Ystäviä tulee. -- Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.
Kun päivä valkeni, menivät Opas ja Cap taas katolle uudestaan
tarkastamaan saarta. Ylt'ympäri tätä varustuksen osaa kulki matala
rintasuoja, joka tarjosi takana seisoville jotenkin hyvää turvaa,
samalla kuin he sen takana voivat vaaratta suunnittaa ja laukoa
pyssyjänsä. Viisaasti käyttämällä tätä vähäpätöistä puolustuskeinoa --
vähäpätöinen korkeutensa puolesta, mutta kuitenkin riittävä, kosk'ei
heidän tarvinnut seistä suorana -- oli molemmilla vakoojillamme aivan
hyvä näköala yli koko saaren, paitsi pensaikkoa, sekä useimpien
salmien, joita myöten saareen voitiin kulkea.
Vilpas etelätuuli puhalsi vielä, ja monin paikoin näytti järven vesi
sinertävältä ja kiivastuneelta, vaikka tuulella tuskin oli voimaa
ajella sitä vaahtoamaan. Tuo pieni saari oli muodoltaan soikea ja sen
suurin pituus oli idästä länteen. Pysymällä niissä salmissa, jotka
eroittivat tämän saaren muista saarista, olisi laiva voinut tuulen
avulla pyyhkäistä sen molempia pääsivuja ihan likeltä ja myötäänsä
pysyä laitatuulessa. Cap teki nämä muistutukset, ja selitti ne
tarkemmin seurakumppanilleen; sillä molemmat toivoivat nyt avun tuloa
Oswegosta. Tällä hetkellä, kun he rauhattomasti katselivat järvelle
päin, hypähti Cap.
"Purje hohoi!" huudahti hän äkkiä iloisella, reippaalla tavallaan.
Opas kääntyi pikaisesti viitattuun suuntaan, ja siellä näkyi todellakin
se esine, joka oli saanut vanhan merimiehen huudahtamaan. Korkealta
paikaltaan voivat he nähdä muutamien ympärillä olevien matalain saarten
yli, ja erään aluksen purjeet näkyivät sen pikkumetsän läpi, joka
reunusti erään lounaasen päin heistä olevan saaren rantaa.
Vieras alus oli pienten purjeiden alla, niinkuin merimiehillä on tapana
sanoa, mutta tuuli oli niin kova, että purjeiden valkeat haamut
näyttivät lentävän pensasten välisien aukkoin ohitse hyvän juoksijan
vauhdilla.
"Se ei voi olla Jasper", sanoi Opas, pettyneenä toivossaan; sillä tuota
nopeasti sivukulkevaa esinettä ei hän tuntenut ystävänsä alukseksi.
"Ei, ei, poika ei ole voinut niin pian ennättää tänne, ja tuo on joku
alus, jonka ranskalaiset ovat lähettäneet auttamaan ystäviänsä, noita
kirottuja Mingoja."
"Tällä kertaa erehdytte, ystävä Opas, jos ette koskaan ennen ole sitä
tehnyt," sanoi Cap semmoisella äänellä, joka, huolimatta heidän
vaarallisesta asemastaan, osoitti itseluottamuksen ei ollenkaan
lannistuneen. "Järvivettä tai merivettä, tuo on Myrskypilven emäpurjeen
ylimmäinen reuna, sillä se on leikattu tavallista vähemmän kaarevaksi,
ja sitä paitsi voitte nähdä, että kahveli on kiskoilla vahvistettu --
aivan hyvin tehty, sen myönnän, mutta kiskoilla varustettu."
"Minun täytyy myöntää, ett'en tuosta kaikesta näe mitään," vastasi
Opas, joka ymmärsi Capin merikieltä yhtä vähän kuin kreikkaa.
"Ettekö näe! No se minua todella kummastuttaa, sillä minä luulin
_teidän_ silmänne voivan nähdä kaikki. Minusta ei mikään ole selvempää
kuin tuo kaarroitus ja kiskoilla lujittaminen, ja minun täytyy
tunnustaa, rehellinen ystäväni, että jos olisin teidän vaatteissanne,
niin pelkäisin näköni rupeavan huononemaan."
