Oppaan tulo. -- Hyökkäys puuvarustusta vastaan. -- Vihollisten
torjuminen.
Vaivaloisesti ja vitkaan kuluivat päivän hetket, tuottamatta mitään
muutosta, ja Mabelin saamatta mitään päätöstä toimeen. Päivä oli jo
ehtoopuolella. Kesäkuu oli alakerroksessa heidän kohtalaisen ateriansa
valmistamisen puuhassa, Mabel taas oli noussut katolle joka oli
varustettu luukulla, jonka kautta pääsi vapaasti kulkemaan. Vaan ei hän
tästäkään korkeasta paikasta voinut keksiä mitään mainittavaa, eikä hän
uskaltanut kovin kauan olla näkyvissä koska hän hyvin tiesi, että
jonkun metsäläisen hillitsemättömät himot helposti voisivat saattaa
hänet lähettämään luodin hänen päänsä läpi.
Aurinko oli laskenut eikä odotetuista veneistä vielä oltu mitään vihiä
saatu. Mabel oli uudelleen noussut katolle silmäilläkseen saarta vielä
kerran, sillä hän toivoi retkikunnan vihdoinkin hämärässä palaavan. Jos
tämä tapahtui, niin ei ainakaan Indianien paulat tulisi niin turmiota
tuottaviksi kuin muutoin, ja hän saisi ehkä tilaisuutta tulen avulla
antaa selvemmän merkin, kuin mitä muuten olisi voinut. Tarkoin
tutkittuaan taivaanrannetta, oli hän jo poislähtemässä, kuin hänen
huomionsa kiintyi johonkin, josta hän aluksi ei ollut niin tarkkaa
lukua pitänyt. Saaret olivat niin likekkäin, jotta kuusi tai kahdeksan
eri kanavaa eli niiden välistä salmea näkyi yhtähaavaa, ja eräässä
enimmän piilossa olevassa oli ruuhi, joka melkeen kokonaan oli rannan
pensasten suojassa. Epäilemättä oli siinä joku ihmis olento. Käsittäen
ett'ei hänen ilmoitusmerkkinsä voinut vahingoittaa, jos tämä oli
vihollinen, mutta päinvastoin voisi olla hyödyksi, jos siellä oli
ystävä, heilutti hän hartaasti pientä lippua, varoen kumminkin samalla
ett'ei saaressa olijat sitä huomaisi.
Kahdeksaan jopa kymmeneenkin eri toviin oli Mabel turhaan heiluttanut
lippua ja alkoi jo epäillä, huomattiinko sitä, kun merkkiin vastattiin
airoa heiluttamalla, ja mies näytti itseään sen verran, että hän tunsi
Chingacbgookin. Siellä oli siis ainakin yksi ystävä ja päälle
päätteeksi semmoinen, joka hänen vakuutuksensa mukaan sekä tahtoi että
voi auttaa.
Tästä hetkestä elpyi hänen uskalluksensa ja luottamuksensa.
Mohikani oli nähnyt hänet, hän tiesi siis hänen olevan saarella; heti
kylliksi pimeän tultua ryhtyisi hän epäilemättä tarpeellisiin toimiin
hänen pelastamistaan varten. Hänen noudattamansa suuri varovaisuus
osoitti että hän tiesi vihollisen olevan mailla, ja Mabel luotti
täydellisesti hänen sukkeluuteensa ja taitoonsa. Pahinna esteenä oli
nyt Kesäkuu, sillä Mabel oli nähnyt niin selviä todistuksia hänen
uskollisuudestaan kansalaisiansa kohtaan, vaikka hän tosin oli
osoittanut hyväntahtoisuutta Mabelille, että hän ei voinut uskoa hänen
taipuvan laskemaan vihollista Indiania varustukseen. Mabel teki ja
hylkäsi mielessään tunnin kuluessa ainakin tusinan ehdoitusta tämän
asian suhteen.
Ensiksikin ei hän oikein käsittänyt, kuinka saisi tietää, milloin
Chingachgook oli oven takana, johon hän luuli hänen piakkoin saapuvan,
ja toiseksi ei hän myöskään tiennyt, miten päästäisi hänet sisään
herättämättä valppaan Kesäkuun epäluuloa. Mutta aika kiirehti, sillä
Mohikani voi tulla ja mennä matkoihinsa, jos hän ei ollut valmis
ottamaan häntä vastaan. Aivan välttämätöntä oli ryhtyä johonkin,
vaikkapa vähemmänkin viisaasen toimeen sillä Delavari uskaltaisi liian
paljon, jos viipyisi pitemmän aikaa saaressa. Uudestaan tutkittuansa
useita tuumia, joita oli ajatellut, meni Mabel seurakumppalinsa luokse
ja sanoi niin tyynesti kuin voi:
"Minä olen levoton Kesäkuu; olisi hyvä, jos menisitte katolle taaskin
tarkastamaan saarta, jotta olisimme varmat, ettei meitä vastaan ole
mitään tekeillä. Te käsitätte kansalaistenne tarkoitukset paljoa
paremmin kuin minä."
"Kesäkuu menemäs, Lemmenkukka toivomas, mutta tietämäs aivan hyvin että
Indianit nukkumas; odottamas isää. Sotilaat syömäs, juomas, nukkumas
aina kun ei taistele tai ole sotajälellä; silloin eipäs milloinkaan
nukku, syö, juo -- ei koskaan olemas väsyksissä. Sotilaat nukkumas
nyt."
"Suokoon Jumala että niin olisi, mutta menkää, Kesäkuu kulta, ylös ja
katsokaa tarkkaan ympärillenne. Vaara voi olla tarjona silloin kuin
vähimmin sitä odotamme. Sill'aikaa kuin te olette katolla, tahdon minä
kuunnella ovella, ja täten voimme yht'aikaa vartioida ylhäällä ja
alhaalla."
