Lunta on jo muutaman kerran satanut, mutta pysyväiseksi se ei vielä ole
jäänyt. Yöt saattavat olla hyvinkin kylmät ja aamuisin on ilma sininen
ja maa yltyleensä kuurassa. Väki ei ole odottanut vapaaviikkoa, vaan on
jo aikaa sitten muuttanut sisälle nukkumaan. Helmi vain yhä viettää yöt
aitassaan.
"Eikö sinua jo ala kylmä vaivata?" kysytään.
"Mitä vielä."
"Saat pian kuoleman taudin."
"En ainakaan kylmän takia. Vedän kahdet vällyt korviini."
Jo on kummallista. Ennen tuskin juhannukseksikaan kamaristaan liikkui
ja jo Pärttyliksi kiiruhti takaisin. Ja nyt! Jotakin siinä täytyy olla
alla. Mutta vaikka he kuinka koettavat peräillä ja vartioida, eivät
he huomaa mitään, joka poikkeaisi tavallisuudesta. Jonakin iltana
huomataan kyllä isännänkin myöhään liikkuvan pihamaalla ja aittojen
vaiheilla, mutta voihan hän yhtä hyvin liikkua omillakin asioillaan.
Tai olisiko hänelläkin epäilyksensä?
Kukaan ei tiedä.
Ja päivä päivän jälkeen kuluu.
* * * * *
Mutta syyttä suotta väki pitää silmänsä ja korvansa auki ja itseksensä
aprikoi, ja suotta Saaren Juhani pimeän tullen kulkee pihamaalta
aitoille ja takaisin. Ei Helmi vielä ketään odottele eikä hänellä ole
muuta seuraa kuin omat ajatuksensa ja tunteensa. Milloin ne lähtevät
liikkeelle omasta painostaan ja kulkevat tavallista latuaan, milloin
niille antaa sysäyksen joku Sarkan Nikulta tullut kirje.
Tänä iltana Helmi tulee aittaansa tavallista aikaisemmin, sytyttää
kynttilän ja alkaa uudelleen lukea saamiaan kirjeitä. Joka kerta kun
hän ottaa ne esille tuntuvat ne uusilta ja joka kerta antavat ne hänen
elämälleen uutta vauhtia ja toivoa. Sitten hän ne taas kätkee arkun
pohjalle.
Tuossa on vielä se kynttilänpätkä, joka paloi silloin viimeisenä yönä.
Helmi punnitsee sitä hetkisen kädessään, katselee sitä miltei hellästi
ja käärii sen sitten paperiin laskien sen kirjeiden viereen, ja
paperossin tuhkastakin on vielä tuskin huomattavaa hiutaleita jälellä.
Ilmavirta on vienyt suurimman osan, mutta jotakin on sentään jäänyt.
Siinä se on, harmahtava tuhka, ja silloin kun se tippui lattialle,
silloin keskusteltiin asioista ja tulevaisuudesta. Voi, kun se Niku
nyt pian saisi ne hommansa päätökseen ja kun se ei ottaisi niitä kovin
perinpohjaisesti. Aika vain kuluu ja he tulisivat lopultakin niin
vähällä toimeen.
Kun eivät vaan ihmiset ennättäisi huomata. Mikseivät, jos osaisivat tai
arvaisivat tarkata, jo voisi sitä tehdäkin.
Kynttilän valossa Helmi tarkastelee kasvojaan kuvastimesta. Eivätkö
hänen silmänsä ole käyneet värittömämmiksi ja kuin hailakammiksi?
Ja eikö katse ole jonkun verran harhaileva? Mutta sehän voi johtua
unettomuudesta ja jännityksestä. Entä posket, eivätkö ne ole kuopalla
ja kasvojen väri kalvakampi?
Ei, Helmi ei rupea katselemaan eikä ajattelemaan enempää. Hän on
väsynyt ja tahtoo nukkumaan. Niku kyllä tekee työtä ja ajattelee
hänenkin puolestaan.
