Kyyhkysjahti. -- Kohtaus järvellä. -- Pelastus pantterin kynsistä.
Tästä alkaen aina huhtikuun loppuun saakka oli ilma lakkaamatta kovin
epävakaista. Toisena päivänä näytti kevään lauhkeat tuulet lentävän
laaksoa pitkin ja yhdessä elähyttävän auringon kanssa salaa koettavan
herättää uupuneen kasvullisuuden eloon; toisena taas vinkui kipeä
pohjatuuli järven yli ja teki kaikki vastaheränneet toiveet
mitättömiksi. Lumi katosi kumminkin viimein, ja vihanta nisun-oras
siinti kaikkialla esiin mustien, hiiltynetten kantojen välistä, jotka
edellisenä vuotena olivat kantaneet metsän uljaimpia puita. Sahroja
oli liikkeessä jok'ajalla, missä näitä hyödyllisiä kapineita voi
käyttää, ja sokerinvalmistus-paikkain savu ei enää näkynyt
kohoavan vaahteristosta. Järvi oli menettänyt koko tuon omituisen
jääkenttä-kauneutensa, vaan musta ja kolkko vaippa peitti sitä
vieläkin, sillä virran puute oli pidättänyt sen pinnalla hauraan
kohvanteen, joka kuitenkaan, veden lioittamana, tuskin pysyi koossa.
Pieni aukko oli tähän jäähän syntynyt ja järven alapäässä hiljakseen
levinnyt, ja ne vilppaat etelätuulet, jotka nyt puhaltivat laaksoa
pitkin, saattivat veden kovempaan liikkeesen. Pieniä laineita alkoi
läikkyä jäänlaitaa vastaan ja ajaa jääkenttää etemmäksi pohjoiseen
päin. Yhä yltyi tuulen voima ja aaltojen suuruus, kunnes muutaman
tunnin itsepintaisen vastarinnan perästä koko jääkenttä joutui
kelluvaan liikkeesen ja ajelehti näkymättömiin semmoista vauhtia, joka
oli yhtä kummallinen kuin koko se näkö-alan muutos, jonka tämä kauvan
viipyneen talven vihdoinkin katoaminen sai aikaan.
Eräänä aamuna heräsi Elisabeth pääskysten iloisesta viserryksestä, ne
kuin lentelivät akkunain päälle niitä varten asetettujen pienten
laatikkoin ympärillä, ja samassa kuului hänen serkkunsa Richard
huutavan häntä äänellä semmoisella, joka oli yhtä iloinen, kuin itse
kesää ennustavat merkit.
"Herätkää jo, kaunis serkkuni! Kalalokit liitelevät jo järven päällä ja
ilma vilisee kyyhkysistä. Voitte seistä koko tunnin odottamassa,
ennenkuin tulee sen verran lomaa niiden väliin, että voitte
vilahdukseltakaan nähdä aurinkoa. Herätkää jo, unikeot; me odotamme
teitä eineelle, ja sitten lähdetään ulos kyyhkysiä ampumaan."
Sitten joitakuita päiviä takaperin oleskeli Elisabethin vieraana eräs
hänen ystävänsä, nimeltä Louise Grand, ja tämä sai nyt yhdessä tuomarin
tyttären kanssa kantaa tuota sangen vähän imartelevaa unikeon nimeä.
Niin elvyttävää ehdoitusta ei kuitenkaan voinut jättää onkeen
ottamatta, ja muutamia minuutia myöhemmin astui neiti Temple ystävineen
vierashuoneesen. Salin ovet olivat auki, ja kirkkaan kevätaamun
lepposia, sulotuoksuisia henkäyksiä kulki läpi huoneen, jota niin
kauvan oli lämmittänyt tekemällä tehty lämmin. Herrat, jotka kaikki
olivat pukeutuneet metsästyspukuun, odottivat kärsimättöminä einettä.
Hra Jones meni tuontuostakin etelänpuoleisen oven luokse ja huudahti:
"Katsokaa, Betsy serkku, katsokaa Marmaduke; etelän kyyhkysparvet ovat
lähteneet liikkeelle. Ne taajenevat taajenemistaan joka hetki. Täällä
on parvi, jonka loppua ei kukaan voi nähdä. Joutukaa, Betsy, minun
tekee mieleni laskea pippuria niiden sekaan."
Tätä samaa näytti sekä Marmaduke että nuori Edwards, joka tätä nykyä
oli melkein jokapäiväinen vieras tuomarin talossa, yhtä innokkaasti
haluavan; sillä kyyhkyslaumat houkuttelivat tosiaankin metsästäjää
puoleensa, eikä naisetkaan enään eineen syötyä koettaneet viivytellä
metsästäjiä.
Niinkuin ilma oli täynnä kyyhkysiä, niin vilisi koko kylä miehiä,
vaimoja ja lapsia. Kaikellaisia ampuma-aseita, alkaen ranskalaisesta
lintupyssystä, kolmea kyynärää pitkine piippuineen, aina tavalliseen
ratsastajan pistooliin asti näkyi sekä miesten että poikain käsissä,
jota paitsi useat viimeksi mainituista olivat varustaneet itsensä
saksanpähkinän vesoista tehdyillä jousilla nuolineen tahi vanhoja
jousia jälittelevillä puisevilla kaarilla.
Kaiken tämän kylässä häilyvän liikkeen näkeminen pelätti kyyhkysiä,
niin että ne vetäytyivät vuorien puoleen, joiden laitoja ja juuria
pitkin ne lentivät tiheissä joukoissa, jotka vetivät huomiota puoleensa
sekä nopeain liikettensä että suunnattoman paljoutensa tähden.
Olemme jo maininneet, että suoraan sen luisun rinteen poikki, joka
ulottuu vuorenharjanteesta Susqvehannan rantaan asti, kulki maantie,
jonka kummallekin puolelle jo kauvan aikaa sitten oli avattu monta
tynnyrinalaa laajat perkkiömaat. Sinne tänne näihin kaskimaihin,
ylemmäksi jylhäin vuorten rinteille sekä pitkin sitä vaarallista tietä,
joka kulki niiden vierua myöten, asettuivat ampujat mihin kukin halusi,
ja ennen pitkää alkoi hätyytys.
Metsästäjäin joukossa näkyi myöskin Nahkasukan pitkä, laiha vartalo,
kun hän kulki aukon poikki, pyssy kainalossa ja koirat likellä
perässään. Nämä vainusivat silloin tällöin noita kuolleita tai
haavoitettuja lintuja, joita alkoi tipahdella tiheistä parvista maahan,
ja hiipivät sitten isäntänsä jalkain väliin, ikäänkuin olisivat olleet
yhtä mieltä hänen kanssaan tästä julmasta, metsästäjälle kelvottomasta
teurastamisesta.
Pyssyn pamauksia kuului nyt tiheään toinen toisensa perästä, ja oikein
ryhmässä ammuttiin aukkopaikoista, kun tavallista tiheämpiä lintuparvia
kiiti perkkiömaiden yli, saattaen ilman niin pimeäksi kuin mustimmat
pilvet. Sieltä täältä vuorella olevista lehdettömistä pensaista
tuprahti myöskin pyssyn vaalea savu ilmaan, kun surmaava lyijy sinkosi
pelästyneitä kyyhkysparkoja kohti, jotka joka laukauksella kohosivat
monta jalkaa korkeammalle ilmaan, turhaan koettaen väistää auttamatonta
perikatoa. Nuolia ja kaikenlaisia heittoaseita viskattiin keskelle
parvia, ja niin suunnattoman paljo oli lintuja ja niin alhaalla
lentivät ne, että ne, jotka olivat vuoren rinteillä, käyttivät pitkiä
kankiakin aseina, joilla hosuivat lintuja maahan.
