Saaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei
enää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan
minnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan
uskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.
Emännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut,
milloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket
painuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko
isäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.
Mutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista
hän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut
vuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän
ei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin
aikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni
käy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt
äitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.
"Istupa vähäksi aikaa, Helmi", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa
olla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin
polttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.
"Mikä sinua oikein vaivaa?" kysyy hän sitten aikansa tarkasteltuaan.
"Minuako", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. "Ei minua mikään
vaivaa."
Helmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos
on, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa
seuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä
voisi jotenkuten... mutta nyt.
Vaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan,
parantaa peitettä ja mutisee itsekseen:
"Kummallista. Kummallista vähän..."
Jos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän
ottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi
silmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten
olisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa
mahdollinen loppu.
Helmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa
nyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien
kuvioita.
Saaren emäntä alkaa taas puhua.
"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä", sanoi hän.
"Taisi käydäkin?"
"Kävihän se."
"Et sinä ottanut sen asioista selvää?"
"Mitenkäs minä... Silloinhan oli yö."
Kuluu pitkä aika, ennenkuin äiti sanoo mitään. Ei saa selvää,
hyväksyykö hän vai ei tyttärensä menettelyn.
Viimein:
"Olisihan saanut kuulostella, mitä sillä oli sanottavana."
"Voi tulla puhumaan asiansa päivänvalossakin."
"Aivan. Mutta Suontaahan on pitkä matka ja siellä tehdään kovasti
työtä..."
Helmi naurahtaa väkinäisesti.
"Syystyöt ovat lopussa jo", keskeyttää hän. "Sitten: kyllä meilläkin
tehdään työtä ja tarvitaan yöt lepoa varten."
Taasen tulee hiljaisuus. Onko Helmi lyhyessä ajassa näin paatunut vai
kuinka hän voi puhua näin. "Tarvitaan yöt lepoa varten." Hän ei saa
sitä selvitetyksi. Mutta pian hänelle tulee siihen tilaisuus. Saaren
emännän kirkkaat silmät rävähtelevät ja hän pysähdyttää niiden katseen
liikkumattomana tyttäreen.
"Sinulla on ehkä käynyt muita kopistelijoita?" kysyy hän.
"Ei", vastaa Helmi kirkkaasti ja melkein kovasti.
Äidin silmät näyttivät loistavan kirkkaammin, ehkä mielihyvästä, mutta
saattoi vain muutenkin siltä näyttää. Menee taas aikoja, ennenkuin hän
alkaa puhua.
"Ei se minun nähdäkseni kunniattomilla teillä kulje, joka hevosella
liikkuu, että on koko talon väen herättää."
"Liikkukoon päivällä."
"Isällesi kuuluu sanoneen, että kyllä hänen asiansa päivän valon
kestävät."
"On voinut sanoa."
"Ja kunniallisten ihmisten kirjoissa on Suontaan väki näihin mennessä
kulkenut. Niin vanhemmat kuin poika ja tytärkin."
"En kai minä sitä koskaan ole epäillytkään."
"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme
mielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä."
Helmi sävähti tulipunaiseksi. Siinä se nyt sitten oli.
"Tarkoitatteko te", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti,
"tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren
isäntä?"
"Minä en tiedä. Mutta parempaakaan vävymiestä ei tästä pitäjästä saa."
Helmi ei vastaa mitään.
"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut", jatkaa äiti
lempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.
"Mutta, äiti hyvä, eihän hän ole minua pyytänytkään."
"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa
pitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme
olet turvassa."
"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni
myöskin."
Näinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia
kuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä
tuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän
saisikin ne voimat.
"Vanhempien velvollisuus on joka tapauksessa pitää huoli lapsistaan,
niin kuin näiden velvollisuus on seurata heidän neuvojaan ja tahtoaan.
Ja vieläkin muistelen, etteihän sinulla ennen ole ollut mitään Suontaan
Heikkiä vastaan."
"Yhä te vain tuota. Minä en rakasta Heikkiä."
Saaren emäntä naurahti, hiljaa ja vaisusti.
"Rakasta!" toisti hän. "Kiitä, ettet tiedä, mitä se on, jota hokevat
rakkaudeksi."
Jälleen Helmin on punastuttava. Voipa äiti, jos tietäisit, ja voi, kun
sinun kanssasi voisi edes puhua.
"Se tulee kyllä silloin kun tarvitaan", jatkaa Saaren emäntä.
"Mutta tehän nyt olette", puhuu Helmi päättävästi ja samalla
tyynnytellen. "Mistä te nyt tuon Heikin olette saanut. Annetaan nyt
olla ja odotellaan, oliko hänellä edes sen suuntaisia asioita, ja
puhellaan sitten."
"Ajattelin vain", lopettaa Saaren emäntä hiljaisesti, "että jos niin
sattuisi, niin et antaisi hänen vallan niine hyvineen... Parastasi minä
tarkoitan."
Helmi on näihin asti äitiään pelännyt ja kunnioittanut. Nyt kun hän
näkee hänet tuossa avuttomana ja kuitenkin huolehtivana, tulee hänen
häntä itkettävän sääli. Kun hän menee tupaan, on hänen päänsä sekaisin
eikä hän tahdo saada otetta ajatuksillensa.