IV

Päivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään,

joka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille

asiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi

siitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia

sanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät

auki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli

kylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt

häntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella

talollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.

Niin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on

mennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu

sittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta

siltä kai tuntuu aina.

Helmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu

jotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain,

että Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä

ja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja

yksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.

Pitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy

perältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa

aprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun

työn jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi

perusteellisemmaksi.

"Ellei hyvinkään viihtynyt", sanoo joku rengeistä. "Ne sellaiset

kulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat

lähtöpäälle."

Rieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa

ainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.

"Ei tämä tyytymätön ollut", virkkoi hän, "kyllä ihmisen naamastakin

näkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta

näyttänyt. Ja hyvä työmies."

Ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan,

nyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:

"Hyvä työmies se oli, hyvä."

"Ja sellainen tanssija!"

Hilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen,

muistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa

innostuneena:

"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko,

tytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on

niinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin

mörökölli..."

"Anna olla, että mörökölli, mutta hemaiseva nähtävyys se oli

sinustakin."

"Ja siitä sitten. Se on menneentalvista lunta."

Tyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin,

mutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi

häneltä huokaus.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Eikä taida tulla takaisin. Mutta mikä sen sai lähtemään?"

Sitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä

tahansa. Turhaa on koettaa arvailla.

Mutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän

onkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat

olleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain

liikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut

kahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet

itkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden

vuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.

"Sanokaa minun sanoneeni", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi

kuiskaamalla, "Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä."

Kuuntelijat vaikenevat hetkisen, uutinen kieltämättä hiukan

hämmästyttää. Mutta viimein jännitys laukeaa ja joku remahtaa jo

nauramaankin.

"Katsellut! Eikö tässä itsekukin ole osaltaan katsellut Helmiä eikäpä

vaan ole tarvinnut lähteä kävelemään."

"Joo, mutta sitä on ero asiassa", inttää emäntäpiika.

"Eropa tietenkin. Meinaan, että Helmi kyllä tuntee arvonsa liiankin

hyvin."

Nyt emäntäpiika jo suuttuu.

"Tuntee minkä tuntee", tiuskahtaa hän. "Mutta ihminen se on hänkin ja

luonto se on hänelläkin. Eikö joku jo sanonut, että Niku oli näkemys,

hä! Hiljako se oli tai kuka? Sellaiset juuri kuin Helmi, ne ne osaavat

pelata, ettei meikäläinen sitten likikään. Ota selvä jos saat!"

Eipä niin, ettei kylvetty siemen alkaisi vähitellen itää. Emännöitsijä

olisi vielä halunnut lyödä kaikki valttinsa pöytään, sillä hän oli

oppinut kerta kaikkiaan tukkimaan suut, mutta tällä kertaa hänen täytyi

siitä luopua. Siitä ei kuitenkaan väliä, päiviä on vielä muitakin ja

puheenaihetta tulee riittämään.

Helmi tulee kamarien puolelta tupaan. Hän on todellakin valkoinen,

silmät ovat itkettyneet eikä niiden katse tahdo löytää kiinnekohtaa.

"Mitä hauskaa teillä nyt on?" kysyy hän niinkuin monasti ennenkin.

"Ilman aikoja tässä vain arssinoimme."

"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme", sanoo emäntäpiika reippaasti.

"Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa

varmasta ja hyvästä paikasta maantielle."

Juuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää

leukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän

vastaa:

"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin

emmehän me sille mitään voi."

Sitten hän toivottaa hyvää yötä ja menee aittaansa.

V

Aittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai

johonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa

itkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä

itsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt,

niin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän

kerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää

aikaa.

Tulee takaisin!

Siitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja

kuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa.

Ei muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan

toiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat

kuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.

Mitä, tuleeko joku?

Helmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui

tai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo

pieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja

minnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.

Kynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja

esineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin

istui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun

hiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten

pehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi

Niku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja

koputtaisi.

Tämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee

seisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on

mahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus

käskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois,

tekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.

Vaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä

tekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä

hän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis

lähtemään.

Ja nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se

lähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä

olisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta

ei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja

ihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta

mitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken

sitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi

heissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin

pöytä katettuna. Ja sitten... Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan

ja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja

mielessänsä rakennellen.

Vaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa.

Raskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea

valmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se

aika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella

heitä silmiin.

Helmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun.

Tekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut

verrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi

ja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen

kanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä.

Siinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia

kohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin

turvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.

Jos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan

unohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen

ja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen

kerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana

ja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.

Helmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta

hän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla

aikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut:

"Me panemme sille nimeksi Nikolai".

Tämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen,

hän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja

toivorikkaaksi.

Kynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan.

Äkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti

sen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä

jälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut

viimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi

sitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.

Samalla hän huomasi muutakin. Lattialla oli vielä jälellä tuhkaa

Sarkan Nikolain savukkeesta. Jos joku syrjäinen sen näkisi, niin nuo

tuhkahiutaleet voisivat juoruta jotakin. Mutta nekin saavat olla niin

kauan kuin pysyvät. Hän tulisi niitä kiertämään, jotta ne kauemmin

säilyisivät paikoillaan. Ne olisivat näkyvä merkki siitä, että täällä

oli oltu ja ettei — muilla enää olisi tänne asiaa.

Vaan vällyt Helmi vaihtoi. Hän ei voinut mennä nukkumaan samojen

vällyjen alle, joiden alla hän Nikun kanssa ei vuorokauttakaan sitten

oli levännyt.

Eikä hän tiennyt, kuinka aika oli kulunut. Jos hän olisi katsahtanut

ulos, ennenkuin laskeutui pitkäkseen koettaakseen saada unen päästä

kiinni, olisi hän huomannut, että idässä jo alkoi valjeta. Mutta

hän olisi ehkä vain ajatellut, että auringon nousun väli on vain

vähäpätöinen osa ajattomasta iäisyydestä ja ehkä niinkin, että

unettoman yön kerran korvaa onnellinen uni.