"Jos Jasper todella tulee, niin haihtuu minusta pelko melkein kokonaan.
Me voimme puolustaa varustusta kahdeksan tai kymmenen tuntia vaikka
koko Mingokansaa vastaan, ja jos Eau-douce tulee suojelemaan
paluumatkaamme, niin en ole epäilyksissä mistään. Suokoon Jumala,
ett'ei poika kulkisi rantaa pitkin eikä joutuisi väijyvän vihollisen
pauloihin, niinkuin kersantille kävi."
Ahdistus ja epätieto esti heitä antamasta mitään merkkiä. Eikä
ollutkaan helppo käsittää, kuinka se olisi voinut tapahtua, sillä
Myrskypilvi tuli kohisten tuulen puolella saarta olevaa salmea myöten
semmoista vauhtia, joka tuskin soi merkin annolle aikaa. Ei myöskään
näkynyt kannella ketään, jolle olisi merkin antanut; peräsinkin näytti
jätetyn omiin varoihinsa, vaikka suunta oli yhtä tarkka, kuin kulku
nopea.
Cap seisoi vaipuneena äänettömään ihailemiseen, kun näki niin
tavattoman ilmiön. Mutta kun Myrskypilvi tuli likemmäs, huomasi hänen
harjaantunut silmänsä, että peräsintä liikutettiin taljoilla, vaikk'ei
perämiestä näkynyt. Koska aluksen partaat olivat jotenkin korkeat,
selvisi salaisuus pian; varmaan voi jo päättää, että laivaväki oli
kätkeytynyt niiden taakse ollakseen suojassa vihollisen ampumiselta.
Koska tämä todisti aluksessa ei olevan muuta voimaa kuin heikko
laivaväki, kuunteli Opas seurakumppalinsa selitystä pudistaen
epäilevästi päätänsä.
"Tämä osoittaa, ett'ei Käärme ole ennättänyt Oswegoon ja ett'ei meillä
ole odotettavana mitään apua leiristä," sanoi hän. "Meidän kolmen mr.
Cap, täytyy siis kestää miehuullinen taistelu: teidän on merimiehenä
ylläpitäminen yhteyttä aluksen kanssa, Jasper, joka on sisävesissä
purjehtinut, tietää mitä hänen on vesillä ollessa tekeminen, ja minulla
lienee myöskin lahjoja, jotka voivat kilpailla kenen Mingon kanssa
hyvänsä, olinpa minä sitte muutoin vaikka minkälainen. Minä sanon,
meidän täytyy kestää miehuullinen taistelu Mabelin pelastuksen eteen."
"Sen tahdomme tehdä," vastasi Cap sydämellisesti; sillä hän alkoi saada
parempia toiveita päänahkansa turvallisuudesta, nyt kun päivä oli
jälleen valjennut. "Tuo Jasper on varovainen nuorukainen, sillä hän
pysytteleksen aukealla ja näkyy päättäneen ottaa selkoa millä kannalla
asiat saarella ovat, ennenkuin ohjaa maalle."
"Arvasinhan sen ... arvasinhan sen," huudahti Opas riemuiten. "Käärmeen
ruuhi on tuolla aluksen kannella, ja päällikkö on astunut laivaan ja
epäilemättä antanut todenmukaisen kertomuksen asemastamme; sillä
päinvastoin Mingoa kertoo Delavari tapauksen oikein taikka on hän
vaiti."
Juuri tällä hetkellä oli näkymä niin omituinen, että se ansaitsee
erityistä kertomista, jonka kautta myöskin nuoret lukijamme voivat
muodostaa itselleen tarkemman käsityksen siitä kuvasta, jota nyt
ryhdymme heille esittämään.
Tuuli puhalsi vielä kovasti; useat pienemmät puut notkistivat
latvojaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kumartumaan maahan asti,
ja tuulen vinkuminen oksien välissä kuului kaukana pyöriväin ratasten
kuminalta.
