Tapaukset kehittyvät. Helmillä ei ole ketään, joka häntä tukisi ja
jonka kanssa hän voisi avoimesti puhella.. Hän aikoo kirjoittaa
Nikolaille ja pyytää häntä tulemaan, mutta se olisi hyppäys pahasta
vielä pahempaan. Tietysti Niku heti olisi täällä ja turvallista olisi
hänen kanssaan lähteä, mutta millainen elämä täällä kotona syntyisi
ja kuinka kävisi äidin. Ja Helmi kirjoittaa ainoastaan, että Niku
jouduttaisi, jouduttaisi minkä suinkin voi. Parempi on lähteä salaa,
kenenkään tietämättä, kun se aika tulee. Siitä puhutaan aikansa
ja sitten puhe itsestään lakkaa. Hyvä vain, kun ei tarvitse olla
kuulemassa eikä kärsimässä.
* * * * *
Suontaan Heikki, — mistä hänkin nyt keksi ilmestyä. Helmi on tuntenut
Heikin niin kauan kuin ajassa taaksepäin muistaa, mutta milloinkaan
hän ei ole pienimmässäkään määrässä huomannut Heikissä oireita tähän
suuntaan.
Vaikkei hän tahtoisikaan, on hänen kuitenkin ajateltava asiaa. Onko
se rakkautta, vai onko se jotakin muuta, harkittua. Suontaa on rikas,
mutta Saari on sitä myöskin. Olisiko se jotakin sellaista?
Nyt hänen on pakko palauttaa mieleensä myöskin Heikin kuva.
Vaaleaverinen, tanakkatekoinen, silmät luottavat ja hiukan
yksinkertaiset. Ja nauru avonaista ja vilpitöntä.
Annahan olla, hän muistelee. Eikö Heikki ollut säpsähtänyt ja
punastellut, kun Helmi oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä ja alkanut
häntä puhutella. Se oli jo ennen Nikua, mutta nyt Helmi sen vasta
muisti. Eihän hän ollut osannut panna sellaisia asioita merkillekään.
Ja kun hän nyt tarkemmin muisteli, niin olihan, siltä hänestä nyt
tuntui, Heikki katsellut häntä erikoisella tavalla, puoliujosti, vähän
kuin arkaillen. Kerran, juhlien tai iltamain päätyttyä, oli Suontaan
Heikki tullut hänen luokseen. — "Jospa minä nyt kerran veisin sinut
kotiin", oli Heikki sanonut. — "Mitä hulluja", oli hän, Helmi, siihen
vastannut. "Sinullehan tulisi nelinkertainen matka." — "Mutta tulisin
mielelläni, jos vain seuraasi huolit." — "Miksen huolisikin, mutta
aiheetta vain vaivaat itseäsi."
Jotakin tämän tapaista hän muisteli tapahtuneen. Mutta siitä oli
jo aikaa kulunut. Millä tavalla hän silloin oli Suontaan Heikkiä
ajatellut? Ei erikoisemmalla kuin muitakaan samanikäisiä. Jos siinä
jotakin muuta oli ollut, niin se oli hyvänsuopaa sääliä. Olihan Heikki
niin viaton ja lapsellinen.
Ja nyt tämä samainen Heikki tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan häntä
kosimaan, — oikein vakavissaan.
Helmi ajattelee edelleen, koettaa keskittää ajatuksensa vain Suontaan
perilliseen, aivan kuin ei Nikua olisi ollutkaan. Mutta hän ei siinä
onnistu. Toinen tulee ehdottomasti mieleen ja vertailuja on pakko tehdä.
"Kuinka voisi toisin ollakaan", ajattelee Helmi. "Häntähän minä
rakastan ja hänen last..."
Ei, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun
pelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät
kuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa
hurmaa.
Helmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen
peitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä
jo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin,
hänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.
Tuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut
ja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia
kuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt,
valkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on
surullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista
silloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa
puuhailla jotakin tuvassa.
X
"Vai Suontaahanko sitä Helmiä."
Helmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä
ruuanlaittopuuhissa.
"Miten niin, että Suontaahan?" kysyy Helmi välinpitämättömästi.
"Niinkuin ei tiedettäisi. Älä salaa ollenkaan."
"No jos tiedät jotakin, niin kerro!"
Helmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse
karttaa puhujaa.
"Eikös se Suontaan nuori isäntä tässä yhtenä yönä käynyt Helmiä
katsomassa?"
"Heikkikö?"
"Heikkipä tietenkin. Enhän minä sitä heidän vävyään tarkoita."
"On tainnut käydä. Vaan en minä sitä ainakaan ole nähnyt."
"Ovatpa muut nähneet."
"Vai ovat."
"Joo. Isäsikin. Isäntä, tarkoitan."
"Oho."
"Vai ei Helmi sitä nähnyt!"
Emäntäpiika on pelkkänä kysymysmerkkinä.
"En. Mutta äänen minä kyllä kuulin — oven takaa."
Nyt ei emäntäpiian ällistys löydä rajaa.
"Ettäkö Helmi antoi Heikin kärvistellä oven takana! En usko korviani."
"Entäpä! Miksei kulje päivällä?"
"Onko se ovi aina niin ollut lukittuna ja salvassa?" kysyy emäntäpiika
sitten veikeästi.