Vaikka Kesäkuu katsoi tätä joutavaksi varovaisuudeksi, koska hän oli
varma siitä, ett'ei kukaan voinut päästä varustukseen, jos ei saanut
sisäpuolelta apua, eikä todellinen vaara voinut ulkoa uhata heidän
sitä jo ennen huomaamatta, luki hän tämän ehdoituksen Mabelin
tietämättömyyden ja levottomuuden syyksi, ja koska se oli tuotu esiin
niin suoraan, hyväksyi hän sen mitään luulematta. Sankarittaremme voi
siis, Kesäkuun noustessa katolle, esteettä mennä ulko-oven luokse.
Kesäkuu ei voinut huomata mitään katolta, mutta mahdoton on kertoa
Mabelin mielenliikutusta, kun hän luuli kuulevansa ovea hiljaa ja
varovasti sysäistävän. Peläten ett'ei kaikki ollut niinkuin hän toivoi
ja innoissaan antamaan Chingachgookille tietoa lähellä olostansa, alkoi
hän laulaa hiljaiselle ja vapisevalla äänellä. Niin syvä oli
äänettömyys tällä hetkellä, että hänen äänensä vapisevat sävelet
kuuluivat aina katolle saakka, ja paikalla alkoi Kesäkuu astua alas.
Heti sen perästä kuului hiljainen kolkutus ovelle. Mabelilla oli kova
hätä; ei tuokiotakaan saanut mennä hukkaan. Toivo näytti olevan pelkoa
vahvempi, sillä vapisevin käsin alkoi hän nostaa salpoja pois. Kesäkuun
mokkasinien hipsutus kuului yläkerrasta, kun ensimmäinen pönkä oli
poisotettu; toinen kirposi juuri kun Indianitar oli alimmaisten
tikapuiden keskipaikoilla.
"Mitä te tekemäs," huudahti Kesäkuu kiivaasti. "Juoksemas pois --
mieletön -- jättämäs varustuksen? Varustus hyvä."
Molemmat tarttuivat viimeiseen pönkään, ja se olisi noussut
koukuiltaan, ell'ei kiivas sysäys ulkoa olisi painanut sitä kiinni.
Lyhyt taistelu seurasi nyt molempien nuorten naisten välillä, joista ei
kumpikaan halunnut ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Kesäkuu olisi luultavasti
voittanut, ell'ei toinen voimallisempi ryntäys olisi viskannut salpaa
irti, jolloin ovi aukesi. Miehen haamu näkyi tulevan sisään ja molemmat
naiset syöksivät pelästyneinä tikapuita ylös.
Muukalainen salpasi oven ja tyystin tutkittuaan alaalla olevan huoneen
nousi hän varovasti ylöspäin tikapuita myöten. Pimeän tullen oli
Kesäkuu sulkenut ampumareijät yläkerrassa ja virittänyt tulen
kyntteliin. Sen tumman valon valaisemina seisoivat molemmat naiset,
odottaen saadakseen nähdä muukalaisen, joka, kuten kuului, varovasti
kapusi tikapuita ylös. Vaikea olisi sanoa kumpiko heistä enemmän
hämmästyi, kun tunsivat sen, joka nyt nousi luukusta sisään, Oppaaksi.
"Jumalalle olkoon kiitos," huudahti Mabel, joka paikalla huomasi että
varustusta tämän miehen puolustamana olisi mahdoton valloittaa. "Oi,
Opas kuinka on isäni laita?"
"Kersantti voi hyvin, ainakin vielä, ja on ollut voittoisa, vaikk'ei
kukaan voi sanoa mitenkä tämä päättyy. Eikö tuo ole Nuolenkärjen vaimo,
joka piileilee tuolla nurkassa?"
"Älkää puhutelko häntä pahasti, Opas; minun on häntä kiittäminen
hengestäni, nykysestä turvastani. Kertokaa minulle mitenkä on käynyt
isäni johtamalle retkikunnalle, miksi te olette täällä, niin minä
sitten kerron kaikki ne kauhistavat seikat, jotka ovat täällä saaressa
tapahtuneet."
"Siihen ei tarvita monta sanaa, Mabel, sillä se, joka on tottunut
Indianien pirullisiin koukkuihin, ei tarvitse pitkiä selityksiä.
Retkikunnalle onnistui kaikki mitä olimme toivoneet, sillä Käärme oli
väijymässä ja toi meille kaikki tiedot, joita vaan voimme toivoa. Me
hyökkäsimme äkkiarvaamatta kolmen veneen kimppuun, ajoimme ranskalaiset
pakoon, otimme veneet haltuumme ja upotimme ne käskyn mukaan erään
salmen syvimpään paikkaan; Ylä-Kanadan metsäläiset taitavat tänä
talvena tehdä huonot kaupat tavaroillansa. Heti kuin kersantti huomasi
retkensä onnistuneen, laittoi hän minut ja Käärmeen edeltäpäin
ilmoittamaan teille kuinka kaikki oli käynyt, ja seurasi itse perästä
molempien hitaammin kulkevien venetten kanssa, jotka eivät voi ehtiä
tänne ennen kuin varhain huomisaamuna. Minä erosin Chingachgookista
edellä puolenpäivän, sovittuamme että hän kulkisi toista ja minä toista
salmea myöten tarkastaaksemme oliko tie vapaa. Sen perästä en ole häntä
nähnyt."
Mabel kertoi nyt, kuinka hän oli havainnut Mohikanin ja kuinka oli
luullut hänen tulevan varustukseen.
"Ei, ei hän tule. Oikea vakooja ei koskaan mene muurien tai
hirsiseinien taakse, jos vaan mahdollisesti voipi olla ulkoilmassa
ja löytää hyödyllistä tointa. En minäkään olisi tullut, jos en
olisi kersantille luvannut lohduttaa teitä ja pitää huolta
turvallisuudestanne. Oi, raskaalla mielellä tutkin edellä puoltapäivää
saarta, ja katkera oli se hetki, jolloin luulin teidän olevan
kuolletten joukossa."
"Mikä onnellinen sattumus varoitti teitä eteenne katsomatta soutamasta
saareen ja joutumasta vihollisten käsiin?"
