Metsänpalo. -- Chingachgookin kuolema. -- Pelastus kauhistavasta
tilasta. -- Nahkasukan elämänvaiheet.
Kaskimaat, uudistalot, uusi kansa ja uudet lait -- kaikki nämät olivat
saattaneet vanhalle Natty paralle sangen monta vastusta. Hirven
surmaaminen Otsegossa tapahtui heinäkuussa, ja eräs laki oli hiljan
vahvistettu, jossa kiellettiin metsävuohia tappamasta ennen elokuuta.
Natty joka enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten oli tottunut
metsäelämän vapauteen ja itsenäisyyteen, ei oikein voinut kärsiä uutta
järjestystä, ja kovaksi onneksi päättivät muutamat kylän miehet, jotka
suurimmalla halulla etsivät riitaa jokaisen kanssa, vetää hänet
oikeuteen. Vanha metsästäjä haastettiin lakitupaan, ja koska yksi
onnettomuus aina seuraa toista, antoi hän viekotella itsensä tekemään
vastarintaa poliiseja vastaan ja pahensi siten asiaansa. Lain
palvelijoita vastaan asettuminen on paha erehdys, vaan sitä ei Natty
ymmärtänyt. Tuomari Templen täytyi vasten tahtoansa pitää tutkinto
asiasta, ja vanha rehellinen Nahkasukka tuomittiin muutaman päivän
vankeuteen. Mutta hänen ystävänsä pitivät hänestä huolta; hän
vapautettiin vankeudesta ja vietiin kaikessa salaisuudessa pois
vuorille. Neiti Temple, jonka hän oli pelastanut pantterin kitaan
joutumasta, ei unhoittanut häntä ja lupasi tavata häntä sovitulla
paikalla vuoristossa antaakseen hänelle vähän ruutia ja sanoakseen
hyvästi, ennenkuin Natty lähti kulkemaan kauemmas länteenpäin, noihin
kirveen koskemattomiin, synkkiin metsiin, joissa, kuten hän itse
lausui, "hän ei eksyisi uudisasutusten sekaan."
Neiti Temple kulki vuorten poikki vievää tietä myöten koska hän varoi
ehdottoman viipymisensä estävän häntä määrätyllä ajalla saapumasta
yhtymäpaikalle. Väliin pysähtyi hän kuitenkin, sekä hengähtääkseen,
että myöskin pikkumetsän aukkopaikoista silmäilläkseen laakson
tarjoomaa kaunista näköalaa. Pitkällinen pouta oli kuitenkin muuttanut
sen rehoittavan vihreyden ruskeannäköiseksi, ja vaikka kaikki muuten
oli kuten ainakin, niin puuttui kuvasta kumminkin kevään vilkas,
iloinen värinloiste. Myöskin taivas näytti saaneen yhtä kuivan ja
surullisen muodon kuin maa, sillä aurinkoa peitti pilvi, joka näytti
hienolta savulta ilman tippaakaan kosteutta. Sinistä taivaslakia tuskin
näkyi, vaikka siellä täällä pilkoitti esiin heikko seijastus, jonka
läpi voi nähdä pilviryhmiä vierielevän yhteen taivanranteella,
ikäänkuin luonto olisi tahtonut koota vesivarojansa tullakseen ihmisen
avuksi. Ilmakin, jota Elisabeth hengitti, oli kuumaa ja kuivaa, ja kun
hän saapui siihen paikkaan missä hänen oli tieltä poikkeaminen, tuntui
se hänestä oikein tukahduttavalta. Mutta siitä huolimatta riensi hän
tehtäväänsä täyttämään, ajatellen ainoastaan sitä alakuloisuutta ja
avuttomuutta, mihin hän saattaisi vanhan metsästäjän, jos pettäisi
hänen toiveensa.
Sen kukkulan huipulla, jota tuomari Temple kutsui katseluvuoreksi, oli
pieni ala raivattu aukeimeksi, jotta siitä paremmin voisi katsella
kylää ja laaksoa. Tässä paikassa olivat Elisabeth ja vanha metsästäjä
päättäneet tavata toisensa, ja tänne riensi hän nyt, niin pikaa kuin
tuo jyrkkä, vaivaloinen metsätie salli. Lukemattomat olivat ne
kallionloukareet, kaatuneet puut ja varisseet oksat, joitten välitse ja
yli hänen täytyi kulkea; mutta hänen päätteliäsyytensä voitti kaikki
esteet, ja hänen kellonsa ilmoitti että hän oli saapunut yhtymäpaikalle
joitakuita minuutia ennen määrättyä aikaa.
Hän istahti muutaman kannon päähän ja katseli tutkistellen ympärilleen,
vaan ei voinut missään keksiä vanhaa ystäväänsä. Silloin nousi hän
jälleen ylös ja kulki ympäri kasken ulkoreunaa, tutkien kaikkia
paikkoja, missä luuli Natyn varovaisuuden vuoksi mahdollisesti voivan
olla piilossa. Hänen hakemisensa oli kuitenkin turhaa, ja uuvutettuaan
voimiansa ja ajatuksiansa Natyn olopaikkaa tutkimalla, uskalsi hän
kohottaa äänensä tässä autiossa paikassa.
"Natty, Nahkasukka, vanhus!" huusi hän kovalla äänellä, kääntyen joka
haaralle.
Ei kuitenkaan kuulunut mitään vastausta, paitsi hänen oman äänensä
kaiku synkässä metsässä.
Näin huutaen lähestyi Elisabeth vuoren reunaa yhä lähemmäksi, kunnes
kuuli alhaaltapäin heikon äänen, joka tuntui ikäänkuin kättä olisi
pidetty suun edessä ja samassa kiivaasti hengitetty. Täydellisesti
vakuutettuna, että Nahkasukka, joka odotti häntä, oli tällä merkillä
tahtonut ilmoittaa hänelle olopaikkansa, astui Elisabeth ainakin sata
jalkaa alaspäin, kunnes saapui pienelle luonnontekemälle penkerelle,
jossa kasvoi vähemmän taajalta kallion lomista ylös pistäviä puita. Hän
oli mennyt penkereen reunalle ja katsellessaan alas äkkijyrkkään
syvyyteen, kuuli hän kuivien lehtien kahinaa, joka sai hänet katsomaan
syrjään. Elisabeth hämmästyi tosin siitä, mikä nyt sattui hänen
silmäänsä, mutta rohkasi heti mieltänsä ja meni uskaliaasti ja
jollakulla uteliaisuudella paikalle.