Helmi säikähtää ensin, mutta malttaa mielensä ja luo pitkän, kysyvän
katseen puhujaan.
"Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Kun kertovat Heikin käyneen kaupungissa. Eikö liene ollut kihlojen
ostossa."
"Kihlojen ostossa!"
Saaren tytär menee ensin hämmästyksestä sanattomaksi, mutta sitten
hänen on pakko purskahtaa nauruun.
"Vai kihlojen ostossa!" toistaa hän. "Silläpä asialla kiirettä ja
salaperäisyyttä on. Ja minä kun en tiedä koko hommasta mitään."
"Mutta", lisää hän sitten vakavammin, "jos hyvinkin lienee käynyt
ostamassa kihloja jollekin toiselle. Vaikka kaksihan siinä hommassa
tavallisesti kuuluu tarvittavan."
Emäntäpiika on nyt kokonaan unohtanut ruoka- puuhat ja katselee Helmiä
kysyen ja ihmetellen. Lopuksi hän kuitenkin reippaasti kääntää kaikki
leikiksi.
"Kyllä Helmi osaa", sanoo hän, "mutta niinhän sanotaankin, että
tyynessä vedessä isot kalat kutevat."
Helmi on niin hämmentynyt, ettei osaa mitään sanoa. Mutta parempi on,
että puhuvat tästäkin kuin että alkavat puhua muuta.
"Ja kaikenlaisia arveluita sitä syntyykin...", jatkaa emäntäpiika
topakasti.
"No?"
Helmi on pelkkänä korvana.
"No me kun ajattelimme, kun Helmi on tullut niin vaiteliaaksi ja
muodoltaankin kalvakkaammaksi, — näkeehän sen nyt jokainen, jolla vain
on silmät päässä, — niin me ajattelimme, että jos se Nikolai hyvinkin
olisi katsellut vähän pitempään Helmiä ja Helmi myöskin puolestaan..."
Helmi puristaa kätensä nyrkkiin. Nyt hänen on vaikea sanoa tylysti ja
kovasti, mutta hänen on pakko se tehdä.
"Kyllä tekin keksitte", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta
tuntuu — yliolkaisesti.
"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön
jälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään."
Saaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja
kuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.
"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin", jatkaa hän
innokkaasti, "komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin,
kyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli..."
"Mistä sen tiedät?"
"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies
siihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä
toki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin
oikeassa."
"Olit. Vaikka ihminen kai se on palkollinenkin — niinkuin sinäkin."
"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti...
ei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä
takia se oikein lähti?"
"En tiedä, vastasi Helmi synkästi.
"Mutta kun se isäsi puhutteli Helmiä silloin lähtöaamuna."
On kuin Helmin suoniin ajettaisiin kylmiä jäitä. Hänellä menee aikaa,
ennenkuin hän ehtii keksiä vastauksen.
"Puhutteli", kertaa hän miettien. "Niin, — hän tiedusteli, olisinko
minä häntä mahdollisesti loukannut joten kuten."
Helmille on vaikea lausua edes Nikun nimeä vierasten kuullen.
"No kas siinä se nyt sitten oli." — Emäntäpiika lyö kätensä yhteen. "Ja
juuri siitä koko puhe tai arssinoiminen, miksi häntä nyt sanoisin, sai
alkunsa. Ei kai kukaan hyvää työmiestä iltikseen menetä."
"Eipä tietenkään."
"Ei. Mutta kun lähtee, — senkös teet. Ja ne sellaiset hommat, jos olisi
sattunut olemaan, eivät ne olisi salassa pysyneet."
* * * * *
Lumi putoilee maahan suurina hiutaleina, tarvitaan vain vähän pakkasta
ja talvi jää pysyväiseksi. Mutta taivas on alakuloinen ja harmaja ja
pilvet uivat alhaalla, joskus ne näyttävät ikäänkuin roikkuvan ilmassa,
— ei tiedä, miten vielä käy. Jos vaan tämä lumi sulaa, niin kauhea keli
siitä tulee.
Vielä ei siis tiedetä mitään. Ja mitä epäilyksiä on kytenyt, ne
ovat toistaiseksi sammuneet. Mutta pian, pian huomataan postissa
kirjevaihtokin ja sitten saadaan taas vettä myllyyn. Vaan ilman
sitäkin, se kaikkein kohtalokkain, kaikkein kauhein on jälellä. Hyvä
Jumala, auta minua pääsemään tämän yli kunnialla.
Entä Suontaan Heikki kaupunkimatkoineen. Onko olemassa savua ilman
tulta! Olisiko Heikissä sen verran miestä, että hänelle voisi, niinkuin
ystävälle, kertoa koko asian. Ei, sitä kai hänelle ei voisi tehdä,
mutta vihjaista, että hänen asiansa on toivoton, se kai ei olisi
mahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta pian on toimittava, sillä päivät
kuluvat.
Saaren Helmi on kuin päästään sekaisin. Tekee päätöksen ja peruuttaa
sen taas. Rehellisyys olisi itselle paras ja sitä se olisi
lähimmäisillekin, mutta sittenkin: äiti. Ja hän rupeaa aprikoimaan
rakkautensa suhdetta neljänteen käskyyn. Vaikka miten päin tekisi,
syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa.