt kuulla, että minä
tuon tilaisuuden muistoksi pidätin salkusta pari pikku asiakirjaa
itsellenikin. Minulla ei ole mitään halua julkaista niitä; mutta
kun kuitenkin kukin on omasta puolestaan tässä maailmassa, niin
mitä voin muutakaan tehdä, elleivät ystäväni tule tarvitessani
avukseni? Messieurs, saatte uskoa, että Herbert de Lernac on aivan
yhtä peljättävä vastassa kuin puolellakin, ja että hän ei ole mies
nousemaan mestauslavalle ennen kuin on nähnyt jokaisen teistä
passitettuna Uuteen Kaledoniaan. Oman itsenne tähden, jos ette minun,
kiirehtikää, monsieur de -- -- -- ja kenraali -- -- -- ja paroni
-- -- -- (voitte lukiessanne täyttää nämä lomat nimellänne). Takaan,
että seuraavassa painoksessa ei ole mitään aukkoja täytettävänä.
"J.K. -- Tarkastaessani kertomustani huomaan unohtaneeni ainoastaan
yhden seikan. Se koskee onnetonta McPhersonia, joka hulluuttaan
kirjotti vaimolleen tavatakseen hänet New Yorkissa. Voitte arvata,
että kun oli pelissä niin suuret panokset kuin meidän, me emme
voineet jättää niitä sen mahdollisuuden varaan, ilmaisisiko tuo mies
salaisuutensa naiselle vai eikö. Hänen kerran rikottuaan valansa,
kirjottamalla vaimolleen, me emme enää voineet luottaa häneen.
Ryhdyimme senvuoksi toimenpiteisiin ehkäistäksemme hänet tapaamasta
vaimoansa. Olen toisinaan ajatellut, että ystävällisyys vaatisi
kirjottamaan tälle ja vakuuttamaan, ettei ole mitään estettä hänen
toisiin naimisiin menonsa tiellä."
Brasilialainen kissa.
Kovaa on nuoren miehen olla ylellinen taipumuksiltaan, esiintyä
suuren omaisuuden tulevaisena perijänä, liikkua ylhäisissä piireissä,
mutta elellä vailla todellista rahaa ja ammattia, jolla sitä
ansaitsisi. Isäni näet oli säyseä, toivehikas, keveäluontoinen
mies ja luotti kovin suuresti vanhaksi pojaksi jääneen vanhemman
veljensä, lordi Southertonin rikkauteen ja hyväntahtoisuuteen. Hän
piti luonnollisena, että minun, hänen ainoan poikansa, ei konsanaan
tarvitsisi ansaita elatustani varsinaisella työllä. Hän kuvitteli,
että jos minulle ei sattuisi jotakin tointa laajoilla Southertonin
tiluksilla, niin tarjoutuisi ainakin joku virka valtiollisella
uralla, joka on vielä pysynyt etuoikeutettujen luokkiemme erikoisena
varana. Hän kuoli ennen kuin ehti näkemään, kuinka pettäviä hänen
laskelmansa olivat olleet. Ei setäni eikä valtio ottanut minua
ollenkaan huomatakseen tai osottanut mitään harrastusta urani
avittamiseksi. Satunnaisesti lahjaksi saatu fasaani- tai jänispari
oli minulle kaiken aikaa ainoana muistutuksena siitä, että minä olin
odottamassa perinnökseni Otwellin kartanoa ja erästä maan rikkaimpia
maatiloja. Sillävälin eleskelin nuornamiesnä ja kaupunkilaiseen
tapaan, asustaen vuokrahuoneissa Grosvenor-rakennuksessa, ainoana
työnäni keilanheitto ja polo-peli Hurlinghamissa. Kuukausi
kuukaudelta huomasin yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi saada
vekseleitäni uudistetuiksi, tai rahaksi muuttumaan uusia, vakuutena
setäni kuoleman jälkeen saatavissa oleva kiinnittämätön omaisuus.
Häviö ammotti edessäni, ja päivä päivältä näin sen selvempänä,
läheisempänä ja yhä ehdottomammin välttämättömänä.