"Semmoinen sattumus, jota luoja käyttää kun opettaa koiran löytämään
metsävuohen jälet ja vuohen pakenemaan koiraa. Ei, ei, nuo metkut ja
pirulliset juonet kuolleilla ruumiilla voivat pettää sotamiehiä ja
kuninkaan upseeria vaan niitä viritetään turhaan semmoisia miehiä
vasten, jotka ovat viettäneet elämänsä metsissä. Minä tulin salmea
myöten ihan tuon teeskennellyn kalastajan eteen, ja vaikka nuo
matelevat koirat ovat asettaneet tuon miesraukan jotenkin taitavasti,
ei hänen asemansa kumminkaan ole niin luonnollinen että voisi pettää
harjaantuneen silmän. Emme koskaan sokeasti lähesty vahtipaikkaa, ja
minä olen väijynyt erään linnoituksen ulkopuolella kokonaisen yön,
sentähden että vahtimiehiä ja niiden kävelytapaa oli muutettu. Ei
Käärmettä eikä minua voida pettää näillä törkeillä laitoksilla, jotka
luultavasti olivatkin laitetut Skotilaisia varten, jotka kyllä voivat
olla viekkaita muutamissa kohden, vaan eivät suinkaan ole noitia, kun
indianilainen petos on kysymyksessä."
"Luuletteko isäni ja hänen miestensä tarttuvan tähän paulaan?" kysyi
Mabel äkisti.
"Enpä luule jos vaan voin sitä estää, Mabel. Te tiedätte että Käärmekin
on väijymässä, joten siis on kahdenkertainen syy toivoa että meidän
onnistuu varoittaa häntä vaaralta, vaikka ei suinkaan ole varma, mitä
salmea myöten hän tulee."
"Emmekö voi ottaa teidän ruuhtanne ja mennä häntä vastaan?"
"Siihen en tahdo kehoittaa. Minä en tiedä minkä salmen kautta kersantti
tulee ja niitä on ainakin kaksikymmentä. Voitte olla vakuutettu siitä
että Käärme luikertelee kaikkein niiden läpi. Ei, ei, minun neuvoni on
että pysymme täällä. Varustuksen hirret ovat vielä tuoreet; Indianit
eivät voi helposti sytyttää niitä tuleen, ja jos se ei onnistu, niin
voin aivan hyvin puolustaa rakennusta vaikka kokonaista heimokuntaa
vastaan. Koko heidän kansakuntansa ei voi ajaa minua pois tästä
varustuksesta, niin kauvan kuin ei tarvitse tulta peljätä. Kersantti on
asettunut johonkuhun saareen eikä tule ennenkuin huomisaamuna. Jos
jäämme tänne, niin voimme ajoissa varoittaa heitä esim. ampumalla
muutamia laukauksia, ja jos hän päättää hyökätä metsäläisten kimppuun,
jonka hänen kaltaisensa mies luultavasti tekeekin, niin on varustuksen
meidän hallussa oleminen suuresta arvosta. Ei, ei, neuvoni on että
jäämme tänne, jos tahdomme auttaa kersanttia, vaikka meidän kyllä olisi
helppo paeta."
"Jääkäämme siis tänne, Opas. Minä olen valmis tekemään mitä hyvänsä
isäni pelastamiseksi."
"Niin, tämä on luonnon ääni. Minä olen iloinen, kun kuulen teidän niin
lausuvan, Mabel, sillä minä tahdon mielelläni antaa kersantille hyvää
tukea. Niinkuin asiat nyt ovat, on hän itse saavuttanut mainetta, ja
jos hänelle onnistuisi ajaa pois nuo heittiöt ja, poltettuaan majat ja
puuvarustuksen, tehdä kunniallinen paluumatka, niin muistaisi eversti
epäilemättä palkita häntä ansion mukaan".
"Mutta miten aiotte menetellä Kesäkuun suhteen?"
"Sitä asiaa olen vähän ajatellut. Meidän ei ole hyvä ummistaa silmiämme
ja antaa hänen pitää silmänsä auki tällä puolen varustuksen ovea. Jos
salpaamme hänet yläkerrokseen ja otamme tikapuut pois, niin on hän
ainakin vankimme."
"Minä en voi sillä tavalla kohdella ihmistä, joka on pelastanut
henkeni. Parempi olisi antaa hänen mennä, sillä minä luulen hänen liian
paljon pitävän minusta tahtoakseen minua vahingoittaa."
"Ette tunne tätä sukukuntaa, Mabel; te ette tunne sitä. Tosi on, ett'ei
hän ole täysiverinen Mingo, mutta hän oleksii niiden konnien parissa ja
on tietysti tottunut heidän petoksiinsa. Mitä se on?"
"On ikäänkuin kuuluisi aironloisketta, joku vene kulkee salmessa."
Opas sulki alakertaan vievän luukun estääkseen Kesäkuuta pakenemasta,
sammutti kynttelin ja riensi erään ampumareijän ääreen. Mabel, joka
seurasi perästä, katseli tuskallisella uteliaisuudella hänen olkapäänsä
yli. Tämä kaikki tapahtui minuutin tai parin kuluessa, ja ennenkuin
tarkastajan silmä oli saanut esineet epävarmasti huomatuksi, oli kaksi
venettä laskenut maalle tavalliseen valkamaan noin viidenkahdeksatta
kyynärän päässä varustuksesta. Pimeys esti enempää näkemästä, ja Opas
kuiskasi Mabelille, että vastatulleet voivat yhtähyvin olla vihollisia
kuin ystäviä; sillä hän ei luullut kersantin niin pian tulevan. Useita
miehiä näkyi astuvan veneistä, ja sitten seurasi kolme reipasta
englantilaista eläköön huutoa, jonkatähden ei enään ollut epäilemistä
mitä miehiä ne olivat. Opas juoksi luukun viereen, nosti sen pois
aukosta; riensi tikapuita alas ja alkoi nostaa pönkiä ovelta
semmoisella kiireellä, joka todisti että hän piti tätä hetkeä erittäin
tärkeänä. Mabel oli seurannut perästä, ja oli hänelle pikemmin esteenä
kuin apuna. Ainoastaan yksi pönkä oli nostettu pois, kun kova
kiväärin-laukaisu kuului. Molemmat seisoivat äänettöminä ja odottavina,
kun Indianien sotahuuto yht'äkkiä kajahti ylt'ympäri pensaikosta. Ovi
oli nyt auki, ja Opas sekä Mabel syöksivät ulos. Kaikki ihmis-äänet
olivat vaienneet. Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin
kuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta
tuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan,
ett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet
viehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse. "Se ei käy
laatuun, Mabel", sanoi Opas hiljaisella mutta totisella äänellä ja
tarttui hänen käsivarteensa "se ei millään mokomin käy päinsä. Varma
kuolema olisi siitä seurauksena eikä kukaan sentään tulisi autetuksi.
