Uudisasukkaat. -- Riidanalainen metsävuohi. -- Ampumakilpailu
joulukalkkunasta.
Monta vuotta on kulunut viimeksi kerrottuin tapausten jälkeen,
ja me tapaamme nyt Natty Bumpon seitsemänkymmenvuotiaana ukkona
asumassa Otsego järven rannalla; metsästys on hänellä yhä vieläkin
elinkeinona, ja tyytymättömänä näkee hän viljelyksen lähenevän hänen
metsästysalojaan erämaissa. Järven rannalle on kohonnut kylä;
uudisasukkaan kirveenkalke taajenee taajenemistaan, isoja kaskimaita
aukenee kukkulain rinteille ja metsänotusten lukumäärä on jo
harvenemassa. Uudisasukasten kesken kutsutaan nyt Natty Bumpoa
pukinnahkaisten housuinsa tähden Nahkasukaksi; mutta hänen vanha
indianilainen ystävänsä, Suuri Käärme, kutsuu häntä vieläkin
Haukansilmäksi. Chingachgook, heimokuntansa viimeinen jäännös, asuu
yhdessä vanhan metsästäjän kanssa; mutta tuon vanhan sotilaan
sotakirves lepää käyttämätönnä, eikä hänen pyssynsäkään enään voi
hankkia hänelle samaa varmaa toimeentuloa kuin ennen; entisen päällikön
täytyy nyt hankkia itselleen elatusta luutia ja vakkoja tekemällä.
Mutta jospa tämä askaroiminen onkin halpaa ja vähäpätöistä, niin ei
hänen henkensä kumminkaan ole menettänyt elävyyttänsä. Hän murehtii
heimokuntansa sammunutta suuruutta ja kuolee viimein jalon, kummallisen
sankarikuoleman. Hän on kääntynyt kristinuskoon ja kasteessa saanut
nimen John.
Muutamana selkeänä, kylmänä joulukuunpäivänä vuonna 1793, liki
auringonlaskun-aikaa kulki 2 hevosen vetämä reki verkalleen muuanta
järven läheisyydessä olevata mäkirinnettä ylöspäin. Päivä oli
vuodenaikaan katsoen ollut kaunis, ja ainoastaan muutamia harvoja
pilviä, joidenka väriä näytti kohottavan maata peittävistä
lumikinoksista heijastava valo, liikkui puhtaan siniseltä siintävällä
taivaanlaella. Tie kiertelihe muutaman jyrkkäyksen syrjää myöten, ja
sen tukena oli toisella puolen jo monta vuotta sitten hirsistä tehty
alusta, kun sitä vastoin mäen kylkeä tien toiselta puolen oli kaivettu
sen verran että siihen oli saatu senaikuisille matkustajille kylliksi
leveä tie sopimaan. Mutta hirret, tue ja kaikki, mikä ei kohonnut
joitakuita jalkoja ylemmäksi maanpintaa, makasi lumen alle
hautautuneena. Yksi ainoa ura, tuskin kyllin leveä reen jalaksille,
osoitti parin jalan paksuisella lumella peitetyn maantien suuntaa. Ilma
välkkyi ja kimelti, kuin olisi ollut lukemattomia kiiltoliuskoja
täynnä, ja ne kauniit, ruskeat hevoset, jotka vetivät rekeä, olivat
osaksi kuuravaipalla peitetyt. Henkäykset tulivat savuna niiden
sieraimista, ja kaikki ylt'ympäri, samoin kuin itse matkueen asukin
viittasi siihen, että talvi oli kylmä täällä vuoristossa.
Hevosten silat -- niillä alkaaksemme -- olivat tehdyt mustasta
rasvanahasta, aivan toista kuin nyky-ajan loistava kiiltonahka, sekä
koristetut suunnattomilla messinkilevyillä ja soljilla, jotka
kimeltivät kullankarvaisina laskevan auringon säteissä, missä nämät
viisto suuntaa pääsivät esiin puiden oksain välistä. Korkeain paattain
päältä, jotka olivat koristetut messinki-nastoilla ja alustetut saralla
ja siten myöskin oivallisia peittoja hevosille, kohosi neljä korkeata
nelikulmaista nappulaa, joidenka välitse lujat ohjat kulkivat hevosten
suitsista ajurin käsiin, joka oli noin kahdenkymmenen vuoden paikoilla
oleva neekeri. Hänen kasvonsa, jotka luonto oli värittänyt
kiiltomustiksi, olivat nyt pakkaisesta rypistyneet, ja hänen suuria,
kiiltäviä silmiänsä kostutti samasta syystä syntynyt neste; kuitenkin
kuvastivat hänen kasvonsa suopeata hymyä, nyt kun hän ajatteli kotoa,
jouluvalkeata ja joululeikkejä.
Reki oli yksi noita suuria, mukavia, vanhanaikuisia ajoneuvoja, johon
olisi sopinut koko perhekunta, mutta jossa nyt istui vaan kaksi
matkustajaa paitsi ajuri. Isoja puhvelinnahkoja oli levitetty reen
istuimelle ja pohjalle sekä huolellisesti kääritty matkamiesten jalkain
ympärille, joista toinen oli keski-ikäinen mies ja toinen nuori,
äskettäin täysikasvuiseksi varttunut neito. Mies oli kookas, mutta ne
varokeinot, joita hän oli pitänyt suojellakseen itseänsä pakkaista
vastaan, vaikuttivat että ainoastaan pieni osa hänen vartalostaan oli
näkyvissä. Iso päällysnuttu, runsaasti vuoritettu ja metsänahoilla
reunustettu, peitti koko hänen ruumiinsa paitsi päätä, jossa oli
majavannahkainen lakki, varustettu sahviani reunuksilla ja hellällään
olevilla korvaläpäkkeillä, jotka nyt oli laskettu korvien päälle ja
sidottu kiinni leuvan alta solmussa olevilla mustilla nauhoilla. Nuori
neito oli aivan näkymättömissä niiden monenmoisten eri vaateparsien
sisässä, jotka hänen ympärilleen oli kääritty. Turkinreunuksia ja
silkkiä pisti esiin suuren, paksulla villavuorilla varustetun viitan
alta, jonka muoto ja suuruus selvästi osoitti että se oli miehenpuolta
varten tehty.
Sekä isä että tytär -- sillä tällaisessa sukulaisuudessa olivat
molemmat matkustajat toisiinsa -- olivat vajonneet siksi syviin
ajatuksiin, ettei kumpikaan keskeyttänyt sitä äänettömyyttä, jota reen
hiljainen eteenpäin kulkeminen vaan hiukan tahi ei ollenkaan häirinnyt.
Sillä mäellä, jota pitkin he kulkivat, kasvoi petäjiä, jotka viiden,
kuuden kymmenen jalan korkuiselle maasta olivat aivan oksattomia ja
joiden oksainen latvapuoli usein kohosi vielä yhtä korkealle taivasta
kohti. Puiden välitse voivat matkustajat katsella ympärilleen joka
haaralle, kunnes näköpiiriä rajoitti joku loitolla oleva ylänne tahi
joku vuorenselkä toisella puolen sitä laaksoa, mitä kohti he kulkivat.
Nuo tummat puunrungot kohosivat puhtaasta, valkeasta lumesta kuin
säännöllisesti veistetyt pylväät, kunnes ne, vasta mainittuun
korkeuteen päästyänsä, oikoivat joka suunnalle vaakasuoria oksiansa,
joiden harvat, aina viheriät havulehvät saattoivat aikaan surullisen
vastakohdan laaksossa vallitsevaa luontoa vastaan. Matkustajiin ei
tuuli tuntunut, mutta nämät hongat huojuttelivat juhlallisesti
latvojansa, joista kuului surullinen, valittava humina, täydelleen
sointuva yhteen koko muun luonnontilan kanssa.
