Aamulla Helmi tulee tupaan tavallista myöhemmin. Ei senvuoksi, että
hän olisi tavallista kauemmin nukkunut, vaan muuten ei ole saanut
aikaisemmin lähdetyksi. On täytynyt maata valveillaan ja miettiä
asioita.
Väki on jo aikoja sitten juonut aamukahvinsa ja posti on jo tuotu
pöydälle. Helmi näkee, kuinka isä tarkastellen punnitsee muuatta
avaamatonta kirjettä kädessään, tarkastelee sitä joka puolelta ja
heittää sen Helmin tullessa tupaan taitavalla liikkeellä pesään.
"Oliko se minulle?" kysyi Helmi.
"Näkyi olevan."
Helmi lensi kasvoiltaan punaiseksi, mutta hän ei suutahtanut. Melkeinpä
hän hymähti kysyessään:
"Mitäs sitä sitten poltitte?"
Tähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja
on niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla
naurahtamatta.
"Ei se siltä ollut", sanoo hän. "Ei olisi vielä ehtinytkään."
"Eikä tarvitse ehtiäkään", vastaa isä yksikantaan.
Nyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten
polttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta
huolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä
odotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä,
että saa kärsiä Nikun tähden.
* * * * *
Päivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä
kylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä
kirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu.
Hän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin
on saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei
Helmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin
erikoisempaa tapahtuu.
Helmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa
vain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy
viima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona
oli Nikolain lähdettyä. "Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua
huonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän
on luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen
sinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas
ollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut
koko asiasta mitään."
Tähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain
piti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä
päivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä
katsella. Kuinka hänen silloin kävisi?
Päästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja
häntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin,
että kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä
puhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä
vanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi
miten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää
Nikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta
miten on, mahtaneeko Niku ehtiä!
Hän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja
painua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on
Nikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, —
eihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän
vielä sittenkin huomaamatta lähteä.
Hän lopettaa kirjeensä vain yhdellä sanalla: "Joudu".
* * * * *
Mutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka
kasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun
pellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa
esiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän
tekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä,
mitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka
hänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta
kalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu,
samalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää,
että hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.
"Suotta, suotta et raada Nikolai", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen,
että hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin
saattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän
sitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen
taidon.
Äkkiä hän sitten kohtaa isänsä.
Saaren Juhani ei katso tytärtään silmiin kysyessään:
"Mitäs se nyt kirjoitti?"
"Kuka?" kysyy Helmi vältellen.
Mutta Saaren Juhani ei mahdu sanomaan Nikolain nimeä.
"Kyllä tiedät, kuka", sanoo hän vain.
"Kertoo olevansa työssä", vastaa Helmi yksinkertaisesti.
Saaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät
katsovat edelleenkin tyttären sivu.
"Ja sinä vastasit?" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan
kääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea
kohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään,
puoliääneen:
"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä
ajatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut,
jos olisit tehnyt sen ajoissa."
Ja Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän
äänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.