Herra tohtori on kutsunut Heikin vastaanottohuoneeseensa.
"Tämä asia", sanoo hän, "kuuluisi kyllä oikeastaan papille eikä
lääkärille."
Heikki seuraa häntä vastahakoisesti. Hän on kolkko ja harmaja, hän
on parissa viikossa vanhentunut vuosia ja hän tuntee olevansa kuin
jääpuikko.
"Kuoleeko hän?" kysyy hän istuutuen.
"Ei, ei ainakaan tähän tapaukseen", vastaa tohtori verkalleen ja
sytyttää sikarin. "Joku olisi kenties voinut saada halvauksen tai muita
seurauksia, mutta vaimonne näkyy olevan tavallista voimakkaampi."
Heikki naurahtaa katkerasti.
"Niin kai."
"Mutta mielentilaan", jatkaa tohtori välinpitämättömästi, "tämä
tietysti vaikuttaa, niin, voin kai sanoa: lähtemättömästi."
Suontaan Heikki ei vastaa mitään, mutta hän ajattelee: "Se vielä
puuttuisi, ettei vaikuttaisi." Äkkiä herra tohtori kohottaa katseensa:
"Kuinka on", kysyy hän, "rakastitteko te vaimoanne?"
Nyt Heikinkin katse ikäänkuin kirkastuu ja eräs ajatus välähtää hänen
mielessään. Hän muistaa taas kirjelipun, vaimonsa kirjoittaman, joka
oli kiinnitetty ruumiin rintaan.
"Luuleeko tohtori, ettei se ole ollut niin vaarallista... se hänen ja
sen vainajan välillä?" kysyy hän.
Herra tohtori ei emmi vastatessaan.
"Tahdon sanoa teille, että se suhde on mennyt niin pitkälle kuin
sellainen ylipäänsä voi mennä. Lapsi, joka teillä on kotonanne, ei ole
teidän."
Suontaan Heikki on jo tähän ajatukseen tottunut, mutta hän ei tahdo
sitä uskoa. Hänet oli kaksinkertaisesti petetty ja lisäksi hän oli
vedetty vastaamaan toisen synneistä. Hän oli ollut yksinkertainen
ja tyhmä. Nyt puoli pitäjää häntä sääli ja toinen puoli hänelle
naureskeli. Silmät ovat pullistua ulos kuopistaan ja kädet puristuvat
nyrkkiin, kun hän tätä ajattelee.
"Tiedän tämän asian jotenkin tarkoin", jatkoi herra tohtori tylysti,
"sillä vaimonne kävi luonani huomatessaan, että oli raskaana sille...
kas, kun en nyt muista hänen nimeään. Luullakseni vaimonne silloin
häntä rakasti..."
Heikki rykäisee, mutta se on enemmän karjaisemista kuin rykäisemistä.
"Jos herra tohtorilla on minulle jotakin asiaa vaimoltani", keskeytti
hän, "niin olisin halukas kuulemaan sen mahdollisimman pian."
"Ehdimme kyllä tulla siihen", vastasi lääkäri tyynesti. "No niin, mies
rakasti myöskin häntä, mutta heistä ei voinut tulla mitään, siinä oli
kaikenlaista, jonka ehkä tiedättekin. Sitten tulitte te..."
"Ja Helmi ajatteli, että kas siinäpä oikea aasi syntipukiksi..."
"Hyvin mahdollista, että hän niin ajatteli, mutta luultavasti hän ei
hakenut teitä käsiinsä, vaan te hänet."
"Ah, jospa tuon olisin tiennyt..." mutisi Suontaan Heikki
tuskallisesti, "mutta minä rakastin häntä. Voin vaikka vannoa, herra
tohtori, että ennen häntä en ollut kajonnut naiseen, tuskinpa paljon
katsonutkaan."
Lääkäri otti silmälasit nenältään, pyyhkieli niitä huolellisesti ja
katsoi sitten pitkistään mieheen.
"Ettekö siis kysellyt ollenkaan vaimoltanne hänen entisyyttään?"
"Sellainen ei olisi juolahtanut mieleenikään."
"Mutta eikö teissä herättänyt ihmettelyä, että hän oli niin valmis
tulemaan teille?"
"Luulin — tai uskoin, olin niin tyhmä, — että hänkin rakasti minua.
Katsokaa, herra tohtori, vuosikausia, vuosikausia olin häntä katsellut
ja ajatellut saamatta suutani auki. Ja tämän minä nyt sain."
"Olisitteko ollut onnellisempi, ellette olisi saanut mitään?"
"Julkista häpeää ei ainakaan olisi tullut."
"Mutta häpeähän ei ole teidän."
"Ei minun! Kenen sitten? Mikä kakara tahansa voi osoittaa minua
sormellaan ja sanoa naudaksi."
"Sitä teidän ei tarvitse ajatella. Mutta teillä on tilaisuus olla jalo.
Tottahan on, että sellainen ominaisuus ei nykyisin maksa kovinkaan
paljon, mutta antaahan se sentään jonkunlaista sisäistä suuruudentuntoa
ja itsetietoa. Muutamat ihmiset hakemalla hakevat itselleen vihamiehiä
saadakseen olla heille ja maailmalle jalomielisiä."