Koko tällä aikaa oli hra Jones, joka ylönkatsoi seuralaistensa
käyttämiä tavallisia hävitysneuvoja, täydessä toimessa tavallista
enemmän surmaavan hyökkäyksen aikaansaamista varten. Niiden vanhemmilta
sotaretkiltä jääneiden kalujen joukossa, joita vielä joskus tavataan
eri paikoissa länsipuolella Newyorkia, oli Templetonissa löydetty pieni
kanuuna eli tykki. Valkoihoisten luultiin jättäneen sen jälkeensä
joskus karatessaan indianien alueelle, jolloin joko heidän oma etunsa
tahi joku pakoittava seikka oli saattanut heitä jättämään kululle niin
haitallisen kapineen metsään. Tämä pienoinen kanuuna oli puhdistettu
ruosteesta ja varustettu rataslavetilla, joten se oli saatettu
käytettävään kuntoon. Sitä olikin kaikissa juhlatiloissa uutterasti
käytetty, niin että sankkiläpi oli melkein yhtä iso kuin kanuunan
suukin; mutta Richardin lavealle ulottuvat aatteet olivat saattaneet
hänet miettimään, mitä tuhoa tällainen kapine vaikuttaisi
kyyhkysparvissa. Kanuuna kuljetettiin sentähden hevosella semmoiselle
aukeimelle paikalle, jota pidettiin patterin asettamiseen sopivimpana;
vahva ruutilatinki kaadettiin sen sisään, ja päälle pantiin muutamia
kahmalollisia isoja haulia.
Tämä hävityskone houkutteli luoksensa kaikki joutilaat katsojat,
enimmäksi osaksi poikia, jotka nyt täyttivät ilman ilohuudoillansa.
Kanuuna tähdättiin taivasta kohti, ja pitäen tulisella hiilellä
varustettua pihtiä kädessänsä, asettui Richard kannon päähän
maltillisesti odottamaan siksi taajaa lintuparvea, että sitä kohti
ansaitsisi ampua.
Niin äärettömän paljon oli kyyhkysiä, että räiskivä pyssyntuli, luotien
suhina ja poikain huudot eivät vaikuttaneet muuta kuin sen, että pieniä
parvia erosi tuosta lukemattomasta emäjoukosta, joka jatkoi lentoansa
halki laaksoa, ikäänkuin koko siivillä varustettu sukukunta olisi
kokoontunut yhteen, tunkeakseen tämän vuorensolan läpi. Ei kukaan
huolinut koota saalista, jota niin runsaassa määrin virui pitkin
tannerta, että maa oli täydellisesti peitossa näiden räpisteleväin
uhrien alla.
Nahkasukka katseli kaikkea tätä ääneti mutta harmissaan; hän hillitsi
kuitenkin tyytymättömyyttään, kunnes näki kanuunan.
"Tämä on seurauksena maan antamisesta uudisasukasten haltuun,"
virkkoi hän. "Täällä olen minä jo neljäkymmentä vuotta nähnyt
kyyhkysten lentävän laakson läpi, eikä kukaan ole ajatellut häiritä
eikä vahingoittaa niitä, ennenkuin te alotitte perkkaamisenne ja
kasken-kaatonne. Minua miellytti nähdä niiden tulevan metsiin, sillä ne
olivat ikäänkuin toverina siellä, eivätkä ne koskaan tehneet kellekään
pahaa, kun ovat yhtä vähän vahingollisia kuin tarhakäärme. Mutta nyt
muuttuu mieleni murheiseksi kuullessani pelonalaisten lintuparkain
lentää suhajavan ilmassa; sillä silloin tiedän kaikkien kylän poikasten
kiirehtivän niitä hätyyttämään. Niin on, Jumala ei voi kärsiä luomiansa
eläviä suotta hävitettävän, ja kyyhkyset kai viimein saavat oikeutta
nekin, niinkuin muutkin."
Metsästäjäin joukossa oli myöskin Billy Kirby, joka myötäänsä latasi ja
ampui tähtäämättä ilmaan vanhalla musketilla sekä huusi ja kirkui, kun
uhrit putosivat hänen ympärilleen ja päälleen. Hän kuuli Natyn puheen
eikä ollut hidas vastamaan.
"Mitä se on, vanha Nahkasukka!" huudahti hän. "Vielä siinä purajatte
muutaman kyyhkysen tappamisen tähden! Jos teidän olisi täytynyt kylvää
nisunne kaksi kolme kertaa, niinkuin minun, niin ette suinkaan olisi
niin herkkätuntoinen niitä kohtaan. Hei pojat! kuolkoot kyyhkyset! Tämä
on aina parempaa työtä kuin kalkkunan päätä ja kaulaa kohti ampuminen,
vanha toveri!"
"Niin vain, saattaa kenties kyllä olla parempata teille, Billy Kirby,"
vastasi vanha metsämies harmissaan, "samoin kuin kaikille muillekin,
jotka eivät ymmärrä painaa luotia pyssynpiippuun tahi ajaa sitä jälleen
ulos tarkalla kädellä; mutta tuo on kerrassaan kunnotonta, tuo tuolla
lailla joukkoon ampuminen, eikä sitä teekään kukaan, joka osaa
yksinäiseen lintuun. Jos joku haluaa kyyhkysen-paistia, niin ovat ne
eläimet, niinkuin muutkin, luodut syötäviksi eikä hävitettäviksi, ja
väärin on tappaa kaksikymmentä saadakseen yhden ruoaksi. Jos minä
tarvitsen kyyhkysen, niin menen metsään ja katson itselleni semmoisen,
joka näyttää sopivalta; sen ammun alas oksalta koskematta toisten
höyheniinkään, vaikka niitä olisi sata yhdessä puussa. Mutta sitä ette
te, Billy Kirby, pystyisi tekemään. Siihen ette pystyisi, ette, vaikka
kuinka koettaisitte."
"Mitä puhutte?" huusi Billy. "Teistä on tullut oikea suunpieksäjä,
sittenkuin ammuitte kalkkunan; mutta kun puhutte niin paljon yksinäisen
linnun ampumisesta, niin katsokaa tänne -- nyt paukahtaa tuota
kyyhkystä kohti, joka tulee ikäänkuin kutsuttuna."
Niin monelta eri haaralta paukkuvat laukaukset olivat eroittaneet yhden
kyyhkysen siitä joukosta, johon se oli kuulunut, ja pelästyneenä
lakkaamattomista pamauksista läheni se nyt sitä paikkaa, missä
kiistelijät seisoivat, heittäen itseänsä toisen vuoron toiselle, toisen
toiselle puolelle ja samassa nuolen nopeana kiitäen ilman halki ja
siivillään saaden aikaan melkein luodinsuhinan tapaisen äänen.
Onnettomuudekseen ei Billy kaikkine kehuineen saanutkaan pyssyänsä
tähdetyksi lintua kohti, ennenkuin oli liian myöhä ampua, ja juuri
silloin kuin kyyhkynen oli aivan suoraan hänen päänsä päällä, laukasi
hän pyssynsä, mutta ilman muuta vaikutusta, kuin että joudutti linnun
lentoa.