Meidän täytyy palata takaisin varustukseen."
"Isäni, minun armas, murhattu isä parkani," huudahti Mabel kiivaasti,
vaikka hän tälläkin vaikealla hetkellä totutun tavan mukaan puhui hyvin
hiljaa. Antakaa minun mennä isäni luo Opas.
"Ei, sitä ette saa tehdä, Mabel. Mutta kummallista on, kun ei kukaan
virka mitään -- ei kukaan vastaa ammuntaan veneistä. Entäs minä, joka
olen jättänyt Hirvensurman varustukseen! Mutta mitäpä pyssyllä
tekisikään, kun ei yhtään ihmistä ole näkyvissä?"
Samassa keksi Oppaan terävä silmä, joka kaiken aikaa oli tutkien
katsellut ympärilleen, viiden tai kuuden mustan, ryömivän olennon
haamut, jotka koettivat varkain hiipiä hänen ohitsensa, epäilemättä
katkaistakseen paluumatkan varustukseen. Temmaten Mabelin kiinni ja
ottaen hänet kainaloonsa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, pani
jäntevä metsämies kaikki voimansa liikkeelle ja pääsi onneksi
varustukseen, vaikka takaa-ajajain astunta kuului ihan hänen takaansa.
Laskettuansa taakkansa maahan, sulki hän oven ja oli jo pannut yhden
pönkän sijoilleen, kun ryntäys puisevaa sulkua vastaan oli nostaa sen
saranoiltaan. Toisten pönkäin paneminen paikoilleen oli vaan
silmänräpäyksen työ.
Mabel meni nyt yläkertaan, mutta Opas jäi alas vahtimaan.
Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis nähtävästi
liikkuu sielun siitä tietämättä. Koneellisesti sytytti hän kyntteliä,
kuten Opas oli käskenyt, ja palasi sen kanssa alas, missä tämä odotti
häntä. Opas rupesi nyt tarkasti tutkimaan varustusta, saadakseen
varmaan nähdä oliko kukaan vihollinen siihen piiloutunut, kulki
peräkkäin kaikkien huonekerrosten läpi ja tuli nyt varmaan
vakuutetuksi, ett'ei koko rakennuksessa ollut muita eläviä olennoita
kuin Mabel ja hän itse; sillä Kesäkuu oli paennut. Hän palasi sen
jälkeen Mabelin luo, joka oli jäänyt paraimpaan huoneesen, pani
kynttelin pois kädestään ja tarkasteli Hirvensurman sankkia, ennenkuin
rupesi istumaan.
"Pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen," sanoi Mabel, josta nuo niin
tiheästi perätysten seuranneet, mieltä liikuttavat tapaukset viimeisinä
kymmenenä minuutina tuntuivat kokonaisen ihmiselämän pituisilta sielun
tuskilta. "Isäni ja koko hänen joukkokuntansa ovat surmatut tai
vankina."
"Sitä emme tiedä -- huomispäivä on antava meille tiedon kaikesta. Minä
en usko asiain niin päättyneen; siinä tapauksessa olisimme kuulleet
noiden kuljeskelevain Mingoin voitostansa ulvovan varustuksen
ympärillä."
"Ääneti! Ihan varmaan kuulin huokauksen."
"Turhaa luuloa, Mabel; kun mieli on säikäyksissä, erittäinkin naisten
mieli, niin kuvittelee ihminen useinkin paljon, jossa ei ole pontta
eikä perää. Olen tuntenut niitäkin, jotka uskovat unia ja..."
"Ei, en ole erehtynyt -- tuolla alhaalla on varmaankin joku, joka
kärsii."
Oppaan täytyi myöntää, että Mabelin herkät aistimet eivät olleetkaan
häntä pettäneet. Hän neuvoi häntä kuitenkin hillitsemään tunteitansa ja
huomautti, että metsäläiset totutun tapansa mukaan turvaantuivat
kaikenlaisiin keinotemppuihin päästäkseen tarkoitustensa perille, ja
ettei mikään ollut todenmukaisempaa, kuin että huokaukset olivat
teeskenneltyjä, ja tarkoittivat varustuksessa olijain viekottelemista
ulos tulemaan tai ainakin ovea aukaisemaan.
"Ei, ei, sanoi Mabel kiiresti; "näissä äänissä ei ole mitään
teeskenneltyä, ja ne ovat ruumiin- ell'ei sieluntuskain vaikuttamia. Ne
ovat kauhistavan luonnollisia."
"Olkoon niin, pian saamme tietää onko se ystävä vaiko ei. Asettakaa
kyntteli syrjään, Mabel; minä puhuttelen häntä ampumareijästä. Kuka on
siellä alhaalla? Onko siellä ketään, joka kärsii? Jos se on ystävä,
niin puhukoon rohkeasti ja olkoon varma että autamme häntä."
"Opas," vastasi ääni, jonka sekä Mabel että se, jota se puhutteli tunsi
kersantin ääneksi; "sanokaa minulle kaikella muotoa, mihinkä tyttäreni
on joutunut."
"Isäni, täällä olen -- terveenä, turvassa. Oi jos voisin sanoa teistä
samaa!"
Kiitollisuuden huudahduksen, joka seurasi näitä sanoja, kuulivat
kumpikin selvästi, mutta siihen sekaantui tuskan huokaus. "Pahimmat
aavistukseni ovat toteutuneet," sanoi Mabel jonkunlaisella
tuskallisella tyyneydellä. "Opas, isäni on saatava varustukseen, vaikka
antautuisimme mihin vaaraan hyvänsä."