Ilma oli täynnä lehtiä, jotka tällä myöhäisellä vuodenajalla karisivat
oksistaan ja kuin lintulaumat lentelivät saaresta saareen. Tähän
katsomatta vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus. Että metsäläiset
vielä olivat saaressa, voi päättää siitä, että heidän ruuhensa olivat
sotamiesten veneiden luona siinä pienessä lahdekkeessa, jota käytettiin
satamana. Tämä oli kuitenkin ainoa merkki heidän siellä olostaan.
Vaikka alus, jonka äkkinäinen takaisintulo oli ihan odottamaton,
ilmestymisellään hämmästytti heitä, oli kuitenkin heidän tottumuksensa
noudattamaan varovaisuutta sotajälellä ollessansa niin yleinen ja
juurtunut, että jokainen heistä, samassa silmänräpäyksessä kuin melu
nostettiin, etsi itsellensä piilopaikan samalla vainulla ja älyllä,
kuin kettu etsii luolansa. Samanlainen hiljaisuus vallitsi
varustuksessa, sillä vaikka Opas ja Cap pitivät salmea tarkalla
silmällä, pysyivät he kuitenkin huolellisesti piilossa. Se seikka, että
Myrskypilvessä ei näyttänyt olevan yhtään elävää olentoa, oli vielä
kummallisempi.
Alus riensi kuitenkin tasaista ja nopeata vauhtia eteenpäin. Se pysyi
keskellä salmea, väliin kumartuen tuulenpuuskien alle, väliin nousten
jälleen ylös, mutta myötäänsä kooten vaahtoavaa vettä keulansa eteen.
Vaikka ainoastaan muutamia purjeita oli levällään, oli sen nopeus
suuri, ja tuskin kymmentä minuutia kului siitä, jolloin sen purjeet
siintivät esiin puiden oksien läpi, siihen hetkeen asti, kuin se saapui
varustuksen kohdalle. Cap ja Opas kumartuivat eteenpäin, kun alus tuli
lähelle heidän pakopaikkaansa, koska halusivat saada tarkemmin katsella
sen kantta, ja molempien suureksi iloksi juoksi Jasper samassa sen
partaalle ja kohotti kolme voimakasta eläköönhuutoa. Vaarasta
huolimatta nousi Cap ylös ja vastasi tervehdykseen yhtä monella
eläköönhuudolla. Onneksi pelasti hänet vihollisten varovaisuus, sillä
he pysyivät vielä aloillansa eikä yhtään pyssyä laukaistu. Opas
puolestaan piti lukua ainoastaan siitä, mikä oli hyödyllistä, ja huoli
viis' kohtauksen dramallisesta osasta. Samassa kuin hän näki ystävänsä
Jasperin, huusi hän hänelle valtavalla äänellä:
"Auttakaa meitä, poikani, ja voitto on meidän. Laittakaa hauliparvi
tuonne pensaikkoon, niin sillä ajatte heidät ylös kuin
peltokanalauman."
Osan näistä sanoista kuuli Jasper, mutta enin osa kulki pois tuulen
siivissä. Myrskypilvi riensi sill'aikaa sivu, ja seuraavassa tuokiossa
estivät ne puut alusta näkemästä, jotka osaksi ympäröivät varustusta.
Kahden levottoman minuutin kuluttua näkyi purjeet taas; Jasper oli
kääntänyt ja mennyt toisella laidalla saaren suojaan. Tuuli oli niin
vilpas, että helposti voi tehdä tämän liikkeen, ja alus, virta
suojasivulla, jatkoi kulkuansa semmoisella tavalla, joka osoitti, että
se jälleen voi kohota tuulenpuolelle saarta. Koko tämä liikunta
toimitettiin mitä huokeimmalla tavalla liikauttamatta ainoatakaan
purjenuoraa, yhtäkään purjetta muuttamatta; peräsin yksin määräsi tuon
oivallisen laivan liikkeet. Tarkoituksena näytti olevan seudun
tutkiminen. Sittenkuin alus oli kulkenut koko saaren ympäri ja jälleen
saapunut siihen salmeen, jonka kautta se oli tullut, käännettiin
peräsin ja laiva kävi tuuleen.
