Kun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän
huolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun
ja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven
käyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän
pelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.
"Mitä säikkyilet. Ei kai sinulla ole huono omatunto?"
Helmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän
näköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.
"Äitisi on siellä kovin huonona", sanoo hän vihdoin. "Lääkäri määräsi
sille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli."
Helmillä ei ole mitään vastattavaa.
"Oliko teillä jotakin sanan vaihtoa?" kysyy isä vähän ajan kuluttua.
"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta...
ja sitten käy niinkuin käy."
"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen
keskuudessamme... Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä
vastasit ynseästi."
"En minä muista, mitä se oli. Olen nyt itsekin kipeä."
"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa
hoitaja muualta."
Isä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain
odotettava, mitä tulee.
Vihdoinkin:
"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä
mitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti."
Nyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi
mahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa
vaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.
"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas
on sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei."
Eikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää
anteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut
ja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat
suoraan eteen.
"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa", aloittaa hän viimein
neuvottomasti.
"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin
tavalla sovittaa."
"Niin, mutta miten?"
"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me
olemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän
mennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen
puutetta puoleltasi."
Isä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän
vielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.
"Oliko teillä puhetta siitä, siitä...?"
Helmi arvaa kyllä, kenestä on kysymys.
"Ei ollut", vastaa hän.
"Se on hyvä. Koeta sinäkin unohtaa joutavuudet."
Taas hän empii, ennenkuin jatkaa:
"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee,
muistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin
kärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat."
Painaa oven jälessään kiinni ja menee portaita alas.
* * * * *
Seuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa
hän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin
ja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.
Ja kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai
ei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä
hän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.
Ah, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka
vietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä
suhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En
voi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet
rakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.
Näin hän aikoo kirjoittaa, muttei kirjoita mitään — toistaiseksi.
Tulkoon nyt, mitä tulee.
Aamulla, kun hän menee tupaan, ovat hänen kasvonsa yhäkin kalpeat ja
väsyneet, mutta katse on teräksinen ja kirkas ja hän antaa määräyksiä
niin lyhyesti ja täsmällisesti, että väki säpsähtää ja katsoo häneen
kummeksien.