"Se on luonnon ääni ja Jumalan laki, mutta olkaa huoleti Mabel --
koettakaa olla tyynenä."
"Olen kyllä, Opas, olen kyllä; en koskaan elämässäni ole ollut
tyynempänä, maltillisempana kuin nyt. Mutta muistakaa, kuinka tärkeä
jokainen silmänräpäys on; tehkäämme kaikin mokomin viipymättä
tehtävämme."
Opas meni heti alas ja rupesi nostamaan pois pönkiä tavallisella
varovaisuudellaan; mutta kun hän antoi oven hitaasti kääntyä
saranoillaan, tunsi hän sitä vasten painettavan, jonkatähden hän oli
vähällä sulkea sen jälleen. Silmäiltyään vähäpätöisestä raosta, aukasi
hän sen kuitenkin kokonaan, jolloin osa kersantti Dunhamin ruumista,
joka nojasi sitä vasten, kaatui huoneesen. Silmänräpäyksessä veti Opas
sen kokonaan sisään ja sulki oven jälleen. Tämän tehtyä ei häntä mikään
estänyt kääntämästä kaikkea huomiotansa sairaan puoleen.
Tämän tuskallisen kohtauksen aikana osoitti Mabel tuota yliluonnollista
voimaa, jota nainen kovissa oloissa joskus voipi osoittaa. Hän otti
kynttelin, kostutti isänsä huulia vedellä ja auttoi Opasta tämän
laatiessa olkialustaa sairaan ruumista ja patjaa hänen päätänsä varten.
Kaikki tämä toimitettiin mitään hiiskumatta, eikä Mabel vuodattanut
kyyneltäkään, ennekuin kuuli isänsä mutisevan siunauksen hänen hellästä
huolenpidostaan. Koko aikana oli hän vaan arvaamalla laskenut
minkälainen hänen isänsä tila oli. Opas oli pitänyt enemmän lukua
kersantin haavasta ja hankkinut varman selon siitä, että luoti oli
mennyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tunsi hyvin tällaisten haavain laadun
ja huomasi että parantumisen toiveita oli vähän, tuskin ollenkaan.
Kersantin silmät eivät olleet herenneet seuraamasta hänen tyttärensä
liikkeitä aina siitä asti kuin kyntteli oli sytytetty palamaan. Hän
katseli myöskin tarkasti ovea ollakseen varma sen lujuudesta, hän
makasi näet alikerrassa olevassa huoneessa, koska olisi ollut
mahdotonta muuttaa häntä ylikertaan. Tämän perästä silmäili hän taas
Mabelin kasvoja, sillä kun elonkipinä sammuu, saa hellyys vallan, ja me
rupeamme pitämään suurimmassa arvossa sitä, jonka tunnemme piakkoin
ainiaksi menettävämme.
"Jumalalle kiitos, lapseni! Sinuun ei ainakaan heidän kuolettavat
luotinsa ole sattuneet", sanoi hän ilman nähtävää tuskaa. "Opas,
kertokaa minulle nyt koko tämän surullisen tapauksen juoksu".
"Tiedätte Kersantti, missä Käärme ja minä erkanimme teistä, enkä
tarvinne mainita mitä sitä ennen tapahtui", lausui Opas. "Nyt on
myöhäistä katua sitä mikä on tapahtunut, mutta minä luulen että tätä ei
koskaan olisi tapahtunut jos olisin jäänyt luoksenne. Olkaat muut yhtä
hyviä oppaita, sitä en epäilekään; mutta luonto jakaa yhtähyvin
erilailla lahjojansa ja toisten täytyy olla toisia paremmat. Minä
arvaan, että Gilbert parka joka jäi minun sijaani, on saanut kärsiä
erehdyksestään".
"Hän kaatui minun viereeni", vastasi kersantti hiljaisella,
surullisella äänellä. "Me olemme todella kaikki saaneet kärsiä
erehdyksemme tähden".
"No niin, Käärme ja minä erosimme toisistamme noin puolentoista
peninkulman päässä alempana joella, sillä me katsoimme viisaimmaksi,
ettemme ilman tavallista varovaisuutta lähestyisi ystäviemmekään
leiriä. Kuinka Chingachgookin on käynyt, sitä en voi sanoa; Mabel
kertoo minulle kuitenkin, ett'ei hän ole kaukana, ja epäilemätöntä on,
että rehellinen Delavari toimittaa tehtävänsä, vaikk'ei nyt olekaan
meidän näkyvissä. Huomatkaa mitä sanon, Kersantti; ennenkuin kaikki on
päättynyt ilmestyy hän lähistöömme jonakin tärkeänä hetkenä ja tavalla
semmoisella, joka tulee olemaan hänelle kunniaksi. No niin, tultuani
saaren lähistöön, en nähnyt mitään savua, ja siitä syystä päätin olla
varoillani; sillä minä tiesin että teidän sotamiehillänne ei ole kyllin
älyä salaamaan tätä merkkiä, vaikka heitä on varoitettu sen
vaarallisuudesta. Tämä teki minut varovaisemmaksi, kunnes silmäni
tapasivat valepuvussa olevan kalastajan, niinkuin vasta kerroin
Mabelille, ja silloin olivat kaikki heidän pirulliset juonensa yhtä
selvinä mielessäni, kuin jos olisin lukenut ne kartasta. Minun ei
tarvinne sanoa teille, Kersantti, että ensin kaikesta ajattelin Mabelia
ja että minä, kun huomasin hänen olevan varustuksessa, ohjasin matkani
tänne elämään tai kuolemaan hänen seurassansa."
Isä katsoi lempeästi tyttärensä puoleen ja ojensi kätensä. Mabel
tarttui siihen, suuteli sitä suutelemistaan, laskihe polvilleen hänen
viereensä ja itki niinkuin sydän olisi tahtonut pakahtua.
"Mabel", sanoi hän vakavalla äänellä, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua.