Reki oli kulkenut vähän matkaa eteenpäin tasaista tietä myöten, kun
metsästä kaikui äänekäs, jatkuva ulvonta, joka tuon korkean metsäkaton
alla kuului kuin useamman koiraparin haukunta. Kun tämä ääni sattui
matkustajan korviin, unohti hän kaiken muun ja huusi innoissaan
neekerille:
"Seisota, Aggy, se on vanha Hektor; sen äänen tuntisin vaikka kymmenen
tuhannen joukosta. Nahkasukka on tänä kauniina päivänä laskenut
koiransa vuoristoon, ja ne ovat löytäneet otuksen, niinkuin kuulette.
Tuolla on metsävuohen jälkiä muutaman syllän päässä meistä, ja nyt,
Bessy, jos uskallat kuulla pyssynlaukauksen, niin saat oivallisen
kiljunpaistin joulupäivän puolispöytään."
Neekeri pysäytti hevoset, paleltumaisillaan oleva naama leveästi
irvillänsä, ja rupesi huiskimaan käsiänsä saadakseen veren jälleen
liikkeelle sormissansa, samassa kuin hänen isäntänsä hyppäsi pystyyn,
viskasi päällystakin päältänsä ja astui reestä lumikinokselle, joka
kantoi häntä myötäämättä muuta kuin tuuman, kaksi. Lumensekaista vettä
oli näet satanut muutamia päiviä sitten ja siitä jäätynyt kuori oli
jäänyt sen lumen alle, joka sittemmin puhtaana valkovaippana oli
laskeutunut päällepäin.
Muutamassa silmänräpäyksessä oli matkustaja laatikko- ja vakkasjoukon
alta ottanut käsille kaksipiippuisen pyssyn ja vedettyään pois paksut
kintaansa, tutki hän nyt, sisäpuolelta karvaiset nahkasormikkaat
käsineinä, pyssynsä vänkkiruutia. Juuri kun hän aikoi astua muutamia
askeleita eteenpäin, kuului metsästä se hiljainen rapina, joka syntyy
eläimen juoksusta lumihangessa, ja heti sen perästä juoksi komea
metsäkauris tien poikki ei kaukana hänestä. Otus ilmestyi
äkkiarvaamatta ja sen juoksu oli tavattoman nopeata, mutta
matkustajamme näytti olevan liiaksi tottunut metsästäjä joutuakseen
siitä hämillensä. Heti kun otus tuli näkyviin, tähtäsi hän tarkalla
silmällä ja ampui vakavalla kädellä; mutta elukka jatkoi juoksuansa,
kuten näytti, haavoittumattakaan. Paikalla laukesi pyssyn toinenkin
piippu, vaan yhtä vähällä vaikutuksella.
Kaikki tämä tapahtui niin pikaisesti, että nuori neito, joka
huomaamattansa oli iloissaan metsäkauriin pelastumisesta, kun se nuolen
vauhtia kiiti tien poikki, joutui oikein hämilleen. Ja ennenkuin
ennätti toipua hämmästyksestään, kuului hänen korviinsa lyhyt, kimakka
ääni, erilainen kuin hänen isänsä pyssyn täyteläinen pamaus, vaan
kuitenkin kyllin selvä, jotta sen voi tuntea pyssyn paukaukseksi.
Samassa hyppäsi kauris korkealle ilmaan, ja heti sen perästä kuului
vielä toinen samanlainen pamaus, ja kauris lankesi maahan heittäen
kunnon kuperkeikan lumihangessa. Näkymättömässä oleva metsästäjä päästi
kovan huudahduksen juuri kuin ilon-osoitteeksi tarkemman ampumataitonsa
johdosta, ja heti sen perästä astui esiin kaksi miestä, jotka olivat
seisoneet kahden petäjän takana odottamassa koirain ajaman otuksen
tuloa.
"Oh, Natty, jos olisin tiennyt teidän seisovan luodinkantamissa, niin
enpä olisikaan ampunut", sanoi matkustaja mennen sille paikalle, mihin
kauris oli kaatunut, ja häntä seurasi tyytyväisenä neekeri hevosten ja
kuorman kanssa. "Mutta vanhan Hektorin haukunta oli niin innostuttavaa,
etten malttanut olla alallani, vaikka melkein luulen ampuneeni
hukkaan."
"Niin, niin, tuomari," vastasi metsästäjä salatulla naurulla ja
sillä tyytyväisellä katsannolla, joka osoittaa tietoa oman taidon
etevämmyydestä; "te poltitte ruutinne ainoastaan lämmitelläksenne vähän
tänä kylmänä iltana. Luulitteko tuolla talospyssyllä voivanne hillitä
täysikasvuista metsäkaurista, kun Hektor ja Hurtta olivat aivan sen
kintuissa? Löytyy viljalta fasaaneja soissa, ja metsikanoja lentelee
asuntonne nurkkien takana, niitä voitte ampua kuinka paljon hyvänsä
tuolla leikkikalulla, vaan jos haluatte metsäkauriin- tahi
karhunpaistia, tuomari, niin silloin täytyy teidän ottaa käsille se
pitkä kiväärinne, johon pannaan talilippu luodin ympärille, muutoin
luulisin teidän tuhlaavan enemmän ruutia kuin täytätte vatsoja."
Lopetettuaan puheensa, avasi hän taas suunsa nauraakseen jonkunlaista
sisällistä naurua.
"Pyssyni hajottaa hyvästi, Natty, ja on tappanut metsäkauriin
ennenkin," vastasi suopealla hymyllä se, jota Natty oli kutsunut
tuomariksi ja jonka nimi oli Marmaduke Temple. "Toinen piippu oli
ladattu susihaulilla ja toinen paljailla lintuhaulilla. Tässä näemme
että kauriisen on käynyt kaksi luotia, toinen on mennyt kaulan, toinen
suoraan sydämen läpi. Voihan olla, että se on saanut toisen luodin
minulta."
"Olkoonpa sen tappanut kuka hyvänsä, niin on se kaiketi syötävä", sanoi
metsästäjä vetäen suuren puukon vyöllä riippuvasta tupestansa ja
leikaten elukan kurkun poikki. "Jospa onkin kaksi luodinreikää
elukassa, niin olispa hauska tietää eikö sitä kohti lauaistu kaksi
kivääriä? Ja sitä paitsi -- kuka on koskaan nähnyt pyöreän luodin
tekevän näin kulmikasta reikää, kuin tämä kaulassa oleva on? Teidän
itsenne, tuomari, täytyy tunnustaa, että kauris kaatui viime
laukauksella, jonka ampui tarkempi ja nuorempi käsi, kuin sekä teidän
että minun on. Kyllähän minä voin elää ilman tätä otustakin, vaan en
mielelläni luovu oikeuksistani vapaassa maassa."
"Ei, Natty," vastasi tuomari yhtä sävyisästi kuin ennenkin, "minä
taistelen vaan kunnian päältä. Muutamia dollarsia maksan mielelläni
elukasta, vaan mikä palkitsee sen kunnian, jonka olisin voittanut
kantamalla kauriin häntää lakissani? Ajatelkaa vaan, Natty, kuinka
ilkkuisin tuolle irvihampaalle, Dick Jones'ille, joka jo tänä talvena
on ampunut seitsemän kertaa hukkaan ja saanut ainoastaan yhden teeren
ja muutamia harmaita oravia!"
"Niin, metsänriista on ruvennut vähenemään, sittenkuin alotitte noita
perkauksia ja parannuksianne," virkkoi vanha metsämies jonkunlaisella
ylenkatseellisella nöyryydellä. "On ollut aikoja, jolloin minä oman
töllini ovelta olen ampunut kolmetoista metsäkaurista, vasikoista
puhumattakaan, -- ja jos joku halusi karhunpaistia, niin tarvitsi hänen
vaan maata väijymässä jonakuna kuutamayönä ja ampua karhu töllin seinän
reiästä; eikä hänen tarvinnut pelätä nukkuvansa liian pitkään, sillä
susien ulvonta kyllä piti hänen silmänsä auki. Tässä on vanha Hektor,"
jatkoi hän, ystävällisesti taputellen isoa musta- ja keltatäpläistä
koiraa, joka yhdessä ennen mainitun nartun kanssa vastikään oli tullut
heidän luoksensa, "katsokaas kuinka sudet purivat sitä kaulaan sinä
yönä, jona minä paistoin muutamia kaurispaistia takassani; se koira on
luotettavampi kuin moni kristitty ihminen, sillä se ei koskaan unohda
ystäväänsä ja rakastaa sitä kättä, josta se saapi ruokansa."
Vanhan metsästäjän koko ryhdissä oli jotakin erinomaista, joka veti
puoleensa nuoren tytön huomion, niin että hän siitä hetkestä asti, kuin
ukko tuli näkyviin, hartaasti ja uteliaasti oli silmäillyt sekä hänen
muotoansa että vaatteustansa. Hän oli pitkä ja niin laiha, että näytti
enemmänkin kuin kuuden jalan mittaiselta, joka kumminkin oli hänen
todellinen pituutensa. Päässänsä, jota punanen, suorrukkeinen tukka
niukasti peitti, piti hän ketunnahkaista lakkia. Jonkunlainen takki,
tehty muokatuista metsävuohen nahoista, joihin karva oli jätetty
kiinni, oli villaisella vyöllä vyötetty kiinni hänen hoikan vartalonsa
ympärille. Jalassa oli hänellä metsäkauriin-nahkaiset mokkasiinit,
jotka Indianien tavan mukaan olivat koristetut piikkisian piikeillä, ja
hänen sääriensä ympärille oli kääritty samasta aineesta valmistetut
säärykset, kuin mistä mokkasiinitkin olivat. Nämät säärykset,
jotka polvien yläpuolella oli sidottu kiinni hänen kuluneisin
hirvennahkahousuihinsa, olivat antaneet uudisasukkaille aiheen kutsua
häntä lisänimellä Nahkasukka. Hänen vasemman olkapäänsä yli oli vedetty
hirvennahkainen vyö, josta riippui suunnaton häränsarvi, niin ohueksi
koverrettu, että sen läpi kuulsi sisältönä oleva ruuti. Isompaan päähän
oli sovitettu taitavasti ja lujasti puupohja, toinen pää oli suljettu
tiiviisti pienellä tulpalla. Nahkapussi riippui hänen edessään, josta
hän otti edellisen puheensa päätyttyä pienen mittakupin ja täytti sen
tarkasti ruudilla, alkoi ladata uudelleen kivääriä, joka tukin
levätessä lumella hänen edessään ylettyi melkein hänen ketunnahkaiseen
lakkiinsa asti.
Matkustaja oli tällä välin tutkinut tarkasti haavoja ja, kiinnittämättä
huomiota metsästäjän huonotuulisuuden ilmauksiin, huudahti:
"Mieluusti hankkisin, Natty, oikeuden kunniaan tästä kaadosta, ja
eittämättä, jos osuma kaulassa on minun, riittää se; sydämeen sattunut
laukaus oli tarpeeton, Nahkasukka, kutsukaamme sitä vaikkapa
varmistuslaukaukseksi."
"Te voitte kutsua sitä miksi vain haluatte, tuomari", sanoi metsästäjä,
heittäen kiväärinsä vasemman olkapäänsä yli ja napsauttaen auki
housuissaan olevan messinkikotelon, ottaen siitä pienen palan rasvattua
nahkaa ja käärien siihen pienen pallon, survaisten ne voimallisesti
ruutiin, missä hän jatkoi niiden vatvomista puhuessaan. "On paljon
helpompaa keksiä nimiä kuin ampua metsäkauris loikasta, mutta eläin sai
kyllä loppunsa nuoremmasta kädestä kuin teidän tai minun, kuten sanoin
jo aikaisemmin."
"Mitä sanottekaan ystäväiseni", huudahti matkaaja, kääntyen leppoisasti
Nattyn kumppalin puoleen, "heittäisimmekö kunniasta tällä dollarilla,
ja saatte pitää hopean, jos häviätte; mitä sanotte, ystäväiseni?"
"Että minä tapoin kauriin", vastasi nuori mies hieman ylpeillen ja
nojaten toiseen pitkään kivääriin, samankaltaiseen kuin Nattyn.
"Tässä on tosiaankin kaksi yhtä vastaan", vastasi tuomari hymyillen,
"minut on äänestetty vähemmistöön, kuten sanomme oikeudessa. Tuossa on
Aggy, hän ei voi orjana äänestää, ja Bessy on alaikäinen -- niinpä
minun täytyy tyytyä siihen, mitä voin saada. Mutta lähetättehän minulle
lihat; ja pahus vieköön, jos en tee kauriin kuolemasta kunnon tarinaa."
"Noiden lihojen myymisestä en minä voi päättää", sanoi Nahkasukka,
omaksuen hieman kumppalinsa ylimielisyyttä, "olen puolestani nähnyt
eläinten juoksentelevan päiviä kaulaan ammuttuina, enkä minä kuulu
niihin, joka ryövää mieheltä hänen oikeudenmukaisen osuutensa."
"Te pidätte sitkeästi kiinni oikeuksistanne tänä kylmänä iltana,
Natty", vastasi tuomari lannistumattoman hyväntuulisesti, "mutta mitä
sanotte, nuori mies, onko kolme dollaria riittävä maksu kauriista?"
"Jospa ensiksi ratkaisisimme kysymyksen oikeudesta molempien
tyydytykseksi", sanoi nuorukainen lujasti mutta kunnioittavasti,
sellaisella ääntämisellä ja kielellä, että se oli huomattavasti hänen
ulkonäköään korkeammalla tasolla, "kuinka monella luodilla latasitte
aseenne?"
"Viidellä, herra", sanoi tuomari hieman hämmentyneenä toisen
käytöksestä, "eivätkö ne riitä tällaisen kauriin kaatamiseen?"
"Yksikin riittäisi, mutta", sanoi nuorukainen ja siirtyi sen puun
luokse, jonka takaa hän oli ilmestynyt, "kuten tiedätte, herra,
ammuitte tähän suuntaan -- neljä luotia on osunut tähän puuhun."
Tuomari tarkasteli männyn kuoressa olevia tuoreita jälkiä, ja sanoi
päätään pudistaen naurusuin:
"Te todistelette asiaa itseänne vastaan, nuori asianajajani; missä on
viides?"
"Tässä", vastasi nuorukainen, heittäen syrjään yllään olevan karkean
päällystakin ja paljastaen reijän alusvaatteissaan, joiden läpi tihkui
suuria veripisaroita.
"Hyvä Jumala!" huudahti tuomari kauhistuneena, "olenko minä tässä
kiistellyt tyhjästä kunniasta ja lähimmäiseni on kärsinyt käsieni
jäljistä valitustakaan päästämättä? Mutta kiirehtikää -- nopeasti --
istuutukaa rekeeni -- kylään on vain maili, siellä voimme saada
kirurgin apua -- kaikki tapahtukoon minun kustannuksellani, ja sinä
saat asua luonani, kunnes haavasi on parantunut, niin, vaikka pysyvästi
sen jälkeen."