Billyn pöyhkeillessä oli Natty ottanut pyssyn käteensä ja hiukkasen
odotettuaan, kunnes pelästynyt lintu pääsi vaakasuoraan linjaan hänen
silmistänsä ja ennätti laskeutua alas järveen päin, oikasi hän äkkiä
pyssynsä ja ampui. Lieneekö ollut onnen kauppa vai taito tahi kenties
oikeimmin molemmat yhdessä, vaan seuraus oli erinomainen; kyyhkynen
heitti kuppuraa ilmassa ja putosi siipi runneltuna järveen. Pyssyn
lauetessa syöksivät molemmat koirat pois, ja hetkisen perästä palasi
Hurtta takaisin vielä elossa oleva lintu suussa.
Huhu Nahkasukan urotyöstä leveni salaman nopeana ympäri kenttää ja
useita metsästäjiä kokoontui hänen ympärilleen hankkimaan varmaa tietoa
asiasta.
"Kuinka", kysyi Edwards, joka oli yksi niitä, "oletteko todellakin
luodilla ampunut poikki lentävän kyyhkysen siiven, Natty?"
"Enkö sitten ennen ole ampunut kaakkureita, jotka sukeltavat veteen
nähdessänsä sankkiruudin palavan? Paljon parempi on ampua ainoastaan
mitä tarvitsee, tuhlaamatta ruutia ja lyijyä, kuin tuolla häpeällisellä
tavalla laukoa pyssyjä Jumalan luomia eläviä kohti. Minä lähdin ulos
hankkiakseni itselleni linnun, ja te tiedätte, hra Edwards, mihin sitä
tarvitsen; nyt olen saanut sen ja palaan taas kotiini, sillä minua ei
huvita tämän hävittävän teurastamisen katseleminen, jota te toimitatte
ihan kuin ei pieninkin elävä olisi luotu hyödyksi eikä hävitettäväksi".
"Sinä puhut hyvästi, Nahkasukka" huudahti Marmaduke, "ja minusta tuntuu
jo olevan aika tehdä loppu tästä hävitystyöstä".
"Tehkää loppu perkkauksistanne, tuomari. Eivätkö metsätkin, samoin kuin
kyyhkyset, ole Jumalan luomia; käyttäkää niitä hyödyksenne, vaan älkää
hävittäkö. Eikö metsät ole olemassa, jotta eläimet ja linnut asuisivat
niissä? Ja kun ihminen tarvitsee eläväin lihaa, nahkaa tai höyheniä,
niin menköön niitä sieltä hakemaan. Vaan nyt menen kotiin saaliineni,
sillä en tahtoisi koskea ainoaankaan noista eläinraukoista, jotka
makaavat maassa ja katsovat minuun niin ajattelevaisesti, aivan kuin
tarvitsisivat vaan kielen voidakseen lausua ajatuksensa".
Tämän sanottuaan heitti Nahkasukka pyssyn olallensa ja käveli koirat
perässänsä kentän poikki, tarkasti varoen itseään polkasemasta yhtään
haavoitettua, maassa makaavata lintua. Pian oli hän ehtinyt rannalla
olevaan metsikköön ja katosi toisten näkyvistä.
Jospa Natyn hellätuntoisuus olikin tehnyt syvän vaikutuksen tuomariin,
niin oli se aivan turha Richardin suhteen. Hän käytti lukuisan
metsästäjäjoukon koolla-oloa ehdoitellakseen mitenkä pantaisiin toimeen
erinomaisen tehokas verenvuodatus. Kaikki ampuma-aseilla varustetut
läsnäolijat asetettiin linjaan hänen kanuunansa kummallekin puolelle,
ja heidän oli häneltä odottaminen laukaisemisen merkkiä.
Joitakuita miljoonia kyyhkysiä arveltiin tämän aamupäivän kuluessa jo
kulkeneen Templetonin laakson läpi, vaan ei vielä oltu nähty läheskään
semmoista linnunpaljoutta, kuin siinä parvessa oli, mikä juuri nyt oli
lähenemässä. Se ulottui vuoresta vuoreen yhtenä ainoana taajana
pilvenä, ja turhaan kääntyi silmät etelässä olevia kukkuloita kohti
nähdäkseen sen loppupäätä. Tämän elävän pilven edellimäinen rivi oli
melkein aivan suora, ainoastaan siellä täällä vähän polveileva, niin
säännöllistä ja tasaista oli lintujen lento. Sen lähetessä unohti
Marmadukekin Nahkasukan nuhtelevan puheen ja oikasi pyssynsä
lintulaumaa kohti.
"Tulta!" huudahti Richard ja pani tulihiilen kanuunan sankkilävelle.
Vaan koska melkein toinen puoli ruutia tuli ulos tämän kautta, laukesi
koko pyssyrivi ennenkuin kanuuna. Tämä pyssyjen surmantulta tuiskiva
tervehdys saatti ensimmäisen linturivin kohoamaan ylöspäin, mutta
samassa syöksi sen takana oleva lukematon parvi sen sijaan, joten
kanuunan edessä, savupilven syöstessä sen suusta, oli ääretön
linnunpaljous. Paukaus kaikui vuorten rinteitä pitkin ja vaikeni
vihdoin kaukana pohjoisessa, kuin etäisen ukkosen jyrinä, ja samassa
näytti koko tuo säikähtynyt kyyhkysparvi tuokioksi hämmentyneen
selviämättömään sekasotkuun. Levottomina lentelivät linnut sinne tänne,
toinen kerros toistaan korkeammalla, paljon ylempänä korkeimpain
honkain latvoja, eivätkä uskaltaneet lähestyä tuota vaarallista
paikkaa. Yht'äkkiä kääntihe muutamat johtajista lentämään laakson
poikki kylää kohti, ja ne monet sadat-tuhannet, jotka olivat niitä
jälempänä, seurasivat perässä, jättäen itäpuolen tannerta vainojainsa
ja kaatuneiden toveriensa haltuun.
"Voitto meillä!" huusi Richard. "Me olemme karkoittaneet vihollisen
pois tappelukentältä."
"Ei niin, Dick," virkkoi Marmaduke; "tappelutanner on höyhenillä
peitetty, ja samoin kuin Nahkasukka, en minäkään missään näe muuta kuin
silmiä, kun nuo eläväparat tuskallisesti vääntävät päitään huomatakseen
meidän liikkeitämme. Enemmät puolet kaatuneista on vielä elossa, ja
luullakseni on jo aika lopettaa tämä metsästys, jos sitä sopii siksi
kutsua."
"Mutta onhan tämä ruhtinaallinen metsästys," huudahti ylituomari.
"Muutamia tuhansia sinitakkia makaa maassa, joten jokainen kylän vanha
akka voipi saada patansa täyteen, kun vaan tahtoo."
"Kyllä kai, meidän on onnistunut pelättää linnut pois tältä puolen
laaksoa, ja verenvuodatus loppuu nyt itsestänsä. Kuulkaapa nyt, pojat:
minä annan teille kuusi penceä sadalta paljaista päistä; viekää ne
joutuin tuonne kylään, niin maksan heti kohta."
Tällä lupauksella oli se seuraus, jota sillä oli tarkoitettukin; sillä
kaikki poikaset kiiruhtivat vääntämään haavoitettuin lintujen niskoja
nurin. Tuomari palasi kotiinsa semmoisilla tunteilla, jonkalaisia moni
on tuntenut ylimmällään olleen innon lauhduttua, huomatessaan että ilo
on ostettu toisten kärsimyksillä. Saalis pantiin hevoskuormiin, ja
tämän suuren metsästysretken perästä ammuttiin kyyhkysiä vuoden jälellä
olevan osan kuluessa ainoastaan tarpeen mukaan. Richard kehui kuitenkin
monta vuotta kanuunan laukauksen vaikutusta.