Kaatuneen tammen päällä istui Mohikani, mustankellertävät kasvot
käännetyt Elisabetiin päin ja tuliset silmät jäykästi tuijottaen hänen
kasvoihinsa; hän näytti niin julmalta että vähemmän rohkea nainen olisi
häntä kovasti pelästynyt. Hänen vaippansa oli pudonnut olkapäiltä
laskoksiin hänen ympärilleen, siten jättäen hänen rintansa, kätensä ja
isoimman osan ruumista paljaaksi. Washingtonin kunniaraha loisti hänen
rinnassansa, ja Elisabeth tiesi aivan hyvin, että hän ainoastaan
suurissa juhlatiloissa kantoi tätä kunnianmerkkiä. Mutta vanhan
päällikön koko ulkomuoto oli tavallista enemmän koristettu ja
muutamissa suhteissa kammoa herättävä. Pitkä, musta tukka oli koottu
päälaelle eikä, niinkuin tavallisesti, peittänyt hänen korkeata
otsaansa ja ankaran teräviä silmiään. Suurissa, korvalehtiin
leikatuissa rei'issä oli hopeakoristuksia, lasihelmiä ja piikkisian
hakaroita kirjavassa, aistittomassa sotkoksessa, indianien tavan
mukaan. Iso möhkäle samaa laatua riippui nenärustosta alas huulia ja
leukaa vasten. Punasia viivoja risteili ryppyisessä otsassa ja kulki
siitä alas poskien yli, oikun tai tottumuksen osoittaman mallin mukaan.
Koko hänen ruumiinsa oli samalla tavalla maalattu ja kuvaili
indianilaista sotilasta, joka on varustautunut tavallista tärkeämpään
toimeen.
"John, kuinka on laitanne, John kulta?" sanoi Elisabeth ja meni häntä
lähemmäs. "Teitä ei ole kaukaan aikaan nähty kylässä. Te lupasitte
minulle pajuvasun, ja minulla on ollut kaunis paita valmissa teille jo
koko kuukauden aikaa".
Indiani katsoi häneen yhtenänsä kotvan aikaa vastaamatta; sitte puisti
hän päätänsä, ja surumielisyys kuvautui hänen kasvoihinsa.
"Johnin käsi ei enään voi tehdä vasuja," sanoi hän hiljaisilla
kurkkuäänillänsä; "hän ei tarvitse paitaa."
"Mutta jos hän tarvitsee, niin hän tietää mistä voipi semmoisen saada.
Niin juuri, John vanhus, minusta tuntuu kuin teillä olisi luonnollinen
oikeus vaatia meiltä kaikkea mitä haluatte."
"Tytär," sanoi indiani, "kuule -- kuuskertaa kymmenen kuumaa kesää on
kulunut siitä kuin John oli nuori -- solakka kuin mänty, suora kuin
Haukansilmän pyssystä lähtenyt luoti, väkevä kuin puhveli, ketterä kuin
vuorikissa. Jos hänen heimonsa tahtoi ajaa Mingoja takaa vuosikausia,
niin löysi Chingachgookin silmä heidän mokkasineinsä jälet. Jos miehet
pitivät pitoja ja iloiten laskivat vihollistensa päänahkojen lukua,
niin riippuivat useimmat hänen kepissänsä. Jos naiset kirkuivat, kun ei
heillä ollut ruokaa lapsillensa, niin oli hän ensimmäinen menemään
metsälle. Hänen luotinsa oli metsävuohta nopeampi. Tytär, silloin löi
Chingachgook sotakirveensä puihin; tämän hän teki ilmoittaakseen
niille, jotka olivat hitaita ja vähemmän nopeita, missä löytäisivät
hänen sekä Mingot -- mutta hän ei tehnyt vasuja."
"Ne ajat ovat menneet, vanha soturi; sen jälkeen on kansanne kadonnut,
ja vihollisten takaa-ajamisen sijaan olette oppinut pelkäämään Jumalata
ja elämään rauhassa ja sovussa."
"Tytär, suuri Henki antoi teidän isällenne valkean, ja minun isälleni
punasen ihon, mutta hän laski verta kummankin sydämeen. Nuorena on
ihminen vilkas ja lämmin; vanhaksi jouduttuaan on hän jäykkä ja kylmä.
Onko mitään eroitusta ihon alla? Ei, Johnilla oli kerran vaimo. Hän oli
äiti näin monelle pojalle -- hän nosti kolme sormea -- ja hänellä oli
tyttäriä, jotka olisivat tehneet nuoret Delavarit onnellisiksi. Hän oli
hyvä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Teillä on toiset tavat, mutta
luuletteko, ett'ei John rakastanut nuoruutensa morsianta -- lastensa
äitiä?"
"Ja mihinkä on joutunut perheenne, John, vaimonne, lapsenne?" kysyi
Elisabeth, liikutettuna indianin surullisesta äänestä.
"Missä on jää, joka peitti suuren lähteen? Se on sulannut ja haihtunut
veden kanssa. John on elänyt, kunnes koko hänen kansansa on mennyt
henkien maahan, mutta hänen aikansa on tullut ja hän on valmis."
Mohikani nojasi päänsä alas vaipan suojaan ja istui äänetönnä.
Elisabet ei tiennyt mitä sanoisi. Hän tahtoi kääntää vanhan soturin
ajatukset pois näistä surullisista muistoista, mutta vanhuksen suru ja
mielen-lujuus oli niin arvokasta, ett'ei hän voinut pakoittaa itsiään
paikalla katkaisemaan äänettömyyttä. Viimen jatkoi hän kuitenkin taas
puhetta, kysyen:
"Missä on Nahkasukka, John? Tämän ruutitötterön olen pyynnöstä tuonut
hänelle; mutta en näe häntä missään. Tahdotteko ottaa sen ja antaa sen
hänelle?"
Indiani kohotti päätänsä verkalleen ja tarkasti vakavin katsein lahjaa,
jota neitonen piti kädessään.
"Se on minun kansani suuri vihollinen," sanoi hän. "Kuinka olisivat
valkeaihot ilman sitä voineet karkoittaa Delavareja? Suuri Henki opetti
esi-isiänne, tytär, tekemään ruutia ja pyssyjä, jotta voisivat
karkoittaa indianit pois maasta. Kohta ei ole yhtään punanahkaa maassa.
Kun John menee pois, jättää viimeinen nämä vuoret ja koko hänen sukunsa
on kuollut."
Vanha soturi kumartui eteenpäin, nojasi kyynäspäät polviansa vastaan ja
näytti jäähyväisiksi silmäilevän laaksoa joka siinti esiin sumusen
ilman läpi, joka paksuni paksunemistaan savusta, niin että Elisabeth
ainoastaan suurella vaivalla voi hengittää. Mohikanin surulliset
silmäykset saivat vähitellen tuon julman näön, jonka luullaan
merkitsevän profeetallista innostusta, ja hän jatkoi:
"Mutta hän on menevä siihen maahan, jossa hän tapaa esi-isänsä. Otuksia
kuuluu siellä olevan niin paljon kuin kaloja järvissä. Siellä ei kukaan
vaimo huuda ruokaa; ei kukaan Mingo voi tulla sinne. Metsästys on oleva
lapsia varten, ja kaikki rehelliset punaset miehet elävät siellä
veljinä yhdessä."
"John," huudahti Elisabeth, "se ei kumminkaan ole kristittyin taivas.
Te lankeatte nyt esi-isäinne taikauskoon."