"Kiitän teitä hyvästä aikeestanne, mutta minun on kieltäydyttävä
tarjouksestanne. Minulla on ystävä, joka olisi huolissaan, jos kuulisi,
että olen haavoittunut ja poissa hänen luotaan. Haava on vaaraton, eikä
luoti ole osunut luuhun; mutta uskoisin, herra, että myönnätte nyt
minulle oikeuden lihoihin."
"Myöntäisinkö sen!" toisti kiihtynyt tuomari, "annan täten sinulle
oikeuden ampua kauriita tai karhuja tai mitä ikinä haluat metsissäni
ikuisiksi ajoiksi. Nahkasukka on ainut mies lisäksi, jolle olen antanut
samat oikeudet, ja on tuleva aika, jolloin ne ovat arvossaan. Mutta
minä ostan kauriisi -- kas tässä, tämä seteli korvatkoon sinulle meidän
molempien laukaukset."
Vanha metsästäjä suoristi pitkän vartalonsa ylpeyttä osoittavaan
asentoon tämän vuoropuhelun aikana, mutta hän odotti, kunnes toinen oli
lopettanut puheensa.
"Elossa on vielä sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, että Nathaniel
Bumpon oikeus metsästää näillä kukkuloilla on vanhempaa perua kuin
Marmaduke Templen oikeus kieltää tämä", sanoi hän. "Mutta jos laki
määrää siitä ollenkaan, vaikka kuka on koskaan kuullut laista, joka
kieltäisi metsästäjää tappamasta kaurista mielensä mukaan -- mutta jos
laki määrää siitä ollenkaan, sen tulisi kieltää kaikilta talospyssyn
käyttö. Ampuja ei koskaan tiedä, minne hänen luotinsa lentää, kun hän
painaa noiden epävarmojen tuliaseiden liipasinta."
Kuuntelematta Natyn itsekseen puhumista kumarti nuorukainen, kun
hänelle tarjottiin pankinseteliä, ja vastasi:
"Anteeksi, herra, vaan minä tarvitsen otuksen."
"Mutta voittehan tällä setelillä ostaa monta metsäkaurista, ottakaa se
vastaan -- minä pyydän... Se on sadan dollersin arvoinen," lisäsi hän
hiljentäen ääntänsä.
Tuokion vaan näytti nuorukainen olevan epäilyksissään, mutta sen
perästä hylkäsi hän taas ylpeästi tarjoomuksen, ja samassa nousi, juuri
kuin hän olisi itsekseen hävennyt osoittamaansa heikkoutta, puna
semmoinen hänen poskilleen, joka näkyi pakkaisen vaikuttaman punankin
alta.
Tämän haastelemisen kestäessä oli nuori neito noussut seisalleen
reessä, ja huolimatta pakkasesta heitti hän niskaansa päähineen, joka
oli peittänyt hänen kasvonsa.
"Ette varmaankaan, nuori mies, -- herra..." oikasi hän äkkiä, "tahdo
saattaa isääni siihen tukalaan tilaan, että hänen täytyisi ajatella
jättäneensä tähän erämaahan ihmisen, jonka hän omalla kädellään on
haavoittanut. Minä pyydän teitä lähtemään meidän mukaamme ja antamaan
lääkärin hoitaa haavaanne."
Emme tiedä koveniko nyt haavan kipu vai oliko tuon kauniin puhujan
äänessä tai menettelyssä joku vastustamaton vetotovoima; vaan
nuorukaisen jäykkä kopeus väheni huomattavasti, kun näin vedottiin
hänen tunteisinsa, ja hän oli nähtävästi kahdella päällä: ei hän
kernaasti olisi suostunut lähtemään matkaan, vaan ei myöskään
mielellään hylännyt neitosen pyyntöä. Tuomari seurasi uteliaasti tämän,
nuorukaisen tunteiden kesken syntyneen taistelun kehittymistä, ja
ystävällisesti tarttuen hänen käteensä, vei hän hänet reen viereen ja
vaati häntä siihen istumaan.
"Tohtoria ei ole Templetonia lähempänä," virkkoi hän, "ja Natyn tölli
on puolen peninkulman päässä sieltä. Lähtekää kanssamme, nuori
ystäväni, ja antakaa tohtorin katsella olkapäätänne."
Sillä välin seisoi Nahkasukka pitkän pyssynsä nojassa, pää vähän
sivullepäin käännettynä ja näytti vaipuneen syviin mietteisin. Mutta
kylliksi mietittyään asiata ja saatuaan epäilykset poistetuiksi, lausui
hän:
"Parasta luulen olevan seurata mukana, poika, sillä jos luoti on
tunkenut vähän syvemmälle, niin on käteni jo liiaksi vanha voidakseen
tarkasti leikata ihmisen lihaa, niinkuin ennen muinoin. Noin
kolmekymmentä vuotta sitten, kun olin vanhassa sodassa sir Williamin
kanssa, kävelin yksinäni kymmenen, kaksitoista peninkulmaa jylhää
erämaata, luoti reidessäni, ja leikkasin sen sitten pois
linkkuveitselläni. Vanha John indiani muistaa aivan hyvin sen ajan.
Minä tapasin hänet muutamain Delawarelaisten kanssa ajamassa takaa
muuanta Irokesiä, joka oli ottanut viisi päänahkaa Schoharien luona.
Mutta minäpä annoin punanahalle merkin, jota vakuutan hänen kantavan
kuolinpäiväänsä asti. Otin näette tarkalle silmälle hänen takapuolensa
-- suokoon lady anteeksi että sanon näin -- juuri kuin hän hyppäsi ylös
piilopaikastaan ja istutin hänen alastomaan pyllyynsä kolme susihaulia
niin likelle toisiansa, että olisi voinut peittää kaikki tyyni yhdellä
lantilla."
Nyt ojensi Natty pitkän kaulansa suoraksi ja oikoi ruumistansa; kun hän
avasi suunsa, josta näkyi yksi ainoa keltanen hammas, niin näytti kuin
hänen silmänsä, kasvonsa ja koko ruumiinsa olisi vapisseet naurusta,
vaikk'ei kuulunut muuta ääntä, kuin jonkunlainen suhina hänen vetäessä
ilmaa keuhkoihinsa.
"Oneidajärven poikki kulkiessani oli luodinvalimeni joutunut hukkaan,"
jatkoi hän, "ja sentähden täytyi minun, niin hyvin kuin voin, tulla
toimeen susihaulilla, mutta pyssyni oli hyvä eikä hajoittanut niinkuin
tuo teidän kaksipiippuinen pyssyrämänne, tuomari, jonka läheisyyteen
näemmä ei ole hyvä metsällä ollessa joutua."
Se anteeksi-pyyntö, minkä Natty nuoren naisen herkkätuntoisuuden tähden
teki, oli tarpeeton; sillä hänen puhuessansa oli neitonen siksi
ahkerasti isänsä apuna siirtämässä tieltä pois muutamia matkatavaroita,
ettei hänellä ollut aikaa kuunnella Nahkasukan puhetta. Voimatta enään
vastustaa molempain matkustajain ystävällistä kiihkeyttä, myöntyi
nuorukainen viimeinkin istumaan rekeen. Ammuttu metsäkauris sidottiin
kiinni reen taustaan, ja itse istuttuaan rekeen, kehoitti tuomari
Nattyakin tekemään samoin.
"En, en," vastasi vanhus, puistaen päätänsä, "minulla on toimitettavaa
kotona tänä jouluaattona -- ajakaa te matkaanne pojan kanssa ja antakaa
tohtorinne katsoa hänen olkapäätänsä. Kun hän vaan tahtoo leikata pois
luodin, niin on minulla ruohoja, jotka parantavat haavoja pikemmin kuin
kaikki hänen ulkomaalta tuodut laastarinsa."
