Saaren isäntä kohottaa katseensa ja hän tuntee, että silmät kipenöivät
ja että veri alkaa nousta kasvoihin. Mutta hampaat pureutuvat yhä
tiukemmin sikarin päähän, savut käyvät yhä sakeammiksi ja suu vaikenee.
Vain katse seuraa tyttären liikkeitä ja kasvojen ilmeitä.
Helmi seisahtuu oven suuhun ja tarkastelee, onko tuvassa muita kuin
isä. Sitten hän menee tyynesti kaatamaan itselleen kahvia ja istuutuu
pöydän alapäähän. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja sen näköiset, kuin hän
äskettäin olisi itkenyt, mutta muuten niillä on rauhallinen, miltei
iloinen ilme. Aivan kuin hän olisi vapautunut raskaasta taakasta ja
aivan kuin hän olisi nyt valmis kestämään, tuli mitä tuli.
Ja Saaren Juhani nouseekin penkiltään. Sikari heitetään lattiaan, suu
avautuu, huulet värähtävät ja kädet puristautuvat nyrkkiin, mutta
samalla hän taas painuu istumaan ja raskas huokaus tunkeutuu esiin:
"Voi taivaallinen isä! Tätä minä en toki luullut ansainneeni."
Enempää hän ei sillä kertaa sano eikä tytär kuule edes sitäkään.
Mutta yhtäkkiä hän huomaa, kuinka isä on käynyt vanhaksi ja hiukan
kumaraksikin, kahvikupillinen jää kesken ja hän luo puoleksi
pelästyneen, puoleksi rukoilevan ja kysyvän katseen isäänsä.
"En minä uskonut, että minun pitäisi näitä askeleita ottaa sinun
takiasi eikä miettiä näitä ajatuksia."
Niin on moni muukin vanhin saanut sanoa lapselleen ja Helmi on
valmistautunut niitä vastaanottamaan. Nyt ne tulivat. Eikä hänellä
ollut mitään vastaamista.
Pitkiä hetkiä kuluu hiljaisuudessa. Helmi yrittää jotakin toimitella,
ettei tunnelma kävisi liian raskaaksi, mutta isän katse pakottaa hänet
tuon tuostakin pysähtymään. Joskus hän on aikeissa mennä ulos ja sinne
jäädä, mutta oivaltaa, että takaisin tuleminen olisi kaksin verroin
vaikeampaa.
Tuvan seinäkello lyö kahdeksaa, puolen tunnin kuluttua alkaa ruokakello
soida. Emäntäpiika pistäytyy sisällä, katselee hiukan keittopataa ja
menee sitten taas pihalle, jolla meijeriin lähtevät rattaat kolisevat.
Siitä on nyt vain muuan tunti kulunut, kun Nikolai pantiin lähtemään,
mutta Helmistä tuntuu siltä, kuin olisivat siitä iät ja ajat kuluneet
ja kuin edessä olisi jokin aivan uusi ajanjakso uusine huolineen,
vieläpä uusine aurinkoineenkin. Hänen mielialansa käy tyyneksi ja
rauhalliseksi, niinkuin monien ihmisten käy uuden päivän tullessa.
Mutta tilapäisestä mielenvireestään hän havahtuu hyvinkin pian.
Ensimmäinen renki tulee sisään. Silloin Saaren Juhani nousee, menee
porstuaa kohden ja viittaa Helmiä seuraamaan jälessään. Liikettä täynnä
oleva tupa, jonne kuka hyvänsä ja milloin tahansa saattaa tulla, ei
olekaan oikea paikka perheen keskinäisiä selvittelyjä varten.