Syksy tulee tänä vuonna tavattoman aikaisin.
Ensin se tulee aikaisten yökylmäin muodossa, joita aurinko päivisin
koettaa voimiensa mukaan korvata, mutta sitten se muuttaa tapojaan
ja heittäytyy sateiseksi, myrskyiseksi ja tuuliseksi. Se temmeltää
vainioilla, metsissä ja puutarhoissa, kaataa huojuvat puut ja hajoittaa
kuhilaita, jotka vielä sattuvat olemaan pelloilla. Se nostattaa
Hirvijärven veden yli äyräittensä, kohottaa talojen kattoja ja viskaa
huonosti kiinnitetyt veräjät tiepuoleen.
Saisi tulla joku päivä, jolloin se osottaisi edes oireita
hellittämiseen.
Mutta sitä se ei tee. Kuutamoisina öinä, jolloin ei sada, ajelee se
pilviä kuin levottomia varjoja pitkin taivaanlakea, kiljuu jonkun
mökkiläisen uuninpiipussa, niin että asujain säikähtää, ristii kätensä
ja lukee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan rukouksensa. Öljylamppu
on paras sammuttaa ja korjata pois ikkunan edessä olevalta pöydältä.
Ei ole lainkaan varmaa, milloin myrsky lyö huonosti asetetun ruudun
sisään, lampun säpäleiksi ja antaa koko talon haihtua liekkeinä
tuuleen. Vielä se ei sitä kuitenkaan tee. Se löytää jonkun tuuliviirin,
vinguttaa ja rämisyttää sitä, niin että viiri lopulta epätoivoissaan
irtaantuu salostaan, joka sitä vuosikymmenet on kunnialla kantanut ja
viskautuu rämähtävästi maahan saaden kuulijat hätkähtämään.
Saaren nuoren isännän vanhin poika ja perillinen parkuu. Se on terve,
mutta levoton lapsi, joka vasta keskiyön tullen hetkeksi rauhoittuu.
Helmi saa kannella sitä päiväkaudet ja käy laihaksi ja kuluneeksi,
joskus isäntä tahtoo ottaa sitä käsivarsilleen ja hyssytellä sitä.
"Koetahan nyt nukahtaa hetkinen, Helmi", sanoo hän, "minä tässä nyt
vuorostani..."
Mutta Helmi ei tahdo. Eihän hänellä ole muuta työtä kuin tämä ja hän
joutaa hyvinkin valvoa. Aina sitä päivisin on tilaisuus tunniksi tai
pariksi ummistaa silmänsä.
Ulkona ulvoo myrsky, milloin ulvoo, milloin aivan kuin ikkunan takana
kohisee ja kolkuttaa kuin sisälle tullakseen. Mutta sisällä olijoita se
ei peloita. Sillä sisällä on tyyntä, lämmintä ja rauhallista. Helmistä
tuntuu kuin se, mikä hänessä on raivonnut sisällä, olisi siirtynyt
temmeltämään tuonne ulos. Kuta enemmän myrskyää, sen parempi. Tästä
taimesta, joka hänellä on käsivarrellaan, kasvattaa hän hyvän ja jalon
ihmisen, joka suhteessa hyvän.
* * * * *
"Huomenna pitäisi saada nukkua vähän pitkään", sanoo hän Heikille,
"alan todellakin olla kovin väsynyt."
"Olenhan sanonut", vastaa mies, "että sinun pitäisi säästää itseäsi."
Lapsi on nukahtanut syvään uneen ja ulkona tällä kertaa on tyyntä ja
rauhallista. Helmi vetää uudinta syrjään ja katsahtaa ulos, mutta ilta
on kuuton ja tumma, lukemattomat tähdet palavat taivaalla. Luonnossa on
mustaa ja äänetöntä aivan kuin se odottaisi jotakin.
"Melkein kaameaa tuo hiljaisuus myrskyjen jälkeen", sanoo Helmi vetäen
uutimen paikoilleen.
"Olehan huoletta, kyllä se vielä alkaa uudelleen kun ennättää."