Hän kääntyi toisaannepäin ja oli juuri pois lähtemäisillään, kun
yht'äkkiä muisti jotakin.
"Jos näette John indianin siellä alhaalla järven rannalla," sanoi hän,
"niin teette viisaimmin, jos otatte hänen mukaanne ja annatte hänen
auttaa tohtoria; sillä vaikka hän on niin vanha, on hän kumminkin
merkillinen haavain ja mustelmain hoitaja, ja aivan varmaan tulee hän
luutinensa puhdistamaan teidän tulisijojanne jouluksi."
"Odottakaa," huudahti nuorukainen, tarttuen neekeriä käsivarteen, kun
tämä aikoi panna hevoset liikkeelle; "Natty, teidän ei tarvitse puhua
mitään vahingostani eikä sanoa minne lähden; heti kuin luoti on
poisotettu, palaan jo tänä iltana takaisin, tuoden muassani
neljänneksen metsäkaurista joulupäivällis-paistiksi."
Hänen puheensa keskeytti metsästäjä, kohottaen yhtä sormea vaitiolon
merkiksi, ja hiipi sitten hiljaa tiensyrjälle, silmät tarkasti
tuijottaen muutaman lähellä olevan petäjän oksia kohti. Saatuaan
sopivan aseman, pysähtyi hän, jännitti hanan, astui toisella jalallansa
pitkän askeleen taaksepäin, oikasi vasemman kätensä pyssynpiippua
myöten niin pitkälle kuin ulottui ja alkoi verkalleen kohottaa
tuliputkeansa suoraan puunrungon suuntaa ylöspäin. Matkustajat
seurasivat silmillään pyssyn liikuntoa ja huomasivat pian sen esineen,
johonka Natty tahtoi satuttaa luotinsa. pienellä kuivuneella oksalla,
joka noin seitsemänkymmentä jalkaa maasta ja ihan tuoretten oksain alla
pisti suoraan ulos puunrungosta, istui pyy. Koirain haukunta sekä
ihmisten puheleminen lähellä sitä puuta, missä lintu istui, oli
peloittanut sitä, niin että se oli väistynyt ihan puunrunkoon kiinni,
ja istui siinä pää ja kaula kuroitettuina suoraan ylöspäin melkein
yhteen linjaan jalkain kanssa. Saatuaan pyssynsä tarkasti tähdätyksi
lintua kohti, nykäsi Natty liipasinta, ja pyy putosi korkeasta
asemastaan semmoista vauhtia, että hautaantui lumeen.
"Siivolla, vanha veijari," huudahti Nahkasukka ja nosti uhaten
laastukkia Hektoria kohti, joka tahtoi syöstä puun juurelle; "siivolla,
sanon minä."
Koira totteli, ja Natty jatkoi kiireesti, mutta suurimmalla huolella
pyssynsä latinkiin panemista. Tämän tehtyään, nosti hän linnun lumesta,
ja näyttäen matkustajille, että siltä oli pää poissa, huudahti hän:
"Täss'on maukas herkkupala vanhalle miehelle joulupuoliseksi -- älä
huoli otuksesta, poika, ja muista John indiani; hänen ruohonsa ovat
parempia kuin kaikki ulkomaan sapuskat. Katsokaa, tuomari," jatkoi hän
uudestaan nostaen lintua, "luuletteko että sileäsisustainen pyssy olisi
tipahuttanut tämän alas tuolta nappulalta saattamatta höyhentäkään
epäjärjestykseen?"
Samassa nauraa suhautti vanhus tuota omituista nauruansa, joka niin
paljon vivahti voittoriemuun, iloisuuteen ja pilaan, ja puistaen
päätänsä kääntyi hän pois, heitti pyssyn olalleen ja kävellä notkutti
lyhvin, terävin askelin metsään päin. Joka liikkeellä painui hänen
vartalonsa joitakuita tuumia kokoon, kun polvet vääntyivät sisäänpäin;
mutta kun reki pääsi muutamaan tienpolvekkeesen ja nuorukainen vilkaisi
taaksensa vanhaan metsästäjään päin, oli tämä jo katoamaisillaan
puunrunkojen suojaan, ja koirat kulkivat hiljaisina hänen perässänsä,
silloin tällöin haistaen metsäkauriin jälkiä, joita vainu nyt näytti
ilmoittavan niille arvottomiksi. Vielä yhden tienpolvekkeen sivu kun
oli kuljettu, oli Nahkasukka kadonnut matkustajain nähtävistä.
Joulukalkkunain ampuminen on vanha mielihuvitus, jota uudisasukkaat
harvoin ja tuskin koskaan päästävät "muodista pois." Se soveltui hyvin
yhteen niiden miesten jokapäiväisten tointen kanssa, jotka usein
laskivat kirveen tai viikatteen käsistään, tarttuaksensa pyssyyn, kun
metsäkauris kiiti eteenpäin niiden puiden välissä, joita he olivat
kaatamassa, tahi karhu tuli heidän niityillensä vainuamaan
uudisasutuksen hajua tai viisain silmin katselemaan anastajain
edistys-puuhia.
Ne tapaukset, joita nyt ryhdymme kertomaan, tapahtuivat pari päivää
myöhemmin kuin vasta kerrottu kohtaus metsässä. Muuan vapaa neekeri oli
kilpa-ammuntaa varten hankkinut koko joukon lintuja, hyvin sopivia
kiusaamaan herkkusuun ruokahalua, ja sovitettuja ikänsä ja säätynsä
puolesta erilaisten kilpa-ampujain varallisuuden ja ampumataidon
mukaan. Hän oli tarjonnut nuoremmille ja vähemmän vaatelioille
ampujille erinäisiä, huonompia lintuja, ja muutamia kertoja oli jo
ammuttukin, suureksi hyödyksi tuon mustan lintuin isännän
rahakukkarolle. Ampumasäännöt olivat hyvin mutkattomat ja ampujille
yleensä tutut. Lintu sidottiin nuoranpätkällä kiinni kannon juurelle,
joka oli veistetty sileäksi siltä puolen, missä ampujat seisoivat,
jotta siten löytyisi pilkku, johon katsoen jokaisen ampumataitoa
voitiin tutkia. Ampumamatka oli säntilleen puolitoista sataa kyynärää;
puoli kyynärää enemmän tai vähemmän olisi katsottu toisen tai toisen
puolen oikeuksien sortamiseksi. Neekeri määräsi mielensä mukaan
kullekin linnulle hinnan sekä millä tavoin siihen oli osattava; mutta
nämä määräykset tehtyään, oli hänen, niiden järkähtämättömien
oikeuden-käsitteiden mukaan, jotka maassa vallitsivat, pakko antaa
kenen tahansa, ken vaan ilmoitti itsensä, ottaa osaa ammuntaan.
Joukossa oli noin pari, kolme kymmentä nuorta miestä, melkein kaikki
pyssyillä varustetut, sekä kaikki kylän poikaset. Nämä pikku nulikat,
jotka olivat vaatetetut karheisin mutta lämpimiin vaatteisin, seisoivat
etevimpäin pyssymiesten ympärillä, kuunnellen niiden kerskaavia
kertomuksia ennen hyvästi sattuneista laukauksista ja jo mielissään
kuvitellen sitä päivää, jolloin he itse pääsisivät osallisiksi näihin
kilpaharjoituksiin. Muiden joukossa, jotka olivat tulleet katsomaan
tätä leikkiä, oli myöskin neiti Elisahet Temple, tuomarin tytär, ja
hänen serkkunsa Richard Jones, tämän piirikunnan ylituomari.