"Tuolla hän tulee takaisin," huudahti Cap tyytyväisenä, kun Myrskypilvi
tällä hetkellä otti vauhtia; "nyt saanemme nähdä mitä poika aikoo
tehdä. Hän ei voi antaa laivan yhäti kuleksia edestakaisin noita salmia
pitkin, kuin tyttö, joka tepastelee vastakkaistanssissa."
Myrskypilvi laski nyt niin paljo, että varustuksessa olevat katselijat
pelkäsivät Jasperin ohjaavan maalle, ja metsäläiset piilopaikoissaan
tirkistivät laivaa samallaisilla ilontunteilla, kuin mitä väijyvä
tiikeri luultavasti tuntee nähdessään uhrinsa pahaa aavistamatta
lähenevän luolaansa. Mutta Jasperilla ei ollut se tarkoitus. Hyvin
tuntien sekä rannan että veden syvyyden ylt'ympäri saarta, tiesi hän
Myrskypilven voivan ilman vaaraa mennä ihan rantaan saakka, ja hän
laski rohkeasti niin likelle sitä, jotta hän kulkiessaan tuon pienen
poukaman yli riuhtasi sotamiesten veneet irti kiinnitysnuorista ja vei
ne mukaansa aluksen perässä salmellepäin. Koska kaikki ruuhet olivat
niihin kiinnitetyt, menettivät metsäläiset tämän rohkean ja onnistuneen
kepposen kautta kaikki keinot päästä saarelta muuten kuin uimalla, ja
he näyttivätkin paikalla ymmärtäneen asian tärkeyden. He nousivat
yht'äkkiä seisalleen, ulvoivat niin että ilma tärisi ja ampuivat
laukaiseman, joka ei vahingoittanut ketään. Heidän seisoessaan
paljastettuina, laukaisi kaksi heidän vihollisistaan pyssynsä -- toinen
varustuksen katolta, ja yksi Irokesi, pää puhki ammuttuna, kaatui
kuoliaaksi maahan, toinen Myrskypilvestä, mutta huonommalla
seurauksella, sillä Käärme, joka ei ollut niin tarkkakätinen kuin Opas,
teki yhden indianin vaan raajarikoksi koko elämän ajaksi. Myrskypilven
miehistö kajahutti eläköönhuudon ja metsäläiset katosivat kaikki
samassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle.
"Se oli Käärmeen ääni," sanoi Opas, kun toinen pyssy laukesi. "Minä
tunnen hänen pyssynsä pamauksen yhtä hyvin kuin Hirvensurmankin. Se on
hyvä pyssy, vaan ei tapa varmasti. No, no, kun Chingachgook ja Jasper
ovat järvellä ja me molemmat varustuksessa, ystävä Cap, niin olisipa
kovin kova, jos emme opettaisi noille kirotuille Mingoille kuinka
säännöllistä taistelua on taisteltava."
Täll'aikaa oli Myrskypilvi yhä liikkeessä. Heti kuin Jasper ehti saaren
päähän, päästi hän irti veneet, jotka kulkivat tuulen ajamina kunnes
tarttuivat karille eräässä niemessä viidentoistasadan kyynärän päässä
suojan puolella saarta. Sen jälkeen kääntyi hän ja kulki virtaa
ylöspäin toiseen salmeen. Varustuksen katolta voitiin nyt nähdä, että
Myrskypilven kannella jotain puuhattiin, ja juuri kun alus ennätti sen
paikan kohdalle, jossa useimmat metsäläiset makasivat, paljastettiin
pieni tykki, joka oli laivan ainoa aseellinen varustus, ja parvi
susihaulia lentää suhahti pensaikkoon. Peltopyy-parvi ei olisi
ennättänyt lähteä lentoon pikaisemmasti, kuin nämä odottamattomat
rautarakeet ajoivat Irokesit pois kätköpaikasta. Uusia piilopaikkoja
löydettiin kuitenkin pian, ja molemmin puolin näyttiin valmistautuvan
jatkamaan taistelua toisessa muodossa. Mutta Kesäkuun ilmestyminen,
joka kantoi valkeata lippua ja jota ranskalainen upseeri sekä Muir
seurasi, keskeytti kaikki tuumat ja antoi aihetta sovinnon-hieromiseen.
