Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1924.
I
Saaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän
hetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän
palata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy
huoneeseen.
Askeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat
raskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja
äitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman
tyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin
jälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua,
ryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.
Mutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan
saisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.
Saaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä.
Aurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät
uteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.
Kuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri
nyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut
pienintäkään aihetta.
Keväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa
talossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai,
ruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän
näköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain
palkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.
Ja mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei
hän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä
tanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin
sattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin
Saaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.
Mutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa
lapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja
jää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat.
Tai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan
kuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen
mies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot
ja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn
takana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii,
muttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan
Niku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä
edellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.
Kunnes hän nyt, tänä yönä, tapaa tuon miehen tyttärensä aitasta.
* * * * *
Kun Saaren Juhani tulee tähän kohtaan mietteissänsä kohottaa hän
päänsä. Miehestä puhutaan, että se on niitä ryssäin tekemiä, ja
hän tapaa sen tyttärensä aitasta. Mutta hän ei silti kiivastu eikä
heittäydy julmistuneeksi. Hän sanoo vain miehelle, että tässä ovat
tavarasi ja litviikkisi ja nyt on paras lähteä. Niin, hän menee
vieläkin pitemmälle, hän sanoo tyttärelleen ja sille miehelle, että
teillä on puoli tuntia aikaa keskustellaksenne, sillä te ette koskaan
enää tule näkemään toisianne.
Ja nyt hän istuu täällä, tuvan sivupenkillä, ja odottelee Helmiä,
tytärtään.
* * * * *
Aurinko nousee ja aika kuluu, mutta Saaren Juhani-isäntä sitä ei
huomaa. Joskus hän vilkaisee kelloansa, mutta ajatuksen voima on
turtunut aivan kuin joku kesken kaikkea olisi tullut ja lyönyt häntä
vasten kasvoja: sellainen on kaikkien mahdollisten olettamusten
ulkopuolella.
Emäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa
karhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän
katselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan
sivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle
sanomista.
Väki alkaa yksitellen lappautua sisälle, mutta Helmiä ei kuulu.
"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin", ajattelee Saaren Juhani.
"Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata."
Ja hän istuu siinä yhä ja sytyttää jo sikarinkin.
"Kun ei Nikua vielä kuulu", sanoo emäntäpiika kaataessaan kahvia
kuppeihin.
Saaren Juhani otti sikarin hampaistaan.
"Ei", pääsi häneltä, "se lähti jo illalla. Tuli äkkiä sille tuulelle."
"Vai tuli! Kun ei se meille mitään puhunut."
"Hm. Kun ei puhunut, niin ei puhunut. Minkäs minä sille mahdan."
Eikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee
taas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi
lisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin
ajattelemista.
Tuolla, esimerkiksi, muutaman seinän takana nukkuu hänen vaimonsa,
Saaren talon emäntä. Kertoako hänelle kaikki se, mitä on nähnyt ja
minkä tietää vai ollako kertomatta? Ja tytär tietysti istuu aitassaan
ja vetistelee. Mutta kumpaa hän itkee, sitäkö, että on murehduttanut
isänsä mielen, vai sitäkö, että Sarkan Nikolai lähetettiin menemään? Ja
uskaltaako hän ylimalkaan tulla huoneisiin ollenkaan.
* * * * *
Väet alkavat jo mennä ulos. Saaren isäntä ei hievahdakaan paikaltaan
ei antaakseen määräyksiä eikä muutenkaan. Hän istuu paikallaan kuin
naulittu, mutta hän tuntee, että hänen ajatuksensa alkavat saada
varmoja suuntaviivoja, että hän aivan kuin herää ensimmäisestä lyövästä
ällistyksestään ja että hän selvemmin näkee suuren kokonaisuuden.
Ja samalla kun hän melkein itsetiedottomasti alkaa suunnitella
toimenpiteitä tulevaisuutta varten, alkaa hänessä myöskin herätä
joitakin tunteita. Hänen kasvonsa värähtävät ja hänen ohimosuonensa
pullistuvat, mutta tapahtuuko se vihasta vaiko tuskasta, sitä hän ei
tiedä. Häpeä on joka tapauksessa käynyt Saaren talossa.
Samassa ovi avautuu ja Helmi tulee sisälle.