Etevin puhuja oli Billy Kirby. Tämä nuori mies, joka silloin kuin hän
huoli tehdä työtä, piti elinkeinonansa metsän perkkaamista tai
puunhakkaamista urakalla, oli roteva kasvultaan, ja hänen
ulkomuodostaan voi päättää hänen luonnonlaatunsa. Hän oli rähisevä,
kerskaava ja huoleton mies. jonka hyvänsävyiset silmät todistivat aivan
toista kuin raaka, röyhkeä puhetapa. Hänen ja Nahkasukan välillä oli
kauan aikaa sitten vallinnut kateellinen kilpailu toisen tai toisen
ampumataidon etevämmyydestä. Huolimatta Natyn pitemmästä
harjoituksesta, oli yleinen ajatus se, että Billyn vakainen käsi ja
sukkela silmä teki hänet Nahkasukan vertaiseksi. Heidän kilpailunsa
oli tähän saakka supistunut paljaasen kerskailemiseen ja eri
metsästysretkien onnistumisen vertaamiseen; mutta tämä oli ensi kerta,
jolloin heillä oli tilaisuus astua toistensa kanssa suorastaan
kilpailemaan. Pitkään olivat Billy ja lintujen omistaja keskenänsä
kiistää jaaritelleet parhaan linnun hinnasta, ennenkuin Natty
seuralaisinensa saapui paikalle. Nyt oli kuitenkin sovittu niin, että
yksi riksi oli maksettava jokaisesta laukauksesta; tämä oli korkein
hinta, mikä koskaan oli vaadittu, ja riippui siitä, että neekeri
tahtoi, niin paljon kuin mahdollista, turvata itseään ammunnassa
tapahtuvata vahinkoa vastaan. Kalkkuna oli jo sidottu kantoon kiinni,
eikä koko linnusta, jonka ruumis oli lumen suojassa, näkynyt muuta kuin
punanen pää ja pitkä kaula. Jos joku luoti, joka ensin oli käynyt
lumeen, haavoitti lintua, niin katsottiin sen vieläkin olevan entisen
omistajansa oma, mutta jos luoti liikautti höyhentäkään sen näkyvissä
olevissa osissa, niin tuli lintu onnellisen ampujan omaksi.
Nämä ehdot kuulutti neekeri kovalla äänellä ja istahti sitten hangelle
niin likelle rakasta lintuansa, että jokseenkin selvä vaara oli
tarjona; juuri samassa saapui Elisabet serkkuinensa paikalle. Tämän
odottamattoman vierastentulon tähden vaikenivat kokkapuheet ja
kiistasanat jokseenkin; mutta tuokion äänettömyyden perästä, ja kun
nuoren naisen utelias tarkkaavaisuus ja ystävällinen hymy oli huomattu,
alkoivat kaikki jälleen menetellä yhtä teeskentelemättömästi ja
vapaasti kuin ennenkin, vaikka tosin hänen läsnäolonsa tähden
noudatettiin vähän enemmän säädyllisyyttä.
"Pois tieltä, poikanalikat," huudahti puunhakkaaja asettuen ampujia
varten määrätylle paikalle, "menkää pois tieltä, vunukat, muuten ammun
teitä. Nyt, Brom, voit jättää jäähyväiset tuolle kalkkunallesi."
"Odottakaa," huudahti se nuori metsästäjä, jonka jo ennen olemme
tavanneet Natyn seurassa ja jonka nimi oli Oliver Edwards. "Odottakaa
hiukan; minä tahdon myöskin koettaa onneani. Tässä on riksini, Brom;
nythän minullakin on oikeus ampua yhden laukauksen."
"Se on teillä kyllä," virkkoi Billy, "mutta jos minä vähän pölyytän
tuon syömärin höyheniä, niin miten käy teidän ampumisellenne silloin?
Onko teidän nahkataskussanne niin paljon rahaa, että pystytte maksamaan
laukauksesta, jota ette koskaan saa lau'aista?"
"Liikuttaako se teitä, herra, kuinka paljon rahaa minulla on? Tässä on
riksini, Brom, ja minä vaadin ampuma-oikeutta."
"Älkää olko hurja, poikaseni," vastasi toinen, aivan tyynesti
kiinnittäen pyssynsä piitä. "Teidän sanotaan nykyjään haavoittuneen
vasempaan olkapäähän, ja jos se on tosi, niin tulee Bromin antaa teidän
ampua puolesta hinnasta. Sillä pitää olla vakaa käsi, joka tahtoo osata
tuohon lintuun, sen vakuutan, vaikka antaisinkin teille tilaisuuden
koettaa onneanne, jota kumminkaan en aio tehdä."
"Älkää kerskatko, Billy Kirby," sanoi Natty, laskien pyssynsä perän
maahan ja nojaten sen suuta vastaan. "Te ette kuitenkaan saa ampua
muuta kuin yhden laukauksen lintua kohti, sillä jos poika ampuu sivu,
mikä ei olisi kumma, koska hänen käsivartensa on niin kankea ja kipeä,
niin tulee hänen perästänsä hyvä pyssy ja tarkka silmä. Voipihan olla,
etten nyt enään ammu yhtä hyvästi kuin ennen, mutta puolitoista sataa
kyynärää on vaan lyhyt matka pitkälle pyssylle."
"Mitenkä, vanha Nahkasukka; oletteko te ulkona näin aamusella?" sanoi
hänen kilpailiansa melkein ivaten. "Hyvä, selvä peli on kuin kallis
kivi. Mutta minulla on ampumavuoro ennenkuin teillä, vanha toveri; nyt
joko jää kurkku kuivaksi tai saadaan hyvä päivällinen."
Neekerin kasvoinjuonteissa kuvautui ei ainoastaan kaikki se
levottomuus, joka syntyi mahdollisesta rahanvoitosta tai tappiosta,
vaan myöskin se virkeä jännitys, johon kaikki kilpailun tähden olivat
joutuneet, vaikka kyllä toiveet sen päättymisen suhteen olivat
erilaiset. Billy Kirbyn verkalleen ja vakaisesti nostaissa pyssyänsä
huusi hän:
"Selvä peli, Billy Kirby, -- älkää siirty eteenpäin -- pitäkää neekeri
parka kans' selvä peli -- ole varallas', syömäri puista päätäs',
pöllöpää -- etkö näe että hän osoittaa pyssyllä sinua kohti?"
Nämä huudot, joiden varsinainen tarkoitus oli hämmentää ampujan
huomiota, olivat ihan hyödyttömät. Billyn vakavuutta ei ollutkaan niin
helppo saada horjumaan ja hän tähtäsi suurimmalla tarkkuudella.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa, ja sitten pamahti pyssy.
Kalkkunan pää näytti heilahtavan sivulle päin, ja lintu levitti
siipensä ikäänkuin lentoon lähteäksensä, vaan sitten asettui se taas
paikallensa lumelle ja katseli levottomasti ympärilleen. Sen vertaan
aikaa, kuin hengenvetoon kuluu, ei kuulunut ääntäkään. Tämän
äänettömyyden lopetti neekeri, joka rupesi tuimasti nauramaan, niin
että koko ruumis tutisi, ja vieri sitten ihastuksensa ylimmällään
ollessa edes takaisin lumessa.
"Hyvin tehty, kalkkuna!" huusi hän hypäten ylös ja ollen teivivinään
lintua. "Minä pyysin sitä olemaan varoillansa, ja te näette, että se
totteli. Antaa tänne riksi lisää, Billy, niin saa tekin ampua vielä
kerran."
"Ei, vuoro on minun," sanoi Edwards; te olette jo saanut minun maksuni.
Menkää pois tieltä ja antakaa minun koettaa onneani."
"Se on vaan suotta menetettyä teidän rahanne, poika," sanoi Nahkasukka.
