Saaren rakennus on tosin tilava ja laaja, ääni ei suljettujen ovien
takaa kantaudu talon keskustasta päätyihin, mutta siitä huolimatta
liikutaan talossa hiiviskellen ja varpaillaan. Huoneet on pesty ja
puhdistettu, ilmassa on lysoolin- tai karboolin hajua.
"Kuinka siellä nyt on?" kysyy Saaren vanhaemäntä mieheltään.
"Hyvin, hyvin kai siinä lopuksi käy", vastaa isäntä. "Niin se ainakin
sanoi, tohtori."
Saaren vanhaemäntä nousisi kovin kernaasti tytärtään katsomaan, muttei
pääse vuoteeltaan. Hän huokaa hiljaa ja ristii kätensä. Viimein hän
kysyy:
"Mitä luulet ihmisten sanovan?"
"Mistä?"
"Tästä kun se tuli näin aikaisin."
Isäntä sytytti piippunsa ja mietti hetken.
"Sitäkö se sitten ihmisiin kuuluu", vastasi hän vihdoin.
Niinkuin ei kuulukaan. Ei ole heiltä pyytämistä ellei antamistakaan.
Hoidelkoot he vain omat asiansa.
* * * * *
Myöskin palvelusväki kuiskuttelee touhunsa ja hiiviskelemisensä
lomassa, kuiskuttelee, mutta puhuu jo ääneenkin navetassa ja pihamaalla.
"Enkös mä sanonut?"
"Että mitä sanoit?"
"Sitä vain että vahinko se tulee viisaallekin."
"Niinkuin ei muilla nyt olisi silmiä päässä niinkuin sinullakin."
"Silmiä päässä... tietenkin. Mutta sanopa, olisitko ensi sanomalla
uskonut, että Helmi — emäntä..."
"Helmi kun Helmi ja emäntä kun emäntä. Ihminen se on niinkuin muutkin
ja syyhyttää sillä niinkuin muillakin."
"Anna olla ne meikäläisten syyhytykset, mutta sanos, missä välissä
nuori isäntä ja Helmi sellaisissa muhinoissa! Oletkos nähnyt tai
kuullut?"
"Kolusihan se nuori isäntä siellä syystalvesta..."
"Jaa, se on syystalvesta. Mutta se ei passaa rätinkeihin."
"Eikös se vanha isäntä sitten karhannut sitä pois Helmin lutin ovelta
syksyllä."
"Taisi. Mutta ennen sen on täytynyt tapahtua, — eikä ole puheita
kuulunut."
"Osaavathan ne järjestää. Ja paljonko tuollainen niinkuin Helmikin,
joka ei tee työtä, tarvitsee. Ei muuta kuin vähän viereen istahtaa,
niin heti paksuna."
Lyhyt, tukahdutettu naurahdus. Sitten:
"Vaan entäs tällainen palvelusihminen. Saa siinä käydä yksi ja
toinenkin, vaan vahinkoa ei tule kuin vahingossa."
"Itse itsesi parhaiten tiedät."
"Tiedän kyllä, mutten taida sellaisia neuvoa, joiden pitäisi itse osata
konstinsa."
"Niin aina. Ja kun ei olisi vaan nuoren isännän ja Helmin puolelta
edeltäkäsin harkittu koko homma."
* * * * *
Kesän tuntu on jo voittava. Vielä ei kesä varsinaisesti ole astunut
esiin, mutta viileys on ilmasta kadonnut ja ruoho on kasvanut.
Helmi on valkea ja veretön ja hänen huulensa pysyvät visusti
suljettuina. Synnytys on ollut repivä ja tuskallinen, hän muistaa
jotakin huudelleensa ja hourailleensa, muttei muista, mitä. Milloin
mies töiltään ehtii, tulee hän vaimonsa vuoteen viereen ja kätilö menee
toisiin huoneisiin.