Tämä tapahtui puuvarustuksen edustalla ja niin lähellä sitä, että
Oppaan varma luoti voi milloin hyvänsä sattua niihin, jotka
keskustelivat. Jasper laski aluksensa ankkuriin varustuksen edustalle,
ja tykkikin suunnitettiin keskustelijoita kohti, niin ett'ei
piiritettyin eikä heidän ystäviensä tarvinnut pelätä kun astuivat
esiin. Chingachgook yksin jäi suojapaikkaansa, jonka hän kuitenkin teki
pikemmin tottumuksesta kuin epäluulosta.
"Opas, te olette voittaneet," huusi majoitusmestari, "ja kapteeni
Sanglier on itse tullut rauhasta keskustelemaan. Te ette kieltäne
urhoolliselta viholliselta kunniallista paluumatkaa, hänen rehellisesti
taisteltuansa teidän kanssanne ja vointinsa mukaan saatettuansa
kuninkaallensa ja maallensa kunniata. Minut on valtuutettu vihollisten
puolesta tarjoomaan saaresta luopumista, vankien vaihtamista ja
otettuin päänahkain takaisin antamista. Kuormaston ja tykistön
puutteessa voi tuskin muuta vaatia."
Koska keskustelun, sekä tuulen että pitkän välin tautta,
välttämättömästi täytyi tapahtua kovalla äänellä, kuului joka sana sekä
varustukseen että alukseen.
"Mitä te Jasper, sanotte tästä?" huusi Opas. "Te kuulette ehdot --
annammeko noiden maankulkiain mennä vai panemmeko heihin merkit, kuten
uudistalolaiset lampaisiinsa, vast'edes tunteaksemme heidät helpommin?"
"Miten on Mabel Dunhamille käynyt?" kysyi nuorukainen niin uhkaavalla
katseella, että varustuksessa olevatkin sen huomasivat. "Jos
hiuskarvaakaan hänen päässänsä on liikutettu, niin tulee koko
Irokesi-heimo sen kalliisti maksamaan."
"Hän on terveenä tuolla alhaalla, ja hoitaa kuolevata isäänsä, niinkuin
hänen suvullensa sopii. Meidän ei ole kantaminen mitään vihaa kersantin
onnettomuuden tähden, sillä hän haavoitettiin rehellisessä taistelussa,
ja mitä Mabeliin tulee..."
"Niin on hän tässä," keskeytti tyttö, joka oli noussut katolle, kun
näki mihinpäin asiat kallistuivat. "Niin, hän on tässä ja anoo, pyhän
uskomme ja sen Jumalan nimessä, jota kaikki tunnustamme ja palvelemme,
ett'ei mitään verenvuodatusta enää tapahtuisi. Verta on jo kyllin
vuotanut, ja jos nuo miehet tahtovat mennä tiehensä rauhassa, niin
älkää heitä pidättäkö. Onneton isäni lähenee loppuansa, ja parasta
olisi, jos hän saisi vetää viimeisen hengenvetonsa rauhassa maailman
kanssa. Ranskalaiset ja indianit, menkää, menkää; me emme enään ole
teidän vihollisianne emmekä tahdo tehdä kellekään teistä mitään pahaa."
"Lorua, Magnet," lisäsi Cap, "tuo kuuluu ehkä hurskaalta tai
runolliselta, mutta järjelliseltä se ei kuulu. Vihollinen on tuossa
paikassa valmis antautumaan. Jasper on laskenut ankkuriin kylki
tännepäin ja on epäilemättä valmis astumaan maalle milloin hyvänsä;
Oppaan silmä ja käsi ovat tarkat kuin kompassin-neula, ja me tulemme
saamaan palkintorahoja ja lunnaita vangeistamme ja kunniaa
kaupantekiäisiksi, jos te ette puoleen tuntiin tähän sekaannu."