Turhaa olisi meidän koettaa pettää toisiamme; minun aikani on tullut,
ja minua lohduttaa se, että kuolen sotamiehenä. Eversti on arvosteleva
minua oikein, sillä hyvä ystävämme Opas on sanova hänelle mitä on
tapahtunut ja millä tavalla kaikki on käynyt".
Tuokion äänettömyyden perästä kertoi kersantti katkonaisin lausein mitä
oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli eronnut Oppaasta ja
Delavarista. Tuuli oli käynyt myötäisemmäksi, ja hän oli, päinvastoin
ensimmäistä tuumaa, päättänyt lähteä saarelta ja jatkaa matkaa
ennättääkseen jo samana yönä vahtipaikalle. Heidän lähestymistään ei
olisi huomattu ja onnettomuus olisi osaksi voitu välttää, ell'eivät
olisi tarttuneet luotoon lähellä olevan saaren kärjessä, jolloin
epäilemättä se kolina, joka syntyi kun miehistö astui veneistä, veti
vihollisten huomion sinnepäin, ja he voivat siis ajoissa valmistautua
heitä vastaanottamaan. Vähintäkään vaaraa aavistamatta olivat he
nousseet maalle ja jättäneet aseensa veneisiin, koska ensiksi tahtoivat
saada reppunsa ja muut tarvekapineensa korjuusen. Heitä oli ammuttu
niin likeltä, että laukausten vaikutus, vaikka oli pimeä, oli ollut
kauhea. Kaikki olivat kaatuneet, vaikka kaksi tai kolme heti oli
noussut ylös ja paennut. Kersantti oli kaatunut muiden joukkoon; vaikka
pahoin haavoitettuna, oli hän kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksi
varustuksesta, ja isänrakkaus oli pakoittanut hänen panemaan kaikki
voimansa liikkeelle kontatakseen varustuksen ovelle, jonka nojaan hän
oli noussut seisomaan, niinkuin olemme maininnut.
Tämän mutkattoman selityksen perästä oli kersantti niin uuvuksissa,
jotta tarvitsi lepoa, ja hänen seurueensa oli ääneti, ettei häiritsisi
häntä. Opas käytti tätä tilaisuutta tarkastaakseen ympäristöä
ampumareijistä ja katolta sekä tutkiakseen kiväärien laatua, joita
varustuksessa oli noin tusinan paikoille. Mabel sitä vastoin ei
hetkeksikään poistunut isänsä vierestä, ja kun hän hänen
hengityksestään luuli että hän nukkui, laski hän polvillensa ja rukoili
hartaasti ja sydämellisesti.
Juhlallinen ja äänetön oli se puoli tuntia, joka täten kului.
Ainoastaan Oppaan liikkuminen kuului ylhäältä sekä silloin tällöin
pyssyn ponnen kolaus, kun hän laski sen laattiaan; sillä hän tarkasti
kiväärejä, saadaksensa varmaan tietää oliko ne pantu kunnollisesti
latinkiin ja oliko sankissa ruutia. Sairaan henkäykset olivat muuten
ainoat äänet, joita kuului. Mabel halusi saada puhutella isäänsä, jonka
hän niin pian oli kadottava, vaan ei hän kuitenkaan tahtonut häiritä
hänen lepoansa. Ottaessaan huomioonsa vähimmänkin muutoksen sairaan
hengityksessä, kuuli hän varovasti kolkutettavan ovea. Luullen sen
olevan Chingachgookin, nousi hän ylös, nosti pois kaksi pönkää ja
tarttuen kolmanteen, kysyi hän kuka se oli. Vastaus lausuttiin enon
äänellä, joka pyysi heti paikalla päästä sisään. Silmänräpäystäkään
epäilemättä aukaisi hän oven ja päästi Capin sisään. Tuskin oli hän
astunut kynnyksen yli, ennenkuin Mabel taas kiiruhti sulkemaan ovea,
joka häneltä tottumuksen mukaan jo kävi sangen sukkelasti.
Kun tuo voimakas merimies sai tiedon lankonsa tilasta, oli hän vähällä
ruveta itkemään. Oman tulonsa hän selitti kertomalla, että metsäläiset
olivat ottaneet hänet vangiksi ja vahtineet häntä huolettomasti, sillä
he luulivat, että hän ja hänen vankeus-kumppalinsa majoitusmestari
nukkui niiden väkeväin juomain vaikutuksesta, joilla heitä oli
kestitetty siinä tarkoituksessa että sitte eivät olisi haittana
odotetun taistelun aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan, ainakin oli hän
ollut nukkuvinansa, mutta Cap oli taistelun melskeen aikana juossut
pensaikkoon, löytänyt Oppaan ruuhen ja sillä oli hänen onnistunut
hiipiä varustuksen luo, johon hän oli lähtenyt ainoastaan siinä
ystävällisessä aikeessa, että koettaisi vesitse paeta sisarentyttärensä
kanssa. Tuskin tarvinnee mainita että hän muutti tuumansa, kun sai
tiedon kersantin tilasta ja nykyisen pakopaikkansa turvallisuudesta.
"Jos pahimmin kävisi, Opas", sanoi hän tälle, joka sill'aikaa oli
tullut alas heidän luoksensa, "niin täytyy meidän antautua, ja se on
oikeuttava meille säveliään kohtelun. Meidän täytyy kunniamme tähden
miehinä kestää jonkun aikaa ja itsemme tähden haalia lippu ales
oikealla ajalla, tinkiäksemme itsellemme jotenkin kohtuulliset ehdot.
Minä tahdoin Muiria niin tekemään, kun jouduimme noiden kuleksivain
konnien vangeiksi -- he todella ansaitsevat sen nimityksen, sillä
viheliäisempiä maankulkijoita ei löydy maailmassa."
"Vai niin, te olette nyt tullut tuntemaan heidän luonteensa," keskeytti
Opas, joka aina oli yhtä valmis alentamaan Mingoja kuin ylistämään
ystäviänsä Delavareja. "Jos olisitte joutuneet Delavarien käsiin, niin
olisitte kaiketi huomannut eroituksen".
