Hyökkäys. -- Puulinnan piiritys. -- Indianialaista kavaluutta.
Kun Mabel palasi etsimään nais-toveriansa, tuntui hänestä kummalta,
että muut olivat niin tyynellä mielin nyt, kun hänessä vallitsi
semmoinen tunne, kuin elämän ja kuoleman edesvastaus olisi hänen
hartioitaan painamassa. Hän ymmärsi ettei hän sopivalla tavalla voinut
pyytää muita olemaan varoillansa, ilmoittamatta heille keskustelua
Kesäkuun kanssa, ja hän huomasi, että hänen täytyisi menettelyssään
heitä kohtaan noudattaa suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta, jota hän
ei ennen ollut tottunut tekemään, ei ainakaan näin tärkeissä
asianhaaroissa.
Sentähden käski hän sotamiehen vaimon viedä kaikellaisia tarpeita
varustukseen ja varoitti häntä mihinkään aikaan päivästä poistumasta
kauas siitä. Hän ei selittänyt syytä näihin käskyihin, vaan sanoi
ainoastaan että hän kävellessään saarella oli huomannut yhtä ja toista,
joka saattoi hänet pelkäämään, että vihollinen tunsi sen aseman
paremmin kuin he tähän asti olivat luulleet, ja että ainakin he
tekisivät viisaimmin, jos vaaran lähetessä etsisivät turvaa
puulinnassa. Vaikea ei ollut herättää tämän sotilasvaimon pelkoa,
sillä, vaikka hän oli rohkea skotilainen nainen, oli hän kuitenkin
erittäin kärkäs kuuntelemaan kaikkea, mikä saattoi hänet yhä enemmän
pelkäämään indianien julmuutta. Kun Mabel luuli kylliksi
säikäyttäneensä häntä tehdäkseen hänet varovaiseksi, viittasi hän
muutamilla sanoilla siihen, ett'ei ole tarpeen antaa sotamiesten tietää
että he kumpikin olivat peloissansa. Tämän hän teki välttääkseen
kaikkia pulaan saattavia kysymyksiä ja tiedusteluita ja päätti toisella
tavalla pakoittaa setäänsä, korpraalia ja sotamiehiä suurempaan
varovaisuuteen.
Pahaksi onneksi ei koko brittiläisestä armeijasta olisi voitu löytää
sopimattomampaa henkilöä kuin korpraali Mak Nab oli siihen erityiseen
toimeen joka hänelle oli uskottu, kun hän oli jätetty komentavaksi
päälliköksi saareen kersantti Dunhamin poissa ollessa. Hän oli kyllä
päätteliäs ja rivakka, ja tunsi kaikki sotilaselämän temput ja koukut,
ja oli sotaan tottunut, mutta hän oli myöskin ylpeä, itsepäinen
kaikessa, mikä kuului hänen ammattinsa ahdasten rajain sisään, erittäin
taipuisa katsomaan brittiläistä valtakuntaa kaiken oivallisuuden
keskustaksi maailmassa ja Skotlantia itse keskipisteeksi, ainakin
kaikelle tämän valtakunnan siveelliselle etevyydelle. Vähemmän
käytännöllisen olennon puoleen olisi Mabel tuskin voinut kääntyä, ja
kuitenkin täytyi hänen paikalla panna tuumansa toimeen.
"Isäni on jättänyt teille, korpraali, tärkeän päälikkö-toimen", sanoi
hän, saatuaan Mak Nabin siirtymään vähän syrjään toisista. "Jos
viholliset saisivat saaren haltuunsa, niin joutuisimme sekä me että
poissa oleva retkikunta vangeiksi".
"Sitä käsittääkseen ei tarvitse matkustaa Skotlannista tänne", vastasi
Mak Nab jyrkästi.
"En epäile ett'ette te, mr Mak Nab, sitä ymmärrä yhtä hyvin kuin
minäkin, mutta minä pelkään että te sotilaat -- tottuneet kuin olette
vaaroihin ja taisteluihin, olette hieman taipuvaiset laiminlyömään
muutamia niistä varokeinoista, jotka ovat välttämättömät niin
omituisessa asemassa kuin me nyt olemme".