"Isät, pojat, kaikki poissa -- kaikki, kaikki," sanoi Mohikani
juhlallisesti. "Katso, tytär, jatkoi hän ja käänti silmänsä pohjoista
kohti, "niin pitkälle kuin nuoret silmäsi kantavat, oli tämä maa..."
Tällä hetkellä vyöryi äärettömiä savupilviä heidän ylitsensä ja
peittivät heiltä näköalan. Hämmästyneenä säpsähti Elisabeth ja
katsellessaan vuoren huipulle päin, näki hän, että samanlainen
savupilvi oli levinnyt senkin päälle, ja kuuli myrskyn huminan
kaltaista ääntä metsästä.
"Mitä tämä merkitsee, John?" sanoi hän. "Me olemme savun suussa ja
tunnemme polttavaa kuumuutta ikäänkuin olisimme uunissa."
Ennenkuin John ennätti vastata, kuului tuskallinen ääni huutavan
metsässä:
"John, missä olette, vanha Mohikani? Metsä palaa, teillä on vain
muutamia minuutia henkenne pelastamiseen."
Päällikkö pani kätensä suuta vasten ja sama ääni, joka oli herättänyt
Elisabethin huomiota, kuului taas; samassa kuului nopea astuminen
kuivaa risukkoa myöten, ja heti sen perästä tuli Edwards juosten
paikalle, kauhistus kuvattuna kasvoissansa.
"Olisipa ollut todella surullista jos täten olisin kadottanut teidät,
vanha ystäväni," sanoi hän ja hengitti syvään. "Ylös ja pian tästä pois
-- ehkä jo on myöhäistä; liekit kiehtovat ympäri tuolla alhaalla olevan
kallion huippua, ja jos emme voi päästä sen ohitse, niin ei meillä ole
muuta pelastuskeinoa, kuin tätä jyrkkäystä alas syökseminen. Pian
täältä, jättäkää pois tylsyytenne, John, sillä nyt on jokainen
silmänräpäys tärkeä."
Mohikani viittasi Elisabethiin päin joka Edwardsin äänen kuultuaan oli
vaarasta huolimatta vetäytynyt erään ulkonevan kallioreunan taakse.
"Pelastakaa hänet," sanoi hän hilpeästi; "antakaa Johnin jäädä tähän ja
kuolla."
"Hänet? ketä tarkoitatte?" huudahti Edwards ja kääntyi äkisti
osoitettuun suuntaan; mutta kun hän näki Elisabethin kasvot, jotka
ilmoittivat sekä pelästystä että mielipahaa siitä, että Edwards kohtasi
hänet täällä, tuli hän niin kovin liikutetuksi, ett'ei hetkeen voinut
virkkoa sanaakaan.
"Neiti Temple," huudahti hän viimein. "Te täällä! Onko siis tällainen
kuolema teille aiottu?"
"Ei, ei -- ei kuolemaa kellekään meistä, toivon minä, vastasi hän niin
tyynesti kuin voi. "Vielä ei meitä vaivaa tuli vaan ainoastaan savu.
Koettakaamme päästä pakoon."
"Tarttukaa käsivarteeni," sanoi Edwards. "Jollakulla suunnalla täytyy
olla aukko, jonka kautta voimme päästä kulkemaan. Uskallatteko
koettaa?"
"Kyllä, ihan varmaan kuvittelette vaaraa ylen suureksi, h:ra Edwards.
Viekää minut täältä samaa tietä kuin tulitte."
"Sen tahdon tehdä -- sen tahdon," huudahti hän melkein raivoissansa.
"Ei ole vielä mitään vaaraa! Ei ollenkaan -- olen turhaan säikäyttänyt
teitä."
"Mutta pitääkö meidän jättää indiani -- -- voimmeko jättää hänet tänne
kuolemaan, niinkuin hän sanoo?"
Tuskallinen liikutus kuvautui nuorukaisen kasvoissa kun hän pysähtyi ja
heitti viipyvän silmäyksen Mohikaniin, sitten veti hän Elisabethin
puoleksi väkisin mukaansa, ja jatkoi nopein askelin matkaa sille
suuntaa, josta oli tullutkin.
"Älkää huoliko hänestä," sanoi hän tuolla äänen karkeudella, joka
ilmoittaa tuskallista tyyneyttä. "Hän tuntee metsät ja on tottunut
tällaisiin tapauksiin; hän voi paeta vuorta ylöspäin tai huoleti jäädä
paikallensa."
"Ettepä äsken niin luulleet, h:ra Edwards. Älkää jättäkö häntä
tuonlaisen kuoleman uhriksi!" huudahti Elisabeth ja katsoi
seuraajaansa, ikäänkuin olisi luullut hänen ei olevan täydessä
järjessään.
"Indiani palaisi! Kuka on koskaan kuullut, että indiani on kuollut
sillä tavalla? Indiani ei voi palaa -- se luulo on naurettava.
Rientäkää, rientäkää, neiti Temple, muutoin tulee savu vaivaamaan
teitä."
"Edwards, teidän muotonne, teidän katseenne peloittaa minua! Älkää
salatko vaaraa minulta; onko se suurempi kuin näyttää? Minä olen
kylliksi voimallinen kuulemaan pahintakin".
"Jos ehdimme tuon kallion huipulle ennekuin tuli, niin olemme
pelastuneet. Paetkaa -- henkenne on vaarassa."
Se paikka, jossa Elisabeth tapasi indianin, oli, kuten jo olemme
sanoneet, jonkunlainen tasamaa eli penger, ja sen eturinne oli sekä
korkea että jyrkkä. Muodoltaan se oli melkein luonnollinen kaari, jonka
päät yhtyivät tantereesen vähemmän jyrkissä vietoksissa. Edwards oli
tullut erästä vietosta myöten ylös, ja samalle suunnalle veti hän nyt
Elisabethia epäilyksissä olijan voimalla ja kiireellä.
Äärettömiä valkeita savupilviä oli kokoontunut vuoren huipulle ja
salannut raivoisan tulen lähenemistä; mutta ratiseminen ja ruske veti
Elisabethin huomion savupilven reunaan päin, ja siellä hän jo näki
tanssivien liekkien pistävän esiin savusta, väliin liehuen korkealla
ilmassa, väliin kumartuen alas maata vasten ja sytyttäen jokaisen risun
ja heinänkorren, jonka päälle ne hengähtivät. Tämä näkö pakoitti heitä
kaksinkertaisiin ponnistuksiin; mutta pahaksi onneksi oli heidän
tiellänsä joukko vanhoja, kuivuneita puunlatvoja, ja juuri kuin
molemmat luulivat olevansa pelastetut, tuli tulikuuma tuulen puuska ja
vei halkeimen liekin erääsen kuivaan mäntyyn, joka heti syttyi, ja kun
he tulivat paikalle, kohtasi heitä äärettömän suuren liekin humina
ikäänkuin uuni olisi hohkunut heidän edessään. He vetäytyivät kuumuuden
tähden takaisin vuoren reunalle, hämmästyneinä katsellen liekkiä, jotka
nopeasti levisivät vuorta pitkin ja muuttivat sen tulimereksi.