Helmi aikoo laskea peilin paikalleen, mutta liike jää puolitiehen ja
hengitys salpautuu. Tuntuu kuin joku olisi ajanut latotietä hevosella
lähistölle ja parhaillaan sitä kiinnittäisi. Taivaan vallat, ei
suinkaan se vaan ole...!
Askelet lähenevät aittaa, raskaat, varmaat askelet. Nyt ne nousevat
portaita ja tulija tuntuu hiukan empivän. Helmin sydän alkaa kiivaasti
lyödä ja vaistomaisesti hän sammuttaa kynttilän. Ei, se ei voi olla
mahdollista, juuri tänäänhän hän viimeksi sai kirjeen Nikulta.
Silloin kuuluvat ensimmäiset koputukset.
Helmi nousee puoliväliin seisomaan eikä uskalla hengittää.
Koputukset uudistuvat. Ei, tuolla tavoin ei Nikolai koputtaisi.
Nyt Helmi jo hengittää ja istuutuu vuoteensa laidalle. Tuota ei hänelle
juuri ole tapahtunut, — mutta kolkutelkoon nyt aikansa, kylläpähän
lähtee. Ja aivan välinpitämättömänä hän kuuntelee yhä uudistuvia ja
alati kovenevia lyöntejä. Mutta toinen ei tunnu hellittävän.
"Heretkää jo!" tiuskaisee Helmi vihdoin. "Kuka te olette ja mitä te
haette?"
"Onko se Helmi?" kuuluu hiljainen, pehmeä ääni oven takaa. "Avaa toki."
Helmi koettaa tuntea ääntä, ei muistu mieleen. Nyt hän jo suutahtaa.
"Oletteko te hullu!" sanoo hän kärsimättömästi. "Laittautukaa tiehenne
sieltä. Se on viisainta ja itsellenne parasta."
"Älä nyt suutu", kuuluu taas pehmeä, hyväntahtoinen ääni. "Minä se vain
olen, Heikki."
"Mikä ihmeen Heikki. Paras kun nyt lähdette tai... minä... minä haen
isän."
"Kuule nyt... älä nyt. Suontaan Heikki minä olen."
"Suontaan Heikki! Herranen aika, mitä asioita sinulla on minulle tähän
aikaan? Mikset pysy kauniisti kotonasi."
"Avaa nyt ovi ja anna kun vähän selitän."
"En avaa enkä rupea kuuntelemaan selityksiäsi. Kulje päivällä, niinkuin
kunnon ihmisten sopii."
Näin hän sanoo. "Kulje niinkuin kunnon ihmisten sopii!" Helmiä melkein
puistattaa, kun hän kuulee korkealta tulevat sanansa. Jos kukaan oli
kunnon ihminen, niin ainakin tuo tuolla oven takana. Helmin mieleen
tulee vilpitön, karkeatekoinen nuorukainen, joka tekee työtä kuin mies
ja tanssii kuin mies. Hän on sen kanssa yhdessä käynyt koulua ja hänen
kanssaan tanssinut ensimmäisen julkisen tanssinsa, ja myöhemmin häntä
oli paljon kiusattu Heikkiin. Miksei se olisi sopinutkin. Jos Saaren
ainoa tytär oli rikas, oli Suontaan poika, jos mahdollista, vielä
rikkaampi. Kaksi yhtä hyvää. Kuin välähdyksenä tulee Helmin mieleen,
että hänen vanhempansa aina olivat erityisen merkityksellisesti ja
kunnioituksella puhuneet Suontaan väestä. Nyt tuo Heikki seisoo
hänen ovensa takana. Siitä on aikoja, kun hän viimeksi on Heikin
tavannut, eikä hän löydä hänestä varmaa mielikuvaa: siinä on jotakin
samalla kertaa melkein naurettavan yksinkertaista, mutta rehellistä,
luotettavaa ja oman arvonsa tuntevaa. Hänen suuttumuksensa unohtuu
melkein kokonaan.