"Kuulkaapas nyt, herra tohtori. Olen ollut kyllin jalomielinen
antaakseni ruumiille kunniallisen hautauksen ja minä olen lisäksi
niin jalomielinen, että annan vaimolleni kunniallisen eron. En tahdo
hiventäkään hänen omaisuudestaan, kaiken, mikä hänellä on ollut, saa
hän pitää. Se pitäisi minun puoleltani riittää."
"Aivan. Se on täysin riittävää. _Niinkään_ paljon, sanon minä, ei voi
jalomielisimmältäkään mieheltä odottaa. Entä mitä sitten aiotte tehdä?"
"Tehdä työtä ja unohtaa."
"Sekin on oikein ajateltu. Ja nyt tulemmekin vaimonne asiaan. Hän käski
minun vain puolestaan pyytää teiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa ja
häpeää, minkä hän on teille tuottanut. Kun hän toipuu, muuttaa hän
poikineen jonnekin, ettei teidän tarvitse häntä nähdä ja elättää itse
itsensä. Mutta hän pyysi minua rukoilemaan teitä puolestaan, että te
viljelisitte hänen kotitaloaan."
"Saatanhan tehdä sen kotoani käsin."
"Niin, te itse parhaiten ymmärrätte, kuinka se edullisimmin tapahtuu."
Herra tohtori nousi ja ojensi Suontaan Heikille kätensä. Nähtävästi
hänen sanomisensa olivat jo loppuneet. Mutta kun Suontaan Heikki juuri
oli lähtemäisillään, niin hän taas hänet pidätti.
"Oletteko voinut valittaa rakkauden puutetta vaimonne puolelta?" kysyi
hän äkkiä.
"En. Mutta sehän on ollut välttämättömyyteen alistumista ja
ilmitulemisen pelkoa."
"Vaan minä tiedän, että hän nyt rakastaa teitä."
"Arvatenkin. Tätä ennen hänen oli pakko ainakin sanoa rakastavansa
minua ja nyt se toinen kuoli hirteen."
"Se, jos mikään, on suuren ja epätoivoisen tunteen tunnusmerkki. Mutta
_siitä_ ja kaikesta huolimatta vaimonne rakastaa teitä. Myönnän, etten
sitä ollenkaan ymmärrä: kantaa toisen lasta ja rakastua toiseen. On
kuitenkin asioita, jotka ovat tosia, vaikkei niitä voi käsittää. Ja
minä edellytän, että vaimonne olisi voinut tarjouksenne hyljätäkin,
tarkoitan, ettei hän ole niitä ihmisiä, jotka antavat pakon vaikuttaa
itseensä."
Suontaan Heikki muisti nyt yhtäkkiä jotakin, kaiken sen, mitä oli
tapahtunut silloin kun hän ensi kerran kävi Helmin yliskamarissa. Hänen
ajatuksensa menivät sekaisin ja hänen verensä joutuivat kiihdyksiin.
Suonet tykyttivät ja poskille nousi polttava puna, hän aikoi sanoa
jotakin, mutta tohtori ehätti ennen häntä.
"Kun te menitte naimisiin", kysyi hän, "niin kummanko rakkauden varaan
te sen perustitte, omaanne vaiko vaimonne?"
"Omaani, luonnollisesti", vastasi Heikki, kuulematta oikein itsekään,
mitä vastasi.
"Ja sekö on loppunut nyt?" kysyi tohtori uudelleen.
Saaren isäntä, Heikki Suontaa, taisteli itsensä kanssa. Hän muisti ne
monet vuodet, jotka hän oli Helmiä vartioinut koko ajan peläten, että
joku toinen hänet veisi, hän muisti senkin, kuinka hän oli itsekseen
vannonut, että hän tempaa Helmin vaikka toisen sylistä. Kaikki tämä
astui nyt ilmielävänä hänen silmiensä eteen ja yhä hänen verensä
kuumenivat. Sitten hän kuitenkin muisti kaiken sen, joka äsken oli
ollut. Vielä kerran leimahti harmaista, uskollisista silmistä salama
ja vielä kerran puristuivat huulet yhteen ja kädet menivät nyrkkiin.
Mutta Heikki Suontaa oli lopultakin mies, hänen kasvojensa juonteet
laskeutuivat, ja kun hän pitkän ajan mietittyään puhui, oli hänen
äänensä tyyni ja rauhallinen. "Sanokaa vaimolleni terveisiä, että kun
hän on terve, niin tulen itse häntä hakemaan", lausui hän. "Koetamme
saada särkyneestä niin hyvän kalun kuin voimme, — onhan häntä jo
tarpeeksi rangaistu."
"Niin", jatkoi hän, ottaen lakkinsa, "mikä tuomari minä olen. Kun
hänellä on se poika silmäinsä edessä, niin se muistuttaa häntä yhtä
paljon minusta kuin siitä menneestäkin. Ja minähän sen pojan tahdoin
tehdä... Sanokaa vaimolleni, että minä puolestani en halua häntä
olleesta muistuttaa."