"Kalkkunan pää ja kaula on kovin vaikea pilkku harjaantumattomalle
kädelle ja hermottomalle olkapäälle. Kätenne vapisee, ja te näytte
olevan kovin kiihkeä. Ampumahaavat heikontavat ruumista, ja minun
ymmärrykseni mukaan ette tule ampumaan niin hyvin kuin tavallisesti.
Mutta jos teidän kuitenkin pitää laukaista latinki, niin tehkää se
pian, ennenkuin tähtääminen tulee mahdottomaksi vapisemisen tähden."
"Selvä peli," huusi neekeri uudestaan -- "pitäkää neekeriparka kans'
selvä peli. Mikä oikeus on Natty Bumpolla antaa nuori mies neuvoa?
Antaa hänen ampua -- pois tieltä."
Edwards ampui hyvin äkkiä; mutta kalkkuna ei liikahtanutkaan, ja kun
ne, jotka menivät katsomaan mihin luoti oli sattunut, palasivat
takaisin, selittivät he, ettei hän ollut osannut kantoonkaan.
Bromin ilo, joka tämän toisen harhalaukauksen perästä pääsi ilmi,
vaikkei niin hurmaavana kuin äsken, katosi samassa kuin Natty astui
ampumasijalle. Hänen kasvoihinsa nousi isot ruskeat pilkut, jotka
kauheasti rumensivat hänen luonnollista ebenholtsin karvaista ihoansa,
samassa kuin hänen summattomat huulensa verkalleen pusertuivat yhteen
noiden molempain valkosen valkean hammasrivien päälle, jotka tähän
saakka olivat kiiltäneet hänen kasvoissansa kuin kivihiileen liitetyt
helmet. Hänen sieraimensa, jotka kaikissa elämänvaiheissa olivat
kasvojen enimmän silmäänpistävä osa, laajenivat levälleen, kunnes
kokonaan peittivät kasvojen keskikohdan korvasta korvaan, ja
huomaamattansa painoi hän ruskeat, luiset kätensä syvälle lumeen,
hetken levottomuuden tähden unhoittaen syntyperäisen kammonsa kylmää
vastaan.
Sill'aikana kuin nämä pelon merkit näyttäytyivät kalkkunan mustassa
isännässä, oli se, joka saatti aikaan tämän äärettömän levottomuuden,
niin tyyni ja levollinen, kuin hänellä ei olisi ollut ainoatakaan
katsojaa ympärillään.
"Minä olin hollantilaisissa uudistaloissa Schoharien luona juuri ennen
viime sodan syttymistä," sanoi Natty, huolellisesti kirvoittaen
nahkasiteitä pyssynsä lukon ympäriltä; "siellä pitivät nuoret miehet
kilpa-ammuntaa, ja siihen otin minä osaa, ja minä luulen sinä päivänä
avanneeni monen hollantilaisen silmät, sillä minä voitin ruutisarven,
kolme tankoa lyijyä ja naulan niin hyvää ruutia, kuin koskaan on
sankissa poltettu. Kuinka he noituivat saksankielellään! He puhuivat
muutamasta päihtyneestä hollantilaisesta, joka sanoi tappavansa minut,
ennenkuin ennättäisin tänne järvelle takaisin. Mutta jos hän olisi
heittänyt pyssyn olallensa pahassa aikeessa, niin olisi Jumala
rangaissut häntä siitä, ja jos ei Jumala olisikaan sitä ennen tehnyt ja
hän olisi ampunut sivu, niin tunnen miehen, joka olisi antanut hänelle
takaisin yhtä hyvästä kädestä, ja ehkäpä vähän paremmastakin, jos
ampumataito myöskin saisi tulla lukuun."
Nyt oli metsästäjä valmis; hän astui oikean jalkansa taaksepäin ja
ojentaen vasempaa kättänsä pitkin pyssyn piippua, kohotti hän sitä
lintua kohti. Joka silmä kiiti salaman nopeana ampujasta lintuun, mutta
kun odotettiin pyssyn laukauksen kuuluvan, niin kuuluikin vaan piin
lipsaus rautaa vasten.
"Linkkaus -- linkkaus," huusi neekeri, hyppäsi ylös kuin vimmattu ja
asettui linnun eteen. "Linkkaus on sama kuin laukaus -- Natty Bumpon
pyssy on pettänyt -- Natty on ampunut kalkkunan sivu."
"Natty Bumpo osaa neekeriin, jos ette mene pois edestä, Brom," sanoi
vanha metsästäjä suuttuneena. "Se sotii kaikkea oikeutta ja kohtuutta
vastaan, että linkkausta pidetään laukauksen vertaisena, koska toinen
ei ole muuta kuin piin lipsaus rautaa vastaan, toinen sitä vastoin
saapi aikaan sekä tulta että kuolemaa. Menkää siis pois tieltä,
poikaseni, ja antakaa minun näyttää Billy Kirbylle miten joulukalkkuna
on ammuttava."
"Pitää neekeri parka kanssa selvä peli," huusi Brom, joka järkähtämättä
seisoi samassa paikassa. "Jokainen tietää, että linkkaus on sama kuin
laukaus. Antaa massa Jones -- antaa lady päättää."
"Niin on," virkkoi Billy; "semmoinen on ampumalaki tässä osassa maata,
Nahkasukka. Jos tahdotte ampua vielä kerran, niin on teidän maksaminen
uudestaan. Minäpä luulen itse tahtovani vielä kerran koettaa onneani;
kas tässä riksini, Brom, -- tuleva laukaus on minun."
"Kyllä kai tosiaankin luulisi, että te, Billy Kirby, tunnette
täkäläiset ampumalait paremmin kuin minä," vastasi Natty. "Te tulitte
tänne uudisasukasten kanssa häränpiiska kourassa, mutta minä tulin
tänne mokkasiinit jalassa ja hyvä pyssy olalla, paljon ennen vanhaa
sotaa. Kumpikahan silloin tuntenee nämä lait paremmin? Minä vakuutan,
ettei kukaan voi saada minua uskomaan, että linkkaus olisi sama kuin
kunnollinen laukaus."
"Antaa massa Jones ratkaista," sanoi neekeri, "hän tietämäs kaikki."
Tämä vetoominen Richardin tietoon oli siksi mielistelevä, ettei sitä
sopinut jättää siksensä. Hän astui sentähden muutaman askeleen
eteenpäin siitä paikasta, mihin Elisabeth häveliäästi oli pysähtynyt,
ja julisti seuraavan päätöksen kaikella sillä arvokkaisuudella, jota
itse asia sekä hänen oma virka-arvonsa vaati:
"Näyttää olevan joku eriäväisyys mielipiteissä siitä, onko Nathanael
Bumpolla oikeus ampua Abraham Frebornin kalkkunaa ilman sanotun
Nathanaelin maksamatta vielä riksiä tästä oikeudesta."
Tämä seikka oli jo itsestään niin selvä, ettei sitä voinut kieltää, ja
kun ylituomari oli pitänyt lyhven väliajan, antaakseen kuulijainsa niin
sanoaksemme sulattaa tämän hänen edellytyksensä, jatkoi hän:
"Näyttää olevan paikallansa, että minä ratkaisen tämän eripuraisuuden,
koska velvollisuuteni on pitää voimassa rauhaa tässä maanääressä eikä
antaa miesten, vaaralliset aseet kädessä, ilman mitään silmälläpitoa
kiistellä keskenänsä. No niin, kaksintaisteluissa, joissa kumpikin
riitaveli ampuu, on tavallisesti sääntönä, että linkkausta pidetään
laukauksena, ja jos tämä laki on voimassa silloin, kuin kummallakin
riitaveljellä on oikeus uudestaan ampua toistansa, niin näyttää minusta
mahdottomalta, että voisi saada koko päivän seistä ja linkuttaa
pyssyänsä yhtä kalkkunaa kohti. Minulla on sentähden se ajatus, että
Nathanael Bumpo on menettänyt ampuma-oikeutensa, ja että hänen tulee
suorittaa uusi maksu, ennenkuin saa takaisin oikeutensa."