Tunsin oman köyhyyteni sitäkin kipeämmin, kun lordi Southertonin
suurista rikkauksista puhumattakaan kaikki muutkin sukulaiseni olivat
jotakuinkin toimeentulevia. Läheisin näistä oli Everard King, isäni
veljenpoika ja minun serkkuni, joka seikkailevaa elämää Brasiliassa
vietettyään oli palannut tähän maahan asettuakseen elämään
varoillaan. Emme saaneet koskaan tietää millä keinoin hän oli rahansa
hankkinut, mutta hänellä näytti olevan rahoja liikenemään asti,
koska oli ostanut Greylandsin tilan lähellä Clipton-on-the-Marshia
Suffolkissa. Ensimäistä vuottansa Englannissa asuessaan hän ei
piitannut minusta sen enempää kuin saituri setänikään; mutta
vihdoin sain eräänä kesäisenä aamuna suureksi huojennuksekseni
ja ilokseni kirjeen, jossa minua pyydettiin vielä samana päivänä
lähtemään matkaan saapuakseni lyhyelle vierailulle Greylandsin
kartanoon. Odottelin juuri silloin jokseenkin pitkäaikaista
vierailua vararikko-oikeuteen, ja tämä keskeytys näytti melkein
salliman tuottamalta. Jos vain pääsisin väleihin tämän tuntemattoman
sukulaiseni kanssa, niin voisin vielä läpäistä. Suvun kunnian vuoksi
hän ei varmaankaan antaisi minun joutua aivan hunningolle. Käskin
kamaripalvelijani sulloa matkalaukkuni ja läksin samana iltana
Clipton-on-the-Marshia kohden.
Vaihdettuani vaunua Ipswichissa jätti pieni paikallisjuna minut
vähäpätöiselle, autiolle asemalle keskelle kumpuista, ruohorikasta
seutua, jonka halki polveili pitkin laaksojen pohjukoita verkalleen
vierivä joki korkeine lietteisine äyräineen, jotka osottivat meidän
olevan nousu- ja laskuveden alueella. Vaunuja ei ollut vastassani
(jälkeenpäin kuulin sähkösanomani myöhästyneen), joten otin
paikkakunnan majatalosta kärryt. Kyytimies, hyvänsävyinen maalainen,
oli sukulaiseni ylistelyä tulvillaan, ja häneltä kuulin, että mr.
Everard Kingin nimellä jo oli niillä tienoin mitä paras teho. Hän
oli toimeenpannut illanviettoja koululapsille, hän oli luovuttanut
kartanonsa vapaasti katseltavaksi, hän oli tehnyt lahjotuksia --
sanalla sanoen, hänen hyväntahtoisuutensa oli ollut niin rajaton,
että kyyditsijäni saattoi sitä selittää ainoastaan otaksumalla hänen
pyrkivän parlamenttiin.
Huomioni käänsi miehen kiitosvirsistä tavattoman kaunis lintu,
joka istahti lennätinpylväälle tien viereen. Ensin otaksuin sen
hohkanärhiksi, mutta se oli isompi ja höyhenpuvultaan loistavampi.
Kyytimies antoi sen ilmestymiselle oitis selityksen, sanoen sen
kuuluvan juuri sille miehelle, jonka kartanoon olimme matkalla. Hänen
mielihalujaan oli vieraiden maiden eläimien totuttaminen toiseen
ilmanalaan, ja hän oli tuonut mukanaan Brasiliasta joukon lintuja
ja petoja, joita koetti kasvattaa Englannissa. Kerran tultuamme
Greylandsin puiston veräjästä saimme kylliksi näytteitä tästä
hänen oikustaan. Muutamat pienet täplikkäät hirvet, eräs omituinen
luullakseni myskisiaksi nimitetty villisika, upeista höyhenistään
ylpeilevä kuhankeittäjä, jonkunlainen vyötiäinen ja hyvin lihavaa
mäyrää muistuttava kömpelösti vaappuva eläin olivat otuksia, jotka
pistivät silmääni ajaessamme pitkin mutkittelevaa lehtokujaa.
Mr. Everard King, tuntematon serkkuni, seisoi itse talonsa portailla,
sillä hän oli nähnyt meidät kaukaa ja arvannut tulijan minuksi.
Hän oli näköjään hyvin rehti ja suopea, lyhyt ja tanakka, noin
neljänkymmenen viiden vanha, kasvot pyöreät ja hyväntuuliset,
troopillisen auringon ruskeaksi paahtamat ja tuhansien ryppyjen
uurtamat. Hänellä oli oikean etelämaalaisen viljelijän tapaan valkea
palttinapuku yllään, sikaari hampaissaan ja leveä panama-hattu
takaraivollaan. Tuollaisen olennon kuvittelee kuuluvaksi kuuman maan
bungalow;n kuistille, ja se näytti kovin oudolta tässä jyhkeässä
englantilaisessa kivirakennuksessa.
"Rakkaani!" hän huudahti olkansa yli katsahtaen; "rakkaani, täällä on
vieraamme! Tervetuloa, tervetuloa Greylandsiin! Hauskaa on tutustua
teihin, Marshall serkku, ja pidän suurena kohteliaisuutena, että
kunnioitatte tätä uneliasta pikku sopukkaa läsnäolollanne."