Otsego-järvessä oli monta hyväksi ahvenluodoksi tunnettua paikkaa.
Erään tämmöisen luona onkimassa istui muutamana päivänä Nahkasukka ja
John indiani toisessa ja Oliver Edwards toisessa veneessä.
"Kas kuinka järvi on kaunis ja rasvatyyni!" sanoi Edwards hetkisen
vaitiolon perästä. "Oletteko koskaan ennen nähnyt sitä niin tyynenä
kuin nyt, Natty?"
"Minä olen tuntenut Otsegon jo neljäkymmentä vuotta ja voin vakuuttaa
ettei selvempää ja parempaa kalavettä ole koko maassa," vastasi
Nahkasukka. "Niin, niin; minulla oli kerran tämä seutu omaa tarvettani
varten, ja se aika oli iloista aikaa. Metsänriistaa oli niin kosolta
kuin toivoa voi, eikä kukaan tehnyt haittaa täällä, jos ei pidä lukua
yhdestä ja toisesta delawarelaisesta metsästysmatkueesta, joka kulki
vuorien poikki tai jostakusta yksinäisestä Irokesi-veijarista."
"Mutta," sanoi Edwards antaen silmäystensä kulkea pitkin rantoja ja
vuorten rinteitä, missä kultaisia tähkiä kantavat kasket tekivät metsän
iloisen ja vilppaan näköiseksi; "lieneepä näiden vuorten poikki ja
näitä rantoja pitkin kuljeskeleminen sentään ollut surullista huvia,
kun ei ollut yhtään elävätä sielua, jonka kanssa olisi saanut puhella
tai väitellä."
"Enkö ole sanonut, että oli hauska! Kun lehti rupesi peittämään puita
ja jäät lähtivät järvestä, oli tässä oikea paratiisi. Minä olen
kulkenut metsissä kolmekuudetta vuotta ja kotini on ollut niissä
enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, mutta ainoastaan yhden paikan voin
sanoa nähneeni, josta pidin enemmän kuin tästä; senkin tein vaan
näköalan eikä metsästyksen ja kalastamisen tähden."
"Missä oli se?" kysyi Edwards.
"Catskills-vuorien puolella. Usein kävin minä siellä, ampumassa susia
ja karhuja; kerran olin luvannut hankkia topatun pantterin, ja
sentähden kävin siellä jokseenkin usein. Siellä on eräs paikka ylhäällä
vuoren laidalla, jonne minun oli tapa kiivetä, kun tahdoin katsella
maailman hyörinää, ja siellä sai tosiaankin täyden korvauksen siitä,
että nahka kiivetessä oli naarmoittunut ja jalkineet repaleiksi
menneet. Tunnette kaiketi Catskills-vuoret, sillä tietysti näitte ne
kulkiessanne virtaa ylöspäin Yorkista; ne ovat siniset kuin selkeä
taivas, ja pilvet kokoontuvat niiden huippujen päälle, niinkuin savu
tupruaa indiani-päällikön pään päällä kalmatulen palaessa. Siellä on
Korkeatöyry ja Pyöreähuippu, jotka kohoavat kaikkia muita ylemmäksi,
niinkuin isä ja äiti lastensa joukossa. Mutta se paikka, jota
tarkoitan, on ihan likellä virtaa, siinä missä yksi kallionlaita
ulottuu muita ulommaksi ja laskeksen kohtisuoraan alas, hyvinkin tuhat
jalkaa."
"No, mitäs sieltä näette?"
"Luonnon," vastasi Natty laskien ongenvavan pään veteen ja pyöräyttäen
kättänsä piirin muotoon ilmassa; "koko luonnon, poika. Minä olin siellä
ylhäällä silloin kuin Vaughan poltti Sopus'en viime sodan aikana, ja
sinne näin Ylämaasta purjehtivat laivat yhtä selvään kuin nyt näen tuon
kalkki-laivan tuolla virralla, vaikka ne olivat ainaki kahtakymmentä
vertaa etäämpänä. Voi nähdä hyvinkin kymmenen peninkulmaa ylöspäin
virtaa myöten, joka luikerteli eteenpäin kuin nauha, vaikka sen
kummankin rannan väliä oli täysi peninkulma. Minä näin Hampshiren
kunnaat ja kaikki mitä Jumala on luonut tai ihmiskäsi aikaansaanut,
niin pitkälle kuin silmä kantoi -- ja te tiedätte minun joutuneen
huutoon indianien kesken tarkasta näöstäni --. Sen vuoren huipulta olen
usein nähnyt sen paikan, missä Albany nyt on, ja mitä Sopus'een tulee,
niin näytti savu sinä päivänä, jona kuninkaalliset sotajoukot polttivat
tämän kaupunkin, olevan niin likellä, että luulin kuulevani naisten
voivotuksen ja hätähuudot."
"Mahtoi kaiketi kiipeämisen vaiva tulla palkituksi, kun sai nauttia
semmoista näköalaa."
"Kyllä tuli, minä suljen sen paikan kaikkien suosioon, jotka voivat
nauttia jotakin olosta tuhat kyynärää korkealla maasta, kun sieltä
saavat nähdä ihmisasunnoita ja rakennuksia syvällä alhaalla jalkainsa
alla, nähdä virtoja, jotka näyttävät nauhanpätkiltä, ja korkeita
vuoria, sieltä tuskin korkeamman näköisiä kuin heinäsuovat. Ensin kun
rupesin asumaan metsissä, tuntui mieleni välistä haikealta ja oli
ikävä; silloin menin tavallisesti Catskills-vuorille ja oleskelin
muutamia päiviä tuolla Korkeatöyryllä silmäilläkseni ihmisten töitä.
Nyt on jo monta vuotta siitä, kuin semmoiset tunteet syntyivät
rinnassani, ja liian vanhaksi olen jo tullut kiivetäkseni ryhmyisille
kallioille. Mutta tuskin puolen peninkulmaa samasta kalliontöyrästä on
eräs paikka, josta viime aikoina rupesin pitämään enemmän, kuin tuosta
vuoresta, sillä se paikka on enemmän metsittynyt ja luonnollinen.
"Ja missä se on?" kysyi Edwards, jonka uteliaisuutta vanhan metsästäjän
koruton kertomus piti elävästi vireillä.
"Se on eräs putous vuoristossa, missä kahden pienen, toistansa likellä
olevan järven vesi juoksee yli laitainsa ja raivaa itselleen tien
kallioiden ylitse alas laaksoon. Tämä virta on korkeintaan niin iso,
että se voisi panna myllyn pyörimään, jos jotakin niin tarpeetonta
tarvittaisiin metsissä. Mutta se käsi, joka loi tämän putouksen, ei
koskaan ole rakentanut myllyä. Vesi kulkee koukerrellen ja mutkistellen
kallio-möhkäleiden välitse, alussa niin verkalleen ja hitaasti, että
harjuslohi voipi siinä uida, mutta sitten hyppien ja säntäten ihan kuin
eläin, joka aikoo tehdä pitkän hyppäyksen, kunnes se saapuu erääsen
paikkaan, missä vuoret halkeavat kuin pukinkynsi, jättäen syvän
koverruksen veden alas syöstäväksi. Ensimmäinen putous on liki kahta
sataa jalkaa korkea, ja vesi on alas saapuessaan lumihöytäleiden
näköistä; sen perästä kokoutuu se taas uudeksi putoukseksi, ja
juostuaan ainakin viisikymmentä kyynärää eteenpäin sileätä kalliota
myöten, syöksee se taas jyrkkäystä alaspäin sata jalkaa tai niin,
heittäytyen penkereestä penkereesen, ensin yhtäänne, sitten toisaanne
päin ja koettaen päästä alas tasangolle, joka viimein onnistuukin."