"Kuinka sinun nyt on?" kysyy mies.
Menee aikoja, ennenkuin Helmi vastaa, eikä hän silloinkaan avaa
silmiään.
"Kiitos, onhan se nyt parempi."
Mies huokaa itsekseen:
"Kyllä se olikin kamalaa... en olisi sitä sellaiseksi uskonut."
Helmi pitää silmänsä edelleenkin suljettuina, niinkuin tahtoisi hän
nukkua, mutta hän kuulee jokaisen sanan.
"Taisin olla niinkuin mieletön silloin", kuiskasi hän.
"En minä saattanut kaikkea nähdä enkä kuulla... Et sinä ollenkaan
tiennyt, kuka olit."
"Niin kai... tuskat panevat sekaisin."
Taas hän on pitkän aikaa vaiti eikä voi ajatella. Kun hän on virkeämpi,
on hän melkein kiitollinen siitä, että on niin avuton, ajatukseton ja
voimaton. Hänelle saattaa nyt, hänen voimatta kohottaa sormeaankaan,
tehdä mitä ikinä tahtoo.
"Minkä näköinen se poika on?" kuiskaa hän taas hetkisen kuluttua.
"Kyllä se komea mies on", toteaa mies reippaasti ja kysyy kuin
innostuen: "Entä, kuule, mikäs me sille pannaan niinkuin nimeksi?"
Helmi puristaa huulensa yhteen ja hänestä tuntuu niinkuin viimeisetkin
voimat nyt olisivat lähdössä. Mutta kun mies katsahtaa häneen vastausta
odottaen, huomaa hän, että vaimo on avannut silmänsä ja että ne
katsovat häneen kuin jostakin kaukaa, mutta ankaroina ja totisina.
"Nimeksi!" kertaa vaimo kuin itsekseen. "Sano minulle ensin yksi asia."
"Tietenkin minä sanon."
Miehen äänessä kuvastuu hämmästys.
"Sano minulle sitten: tahallasiko sinä tämän teit? Toivoitko sinä tämän
tulevan silloin, muistatko?"
Mies häkeltyy yhä enemmän.
"Tietenkin minä toivoin", vastaa hän, "että meillä olisi poika. Sehän
on selvää. Vaikkeihän sitä osaa sanoa, että sitä niin juuri, sillä
kohdalla..."
"Annetaan sille sitten nimeksi Heikki."
* * * * *
Mutta kun kätilö taas tulee, on vaimon kuume noussut, hän on melkein
kuin tiedoton, hän vaatii lasta viereensä ja puhelee sanoja, joista
kukaan ei parhaimmalla tahdollaankaan osaa asettaa toistensa kanssa
järjelliseen yhteyteen.
"Se taisi tulla vähän niinkuin kesken?" kysyy mies kätilöltä, johon
tämä vastaa:
"Niin tuli. Mutta on se silti hyvin kehittynyt ja jää elämään."
"No, sehän se onkin pää-asia."
* * * * *
Ja lapsi kastettiin Heikiksi.
Mutta kas, eikö pidäkin äidin taas juuri ristiäisaamuna sairastua ja
kaatua vuoteelle. Ei voi olla edes samassa huoneessa, missä ristiminen
tapahtuu.
Ja lapsella on ruskeat silmät, — mistä se ne on saanut?
Rovasti ottaa nyt ja selvittää asian.
"Ruskeat silmät", sanoo hän hitaasti ja pyyhkii lasejaan. "Ne ovat
aivan luonnollinen asia, vaikkei isällä ja äidillä olekaan. Ellen minä
muista väärin, niin Suontaan vanhalla emännällä oli ruskeat silmät.
Eikö niin ollut?"
"Minä muistan niin vähän isoäitiä", vastasi Heikki.
"En minäkään aivan varma ole siitä. Mutta jostakin edellispolvesta ne
tulevat. Sellaista sanotaan atavismiksi."