"Hyvä," sanoi Opas, "minä kallistun Mabelin mielipiteesen. Verta on
kyllin vuodatettu tarkoituksemme saavuttamiseksi ja kuninkaan
palvelemiseksi, ja mitä tuollaiseen kunniaan tulee, niin sopii se
paremmin nuorille vänrikeille ja nahkapojille, kuin vanhoille,
ymmärtäville, kristityille miehille. Oikeutta harjoittamalla me
saavutamme kunniaa, mutta vääryys on häpeäksi, ja minun mielestäni on
väärin surmata Mingoakaan voittamatta siitä mitään etua, mutta
päinvastoin on oikein aina totella järjen ääntä. Siis, luutnantti Muir,
antakaa meidän tietää, mitä Ranskalaisilla ja indianeilla on
sanomista."
Lyhyen keskustelun perästä kokoontuivat kaikki indianit aseettomina
sadan viidenkymmenen kyynärän päähän varustuksesta sekä ampumamatkan
päähän Myrskypilvestä. Opas meni tämän perästä alas ja ilmoitti millä
ehdoilla vihollisen oli luopuminen saaresta. Kaikkiin seikkoihin
katsoen olivat nämä ehdot jotenkin edulliset kummallekin puolueelle.
Indianien täytyi luopua aseistaan, jopa puukoistaan ja
tomahavkeistaankin; sillä varovaisuutta täytyi noudattaa, koska heidän
lukumääränsä vielä oli neljää vertaa suurempi kuin toisten.
Ranskalainen upseeri, h:ra Sanglier, joksi häntä tavallisesti
kutsuttiin ja itsekin tahtoi kutsuttavan, pani tätä vastaan, koska se
tulisi mustentamaan hänen päällikkyyttänsä enemmän kuin mikään muu
kohta tässä hänen yrityksessään; mutta Opas, joka oli nähnyt pari
indianein matkaan-saattamaa verenvuodatusta ja tiesi kuinka vähän voipi
luottaa metsäläisen lupauksiin, kun ne sotivat hänen etujansa vastaan,
oli jäykkä tässä kohden. Toinen ehto oli melkein yhtä tärkeä. Kapteeni
Sanglier velvoitettiin luopumaan kaikista vangeista, joita oli pidetty
tarkalla silmällä samassa luolassa, mihin Cap ja Muir olivat paenneet.
Kun nämä miehet tuotiin esiin, huomattiin että neljä oli ihan terveinä
-- he olivat heittäytyneet maahan pelastaakseen henkensä, joka oli
tavallinen kepponen tänkaltaisessa sodassa, -- ja muista oli kaksi niin
vähän haavoittunut, että olivat kelvolliset sotapalvelukseen. Kun
näillä oli kiväärit mukana, tunsi Opas itsensä paljon rauhoittuvan,
koska puolustusvoimat täten olivat lisääntyneet, ja koottuansa kaikki
metsäläisten aseet yhteen kokoon puuvarustukseen, käski hän sotamiesten
mennä sisään ja asetti säännöllisen vahdin oven eteen. Muita sotamiehiä
ei ollut elossa, sillä ne, jotka olivat pahasti haavoittuneet, oli
metsäläiset paikalla surmanneet saadakseen haltuunsa nuot ikävöidyt
päänahat.
Heti kuin Jasper oli saanut tiedon rauhan ehtoin vahvistamisesta eikä
hänen läsnäoloansa enää välttämättömästi tarvittu, nosti hän ankkurin,
ja ohjaten kulkunsa sitä nientä kohti, johon veneet olivat tarttuneet,
otti hän ne jälleen peräänsä ja palasi saareen. Kaikkien metsäläisten
käskettiin nyt astua ruuhiinsa, ja toisen kerran vei Jasper ne mukanaan
järvelle ja päästi ne irti noin puolen peninkulman päässä saaresta.
Tähän päättyy kertomus puulinnan piirityksestä. Kersantti Dunham, joka
seuraavana päivänä kuoli haavoihinsa, haudattiin saarelle, ja kaikki
muut vei Jasper heti senjälkeen Oswego-joen varrella olevaan linnaan,
jossa Mabel puolen vuoden kuluttua vietti häänsä tämän ravakkaan
merimiehen kanssa.