"Minä en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä paikasta!" huudahti
Edwards. "Sitä ei ole mainittu missään kirjassa."
"En koskaan elämässäni ole kirjaa lukenut, ja kuinka tietäisi se, joka
on elänyt kaiket päivänsä kaupungeissa ja kouluissa, mitään metsäin
ihmeistä? Ei, ei, tuo pieni virta on hyppinyt ja leikkinyt vuorten
keskellä aina siitä kuin Hän loi maailman, eikä tusinakaan valkeita
ihmisiä koskaan ole sitä nähnyt. Vuori ulottuu muurin kaltaisena
puoliympyränä putouksen ympäri ja pistää pengerryksenä ulos ainakin
viisikymmentä jalkaa, niin että kun minä istuin ensimmäisen putouksen
juurella ja koirat juoksentelivat alhaalla olevissa rotkoissa, niin ne
eivät näyttäneet kaniineja suuremmilta. Minun mielestäni on tämä
kauniimmin tehty kaikista paikoista, mitä vielä olen metsissä nähnyt,
eikä kukaan, joka ei koko elämänaikaansa ole vaeltanut niissä, tiedä
kuinka paljon kaunista Jumala on niihin luonut."
"Mihinkä joutuu tämä virta? Minnepäin juoksee se? Juokseeko se
Delavare-jokeen?"
"Ei, se on pisara vanhaa Hudsonia, ja hauska sillä on ja iloinen se on,
ennenkuin se tulee alas vuorten rinteiltä. Monta, tuntia olen istunut
ulkonevalla kallionlaidalla katsellen ohitseni kiitäviä vesikuplia ja
ajatellen kuinka kauvan viipynee ennenkuin tämä vesi, joka näytti
määrätyn ainoastaan erämaan varalle, tulee kantamaan laivaa ja
sekautumaan suolaisen meriveden kanssa. Tämä paikka on juuri sopiva
herättämään ihmisessä juhlallisia tunteita. Voipi katsoa kohdastaan
alas laaksoon, joka on Korkeatöyryn itäpuolella ja jossa leviää eteemme
tuhansia tynnyrinaloja metsää, joka lehdenlähtö-aikana näyttää kuin
tuhat ei ihmisen, vaan Jumalan käden maalaamata sadekaarta".
"Te tulette tosiaankin kaunopuheliaaksi, Nahkasukka!" huudahti Edwards.
"Kuinka niin" kysyi Natty.
"Tuon näköalan muisto lämmittää vertanne, vanhus. Kuinka monta vuotta
on siitä, kuin viimein kävitte siellä?"
Natty ei vastannut. Kallistuen alas vedenkalvoa kohti istui hän
hetkisen pidättäen henkeänsä ja tarkasti kuunnellen jotakin kaukaista
ääntä.
"Jos en omin käsin ja uusilla nahkahihnoilla olisi sitonut kiinni
koiriani," sanoi hän viimein, kohottaen päätänsä, "niin vannoisin
raamatun päällä, että kuulin Hektor-vanhuksen äänen vuorten välistä."
"Se on mahdoton," vastasi Edwards, "ei ole tuntia sitten kuin näin sen
koijissaan."
Myöskin vanha John rupesi nyt huomaamaan äänet; mutta vaikka Edwards
istui vaieten ja tarkasti kuunnellen, ei hän voinut kuulla muuta kuin
lehmäin ammomisen lännenpuoleisilta kukkuloilta. Hän katsahti molempiin
vanhuksiin -- Natty istui käsi torvena korvan juuressa, Mohikani
kumarruksissa eteenpäin, käsi nostettuna kasvojen tasalle ja etusormi
pystössä ikäänkuin vaitioloa velvoittamassa. Edwardsin oli mahdoton
olla nauramatta heidän herkälle kuvitusvoimallensa, joka saatti heidät
kuulemaan semmoista, mikä ei ollut mahdollista.
"Naurakaa mitä nauratte," sanoi Nahkasukka, "koirat ovat irrallaan ja
ajavat metsäkaurista, siitä olen aivan varma. Antaisinpa majavannahan,
jos ei niin olisi. Metsänriista on laihaa tänä aikana, ja nuo tuhmat
elukat juoksevat suotta lihan pois ruumiistaan. Ettekö nytkään kuule
koirain ääntä?"
Edwards säpsähti, kun haukunta, joka siihen asti oli ollut kuulumatonta
välillä olevain vuorenkukkulain takia, yht'äkkiä. kajahti kovana ja
selvänä järven rannalla. Kumman nopeasti läheni haukunta, ja
silmaillessään järven rannikkoa pitkin huomasi hän ei kaukana heistä
olevain pensasten liikkuvan, ja tuossa tuokiossa syöksi kaunis
metsäkauris järveen. Samassa tunkivat Hektor ja Hurtta täyttä ääntä
haukkuen pensasten läpi ja syöksivät myöskin järveen, syvältä halkoen
sen aaltoja rinnallansa.
"Tiesinhän sen -- tiesinhän sen!" huudahti Natty, metsäkauriin ja
koirain tultua näkyviin. "Ne ovat vainunneet kaurista ja se oli liikaa
eläinparoille. Mutta täytyy vieroittaa ne tuommoisista koukuista,
muutoin on minulla niistä paljaita vastuksia. Hoi! -- maalle, pedot --
maalle, -- tokko tottelette? Mene matkoihisi, vanha Hektor, muuten
muokkaan nahkasi laastukillani, kun saan sinut käsiini."
Koirat tunsivat isäntänsä äänen, ja ensin uituaan kappaleen matkaa
viistoon, ikäänkuin eivät kernaasti luopuisi otusta ajamasta, vaan
eivät myöskään uskaltaisi jatkaa ajoa, tottelivat ne viimein ja
palasivat maalle, missä täyttivät ilman ulvonnallaan.
Sillä välin oli pelästynyt metsäkauris uinut puolitiehen venetten ja
rannan välille, ennenkuin se kauhistuksekseen huomasi tämän uuden
vaaran. Mutta kuullessaan Natyn äänen kääntyi se suoraan takaisin ja
näytti melkein päättäneen koirain uhalla uida rantaan takaisin. Sen
paluumatka estyi kuitenkin, ja käännyttyään vielä kerran ui se
viisto-suuntaan järven keskikohtaa kohden, aikoen astua maalle sen
länsirannalla. Kun se, kuono korkealla ilmassa ja vesi kuohuen kaulan
edessä, hämmästyttävän nopeasti kiiti kalastajain sivu, rupesi
Nahkasukka levottomana liikahtelemaan sinne tänne istuimellansa.
"Se on muhkea eläin," sanoi hän. "Kuinka kauniit sarvet ... niihinhän
voisi ripustaa kaikki vaatteensa. Annapas kun katson... Heinäkuu on
viimeinen kuukausi, ja lihasta täytyy jo ruveta tulemaan hyvä."
Puhuissansa oli hän vainuntapaisesti sitonut airon sen niiniköyden
päähän, mikä heillä oli ankkurinvitjana, ja heittäin tämän
ankkurinmerkin veteen huusi hän:
"Vene liikkeelle, John -- anna mennä! Hulluhan eläin on, kun saattaa
ihmisen tämmöiseen kiusaukseen."