"No, minusta näyttävät he samanverosilta -- konnia sekä edessä että
takana; siitä kuitenkin aina eroitan ystävänne Käärmeen, joka, katsoen
siihen että hän on indiani, on täydellinen gentlemanni. [Gentlemanniksi
kutsuvat englantilaiset kaikkia tosi-sivistyneitä.] Mutta kun
metsäläiset hyökkäsivät päällemme ja surmasivat soturi Mak Nabin ja
hänen miehensä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaniineja, pakenimme minä
ja Muir erääsen luolista, joita tässä saaressa löytyy kosolta
kallioiden lomissa -- oikeita, kuten luutnantti sanoo, veden tekemiä --
ja siellä olimme ahtaalla kuin kaksi vesitynnyriä laivan
köölihuoneessa, kunnes antauduimme ruoan puutteessa. Kaiketi voipi
sanoa elossa pysymisen perustuvan ravintoon. Minä pyysin
majoitusmestaria alkamaan sovinnon hieromisen; sillä vielä olisimme
voineet pysyä pari tuntia luolassa, vaikkapa se olikin huono
turvapaikka; vaan hän ei sitä tahtonut tehdä, syystä että ne konnat
rikkoisivat lupaukset ja sopimuksen, jos joku heistä tulisi
haavoitetuksi, ja sentähden ei maksanut vaivaa vaatia heiltä mitään
lupausta. Minä myönnyin antaumaan kahdesta syystä: edellä kaikkea
sentähden, että voitiin sanoa meidän jo laskeneen lippumme, sillä
laivan luukusta alas meneminen on yhtä kuin laivasta luopuminen, ja
toiseksi sentähden, että vihollisinamme olivat myöskin vatsamme, jotka
tekivät julmempia hyökkäyksiä kuin laivankannella oleva vihollinen."
"Eno" sanoi Mabel surullisesti ja rukoilevalla äänellä, "isä poloiseni
on pahoin haavoitettu."
"Niin hän on, tyttöseni; minä istun hänen viereensä ja lohduttelen
häntä vointini mukaan. Ovatko pöngät oikein sijoillaan? Se on hyvä
tietää, sillä siinä tapauksessa pysyy mieli tyynempänä ja
rauhallisempana."
"Meillä ei, minun luullakseni, ole mitään muuta pelättävää, kuin tämä
kohtalon kova isku".
"Hyvä siis, Magnet, mene tuonne ylös ja koeta hieman rauhoittaa
mieltäsi. Mitä, Opas, onko lakassa jotain, koska tulette hyökäten
tikapuita alas kuin Indiani päänahan perästä."
Opas, joka hiljan oli mennyt toiseen kertaan ja nyt tuli kiireesti
takaisin, nosti pystöön sormensa vaitiolon merkiksi, viittasi Capille
että hän seuraisi häntä sinne ylös ja Mabelille että hän asettuisi
kersantin viereen.
"Meidän täytyy olla sekä varovaiset että rohkeat," sanoi hän hiljaa.
"Nuo matelijat ajattelevat todenperästä sytyttää varustuksen tuleen,
sillä he huomaavat ett'ei heillä enää ole minkäänlaista etua sen
sijoilleen jättämisestä. Minä kuulen Nuolenkärki roiston äänen heidän
joukostaan; hän kehoittaa heitä panemaan roistovehkeensä jo tänä yönä
toimeen. Olkaamme varoillamme ja toimessa myöskin, Suolavesi. Onneksi
löytyy varustuksessa neljä tai viisi ennen täytettyä tynnyriä, ja
näistä on hyötyä piirityksen aikana. Ell'en erehdy tulee meillä olemaan
hyötyä siitäkin, että tuo rehellinen Käärme on vapaana."
Oppaan kehoituksesta meni Cap katolle ollaksensa valmiina ottamaan
vastaan ensi hyökkäystä. Vaikka hän riensi niin pikaa kuin mahdollista,
näki hän vihollisen kuitenkin jo alkaneen työnsä, ja kokonaista
kymmenen palavaa nuolta oli tarttunut kattohirsiin. Ilma kaikui
metsäläisten ulvonnasta ja sotahuudoista, joita seurasi kiivas
ampuminen; luodit naksahtelivat hirsiä vastaan, ilmoittaen että
taistelu täydellä todella oli alkanut.
Nämät äänet eivät kuitenkaan säikäyttäneet Opasta eikä Capia, ja Mabel
oli ylen murheissaan tunteaksensa levottomuutta. Cap osoitti
erinomaista karskiutta. Hän kunnioitti suuresti metsäläisiä sekä
maavesiä, mutta edellisiä pelkäsi hän paremmin sentähden, että varoi
niiden nylkevän päänahkansa ja kiusaavan häntä, kuin jonkun
miehuuttoman kuolemanpelon takia, ja koska hän nyt oli huoneen, jospa
kohta ei laivan kannella ja tiesi, ett'ei hänen tarvinnut pelätä
vihollisten kumottavan laivaa, liikkui hän niin pelottomasti ja
vallattomasti, että Opas olisi ollut ensimmäinen häntä moittimaan, jos
olisi nähnyt miten hän menetteli. Sen sijaan kuin olisi pitänyt suojata
ruumistaan kuten tapana oli Indianien kanssa taistellessa, näyttäytyi
hän jokapaikassa katolla, kaataen vettä oikealle ja vasemmalle niin
tyynesti ja vakavasti, että se paljon vivahti vallattomuuteen. Hänen
ruumiinsa näytti luodin pystymättömältä, sillä vaikka kuulat vinkuivat
hänen ympärillänsä ja useista kohti puhkasivat hänen vaatteensa, ei
hänen ihoonsa tullut narmuakaan. Kerran pani tuo vanha merimies
vesisangon pois kädestään, otti hattunsa, heilutti sitä ilmassa ja
päästi kolmenkertaisen eläköönhuudon. Tämä omituinen teko pelasti
luultavasti hänen henkensä, sillä samassa silmänräpäyksessä lakkasivat
indianit häntä ampumasta sekä tähtäämästä palavia nuoliaan kattoa
kohti, koska heissä kaikissa syntyi se luulo, ett'ei Suolavesi ollut
täysijärkinen, ja järjen puutteessa olevaa vastaan eivät indianit
koskaan nostaneet kättänsä.