Elisabethin, jolla oli keveät, ohkoset vaatteet, oli vaarallinen
lähestyä tuota raivoisaa elementtiä, ja sama kevyt puku, joka muutoin
teki hänen vartalonsa niin sieväksi ja viehättäväksi, näytti nyt
muuttuneen perikadon välikappaleeksi.
Kylän asukkaat, jotka hakivat tarpeelliset hirret ja polttopuut näiltä
vuorilta, ottivat tavallisesti ainoastaan tyvipuolet jättäen latvat ja
oksat paikalle mätänemään. Kukkulaa peittivät sentähden suureksi osaksi
nämä helposti palavat aineet, jotka, oltuaan kaksi kuukautta auringon
paisteessa, syttyivät vähimmästäkin säkeneestä tuleen. Näyttipä useissa
paikoin kuin ei mitään yhteyttä tulen ja näiden polttoainekokojen
välillä olisi ollutkaan, sillä liekki heittihe toisesta toiseen niin
keveästi ja pikaa että se tuskin näytti niihin koskevankaan.
Tämä oli yhtä kaunis kuin kauhistava näkö, ja sekä Elisabeth että
Edwards seisoi ja katseli hävityksen etenemistä oudoilla kauhun ja
uteliaisuuden sekaisilla tunteilla. Mutta Edwards kirvotti itsensä pian
tästä uneksumisesta ryhtyäkseen uusiin ponnistuksiin, ja vetäen
seuralaistansa mukanaan, riensi hän savujoukon reunalle ja seurasi sitä
pitkin, usein savupilven peitossa, turhaan etsien vapaata pääsyä pois
tulensaarroksesta. Tällä tavalla kulkivat he puolipiirissä ihan ympäri
penkereen yläpuolta, kunnes he, saapuessaan jyrkkäyksen reunalle
vastaisella puolella, tulivat siihen kauhistavaan vakuutukseen, että
tuli oli heidät täydellisesti salpannut. Niin kauan kuin yksi ainoakaan
tie vuorta ylös- tai alaspäin oli tutkimatta, oli hiljainen toivo
ylläpitänyt heidän rohkeuttansa; mutta kun jokainen tie nyt näytti
suljetulta, kauhistui Elisabeth lähestyvää kohtaloa yhtä kovasti kuin
hän siihen asti oli halveksinut vaaraa.
"Tämä vuori on määrätty minun perikadokseni", sanoi hän pikemmin
kuiskuttaen kuin ääneensä. "Tämä on tuleva haudaksemme".
"Älkää toki niin sanoko, neiti Temple; vielä voimme toivoa", vastasi
Edwards lohduttaen, vaikka hänen kauhistuneet, pelkäävät silmäyksensä
puhuivat sanoja vastaan. "Palatkaamme takaisin kallion huipulle; siellä
on, siellä täytyy olla joku paikka, jota myöten voimme mennä alas".
"Viekää minut sinne!" huudahti Elisabeth. "Älkäämme jättäkö mitään
pelastuksen keinoa koettamatta".
Hän ei odottanut vastausta, vaan kääntyi heti ja palasi samaa tietä
takaisin jyrkkäyksen reunalle, ja tukahduttaen itkuansa mutisi hän:
"Isäni, onneton, toivoton isäni!"
Tuossa tuokiossa oli Edwards hänen vieressänsä, ja kirvelevin silmin
tutki hän jokaista kallionhalkeemaa löytääkseen jos mahdollista jotakin
pakotietä. Mutta sileä, tasainen kallio tarjosi tuskin yhtään
jalansijaa, sitä vähemmin minkäänlaisia portaan muotoisia ulkonemia,
jotka olivat välttämättömän tarpeelliset, jos mieli päästä laskeutumaan
sata jalkaa alaspäin. Edwards huomasi pian, että myöskin tämä toivo oli
turha, ja kuumeentapaisella tuskalla, joka yhäti kiihoitti häntä
toimeen, alkoi hän miettiä uutta pelastustuumaa.
"Muuta keinoa meillä ei nyt enää ole", sanoi hän synkällä äänellä,
"kuin koettaa hinata itsemme kalliota alas. Jos Natty olisi täällä tai
jos indianin voisi herättää tuosta tylsyydestä, niin voisivat he
kekseliäisyydellään ja monivuotisen kokemuksensa avulla helposti keksiä
keinon sen toimeenpanemiseen; mutta tällä hetkellä olen minä lapsi
kaikessa, paitsi uskaliaisuudessa ja rohkeudessa. Mistä saan
apukeinoja? Vaatteeni ovat niin hienot ja niitä on niin vähäisen --
mutta Mohikanin vaippa! Meidän täytyy koettaa -- mikä hyvänsä on
parempi kuin nähdä teidän sortuvan tämmöisen kuoleman kautta".
"Ja mihinkä joudutte sitten te?" sanoi Elisabeth. "Joko te tai John
joudutte minun pelastukseni uhriksi".
Edwards ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän seisoi jo Mohikanin
vieressä, joka antoi vaippansa mitään kysymättä, istuen entisessä
asemassaan indianilaisella arvoisuudella ja tyyneydellä, vaikka hänen
oma tilansa oli vaarallisempi kuin toisten. Vaippa leikattiin
siekaleiksi, jotka solmittiin yhteen; Edwardsin liinanuttu ja
Elisabethin muslinihuivi käytettiin myöskin samaan tarpeesen, ja täten
tehty köysi viskattiin sähkön nopeudella kallionreunalta alas;
yhteensidotut liuskat ylettyivät kuitenkin tuskin puolitiehen.
"Ei ylety, ei ylety", huudahti Elisabeth; "minulla ei enää ole mitää
toivoa. Tuli lähenee verkalleen mutta vakaasti. Katsokaa, se nielee
tantereenkin edessään!"
Jos liekit tällä kohdalla vuorta olisivat kiitäneet eteenpäin
ainoastaan puoleksi niin nopeasti, kuin ne muilla paikoin viskautuivat
toisesta esineestä toiseen, niin olisi surullinen kertomuksemme pian
päättynyt; sillä ne olisivat siinä tapauksessa jo aikaa sitten nielleet
nuo uhriraukat, jotka kärsivät kaksinkertaisesti odottaessaan lähenevää
kohtaloansa. Mutta paikan omituinen asema salli Elisabethille ja hänen
seurakumppalillensa sen viivykkeen, jota he käyttivät tehdäkseen jo
mainitsemamme pelastuskokeen.
Kalliota peittävä ohut maakamara ravitsi ainoastaan muutamia
kuihtuneita heinänkorsia, ja useimmat kallion lomiin juurittuneet puut
olivat jo lakastuneet edellisen kesän kovan kuumuuden vaikutuksesta.
