Sana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja
uskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan
talonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen
johdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä
olevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän
kanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois,
vihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin
haihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan
tapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.
Ja kuitenkin tässä tulee kysymys hiukan siitäkin.
Helmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi
ei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun
hetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän
se hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti
sen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä
harpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.
Saaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta
samalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on
harvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta
eikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.
Viimein Saaren Juhani kääntyy päin tytärtänsä.
"No", sanoo hän, "mitä sinulla oikein on sanomista?"
Hän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta
piinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava
hiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä:
"Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö", mutta sekin olisi vaikuttanut
karkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut
aiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin
edeltäpäin, ettei saisi vastausta.
Eikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa
huulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen
kysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!
"Kuinka sinä oikein tulit päästäneeksi sen sisälle?" tuli toisen kerran.
Tähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken
rohkeutensa ja vastaa:
"Minä rakastin häntä!"
Saaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan
katseen.
"Että mitä sinä teit?" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein
tai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.
"Rakastin", kuuluu toistamiseen tyynesti ja järkähtämättömästi.
Ensi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä
yhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se
maallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan
sitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään
väittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari
oli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se
sen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat
sanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.
"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta", kysyi hän tylysti,
"vai oliko se vain kiimaa?"
Helmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan
ajatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren
Juhani ei vastausta odottanutkaan.
"Olipa tuo kumpaa tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisihän sinun älytä,
että mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme
tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme
kaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo
muutenkin..."
Saaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee
hetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:
"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja
tai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä
saattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta
mieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin... me,
vanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet
teillä viimeksi oli?"
"Me rakastamme toisiamme."
Jo kolmannen kerran sama asia. Saaren Juhani naurahti.
"Sinua rakastaisi, niinkuin sanot, niin moni muukin — tavaran tähden."
"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla
minua sitten hakemaan, ellen itse mene."
Värit Saaren isännän kasvoilla vaihtuvat ja hän pysähtyy kulussaan.
"Niin", sanoi hän vihdoin, "en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen.
Minun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu
kärsimään."
Puhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä
on tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää
itsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi
edes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.
"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti", pääsee
häneltä.
Eikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo
laskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:
"Tahdotko sinä, että minä puhun äidillesi?"
"Ei", vastaa Helmi hätäisesti, "ei vielä."
"No ei sitten."
Ovi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka
lähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä
rakasti.