"Kuule nyt, Heikki", sanoo hän vakavasti ja menee oven luo, "etkö sinä
ymmärrä, että minun maineeni kärsii, kun sinä tulet tuolla tavalla."
Hän sanoo sanansa aivan kylmästi ja kuin ulkopuolelta itseään.
"Ei suinkaan se siitä kärsi, että niinä tulen", kuuluu oven takaa
rauhallisesti.
Helmi säpsähtää ja tuntee vihlaisua. Tiesiköhän Heikki jotakin.
"Mitä, mitä sinä tarkoitat?" kysyy hän kiivaasti ja kokoaa kaikki
voimansa.
"Sitä vain, etteivät syrjäiset pysty sinun ja minun välisiin asioihin."
"Asioihin!" Helmi on jo rauhoittunut. "Mutta eihän meillä pitäisi olla
mitään asioita."
"Ei kylläkään, mutta... Kuule, etkö voisi avata?"
"En. En sinulle enkä muillekaan."
Olikohan tuo valhe synti? Ja tekisikö hän suuren vääryyden, jos avaisi
kuullakseen, mitä Heikillä oli sanomista. Ei, hän ei voisi sitä tehdä.
Miten hän sen sitten Nikulle selittäisi.
"Vaan ethän sinä siitä pahene, jos avaatkin", kuuluu taas melkein
pyytävästi.
"Vaikka kohta."
Hiljaisuus. Hetken perästä Helmi kysyy:
"Mistä sinä sait tietää, että vielä nukun täällä?"
"Otin selvän. Mutta ethän siitä suutu?"
"Turhia puheita vain sellainen herättää ihmisten joukossa."
"En minä sitä suoraan kysynyt, otin vain selon muussa yhteydessä. Anna
minun edes istua kynnyksellä, täältä on niin vaikea puhua."
"Voi, hyvä ihminen!" pääsee Helmiltä tuskastuneesti. "Anna minun nyt
olla tai sano sanottavasi lyhyesti. Minulle tulee vilu."
Helmi kuulee, että Heikki on istahtanut portaille ja että hän raskaasti
hengittää.
"Pitääkö minun nyt näin", kuuluu viimein kuiskaus. "Sitä minä vain,
että rakastan sinua... olen jo kauan aikaa..."
Helmi ei tiedä, mitä vastata. Pitikö hänen itkeä, nauraa vaiko
loukkaantua. Heikki! Suontaan Heikki! Viimein hän sanoo ynseästi ja
jokapäiväisesti.
"Jaha."
Ja kysyy:
"Oliko muuta sitten?"
"Ei", vastataan alakuloisesti. "Pyydän vain, että viitsisit ajatella
asiaa. Hyvää yötä sitten, Helmi."
"Hyvää yötä."
Askelet etenivät. Helmi ajattelee, että taas hänelle tulee uneton yö,
mutta vastoin tavallisuutta tuleekin uni nopeasti ja yllättämällä. Ehkä
yökin oli jo kovin pitkälle kulunut.
* * * * *
Mutta kun Suontaan Heikki parhaillaan irroittaa hevostaan, valaistaan
hänen kasvojaan. "Vai niin. Sinäkö se oletkin."
Ääni on Saaren isännän.
"Joo, minä", toteaa Heikki yksinkertaisesti.
"Mitä sinä asioit tähän aikaan?"
"Helmin puheille yritin päästä, mutten päässyt."
"Etkö sinä voisi asioitasi päivällä toimittaa?"
"Kyllä, kyllä ne hyvin päivänvalon kestävät."
"Paras on sitten, että päivällä..."
"Niin kai sitten. Hyvää yötä."
Saaren Juhani mutisee jotakin vastaukseksi ja kävelee hitaasti,
sähkölampulla valaisten, päärakennusta kohden. Suontaan Heikin kiesit
rämisevät iljanteisella kujalla ja vasta, kun ne ovat ehtineet
kappaleen maantietä, lakkaa niiden kolina ja kavioiden kapse kuulumasta.