Niissä jotka vielä elivät varjoelämää, oli ainoastaan muutamia kuivia,
lakastuneita lehtiä, mutta muut olivat vaan männyn-, tammen- ja
vaahterin haahmuja. Tuli ei mistään olisi voinut saada parempaa
virikettä, kuin näistä jos liekit vaan olisivat niihin päässeet; mutta
maassa ei ollut lehtiä eikä oksia, jotka olisivat voineet jonkinmoisena
juovana johdattaa hävittävää elementtiä vuoren muihin osiin. Tähän tuli
lisäksi se, että yksi niitä suuria lähteitä, joista tämä maa on niin
rikasta kumpuili ylempänä vierteellä, ja, hitaasti vierittyään tasaista
kalliota pitkin, kostutti vuoren sammalpeitettä jatkaessaan matkaansa
järveen päin salaisia, maanalisia juovia myöten, eikä rajusti syösten
kalliolta kalliolle. Sade-aikana nousi se väliin siellä täällä pienenä
purona näkyviin, jopa paisui reunojensakin yli; mutta kuivina kesinä
voi sen olemassa olon huomata ainoastaan siitä, että muutamin paikoin
kasvoi rehoittavia kasvia ja raitista sammalta, jotka osoittivat veden
läheisyyttä. Kun tuli ehti tämän sulun eteen, täytyi sen pysähtyä,
kunnes kuumuus tuli niin kovaksi että se voitti kosteuden, ihan kuin
sotajoukko, joka malttamatonna odottaa ampuvan patterin vaikutusta,
joka raivaa tietä surmalle ja hävitykselle.
Perikadon hetki näkyi nyt olevan läsnä, sillä lähteen kihisevä vesi
näytti jo haihtuneen, ja sammalet käpristyivät kokoon tulisen kuumuuden
vaikutuksesta, joka levisi tuon pienen kosteikon yli, samalla kuin
kaarnapalaset alkoivat erota puista ja tippua maahan. Ilma vavahteli
kuumuudesta, ja Elisabethin kiihtyneelle kuvitusvoimalle, kun hän
seisoi syvyyden partaalla ja katsoi tuon mahtavan vihollisen
lähenemistä, tuntui kuin jokainen puu, jokainen kasvi hänen
läheisyydessänsä olisi ollut tuleen syttymäisillään. Oli hetkiä,
jolloin mustia savupilviä vyöryi pienen penkereen päälle, ja koska
silmä silloin ei voinut nähdä mitään, auttoivat muut aistit näkymön
kamaluuden lisääntymistä. Liekkien humina, hurjan elementin tohina,
putoovien oksien ruske ja kaatuvain puiden jytkäykset jotka väliin
tuntuivat kaukaisen ukkosen jyrähdyksiltä -- kaikki tämä säikytti yhä
enemmän noita onnettomia uhria. Edwards oli kuitenkin kaikista enimmän
kauhistunut. Elisabeth, joka oli luopunut kaikesta pelastumisen
toivosta, oli pian saavuttanut tuon nöyrän tyyneyden, jolla hänen
sukupuolensa jaloimmat henkilöt tavallisesti kohtaavat välttämättömiä
onnettomuuksia, ja Mohikani taas, joka oli paljo lähempänä vaaraa,
istui paikallaan jäykällä päättäväisyydellä, kuten indianilainen soturi
ainakin. Vanhan päällikön katseet, jotka melkein kaiken aikaa
tähystivät kaukaisia vuoria, kääntyivät pari kertaa nuorten puoleen,
jotka näkyivät olevan tuomitut niin aikaiseen kuolemaan, ja silloin
välähti sääliväisyyden merkki yht'äkkiä hänen kasvoinsa juonteisin;
mutta heti sen perästä muuttuivat ne taas yhtä jäykiksi ja
liikkumattomiksi kuin ennen, ikäänkuin jo olisivat katselleet
tulevaisuuden pimeään yöhön. Melkeen koko ajan oli hän hiljaisella
äänellä laulanut jonkunlaista delavarilaista kuolinvirttä noilla
syvillä, oudoilla kurkku-äänillä, jotka ovat niin omituiset hänen
kansallensa.
"Tämmöisinä hetkinä, h:ra Edwards, katoaa kaikki erilaisuus ihmisten
välillä," kuiskutti Elisabeth. "Houkutelkaa Johnia muuttamaan
lähemmäksi meitä; kuolkaamme yhdessä."
"Kuolla!" huusi nuorukainen. "Ei, ei, vielä täytyy olla toivossa, te
ette voi, te ette saa kuolla."
"Millä tavalla voimme sitten pelastua?" kysyi Elisabeth, viitaten
tuleen päin taivaallista tyyneyttä ilmoittavalla katseella. "Liekki
tulee jo kostean rajan yli, se lähenee hitaasti mutta varmaan.
Katsokaa, johan tuo puu tuolla on syttynyt tuleen!"
Hän puhui, surkeata kyllä ihan totta. Kuumuus oli jo aikaa sitten
voittanut veden vähäpätöisen vastustusvoiman, ja tuli tuprusi nyt
eteenpäin puolikuivaa sammalikkoa myöten; yhden kuivan männyn sytytti
tuleen halkein liekki, joka tuulen viemänä löihe sen rungon ympärille.
Sen vaikutus oli pikainen ja hämmästyttävä. Liekit hyppelivät kuivaa
runkoa pitkin, kuin salama sähköjohdatinta myöten, ja heti sen perästä
kohosi tulipatsas ilmaan. Tuli levisi puusta puuhun; se kaatunut puu,
jonka päällä Mohikani istui, syttyi tuleen ja peittyi savuun ja
liekkeihin. Kuitenkin istui indiani paikallaan. Kun hänen ruumiinsa oli
verhotta, lienee hänen tuskansa olleet hirmuiset, mutta hän kohtasi
niitä jäykällä uhalla. Elisabeth kääntyi pois tätä näkemästä ja katsoi
alas laaksoon päin. Kuumuus synnytti kiivaita tuulenpuuskia, ja juuri
tällä hetkellä kohosi se savuvaippa, joka oli kokonaan peittänyt
laakson, ja kaunis kylä tuolla alhaalla tuli selvästi näkyviin.
"Oi isäni, isäni," huudahti Elisabeth. "Ah tästä -- tästä olisi minut
voitu säästää -- vaan minä nöyristyn mahtavamman tahdon alle."
Hänet keskeytti ihmisäänen vinhat huudot.
"Tyttö, missä olette, tyttö? Ilahuttakaa vanhan miehen sydäntä, jos
vielä olette elossa."
"Kuulkaa!" sanoi Elisabeth. "Se on Nahkasukka -- hän etsii minua."
"Se on Natty," huudahti Edwards; "vielä voimme tulla pelastetuiksi."
Suuri, kaarenmuotoinen liekki välähti tällä hetkellä näkyviin metsässä
riehuvan tulenkin läpi, ja sitten seurasi lyhyt, kimakka pamaus.
"Se oli ruutitötterö," kuului sama ääni huutavan, tullen yhä
lähemmäksi. "Se oli ruuti, ja tuo rakas lapsi on joutunut perikatoon."
Seuraavassa tunkiossa hyökäsi Natty lähteen kuumain höyryn läpi
penkereelle, avopäin, tukka palaneena juureen asti, paita nokisena ja
monin paikoin rikkipalaneena sekä kasvot tavallista punaisempina kovan
kuumuden vaikutuksesta.