Heikki on jo vuoteessa ja tutkii tulleita sanomalehtiä. Silloin tällöin
hän lehtensä yli vilkaisee vaimoonsa ja sanoo jonkun sanan.
"Alahan jo joutua sieltä, ennenkuin poika herää, että saat edes
muutaman tunnin nukkua."
Verkalleen Helmi riisuutuu, vaatekappaleen kerrallaan pudottaa yltänsä
ja miettii sitten taas. Kun hän siinä syrjäsilmällä vilkaisee mitään
aavistamatonta miestänsä, tulee hänen häntä hytkähdyttävän sääli. Hän,
Helmi, sai uhrautua, tuo hyvä ihminen joutui uhriksi tietämättään.
Mitä Heikki tekisi, jos tietäisi? Helmi ei osaa sitä kuvitella, hän
ummistaa silmänsä pelkälle ajatuksellekin. Mutta hän tahtoo olla
Heikille vielä nöyrempi ja kuuliaisempi vaimo kuin tähän asti. Näkeehän
hän ja tunteehan hän joka hermollaan, että Heikki rakastaa häntä. Niin,
mutta se toinen rakasti myöskin ja hänen on se lapsi, joka hengittää
tuolla kopassaan.
"Hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "onhan tässä jo rangaistusta tarpeeksi
ja vielä tulee sekin päivä, jolloin voin tunnustaa Heikille kaikki."
Näin hän ajattelee, mutta pohjimmaltaan ei hän usko sitä itsekään.
Päivät vain ovat menneet päivien jälkeen. Jos Heikki nyt aivan tyynesti
ja rauhallisesti sanoisi: "Helmi, niinä tiedän, että tuo lapsi on sen
Nikun, joka täällä aikoinaan oli renkinä", niin hän vastaisi: "Se ei
ole totta. Kuinka voit päästää sellaista mieleesikään."
Suontaan Heikki, Saaren isäntä, jää valvomaan, mutta Helmi nukahtaa
käsi arasti hänen kaulallaan. Ruumis on riutunut ja vaatii osansa,
sielu sen taas havahduttaa hereille.
Kun hän herää, nukkuu Heikki rauhassa ja huone on aivan pimeä. Hänestä
kuulostaa kuin puutarhassa rapisisi ja kuin olisi hän herännyt siihen,
että joku löi seinään.
"Heikki", sanoo hän, "joku liikkuu puutarhassa."
"Ole vait. Mikä siellä kuleksisi", vastaa mies unisesti.
Mutta nyt lyödään uudempi kerta, kovasti, määrätietoisesti ja
vaativasti. Helmi alkaa vavista, ja mies nostaa päänsä.
"Mikä perh...", aloittaa hän.
Hän ei kuitenkaan pääse lauseensa loppuun. Ulkona on hiljaista ja
pimeää, sisällä on vielä pimeämpää. Silloin kajahtaa kuin veitsellä
viiltäen läpi pimeyden:
"Panitko sinä sen nimeksi Nikolai!"
Helmi kiljaisee, sitten kuluu sekunteja, jolloin hän ei tajua mitään.
Mies nousee istumaan vuoteen reunalle ja haparoi sähkönappulaa. Mutta
hän ei ehdi sitä löytää.
"Helmi!" kuuluu toisen kerran. "Panitko sille nimeksi Nikolai."
Siinä on valitusta ja uhkaa ja raivoisaa ärjymistä. Ruudut rämähtävät,
on aivan kuin huutaja jo olisi sisällä huoneessa. Lapsi alkaa parkua,
mutta Helmi ei voi sille mitään, hänen ajatuksensa ovat seisahtuneet,
hän on kuin halvauksen saanut.
Huone tulee yhtäkkiä valoisaksi. Mies on kavahtanut pystyyn, löytänyt
nappulan ja on jo menossa herättämään renkejä. Seinältä tempaa hän
pyssyn mukaansa.
"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"
Nyt se tulee kuin hiljainen valitus, joka häipyy pimeyteen.