Kun niin korkeassa arvossa oleva mies lausui tämän tuomion ja teki sen
näin juhlallisesti, niin saatti se kaiken jupinan vaikenemaan; sillä
kaikki läsnäolijat olivat ruvenneet kiivaasti puolustamaan toista tai
toista puolta. Ainoa, joka ei vaiennut, oli Nahkasukka.
"Minä luulen, että neiti Elisabethin ajatusta myöskin on kysyttävä,"
sanoi hän. "Olen tuntenut naisia, jotka ovat antaneet hyvin hyviä
neuvoja, kun indianit ovat olleet aivan pyörällä päästä. Jos hän sanoo
minun täytyvän tapata, niin annan perään."
"Silloin tuomitsen, että olette tapannut tällä kertaa," lausui neiti
Temple; "mutta maksakaa veres maksu ja koettakaa onneanne vielä kerran,
jos nimittäin Brom ei tahdo myydä minulle lintuansa dollarsista. Sen
maksan, pelastaakseni lintuparan hengen."
Tämä ehdoitus näytti hyvin vähän miellyttävän ympärillä seisojia, eikä
neekerikään tahtonut luopua kilpailun huvista, vaikka menettäisikin
kalkkunansa. Kun Billy kuitenkin valmistelihe ampumaan vielä kerran,
vetäytyi Natty takaisin huomattavasti tyytymättömänä ja puoleksi
ääneensä jupisten itsekseen:
"Täällä järven rannalla ei kertaakaan ole myyty hyvää piipalasta, aina
siitä ajasta saakka, jolloin indianilaiset kauppiaat kävivät täällä
kauppamatkoilla, ja jos kulkisi tasangoillepäin kukkulain välitse,
hakeakseen piitä, niin voipi panna veikalle kymmenen yhtä vastaan, että
aura on peittänyt kaikki tyyni. Minä uskon tosiaankin, että juuri kun
otukset rupeavat vähenemään ja tarvitsisi hyvät ampuvarat, jotta voisi
hankkia itselleen elämän tarpeet, että silloin käy kaikki vastoinpäin,
ihan kuin syntien rangaistukseksi. Mutta minä vaihdan piitä, sillä
Billy Kirby ei pysty tuommoiseen pilkkuun osaamaan, sen tiedän."
Billy näytti nyt täydellisesti käsittävän, että hänen ampujamaineensa
kokonaan riippui tästä laukauksesta, ja sen vuoksi hän ei laimiinlyönyt
mitään, joka voi edistää hänen onnistumistaan. Hän nosti sentähden ylös
pyssynsä ja tähtäsi kerran toisensa perästä, aivan kuin epäillen
itseksensä, ampuisiko vai ei. Ei kukaan, ei edes Bromkaan hiiskunut
mitään näiden huomattavain liiketten kestäessä, ennenkuin Billy laukasi
pyssynsä samalla menestyksellä kuin äskenkin. Silloin kajahteli
neekerin huudot pitkin metsää ja kaiku uudisti niitä, niin että kuului
kuin kokonainen indianilauma olisi kohottanut sotahuutonsa. Hän nauroi
ja heitti päätänsä milloin sinne, milloin tänne, kunnes hän kokonaan
uupui; hän tanssia tepasteli lumihangessa niin kauvan kuin jaksoi --
sanalla sanoen, hän osoitti sitä hillitsemätöntä ja tulista iloa, joka
on omituista hänen ajattelemattomalle sukukunnallensa.
Billy oli pannut parastansa ja huono menestys harmitti häntä nyt sitä
enemmän. Hän tutki lintua tarkkaa tarkemmasti, ja väitti useampia
kertoja, että joitakuita höyheniä oli mennyt epäjärjestykseen; mutta
yleinen mieli oli häntä vastaan, ja katsojat olivat mieluisat
kuuntelemaan neekerin tuon tuostakin uudistuvaa huutoa: "pitää selvä
peli neekeriparka kans'!"
Huomattuaan mahdottomaksi saada mitään vaatimusta linnun suhteen
toteutumaan, kääntyi Billy tulistuneena neekeriin päin, lausuen:
"Pidä suus kiinni, sen varis! Voipiko kukaan osata kalkkunan päähän
puolentoista sadan kyynärän päästä? Minä olin se, joka koetin. Teidän
ei tarvitse nostaa semmoista melua kuin kaatuva puu. Näyttäkää minulle,
ken sen voipi tehdä."
"Katsokaa tänne, Billy Kirby," sanoi Nahkasukka. "Käskekää heitä pois
luodin tieltä, niin tahdon näyttää teille miehen, joka ennen ampui
kauniita laukauksia, kun indianit ja muut pedot kovasti ahdistivat
häntä."
Vaikka Natty Bumpo varmaakin satoja kertoja oli laukaissut pyssynsä
tärkeämmissäkin olosuhteissa, kun pilkkuna oli vihollisia tai otuksia,
ei hän kumminkaan koskaan ollut pitänyt osaamista niin tärkeänä kuin
nyt. Kolme eri kertaa kohotti hän pyssyänsä, ensimmäisen kerran
saadaksensa tähtäimen tarkalle, toisen laskeaksensa välin pituutta, ja
kolmannen sentähden, että kalkkuna, ikäänkuin pelästyneenä nyt
vallitsevasta kuoleman hiljaisuudesta, levottomasti käänsi päätänsä
katsoakseen vihollisiinsa päin. Neljännellä kerralla laukesi pyssy.
Savu, paukaus ja silmänräpäyksen hämmästys esti useimpia katsojia heti
huomaamasta laukauksen vaikutusta; vaan kun Elisabeth näki vanhan
metsästäjän laskevan pyssynperän maahan ja panevan suunsa tavalliseen
kuulumattomaan nauruun, tiesi hän samassa, että luoti oli sattunut.
Pojat säntäsivät kannon tykö ja nostivat ilmaan kuolleen kalkkunan,
jonka pää oli mäsäksi ammuttu.
"Tuokaa lintu tänne ja pankaa se naisen jalkain juureen," sanoi
Nahkasukka. "Minä olin hänen asianajajansa tässä leikissä, ja lintu on
hänen omansa."
"Ja hyvänä asianajajana olette esiintynyt," vastasi Elisabeth,
"niinkin hyvänä, että te, Richard serkkuni, tekisitte viisaasti, jos
muistaisitte hänen omaisuuksiaan."
Hän vaikeni ja hänen iloiset kasvonsa muuttuivat totisemman näköisiksi.
Punastuen kääntyi hän Nahkasukan vieressä seisovan nuoren metsästäjän
puoleen ja lisäsi sillä viehättävällä suloisuudella, joka oli hänelle
omituista:
"Ainoastaan sen vuoksi tulin tänne, että saisin omin silmin nähdä Natyn
kuuluisata ampujataitoa. Tahdotteko te, sir, ottaa tämän linnun
pieneksi rauhanmerkiksi ja korvaukseksi siitä haavasta, joka esti teitä
itseänne sitä voittamasta."
Mahdoton on kertoa niitä tunteita ja mielenliikutuksia, joita tämän
tarjoomuksen johdosta valtasivat nuorukaisen. Se erinomainen
kohteliaisuus ja hienotunteisuus, jota neitonen osoitti, näytti
määräävän hänen menettelynsä, samalla kuin kova sisällinen
vastenmielisyys tahtoi vaikuttaa päinvastoin. Sanaakaan hiiskumatta
kumarsi hän ja nosti neitosen jalkain juuressa olevan linnun maasta.