"Olenko siis löytänyt teidät!" huudahti vanha metsästäjä tullessaan
savusta esiin. "Jumalalle olkoon kiitos, että olen löytänyt teidät --
mutta seuratkaa minua, meillä ei ole aikaa juttelemiseen.
"Minun vaatteeni!" sanoi Elisabeth. "Olisi vaarallista lähestyä tulta
ne päällänsä."
"Minä olen kyllä ajatellut teidän helposti syttyvää vaatteustanne,"
sanoi Natty ja levitti jonkunlaisen nahkaviitan, jota oli kantanut
käsivarrellaan, sekä kääri sen Elisabethin ympärille, niin että se
peitti hänet melkein kokonaan; "seuratkaa minua nyt -- tässä on meidän
kaikkien elämä ja kuolema kysymyksessä."
"Mutta John -- mihinkä John joutuu?" kysyi Edwards kiivaasti. "Voimmeko
jättää vanhaa sotilasta tänne kuolemaan?"
Natyn silmät kääntyivät siihen suuntaan mihin Edwards viittasi, ja hän
huomasi indianin, joka vielä istui entisellä paikallaan, vaikka maa
paloi hänen jalkainsa alla. Metsästäjä meni heti hänen luokseen ja
huudahti delavarin kielellä:
"Ylös ja pois täältä, Chingachgook! Aiotteko jäädä tänne ja palaa kuin
Mingo surmapatsaan vieressä? Kristityt papit lienevät antaneet teille
parempia opetuksia, toivon minä. Jumala armahtakoon! ruuti on
räjähtänyt hänen jalkainsa välissä, ja selkänahka on palanut.
Tahdotteko lähteä, kysyn minä?"
"Miksikä Mohikani lähtisi?" vastasi indiani synkästi. "Hän on elänyt
kotkan päiviä, mutta hänen silmänsä alkavat tummeta. Hän tarkastaa
laaksoa, vesiä, metsästysmaita -- mutta hän ei näe yhtään Delavaria.
Kaikilla on valkea iho. Esi-isäni huutavat minulle kaukaisilta mäiltä:
tule: Vaimoni, nuoret sotilaani, heimoni huutaa: tule! Suuri Henki
sanoo: tule! Ei antakaa Mohikanin kuolla."
"Mutta te unhoitatte ystävänne!" sanoi Edwards.
"Ei maksa vaivaa houkutella indiania, joka on päättänyt kuolla,"
keskeytti häntä Natty, ja tarttui Mohikaniin sekä pyöräytti
erinomaisella kätevyydellä selkäänsä päällikön, joka ei tehnyt mitään
vastarintaa.
Natty viittasi sitten toisille, ja, ei ainoastaan vuosiensa vaan
myöskin sen taakan uhalla, jota kantoi, käveli hän ripeästi heidän
edellään samaan suuntaan, mistä oli tullut. Juuri kun he jättivät
penkereen kaatui muuan kuiva puu, joka jo kauan oli horjunut, kumoon
juuri siihen paikkaan, missä he vasta olivat seisoneet, ja nosti ilmaan
tulisen poropilven.
Tällainen tapaus joudutti tietysti niiden askeleita, jotka kulkivat
Nahkasukan perässä.
"Kävelkää pehmeätä maaperää myöten," huusi hän heille, kun olivat
paksun savun keskessä, jossa eivät voineet nähdä paljo mitään. "Pysykää
valkeammassa savussa; kiertäkää nahka tiiviisti hänen ympärilleen,
poika."
Totellen metsästäjän käskyä, seurasivat he lähellä hänen perässänsä, ja
vaikka pitkin lähdejuonteen mutkauksia kulkeva kapea polku luikerteli
palavien puunrunkoin ja oksien välitse, niin kulkivat he kuitenkin koko
matkan vahingoittumatta. Ainoastaan se, joka on kauan tottunut metsissä
elämään, voi löytää tiensä tämmöisen savun läpi, joka melkeen kokonaan
esti sekä hengittämisen että näkemisen; mutta kokenut Natty vei heidät
erääsen kallioiden väliseen aukkopaikkaan jonka kautta he ilman suurta
vaivaa pääsivät eräälle toiselle pengerrykselle ja huomasivat yht'äkkiä
olevansa jokseenkin puhtaassa ilmassa.
Niitä tunteita jotka valtaisivat Edwards'in ja Elisabethin mielen
heidän saavuttuansa tähän paikkaan, on helpompi ajatella kuin kertoa.
Ei kukaan näyttänyt kuitenkaan riemuitsevan enemmän kuin heidän
opastajansa, joka, vielä kantaen Mohikania selässään, kääntyi ja,
nauraen totutulla tavallaan, sanoi:
"Minä tiesin että tuo ruuti oli Ranskalaisen ruutia, poika; se leimahti
kerrassaan tuleen jota vastoin teidän karkea ruutinne olisi kihissyt ja
kähissyt hyvinkin kokonaisen minuutin. Irokeseilla ei ollut parasta
lajia ruutia, silloin kuin olin sodassa Kanadan heimokuntia vastaan sir
Williamin johdon alla. Olenko milloinkaan kertonut siitä kahakasta,
joka..."
"Säästäkää herran tähden kertomuksenne, Natty, kunnes olemme täydessä
turvassa," keskeytti häntä Edwards. "Mihinkä meidän nyt on mentävä?"
"Hm ... tuonne vuorelle, jos ette huoli jäädä tähän."
"Olemmeko täydessä turvassa siellä? Eikö tuli voi päästä sinne?"
"No eikö teillä sitten ole silmiä?" vastasi Natty semmoisen miehen
tyyneydellä, joka on tottunut sellaiseen vaaraan, mistä vastikään oli
päästy. "Jos olisitte viipyneet tuolla vielä kymmenenkään minuutia,
niin olisitte molemmat jo kuoliaaksi palaneina, mutta tähän voimme
jäädä niin kauaksi kuin tahdomme, eikä mikään tuli voi teitä saavuttaa,
ennenkuin kivet muuttuvat yhtä helposti palaviksi kuin puut."
Saatuaan tämän vakuutuksen, joka silminnähtävästi oli luotettava,
menivät he vähän matkaa eteenpäin, ja Natty laski taakkansa maahan,
asettaen Indianin istumaan selkä kallionlohkaretta vasten. Elisabeth
vaipui maahan ja peitti kasvot käsiinsä, sydän ristiriitaisten
tunnetten vallassa.
"Jättäkää minut, jättäkää minut," sanoi hän Edwardsille. "Minä tunnen
itseni niin liikutetuksi etten voi puhua. Lähinnä Jumalaa on minun
teitä kiittäminen tästä ihmeellisestä pelastuksesta."