Helmillä ovat veret pysähdyksissä. Niku on tullut takaisin, se tappaa
minut. Tai sitten Heikki. Niin, se on oikein, tapahtukoon oikeus.
Vaikka voimat ovat poissa, tuntee hän äkkiä suurta selvyyttä ja
rauhallisuutta. Hän kuulee, kuinka ulkona juostaan ja hälistään, mutta
hän ajattelee vain, että pelastumistiet ovat nyt tukitut ja hänen
on selitettävä asia niinkuin se on. Ja hän tuntee olevansa siihen
kyllin voimakas. Tehkööt sitten, mitä tahtovat, muuta hän ei ole
ansainnutkaan. Kun eivät vain lapseen kajoa, mutta sitä ne eivät tee.
"Tapahtukoon sinun tahtosi!"
Hän aikoo jo nousta pukeakseen ylleen, mutta samassa Heikki astuu
sisään ja asettaa taas pyssyn naulakkoonsa. Vaistomaisesti ja kuin
itseään suojellen vetäytyy Helmi vuoteen nurkkaan ja luo mieheensä
kysyvän, rukoilevan katseen, mutta kun Heikki kääntää kasvonsa häneen,
ovat ne melkein iloiset.
"Onkin sitä kaikenlaista", sanoo hän, vetäen housut jaloistaan. "Ellen
olisi omin korvin kuullut, niin en vieläkään uskoisi kummituksiin. Ei
jälkeäkään puutarhassa."
Hän aikoo tyynenä heittäytyä vuoteelle, mutta Helmi parahtaa itkuun.
"No, älähän nyt", lohduttaa mies, kietoen hellästi kätensä hänen
vyötäisilleen, "pelästyy kai sitä toki vähemmästäkin. Tulet vain
huonommaksi."
"Voi, Heikki, voi..."
"Koeta nyt vain rauhoittua ja nukkua, otetaan aamulla tarkempi selko,
jos saadaan."
Ja Helmi rauhoittuukin, näennäisesti. Hän istuu paikallaan ja tuijottaa
pimeyteen, mutta pitkälleen hän ei saa laskeuduttua. Ruumis on
turruksissa, mutta ajatukset ovat käynnissä, sanat olisivat selvät,
mutta suu kieltäytyy puhumasta. Hetket kiitävät, vaan samalla ne
tuntuvat iankaikkisuudelta.
Tuvan puolella aletaan jo liikuskella, ja Helmikin valmistautuu
menemään sinne.
Mutta äkkiä siellä aletaan kirkua ja metelöidä. Helmin ja Heikin
makuuhuoneeseen vievä ovi lennähdytetään selälleen ja joku piika
ilmestyy ovelle peittäen kasvonsa käsillään.
"Tulkaa pian, isäntä ja emäntä", huutaa hän itkunsekaisesti.
"Emäntäpiika on jo tainnoksissa."
Helmi jähmettyy paikalleen, mutta Heikki kavahtaa pystyyn.
"No, mikä nyt taas", ärjäsee hän.
"Herra Jeesus, se Sarkan Niku, joka oli täällä renkinä, on hirttänyt
itsensä kuistinoven ulkopuolelle..."
"Hä, jumalaut...!"
"Joku lappu sillä on rinnassa, se on emännän kirjoittama..."
Suontaan Heikki syöksyy ulos.
"Jää tänne!" karjasee hän piialle mennessään.
Helmi ei kuule enää mitään, hän on kuin eloton kasa lysähtänyt
lattialle.
Saaren talon ovipielessä roikkuu tosiaankin Sarkan Nikolai, ja rintaan
on neulalla kiinnitetty Helmin viimmeinen kirje.
* * * * *
Kun Heikki tulee sisään, on hänellä kirves kädessä ja hänen katseessaan
kuvastuu tuli ja veri, mutta Helmiä ei saada millään virkoamaan. Vain
kerran hän avaa silmänsä ja mainitsee erään lääkärin nimen, saman,
jonka luona hän oli käynyt, huomatessaan olevansa raskaana Sarkan
Nikolaille.
Sitten hän taas on pitkät ajat kuin kuollut.