Mohikani irroitti veneen Edwardsin ruuhesta, ja muutamilla
aironvetämillä pani hän tuon keveän purren kiitämään nuolen nopeana
vettä myöten.
Hirvi ui nyt noin sata kyynärää takaa-ajajistansa, syvältä halaisten
vettä ja joka henkäyksellä korskuen pelosta ja voimainponnistuksista,
samalla kuin vene näytti lehden kevyisenä hyppivän pitkin aaltoja,
kohoten ja laskien omain hyökylainettensa vaikutuksesta. Nahkasukka
nosti ylös pyssynsä ja kaatoi verestä ruutia sankki-pannuun, vaan oli
kahdella päällä, tappaisiko uhrinsa vai ei.
"Ammunko vai enkö, John?" kysyi hän. "Ei ole oikein käyttää tätä etua
tuota järjetöntä elävää vastaan. En saata sitä tehdä; se on mennyt
veteen luontoansa noudattaen, joka on se järki, minkä luoja on antanut
eläimille, ja minä tahdon antaa sen koettaa uima-onneansa. Souda
eläimen perässä, John, ja pidä varasi, jos se kääntyy; ei ole vaikea
saavuttaa sitä, mutta se käänteleksen kuin käärme".
Indiani nauroi ystävänsä oikulle, vaan souti venettä yhä eteenpäin
enemmän soutotaitonsa kuin voimansa vaikuttamalla vauhdilla.
Puhellessaan käyttivät nyt molemmat vanhukset delawarelaisten kieltä.
"Uj," huudahti mohikani; "hirvi kääntää päätänsä tännepäin. Ota keihäs
saapuville, Haukansilmä." Metsästäjä totteli käskyä ja valmistihe
laskemaan vä'illä varustetun keihään eläimen kaulaan.
"Souda enemmän vasemmalle, John," huusi hän; "enemmän vasemmalle --
yksi aironveto lisää, niin ulotun sitä heittämään."
Puhuessaan nosti hän keihästä ja lennätti sen kuin nuolen hirveä kohti.
Mutta samassa kääntyi tämä ja keihäänkärki hiipasi sen sarvia, vajoten
sitten pitkine varsineen järveen.
"Lykkää takaisin," huudahti Natty veneen kulkiessa sen paikan yli,
missä keihäs oli uponnut veteen -- "pysyttele nyt yhdessä kohti, John."
Keihäs pisti taas pian ylös vedestä, ja kun Natty oli saanut sen
kiinni, käänsi indiani veneen ympäri ja alkoi ajamisen uudelleen. Hirvi
oli sill'aikaa päässyt koko joukon etenemään, ja Edwards sai siis aikaa
päästä paikalle. "Hei," huusi hän, jahdista elpyneenä; "pitäkää häntä
varalla, kun hän kääntyy -- laskekaa enemmän oikealle kädelle,
Mohikani, enemmän oikealle, niin saan hänen kiinni. Minä viskaan köyden
sen sarviin."
Vanhan sotilaan mustat silmät kääntyivät tuimasti välkkyen sinne tänne,
yhtä nopeina ja säihkyvinä kuin pelästyneen elävänkin, ja se tylsä
horrostila, mihin hänen vanha ruumiinsa vasta näytti vaipuneen, muuttui
nyt arvaamattomaksi liikkuvaisuudeksi. Vene heilahteli ja kääntyi kuin
pore vesipyörteessä, aina sen mukaan kuin hirvi teki jonkun uuden
mutkan, ja kun ajo kerran kulki vähän matkaa aivan suoraa suuntaa,
kiiti pieni vene niin nopeasti eteenpäin, että hirven täytyi koettaa
pelastaa itsensä uuden, odottamattoman käänteen kautta.
Kun nämä ympäri pyörivät liikkeet, jotka tapahtuivat hyvin pienellä
alalla, monta kertaa uudistuivat, saattoi Edwards pysyttäitä likellä
seuralaisiansa. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa kiitivät takaa-ajajat
ja ajettava hänen sivutsensa, kuitenkin siksi loitolla, ettei hän
ulottunut airollansa, ja viimein katsoi hän menettelevänsä viisaimmin,
kun pysyi yhdessä kohden ja siinä odotti sopivata tilaisuutta
saadakseen ottaa tehokasta osaa jahtiin.
Eikä hänen tarvinnutkaan kauvan odottaa, sillä tuskin oli hän tehnyt
tämän päätöksen ja noussut seisalleen veneessä, kun jo näki hirven
tulevan rohkeasti häntä kohti, selvästi aikoen kiiruhtaa erääsen
niemeen, joka oli jonkun matkan päässä rannalla vielä ulvovista ja
haukkuvista koirista. Edwards solmesi veneen kiinnitysköyden pään
suopungiksi ja viskasi sen voimansa takaa hirveä kohti, jonka sarviin
se kietoutuikin.
Kotvasen heilui hänen veneensä kovasti, mutta samassa kulki toinen vene
sen sivu, ja kumartuen veteen viilsi Natty veitsellään kaulan poikki
elukalta, jonka veri pani veden laajalta punertamaan. Sitä vähäistä
aikaa, minkä elukan kuolemankamppaus kesti, käyttivät metsästäjät
viedäkseen veneensä yhteen ja sitoaksensa ne perätysten. Nahkasukka
veti sitten kuolleen hirven vedestä veneen pohjalle. Kädellään
koetellen eläimen kylkiä, kohotti hän sen päätä ja nauraa suhisti
omituista nauruansa..
"Tämä lämmittää ihmisen verta, John vanhus," sanoi hän. "En ole
tappanut hirveä vedessä moneen pitkään päivään. Tämä on oivallinen
otus, ja kyllä tunnen sen, joka pitää enemmän hirvenpaistista kuin
kaikista tämän maan uudisperkkiöistä."
Indiania oli kauvan painanut vanhuuden kuorma ja kenties myös hänen
heimonsa onnettomuudet, vaan tämä hauska ja virkistävä otuksenajo sai
nyt päivän-välähdyksen leimahtamaan hänen mustista kasvoistansa, joita
hymy ei kaukaan aikaan ollut elähyttänyt. Selvästi näkyi, että
vanhuksella oli nautintoa jahdista enemmän sentähden, että se saattoi
hänen nuoruutensa urotyöt vereksinä muistiin, kuin siksi, että se
tuotti hänelle jotakin etua. Tavattomasta voimainponnistuksesta vielä
vapisevalla kädellä kosketti hän hiljaa elukan ruumista, hymyili
nyökäten päätään mieltymyksen osoitukseksi ja huudahti kansakuntansa
tavalliseen tapaan äänenpainolla:
"Hyvä!"
Tämän järvellä tapahtuessa oli Elisabeth Temple ja hänen ystävänsä
Louise Grant lähteneet kävelemään vuorille päin, ottaen matkaansa
vanhan, uskollisen, tavattoman suuren koiran, jonka nimi oli Uljas.
Se tie, jota myöten he kulkivat, vei ylös vuoren harjanteelle, missä he
kääntyivät pois valmiilta uralta ja jatkoivat kävelyään metsän
korkeain, tuuheiden puiden varjossa. Päivä oli lämmin, ja tytöt
kulkivat yhä etemmäksi metsään, koska sen vilpeys miellytti heitä, se
kun vaikutti ihan päinvastoin kuin tuo kiusallinen kuumuus, joka oli
rasittanut heitä vuorelle noustessa. Puhe-aineena oli pienet matkalla
olleet näköalat ja tapahtumat, ja joka soleva honka, joka pensas ja
kukka vaikutti jonkun ihailemisen osoituksen.