Edwards poistui hänen pyynnöstänsä ja meni Natyn luokse, joka piti
hellää huolta Mohikanista. Kun heidän silmäyksensä sattuivat toisiinsa,
sanoi vanha metsästäjä surullisesti:
"Hänen aikansa on tullut, poika; minä näen sen hänen silmistänsä. Kun
indiani katsoo noin jäykästi eteensä, ajattelee hän ainoasti menoa
suloisille metsästysmaille, niinkuin he sanovat, ja mitä ne
itsepintaiset veitikat kerran päättävät, sen he myös aivan varmaan
tekevät."
Indiani käänsi aaveen-näköiset kasvonsa Natyn puoleen ja kiinitti
mustat silmänsä vakavasti häneen. Vitkallisesti käänsi hän sitten
päänsä laaksoon päin ja alkoi omalla kielellään laulaa tuolla syvällä
kurkku-äänellä, jota niin usein olemme maininneet, kohottaen äänensä
laulun kestäessä kunnes se kaikui kovana ja täytenä, vaikka kohta ei
sointuvana.
"Mieleni tekee, mieleni tekee -- hurskas-mielisten maahan tekee
mieleni. Ei yksikään Delavari kammo viimmeistä hetkeään, ei kukaan
Mohikani pelkää kuolemaa; Suuri Henki kutsuu, ja hän menee. Isääni olen
kunnioittanut, äitiäni olen rakastanut, heimolleni olen ollut
uskollinen. Mingot olen tappanut -- olen tappanut Mingot, ja suuri
Henki kutsuu poikaansa. Minä tulen, minä tulen, hurskasmielisten maahan
tulen minä."
"Mitä sanoo hän, Nahkasukka?" kysyi Edwards.
Natty ei vastannut, sillä samassa nosti Indiani taas päätänsä ja jatkoi
hiljaisella, selvällä äänellä:
"Voiko kukaan sanoa Mingojen nähneen Mohikanin selkää? Onko kukaan
vihollinen, jonka kanssa hän on taistellut, nähnyt huomispäivää?
Lauloiko kukaan Mingo, jota hän ajoi takaa, koskaan riemu-laulua? Onko
Mohikani koskaan valehdellut? Ei, sillä totuus oli elävä hänessä ja
ainoastaan se puhui hänen kauttansa. Nuoruudessaan oli hän sotilas, ja
hänen mokkasiininsa jättivät veripilkkuja jälkeensä. Vanhana oli hän
viisas, ja hänen sanansa neuvottelu-nuotion ääressä eivät hävinneet
tuulen mukana."
"Nyt on hän onnellinen," jupisi Nahkasukka, "minä näen sen hänen
silmistänsä, ja sitä en ole voinut sanoa hänestä siitä saakka, kuin
Delavarit läksivät jokensa lähdehaaroilta ja kulkivat länttä kohti. Oi,
siitä on pitkät, pitkät ajat, ja monta surun päivää olemme molemmat
yhdessä sitten kokeneet."
"Haukansilmä!" sanoi indiani yht'äkkiä viimmeisen elonkipinän voimalla.
"Haukansilmä, kuunnelkaa veljenne kuolemaa."
"Minä kuulen, John," vastasi metsästäjä englannin kielellä, syvästi
liikutettuna, ja siirtyi häntä lähemmäksi. "Me olemme olleet veljiä
paremmassakin kuin indianilaisessa tarkoituksessa. Mitä toivotte
minulta, Chingachgook?"
"Haukansilmä, minun esi-isäni kutsuvat minua suloisille
metsästysmaille. Tie on auki ja päällikön silmät nuorentuvat. Minä näen
-- mutta en näe yhtään valkeaa miestä; siellä ei näy muita kuin
hurskasmielisiä, urhollisia indiania. Hyvästi, Haukansilmä -- te
menette valkeain miesten taivaasen, mutta minä menen isäini luokse.
Käskekää panna Mohikanin jousi, tomahavki, piippu ja Wampumi hänen
hautaansa, sillä hänen lähteissään on yö, kuten silloin kuin sotilas
lähtee sotajälelle, eikä hän voi pysähtyä niitä etsiäksensä."
Hän vaikeni, sillä itse elementitkin näyttivät yhdistyvän, murtaakseen
kaiken inhimillisen vastustusvoiman. Sill'aikaa kuin nyt kerrotut
seikat tapahtuivat, olivat mustat pilvet taivaalla lakkaamatta
lisääntyneet ja suurenneet, ja se kolkko hiljaisuus, joka nyt vallitsi
ilmassa, ilmoitti äkillistä lämpömäärän muutosta. Pitkän vuoren
vierteitä yhä raivoovia leikkiä ei epävakaiset tuulen-puuskat enää
viskanneet sinne tänne, vaan ne kohosivat korkealle ilmaan taivasta
kohti. Raivokkaan elementin hävitys-työssäkin näytti vallitsevan jokin
tyyneys, ikäänkuin se olisi aavistanut, että sen hävittävää voimaa
vahvempi käsi pian oli estävä sen etenemistä. Savupatsaat, jotka
kohosivat laakson päälle, alkoivat nousta yhä korkeammalle ja sitten
yht'äkkiä kadota, ja kirkkaita salamoita leimahteli läntisten vuorten
päälle kokoontuneiden pilviryhmien välissä. Muuanta salamaa, joka
levitti liekkuvaa loistoa ympärilleen, valaisten koko taivaanranteen,
seurasi ankara ukkosenjyrinä, joka vieri kallioiden välisiä alangoita
pitkin ja tuntui tärisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Mohikani
oikasi ruumistansa, ikäänkuin totellakseen annettua lähdön merkkiä, ja
ojensi kuihtuneen kätensä länteen päin. Hänen ruskeat kasvonsa
loistivat ilosta, joka kumminkin, niinkuin kaikki muutkin tunnonmerkit,
vähitellen katosi; jäntereet kangistuivat muuttuessaan lepotilaan,
hiljainen vavahteleminen näkyi tuokion aikaa hänen huultensa ympärillä,
käsi vaipui vitkaan alas kylkeä vasten kankeana ja liikkumatonna, ja
siinä istui nyt päällikkö hengetönnä, selkä nojassa kalliota vasten,
lasittavat silmät avoinna ja vielä tuijottaen kaukaisiin vuoriin päin,
ikäänkuin tuo tyhjäksi jätetty pölymaja olisi tahtonut viitata sitä
suuntaa mihin sen hengen oli kiitäminen, joka hiljan oli asunut siinä
ja sitä elähyttänyt.
Natty tarttui ystävänsä kylmään käteen ja katseli kauan ja
miettiväisesti hänen kasvojansa, sanaakaan virkkaamatta.
"Nyt on kaikki loppunut," sanoi hän viimein surullisesti. "Hänet on
tuomitseva hurskas tuomari eikä uusien oikkujen ja aikain mukaan tehdyt
lait. Ihmisen täytyy odottaa viimeistä hetkeänsä Jumalan tahdon mukaan,
mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa että alan kyllästyä elämään.
Tuskin löytyy enään puutakaan, jota tuntisin, eikä ole helppo saada
nähdä yksiäkään kasvoja, joita opin tuntemaan nuoruuteni päivinä."
