"No ei siitä Suontaan Heikistä sen koommin ole mitään kuulunut?"
Asia on nähtävästi Saaren emännän omallatunnolla ja hänen terävät
silmänsä katsovat totisesti tyttäreen.
"Ei ole", vastaa Helmi hiljaisesti.
Äiti yrittää hymyillä.
"Jos sinä sen liiaksi peloitit", sanoo hän.
Helmikin koettaa naurahtaa.
"Ei miehen pitäisi vähistä säikähdellä, jos hänellä on vakaat
aikomukset."
"Niin", myöntää äiti miettivästi katseen yhä viipyessä tyttäressä,
"onhan kyllä niinkin, ettei Saaresta Suontaahankaan viedä tytärtä noin
vain..."
Keskustelulla on leppeä, kodikas sävy, Helmistä niin outo ja imelä,
että hänen melkein tekee pahaa. Mutta samalla hänestä tuntuu kuin
ilmassa olisi jotakin, hänellä ovat kaikki hermot vireessä ja hän
pelkää.
"Sekö siellä luonasi on istuskellut?" tulee sitten äkkiarvaamatta.
Helmi säikähtää.
"Miten niin istuskellut?" kysyy hän, tuntien, että katse käy
epävarmaksi.
"Niin että Heikkikö on luonasi iltaisin istuskellut?" tulee
toistamiseen, näennäisen rauhallisesti.
Nyt Helmi tuntee, että hänen poskipäänsä kylmenevät.
"Kuka siellä olisi istuskellut", sanoo hän väkinäisesti, syrjäinen
saattaisi sanoa: kärsimättömästi.
"Älä salaa, minä tiedän kyllä!"
Ei tiedä, onko äänessä leikkiä vaiko uhkaa, vai onko niin, että sanoja
ei itsekään tiedä, kumpaa siinä pitäisi olla. Helmi nykäisee päätään
pystymmäksi ja puristaa huulensa yhteen.
Saaren emäntä on hetkiseksi kiivastunut, nyt hän lauhtuu. Mutta hänen
katseensa pysyy edelleenkin tutkivana. Huoneessa vallitsee raskas,
painostava hiljaisuus.
Mitähän tässä oikein on tulossa. Äidin katse vetäytyy pois tyttärestä
ja kasvot saavat miettivän, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Niin kuluu
pitkiä hetkiä.
"Haepa minulle puhdas nenäliina tuolta kaapista, Helmi!"
Helmi rauhoittuu täydelleen. Se oli vain sitä tavallista. Ehkäpä tästä
pian pääsee lähtemään.
Vaan kun hän palaa vastapäisellä seinällä olevan vaatekaapin luota,
ei hän ole tuntea äitiään. Kellertävät kasvot ovat käyneet kaamean
kalpeiksi, silmät palavat kuin tulen liekki, hän on noussut puoliväliin
istualleen, ja suupielet nyähtelevät.
"Tyttö!" tulee käheästi ja raivokkaasti. "Sinun... nyt minä huomaan
sen... sinun asiasi eivät ole oikealla tolalla."
Helmi kalpenee, alkaa vavista ja pysähtyy auki levitetty nenäliina
kädessään keskelle lattiata.
"Mi... mitä te oikein tarkoitatte?" sopertaa hän.
"Mitäkö tarkoitan!"
Saaren emännän ääni on enemmän kihisemistä ja vinkumista kuin
kiljahdusta.
"Mitäkö tarkoitan!" parkaisee hän toisen kerran. "Et kai sinä ole niin
vastasyntynyt, ettet sitä itsekin älyäisi."
Tässä se nyt oli. Maailma tummenee Helmin silmissä, menee aikaa,
ennenkuin hän saa kootuksi malttinsa voidakseen edes jotakin vastata.
"Se ei ole mahdollista", sanoo hän sitten kuiskaamalla.
"Mahdollista! Mutta kuka... kenelle...!"
Saaren emännän raivolla ei ole rajoja. Mutta Helmi on nyt saavuttanut
mielenmalttinsa. Sen verran hän älyää, että _vielä_ on syrjäisen
melkein mahdoton mitään huomata. Se on johonkin perustuvaa epäluuloa,
mutta varmaa ja — totta epäluuloa.
"Sano minulle heti", huudahtaa äiti kiivaasti, "kenelle sinä... Voi
taivas!"
"Te olette sairas, äiti", vastaa Helmi rauhallisesti ja maanitellen.
"Te olette sairas ja tarvitsette lääkäriä. Minä menen soittamaan."
"Lääkäriä! Sinä tarvitset lääkäriä ja sinusta hän saa ottaa selon! Ja
poliisia vielä lisäksi!"
Nyt Saaren tyttären silmät leimahtavat ja poskille syttyvät punaiset
täplät.
"Joskin niin olisi", sanoo hän harvakseen ja hammasta purren, "niin
minkä yksi köyhä, oppimaton poliisi sille mahtaisi! Mutta kun ei ole!"
"Sinä... ulos, mene paikalla tiehesi ja käske isäsi tänne!"
Helmi ei enää rupea vastustelemaan. Hän kiertää välikamarien ja salin
kautta vierasporstuaan ja menee sieltä ylös omaan huoneeseensa.
Porstuassa ollessaan hän kuulee, kuinka ovi käy ja isä menee äidin luo.
Hän vavahtaa, mutta yhä hän uhmaten pitää päätään pystyssä.
* * * * *
Vasta kun hän pääsee lämpimään, kodikkaaseen huoneeseensa, hänen
hermovoimansa pettävät ja hän vaipuu itkien levitetylle vuoteelleen.
Ei tästä enää mitään tule. Pois hän täältä tahtoo. Hän lähtee jo ensi
yönä Nikun luo, kyllä he tulevat toimeen.
Mutta voiko hän lähteä, olematta äitinsä murhaaja. Ja maailma on niin
kylmä ja kavala, nytkin siellä sataa kylmää, kosteaa räntää ja tie
asemalle on pitkä.
Erehdys. Oli jo herennyt satamasta räntää, ilma oli pakastunut ja
taivaalla vilkkuivat kirkkaat tähdet.