Näin jatkoivat he kulkuansa pitkin vuorenjyrkänteen reunaa, väliin
silmäillen Otsego-järvelle päin, väliin pysähtyen kuuntelemaan ratasten
kolinaa ja vasarain pauketta laaksossa, kun Elisabeth yht'äkkiä
säpsähti ja pysähtyi.
"Kuule!" sanoi hän. "Lapsen itkua täällä ylhäällä vuorenselänteellä!
Onko täällä joku uudistalo lähistössä? vai onkohan joku pienokainen
eksynyt vanhemmistansa?"
"Sehän tapahtuu usein," vastasi Louise. "Seuratkaamme ääntä; kenties on
se jonkun nälkään kuolemaisillaan olevan kulkijan ääni."
Tämän luulon houkutuksesta kulkivat tytöt ripein askelin sitä
hiljaista, valittavaa ääntä kohti, joka kuului metsän sisästä. Useita
kertoja oli vilkas Elisabeth huudahtamaisillaan, että hän näki tuon
vaikeroivan olennon, kun Louise tarttui häntä käsivarteen, osoitti
taaksensa ja huudahti:
"Mutta katso toki koiraa".
Uljas oli ollut heidän toverinansa aina siitä asti, kuin sen nuori
haltijatar kutsui sen ulos kopistaan. Sen vanhuus oli aikaa sitten
tehnyt sen kankeaksi ja jäykäksi, ja aina kun nuoret tytöt seisahtuivat
katselemaan jotakin kaunista näköalaa, pani se maata heitä lähelle ja
odotti heidän liikkeelle lähtöänsä, silmät ummessa ja koko olennossa
semmoinen tylsyys, joka ei ollenkaan sopinut suojelijana-olijalle.
Mutta nyt kun Elisabeth, säikähtyneenä ystävänsä huudosta, kääntyi
taaksepäin, näki hän koiran terävästi katselevan jotakin etäistä
esinettä, pää maahan painettuna ja korvat pystössä joko pelosta tai
kiukusta; luultavasti viimeksi mainitusta syystä, sillä se rupesi
synkällä äänellä murisemaan ja näytti hampaitansa tavalla semmoisella,
josta sen emäntä olisi pelästynyt, ellei niin tarkoin olisi tuntenut
sen hyviä puolia.
"Siivolla Uljas", sanoi hän. "Mitä sinä näet?"
Hänen äänestänsä yltyi koiran vimma, eikä suinkaan lauhtunut. Se meni
tyttöin edelle ja istahti Elisabethin jalkain juurelle, muristen vielä
äreämmästi kuin ennen ja välistä ilmoittaen vihaansa muutamilla
haukauksilla.
"Mitä se näkee?" sanoi Elisabeth. "Se on varmaankin joku eläin."
Kun ei saanut vastausta seurakumppaniltaan, kääntyi hän ja näki Louisen
seisovan kalman kalpeana ja viittaavan ylöspäin ruumista puistuttavalla
liikkeellä. Elisabethin nopea silmä kääntyi viitattuun suuntaan, ja
paikalla huomasi hän heitä silmänräpäyksen kuolemalla uhkaavan
naaraspantterin hirveän naaman ja kiiluvat silmät.
"Paetkaamme," huudahti hän tarttuen Louisen käsivarteen.
Vaan heikon tytön voima katosi kuin sulaava lumi, ja hän vaipui
tainnoksissa maahan. Elisabethin mieleen ei hetkeksikään tullut se
ajatus, että tämmöisessä tilassa jättäisi toverinsa, ja hän heittihe
polvillensa tainnuksissa olevan Louisen viereen, vainumaisella
nopeudella riistäen auki semmoiset osat hänen vaatteuksestansa, jotka
voivat häiritä hengitystä, ja samassa puhuttelemalla kiihoittain
koiraa, heidän ainoata puolustajaansa.
"Miehuutta, Uljas," huusi hän, vaikka jotenkin vapisevalla äänellä;
"pidä puolesi, hyvä Uljaani."
Keskikasvuinen pantterinpoika, jota tähän asti ei ollut näkynyt, juoksi
nyt maahan muutamasta pienestä puusta, joka oli alempana sitä, missä
emä istui. Tuo pieni pahasisuinen elukka läheni koiraa matkien emänsä
liikunnoita ja ääniä, mutta osoittaen kummallista kissanpojan
leikillisyyden ja petoeläimen raivon sekoitusta. Seisoen takajaloilla
repi se etukäpälillänsä kuorta puusta ja menetteli kuin leikkisä kissa;
sen perästä alkoi se huiskia kylkiä hännällänsä, murista, kynsiä maata
ja näyttää kaikkia niitä pahan sisun merkkiä, jotka saattavat emän niin
kammottavaksi.
Koko tämän aikaa seisoi Uljas rohkeana ja pelkäämätönnä paikallansa,
lyhyt häntä ilmassa, ruumis taaksepäin kyömällään ja tarkasti pitäen
silmällä sekä emän että pojan liikkeitä. Joka kerralla, kuin viimeksi
mainittu hyppäsi, läheni se koiraa, ja kaikkien kolmen elävän murina
yltyi yltymistään, kunnes poikanen, hypättyään vähän liian reippaasti,
putosi ihan koiran eteen.
Hurjaa melua ja paiskelua kesti nyt hiukan aikaa, mutta loppui siten,
että Uljas viskasi vihollisensa puuta vastaan semmoisella voimalla,
että se heti paikalla heitti henkensä.
Elisabeth katseli tätä lyhyttä taistelua ja oli juuri iloisena koiran
voitosta, kun näki emäpantterin syöksevän paria kymmentä kyynärää
pitkällä hyppäyksellä puun oksalta koiran päälle. Ei kukaan voi
sanoilla kuvailla sitä raivokasta taistelua, joka nyt syntyi
kuivuneiden lehtien peittämällä tantereella. Elisabeth istui vielä
polvillansa Louisen ruumiin päälle kumarruksissa; hänen silmänsä olivat
kiintyneet eläviin niin tuskallisella ja kuitenkin jäntevällä
katseella, että hän melkein unohti taistelun päättymisen koskevan häntä
itseäänkin. Niin nopeat ja vilkkaat olivat pantterin liikkeet, että sen
ruumis näytti lakkaamatta häilyvän ilmassa, mutta jäykästi otti koira
jokaista vihollisen hyökkäystä vastaan. Kun pantteri syöksi kiinni
koiran kylkiin, jotka aina olivat sen hyökkäyksen esineenä, puisti
vanha Uljas, vaikka pedon kynsien repimänä ja monesta haavasta
vuotavalla verellä tahrattuna, vihollisen päältään kuin höyhenen.
Nousten pystöön takajaloillensa heittäytyi se yhä uudestaan taisteluun,
suu selki selällään ja silmät vihan vimmasta säihkyvinä. Mutta ikä ja
toimeton elämä vaikutti, että tuo jalo koira ei voinut kauan kestää
semmoista taistelua. Kaikissa muissa suhteissa, paitsi mitä
uskallukseen tulee, oli se vaan haamu siitä, mitä se ennen oli ollut.