Suuria vesipisaroita alkoi nyt putoilla ja pian vuoti vettä virtanaan
tulikuumalle kalliolle. Indianin ruumis vietiin pikaa erääsen
kallionlomaan ja koirat seurasivat perässä ulvoen hiljaisella
valittavalla äänellä, joka ilmoitti sitä surua, jota ne tunsivat
vanhan, rakkaan ystävän kadottamisesta.
Elisabeth löysi kyllin suojaa alassyöksevää sadetta vastaan erään
ulkonevan kallionsyrjän alla. Mutta paljoa ennenkuin sade oli lakannut
kuului alhaalta ääniä, jotka huusivat hänen nimeänsä, ja kohta sen
perästä näkyi joukko ihmisiä jotka lähenivät kalliota ja, koetellen
tuhkaläjiä, raivasivat tietä vielä savuavien puiden ja kantoin
välitse... Muutamia minuutta sen jälkeen lepäsi Elisabeth isänsä
sylissä, jonka iloa, niinkuin hän itse luuli ainiaksi kadonneen
lapsensa löytämisestä nuoret lukiamme itse kuvailkoot.
* * * * *
Jonkun aikaa Chingachgookin kuoleman perästä ilmoitti Nahkasukka
päättäneensä lähteä kauemmaksi länteen päin. Sekä Elisabeth että
Edwards koki houkutella häntä luopumaan tästä päätöksestä, mutta
turhaan.
"Minä olen väsynyt elämään täällä näillä kaskimailla", sanoi hän,
"missä hakkuu kaikuu korviini auringon noususta sen laskuun saakka.
Minua haluttaa päästä metsiin".
"Metsiin!" kertoi Elisabeth. "Ettekö siis kutsu näitä äärettömiä puita
kasvavia aloja metsiksi?"
"Oi, lapseni, nämä eivät ole minkään arvoisia sille, joka on tottunut
erämaihin. Metsiksi! Kyllä kaiketi! Minä en kutsu semmoisia paikkoja
metsäksi, missä joka askeleella tapaa uudisasutuksia ja perkkauksia".
"Nimet eivät merkitse mitään", sanoi Edwards. "Neljänkymmenen vuoden
tottumusta ei yhden päivän päätös muuta. Minä tunnen teidät liian
hyvin, Natty, sen enempää kiusatakseni teitä houkutuskokeilla, mutta
ehkä suotte minun rakennuttaa teille majan jollekulle noista
kaukaisista vuorista, jossa väliin voisimme käydä teitä tervehtimässä
ja katsomassa ett'ei teiltä mitään puutu".
"Olkaa huoleti Nahkasukan suhteen, lapset; Jumala on pitävä huolen
hänen päivistään ja antava hänelle autuaan lopun. Minä tiedän teidän
tarkoittavan parastani, vaan tiemme eivät sovi yhteen. Minä rakastan
metsiä, te ihmisten kasvoja. Minä syön silloin kuin minulla on nälkä,
juon kuin janottaa, mutta teillä on määrätyt tunnit ja säännöt -- niin,
te raskautatte koiratkin liialla ruu'alla sulasta hyväntahtoisuudesta,
vaikka niiden pitää olla laihoja ajaakseen hyvästi ja juostakseen
kepeästi. Vähinkin luojan luoduista olennoista on määrätty jotakuta
tarkoitusta varten, ja minä olen luotu erämaita varten. -- Jos pidätte
minusta, niin antakaa minun mennä mihin sieluni halajaa".
"Suokaa minun kuitenkin vielä kerran pyytää teitä jäämään", sanoi
Elisabeth. "Älkää jättäkö minua tuskalliseen levottomuuteen sen miehen
tähden, joka kaksi kertaa on pelastanut minut kuoleman kourista ja niin
uskollisesti palvellut niitä, joita minä rakastan. Jääkää minun,
ell'ette jää itsenne tähden. Lakkaamatta tulen minä muutoin näkemään
teidät noissa kammottavissa unissa, jotka vielä häiritsevät lepoani;
minä tulen näkemään teidät yksinäisyydessä, perin köyhänä, kuolevana
niiden petoeläinten keskellä, joita olette tappanut. Minun kuvitukseni
on luuleva kaikkien kärsimysten, joita tauti, puute ja yksinäisyys
tuottavat, vaivaavan teitä. Jääkää meidän luoksemme, vanha mies,
ell'ette itsenne, niin ainakin meidän tähtemme".
"Semmoiset ajatukset ja pahat unet eivät suinkaan tule kauan vaivaamaan
viatonta ihmistä", sanoi metsästäjä juhlallisella äänellä. "Ne tulevat
Jumalan avulla pian haihtumaan, ja jos pantterit vielä kuvittelevat
unissanne, niin se ei tapahdu minun tähteni, vaan sentähden, että
muistaisitte Hänen voimaansa, joka johti minut teitä pelastamaan.
Luottakaa Jumalaan; asukoon aina teidän sydämessänne se Jumala, joka on
yhtä hyvin uudisasutuksissa kuin erämaillakin. Siunatkoon hän teitä ja
kaikkea, mikä teille rakasta on, tästä hetkestä aina siihen suureen
päivään saakka, jolloin valkeaihoiset tulevat kohtaamaan puna-nahkoja
tuomiolla ja jolloin oikeuden, eikä väkivallan voima on oleva lakina".
Elisabeth kohotti päätänsä ja tarjosi ukolle poskensa, jota tämä,
ottaen lakin päästään, kunnioituksella suuteli. Vanhus puristi
vapisevin, mutta voimakkain käsin Edwardsin kättä sanaakaan
virkkaamatta. Sitten valmistihe hän lähtemään, veti vyönsä kireemmälle
vyötäreensä ympärille, mutta niin hitaasti, että hyvin huomasi kuinka
vaikea eronhetki oli. Muutaman kerran koetti hän puhua, mutta hänen oli
mahdoton saada sanaa suustaan.
Viimein heitti hän pyssyn olalleen ja huusi koiriaan, niin että vuoret
kaikuivat.
"Tännepäin -- hoi, koirat; pois täältä! Helläksi menevät jalkanne,
ennen kuin ennätämme matkamme perille".
Koirat kavahtivat ylös, ja ikäänkuin olisivat aavistaneet isäntänsä
tarkoituksia, seurasivat ne hänen perässänsä riippuvin päin ja
surullisin katsein.
"Hän on poissa!" sanoi Edwards. He näkivät vanhan metsästäjän
pysähtyvän metsän-reunassa ja kotvan aikaa katsovan taaksensa. Kun
hänen ja heidän silmäykset sattuivat toisiinsa, pyyhkäsi hän äkkiä
kädellä silmiänsä, viittasi jäähyväiset, kutsui koiriansa ja katosi
puiden väliin.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin he näkivät Nahkasukan. Hän oli mennyt
auringon laskua kohti -- ensimmäisiä siitä suuresta joukosta, joka on
raivannut tien Pohjoisamerikalaisten valtain tähdillä koristetulle
lipulle aina Suureen Valtamereen saakka.