"Sanotaan, ett'ei Skotlanti ole valloitettu maa, nuori nainen; vaan se
lienee kaiketi erehdys, koska me, sen lapset, olemme niin uneliaita ja
koska niin helposti voidaan karata päällemme, meidän sitä vähääkään
aavistamatta".
"Ei, ei, hyvä ystävä; te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin en nyt
ollenkaan ajattele Skotlantia, vaan tätä saarta, ja toiseksi en
ensinkään epäile teidän valppauttanne, kun luulette sitä tarvittavan.
Minä pelkään vaan että löytyy vaara, jonka suhteen teidän rohkeutenne
tekee teidät huolimattomaksi".
"Minun rohkeuteni on epäilemättä aivan vähäinen, neiti Dunham, koska se
vaan on skottilaisen rohkeutta. Isänne on yankee, ja jos hän olisi
täällä joukossamme, niin näkisimme epäilemättä muihin toimiin
ryhdyttävän".
"Isälläni on hyvä ajatus teistä, Mak Nab, muuten ei hän olisi uskonut
huostaanne saarta ja kaikkia mitä se sisältää, hänen tyttärensä siihen
luettuna. Etenkin tiedän hänen luottavan varovaisuuteenne. Hän toivoo
etupäässä että puuvarustusta hyvin vartioidaan".
"Jos hän tahtoo suojella viidennenkuudetta rykmentin kunniaa
hirsiseinien takana, niin olisi hänen itsensä pitänyt jäädä
komentamaan; sillä suoraan sanoen, skotlantilaisen ei sovi, vastoin
luontoa ja mielipiteitänsä, antaa karkoittaa itseään aukealta kentältä,
ennenkuin edes on hyökätty hänen kimppuunsa. Miekkamme ovat leveät, ja
me seisomme mielellämme vihollisen kanssa jalka jalkaa vastaan. Tämä
amerikalainen taistelutapa, joka on tullut niin suureen huutoon,
turmelee sen arvon, jota hänen majesteetinsa armeija nauttii, jos ei
turmele sen urhoollisuuttakin. Luottakaa vanhan sotilaan sanoihin, joka
jo on nähnyt viidennenkuudetta ikävuotensa; ei löydy mitään varmempaa
vihollisen kehoittamiskeinoa, kuin se, että näyttää häntä pelkäävänsä,
eikä koko tässä indianilaisessa sotatavassa ole mitään vaaraa, jota
teidän amerikalaistenne kuvitus ei olisi siihen määrään suurentanut ja
liioitellut, että vihdoin luulevat näkevänsä metsäläisen joka
pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme kylmästä maasta emmekä tarvitse
tai tahdo suojaa, ja kyllä saatte nähdä, neiti Dunham, että..."
Korpraali hyppäsi korkealle ilmaan, putosi päistikkaa kasvoillensa ja
pyörähti sitten selälleen -- kaikki tapahtui niin äkkipikaa, että Mabel
tuskin oli kuullut sen pyssyn kimakkaa paukausta, joka lähetti kuulan
Mak Nabin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huudahtanut -- hän ei edes
vapissut, sillä tapaus oli ylen äkillinen, odottamaton ja hirveä
saadakseen aikaan mitään sellaista heikkouden merkkiä. Mak Nabissa oli
vielä paraiksi sen verran henkeä jälellä, että hän voi käsittää mitä
oli tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat jo alkaneet vääntyä väärään,
niinkuin tavallisesti käypi sille, jonka kuolema äkkiarvaamatta
tavoittaa.
"Rientäkää puuvarustukseen niin pian kuin mahdollista", kuiskasi hän
Mabelin kumartuessa alas häneen päin.