Tavallista korkeampi hyppäys saattoi pantterin koiran selkään, niin
että tämä ei saanut vihollisestaan kiinni, ja vaikka pantteri
pysyi siinä vaan silmänräpäyksen, koska Uljas tuskallisella
voimainponnistuksella viskasi sen pois, näki Elisabeth kuitenkin, että
koiran kaulapanta, joka äsken oli välkkynyt kirkkaana, nyt oli vereen
tahraantunut, ja heti sen perästä vaipui koira hengentorroksissa
maahan. Pantteri, jonka kylkeen Uljas oli purrut hampaansa kiinni, ei
voinut päästä irti sen kovasta koppauksesta, ennenkuin tuon uskollisen
elävän henki kovilla ruumiin vavahduksilla kokonaan sammui.
Elisabeth oli nyt kokonaan pedon vallassa. Jumalan kuvan katseessa
sanotaan olevan jotakin, joka vapistuksella täyttää luonnon alemmat
olennot, ja näyttipä melkein siltä, kuin joku tämmöinen ihmeellinen
voima tällä kertaa olisi hetkeksi poistanut uhkaavan puuskauksen. Pedon
ja polvillaan olevan tytön silmät kohtasivat toisiansa, kun pantteri
painoi päätänsä alas tutkiakseen kuollutta vihollistansa ja sitten
haisteli kuollutta poikaansa. Tästä toisesta tarkastelusta nousi se
silmät tulta tuiskivina, hännällä hurjasti piesten kylkiänsä ja kynnet
siirollansa hyvinkin tuuman ulkona leveistä käpälistä.
Elisabeth ei tahtonut eikä voinut liikahtaakaan. Kädet ristissä rukoili
hän, mutta silmät katsoa tuijottivat kauheata vihollista; hänen
poskensa olivat valkeat kuin marmori ja huulet puoleksi avoillaan
kauhusta. Nyt kun päättävä hetki näytti tulleen ja Elisabethin kasvot
kuvastivat hurskasta alttiiksi-antamusta, kuului hänen korvaansa
takaapäin lehtien rapina,
"Vaiti, vaiti," lausui hiljainen ääni; "kumartukaa enemmän alaspäin;
teidän hattunne estää elävän pään näkymästä."
Enemmän väsymyksestä kuin tätä arvaamatonta käskyä totellen antoi
Elisabeth päänsä painua rintaa vastaan. Samassa kuuli hän pyssyn
pamauksen, luodin suhinan ja raivokkaan vongunnan, jonka pantteri
päästi, samassa kuin se vieri edes takaisin maassa, puri itseänsä ja
katkoi pirstaleiksi kaikki oksat ja puut, jotka vaan sai käsiinsä. Heti
juoksi Nahkasukka esiin ja asettui hänen eteensä, kovasti huutaen:
"Tule tänne, Hektor, tule tänne, vanha hupsu; elukka on sitkeähenkinen
ja voipi hypätä jälleen neljälle jalalle."
Natty seisoi pelkäämätönnä tyttöjen edessä, huolimatta haavoittuneen
pantterin rajusta rimpuilemisesta ja uhkaavista liikkeistä, joista
näkyi että sen raivo alkoi uudistua. Saatuaan pyssynsä latinkiin,
läheni hän raivokasta eläintä, ja pannen pyssynsuun ihan sen päätä
likelle, sammutti hän vereksellä laukauksella sen viimeisenkin
elonkipinän.
Kun tuo kauhea vihollinen oli tapettu, tuntui Elisabethista aivan kuin
olisi noussut kuolleista. Hänen henkensä pontevuus oli tosin siksi
luja, ettei hänen mielensä lannistunut vaaran aikana, ja mitä
välittömämmästi pelko vaikutti mieleen, sitä enemmän taisteli hän
voittaakseen sen. Vaan hän oli kuitenkin nainen. Jos hän tässä
surmanhädässä olisi ollut omassa vallassaan, niin olisi hän luultavasti
käyttänyt kaikki avunsa omaksi pelastuksekseen; mutta hengetön ystävä
vastuksena ei hän voinut pakenemista ajatellakaan. Vaikka vihollisen
näkö oli kauhistuttava, ei hän kuitenkaan ollut kertaakaan luonut
silmiänsä maahan, ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kun hänen ajatuksensa
eivät voineet olla muistelematta tätä hirmuista tapausta, säpsähti hän
unissansakin, milloin hänen vilkas kuvitusvoimansa toi näkyviin
petoeläimen kaikki liikkeet.
Me jätämme lukijan itsensä kuviteltavaksi Louisen tainnoksista
heräämisen ja nuorten tyttöin kiitollisuuden-osoitteet. Edellinen
saatiin aikaan raittiilla vedellä, jonka Nahkasukka lakissansa nouti
yhdestä vuorella olevista lukuisista lähteistä, ja kiitokset lausuttiin
kaikella sillä hartaudella, minkä Elisabethilta voi odottaa. Natty otti
ne vastaan osoittaen teeskentelemätöntä arkatuntoisuutta ja kainoutta
Elisabethin nykyistä liikutettua mielentilaa kohtaan, mutta muutoin
niin välinpitämättömästi, että selvään näkyi kuinka vähän arvoa hän
pani koko avun-annollensa.
"No no, antakaa sitten niin olla, koska niin tahdotte," lausui hän.
"Puhukaamme siitä asiasta toisella kertaa. Aivan varmaan pidätte hra
Oliveria parempana seuraajana kuin tämmöistä vanhaa metsästäjää kuin
minä olen. Tulkaa, tulkaa; menkäämme tielle; te olette jo olleet
kylliksi säikäyksissä, jotta halusta toivotte olevanne jälleen kotona
niin pian kuin mahdollista."
Tämä lausuttiin heidän kävellessään metsässä niin nopeasti kuin Louisen
voimattomuus salli. Kun oli päästy maantielle, jättivät tytöt
jäähyväiset seuralaisellensa, ja sanoivat voivansa kahden kulkea lopun
matkaa. He tunsivat mielensä rohkaistuksi nähdessänsä kylän, joka
niinkuin taulu aukeni heidän eteensä selvine järvineen ja kauniine
virtoineen, joka koukerteli valkeilla savupiipuilla varustettuin
uljasten rakennusten edessä.
Meidän ei tarvitse kertoa niiden tunnetten laatua, joiden täytyi saada
valtaa kahden nuoren, järkevän, hyvästi kasvatetun tytön rinnassa, kun
he niin odottamatta olivat pelastuneet ihan silminnähtävästä
hengenvaarasta. Ei meidän myöskään tarvitse sanoa kuinka hartaasti
kiitolliset he sydämensä pohjasta olivat Sitä kohtaan, joka oli antanut
heille elämän ja armollisesti suojellut sitä; kuinka usein he
likistivät toistensa käsiä, kun pelastumisen varmuus parantavana
lääkkeenä vuoti heidän mieliinsä aina kuin ajattelivat vasta
ohimennyttä vaaraa.
Nahkasukka seisoi paikallansa ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he
muutamassa tienpolvekkeessa katosivat hänen näkyvistänsä. Silloin
kutsui hän koiriansa ja palasi takaisin metsään.
"Niin kyllä," sanoi hän palatessaan takaisin tapetun elävän tykö;
"olihan se hirveä näkö niin nuorille olennoille -- vanhatkin naiset
olisivat voineet pelästyä niin likeltä nähdessään emäpantterin
tapettuine poikineen. Hyvä olisi tietää enköhän ennen olisi tappanut
petoa, jos olisin tähdännyt sen silmään enkä otsaan? Vaan ne ovat
sitkeähenkisiä eläviä, ja laukaukseni oli hyvä, katsoen siihen, että
voin nähdä vaan pedon pään sekä hännän korkeimmalla olevan osan."