"Niin todellakin, teinpä kummin päin tahansa, syntiä tulee tehdyksi
joka tapauksessa. Mutta mikä on pienempi synti."
Tällöin ei Helmi tule ajatelleeksi, että synti oli jo tehty ja että
edessä ovat vain välttämättömät seuraukset. Aamulla hän on saanut
kirjeen, jonka on moneen kertaan lukenut ja joka nytkin on hänen
edessään levällään pöydällä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkalla kovin äkillisiin saavutuksiin
ehdi eikä pystykään", luetaan siinä, "mutta tiedät, että teen kaiken,
mitä voin."
Helmi kätkee päänsä käsiinsä. Onko hän kenties liiaksi rasittanut Nikua
ja oliko tämä ehkä tuskastuneisuuden ilmaus? Mutta sitten hän kohottaa
päänsä ja kasvoille tulee uhmaava ja kova ilme. Kyllä hänen, Saaren
tyttären, takia kannattaa hiukan ponnistellakin.
"Kuitenkin", lukee hän edelleen, "jos sinun on siellä paha ja vaikea
olla, niin voithan tulla tänne. Elät siinä, missä minäkin. Vaikkei
kaikki nyt niin valmista olekaan, niinkuin olin aikonut, niin
valmistuuhan aikaa myöten. Tässä seuraisi rahaa siltä varalta, että
haluaisit tulla."
Aamulla, heti kirjeen saatuaan, oli hän sen lukenut kyyneleisellä
nöyryydellä ja kiitollisuudella. Nyt oli hänen mielensä jollakin
tavalla muuttunut. Hänen ajatuksensa olivat kovia ja arkipäiväisiä.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla..."
Hän ajattelee vieläkin asiaa. Se on selvästi tuskastumista. Hänen
on _pakko_ mennä Sarkan Nikolaille ja Nikulla on oikeus häntä siitä
huomauttaa. Hänen on pakko ottaa vastaan, mitä tarjotaan, antautua
armoille.
Kenessä oli suurempi syy, hänessä vaiko Nikussa? Ellei hän olisi oveaan
avannut, ei myöskään tätä kaikkea olisi tullut. No niin, hänhän voi...
Ei, hänen viakseen jää vain, että hän oli liiaksi Nikua rakastanut. Ja
myöskin Niku häntä. Mutta kestääkö se rakkaus nyt, kun elämän kovuus
astuu esiin.
Ja Helmi alkaa kuvitella, miten Niku kenties voisi häntä kovien aikojen
sattuessa kohdella.
"Sitä ei tavallisen työmiehen palkoilla..."
Jossakin yhteydessä isä oli kerran sanoa tokaissut aivan samaa.
"Voihan se nyt hyvältä näyttää, mutta jätkämiehen tilapäisillä
ansioilla ei pitkälle mennä. Sen sinä varmasti saat joskus kuulla. Ja
vaikka työpaikka olisikin vakinainen, niin se, joka on työnantajasta
riippuvainen, se on sitä. Siitä tosiasiasta et pääse mihinkään,
katselitpa asioita miltä kannalta tahansa."
Eikä isä ollenkaan tiennyt, miten asiat olivat. Jos hän olisi tiennyt,
niin kuinkahan hän silloin olisikaan mahtanut puhua.
Kirjeen lopussa oli vielä:
"Kun yhdessä on syntiä tehty, niin kaipa yhdessä on kärsittäväkin!"
* * * * *
Helmin yliskamarissa, jonne mennään vierasporstuan kautta, on
tummansiniset seinät ja vaaleat huonekalut. Sen ikkunoista näkyy
Saaren viljelysaukea, taloon johtava kuja maantielle asti, Sarvakon
likaisenharmaa, köyhännäköinen kylä ja sitten vain viheriää metsää ja
metsän takana ylenevä kukkula.
Maa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä,
kuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta
marraskuussa.
Milloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta
voi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt
laittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta
jälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut
pitää suutaan kiinni.
"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen", oli hän nauraen sanonut.
Kun Helmi ei ollut vastannut, oli hän kuin puoli itsekseen jatkanut:
"Ei kummaa, jos täällä niin hyvin on viihtynytkin."
Tähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt
menojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.
Kun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka
lopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta
samalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku
palvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen
ollut ajatellut.
Hänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä
kamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja
itsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain
arvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten
hän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea
itkuu.
"Yhdessä kärsittäväkin!"
Ajatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen:
kärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun
on helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn
Nikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta,
lämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä
olla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina
ja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin
itsetiedottomasti kynään.
Hän kiittää kirjeestä ja rahasta, joka kenties voi olla tarpeeseen.
Mutta Nikun ei pidä liiaksi rasittua hänen takiansa, kyllähän täällä
toistaiseksi menee.
Kun hän illalla vie kirjettä postiin on hän kasvoiltaan tyyni ja
kova, mutta silti tuntuu pakahduttavalta ja on kuin sisästä nousisi
nyyhkytyksiä.