Oppaan käytös oli kokonaan toisellainen. Hän teki kaikki mitä
tarkimmasti miettien, joka oli seuraus pitkästä kokemuksesta ja
ajattelemiseen tottumisesta. Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa
ryntäyksen aljettua ei hän nostanut pyssynpontta maasta, paitsi kun
itse muutti paikkaa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että vihollisten
luodit mitään toimittamatta tuhlautuivat varustuksen vahvoja seiniä
vastaan. Ei siis ollut minkäänlaista syytä pelätä ryntääjäin ampumista,
jos vaan ei joku luoti sattumalta pujahtaisi jostakusta ampumareiästä
sisään. Mutta kun hän kuuli mokkasineilla varustettuin jalkain astuntaa
ja kuivien oksien rusketta rakennuksen vieressä, ymmärsi hän, että
aiottiin virittää tuli ihan seinän viereen. Hän kutsui Capin alas
katolta, jossa ei enään ollut mitään vaaraa, ja käski hänen pitää
vesitynnyreitä varalla erään uhatun paikan päällä olevan aukon
vieressä.
Vähemmän kokenut soturi kuin meidän sankarimme olisi rientänyt estämään
myöskin tätä vihollisen vaarallista yritystä ja olisi ehkä liika
aikaiseen käyttänyt niitä apukeinoja, joita hänellä oli tarjona; mutta
niin ei Opas tehnyt. Hänen tarkoituksensa ei ainoastaan ollut sammuttaa
tuli, jota hän aivan vähän pelkäsi, mutta myöskin antaa viholliselle
muistutus, joka tekisi hänet varovammaksi loppuyön aikana. Voittaakseen
jälkimmäisen tarkoituksensa täytyi hänen odottaa, kunnes tuli oli siksi
valoisa, että hän voi tarkasti tähdätä, jolloin hän tiesi että
ampumataitonsa ei joutuisi kovin kovaan koetukseen. Irokesit saivat
sentähden häiritsemättä koota kuivia oksia, latoa niitä seinää vasten,
sytyttää risuko'ot ja vetäytyä piilopaikkoihinsa takaisin. Opas ei
antanut Capin tehdä muuta, kuin kantaa vesitynnyri osoitetun
ampumareiän viereen ja pitää sitä sopivaksi hetkeksi valmiina. Tämä
hetki ei kuitenkaan hänen ajatuksensa mukaan saanut tulla ennenkuin
tuli oli valaissut pensaat ylt'ympäri varustusta ja hänen nopea, tarkka
silmänsä keksinyt kolme tai neljä ryömivää metsäläistä, jotka
katselivat tulen yltymistä semmoisten miesten kylmällä
välinpitämättömyydellä, jotka ovat tottuneet tyynenä katselemaan
ihmisten kärsimisiä.
"Oletteko valmis, ystävä Cap?" kysyi hän. "Kuumuus alkaa tunkea raoista
sisään, ja vaikk'eivät nämät tuoreet hirret ole niin helpot syttymään
kuin pahasisuisen miehen mieli, niin voivat ne kuitenkin syttyä tuleen,
jos niitä ylen määrin ärsytetään. Oletteko valmis tynnyrinenne? Varokaa
että se on oikein suunnitettu ja ett'ei vettä turhaan läiky pois."
"Kaikki selvänä," vastasi Cap tavallisella merimiehen lauseella.
"Odottakaa siis merkkiä. Ei koskaan pidä olla malttamaton tärkeinä
hetkinä eikä tyhmänrohkea taistelussa. Odottakaa käskyä."
Näitä määräyksiä tehdessään valmistelihe myöskin Opas puolestansa,
sillä hän huomasi toimimisajan tulleen. Hirvensurma nostettiin,
suunnitettiin huolellisesti ja laukaistiin. Tähän kului ainoastaan
puoli minuutia, ja kun pyssy oli taasen otettu pois aukosta, pani
ampuja silmänsä siihen.
"Yhtä matelijaa vähemmän," mutisi hän itsekseen. "Minä olen ennen
nähnyt tuon kuleksijan ja tiedän että hän aina on ollut tunnoton peto.
Hyvä, hyvä; mies teki lahjainsa mukaan ja on saanut palkkansakin niiden
mukaan. Yksi heistä vielä, ja olkoon siinä kyllä täksi yöksi.
Päiväntultua saamme kyllä kuumempaa päivätyötä."
Sill'aikaa oli toinen pyssy pantu aukkoon; se laukesi ja vielä yksi
metsäläinen kaatui. Tämän enempää ei todellakaan tarvittu, sillä
metsäläisillä ei ollut halua odottaa kolmatta tervehdystä samasta
kädestä, jonka tähden koko joukko, joka oli ryömiskellyt pensaikossa
eikä voinut tietää, kuka heistä oli altis seuraavalle luodille, hyppäsi
ylös piilostaan ja koki pelastua pakenemalla eri haaroille.
"Kaatakaa nyt, mr. Cap," sanoi Opas. "Minä olen pannut merkkini kahteen
noista kurjista roistoista, tänä yönä ei suinkaan enään tulla tulta
virittämään."
"Antaa mennä! huusi Cap ja tyhjensi tynnyrin semmoisella tarkkuudella,
että tuli kerrassaan sammui.
Tämä teki taistelusta lopun, ja jälellä oleva osa yötä kului tyynesti.
Opas ja Cap vahtivat vuoronperään, vaan ei kummankaan voinut sanoa sinä
yönä nukkuneen. Ja todellakin näytti uni tuskin olevan heille tarpeen,
sillä molemmat olivat tottuneet valvomaan, ja aikoja oli ollut, jolloin
ainakin edellinen näytti tuntevan nälän ja janon vaatimuksia yhtä vähän
kuin väsymystäkään.