Sankarittaremme käsitti nyt täydellisesti vaarallisen asemansa sekä
ripeän päätöksen tarpeellisuuden. Pikaisella silmäyksellä saatuansa
vaakuuden siitä, että ruumis makasi hänen jalkainsa juuressa, pakeni
hän puuvarustukseen, joka oli ainoastaan muutaman minuutin matkan
päässä. Juuri kuin hän ehti sen luokse, vetäsi sotamiehen vaimo
Jennie sen oven kiivaasti kiini ja salpasi sen; sillä sokeassa
hämmästyksessään ei hän ajatellut muuta kuin omaa pelastustaan. Viis
tai kuus laukausta kuului sillaikaa kuin Mabel huusi sotamiehen vaimoa
avaamaan ovea, ja se kauhistus, jota nämät yhä enensivät, esti
sisäpuolella olevaa naista kiireesti poisottamasta niitä pönkiä,
jotka hän niin nopsasti oli asettanut oven päälle. Tuokion kuluttua
tunsi Mabel kuitenkin oven vastahakoisesti antavan myöten hänen
ponnistaessansa, ja hän tunki hoikan ruumiinsa sen raosta sisään heti
kuin se oli ennättänyt tarpeeksi levetä. Hänen sydämensä ei nyt enään
sykkinyt niin rajusti, ja hän sai jälleen kylliksi mielenmalttia
voidakseen toimia ajattelevaisesti. Hän ei antanut perään, vaikka
Jennie vapisten ponnisteli saadaksensa oven jälleen kiinni, vaan piti
sitä päinvastoin auki niin kauan, kunnes oli varma siitä, ett'ei ketään
muuta heikäläistä ollut näkyvissä eikä sisään pyrkimässä. Hänen
käskynsä ja toimensa muuttuivat nyt tyynemmiksi ja järkevämmiksi.
Ainoastaan yksi pönkä pantiin ovelle, ja Jennien käskettiin ottaa sekin
pois, jos joku ystävä pyrkisi sisään. Sitten nousi hän tikapuita myöten
toiseen kerrokseen, jossa hän ampumareijästä voi tarkastaa saarta, niin
pitkälle nimittäin kuin pensaat sallivat. Kehoittaen alaalla olevaa
kumppaliansa rauhoittumaan, rupesi hän niin tarkasti kuin suinkin
tutkimaan varustuksen ympäristöä.
Ensi aluksi ei Mabel suureksi kummastuksekseen voinut keksiä yhtään
elävää olentoa, -- ei ystävää eikä vihollista -- koko saarella. Ei
näkynyt ranskalaisia eikä Indianeja, vaikka pieni vaalea pilvi, joka
kulki tuulen mukana pois, osoitti miltä suunnalta hänen oli niitä
etsiminen. Tullessaan sen ampumareijän tykö, josta se paikka näkyi,
missä Mak Nabin ruumis oli, hyytyi hänen verensä kauhusta, kun hän näki
nuo kolme sotamiestä makaavan kuolleina tämän vieressä. Melun syntyessä
olivat nämä miehet hyökänneet yhteiseen yhtymä paikkaan ja melkein
samassa silmänräpäyksessä saaneet surmansa tuolta väijyksissä olevalta
viholliselta, jota korpraali oli ollut halveksivinaan.
Ei Capia eikä luutnantti Muiria näkynyt. Sykkivällä sydämellä tutki
Mabel jokaista aukkoa puiden välissä ja meni ylimmäiseenkin kerrokseen
eli lakkaan, josta hänellä oli mitä lavein näköala; vaan kaikki oli
turhaa. Hän oli pelännyt saavansa nähdä setänsä ruumiin makaavan
ruohikossa, vaan häntä ei näkynyt missään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi
saarella, ja sotamiesten kuolleet ruumiit tekivät näkymön yhtä
kauhistavaksi kuin oudoksi.
"Jumalan tähden", huusi sotamiehen vaimo alaalta, "sanokaa minulle,
onko ketään meikäläisistä vielä hengissä. Minusta tuntuu kuin kuulisin
huokauksia, jotka heikkonevat heikkonemistaan, ja pelkään että kaikki
joutuvat surman omiksi".
Mabel, joka muisti että vaimo oli naimisissa yhden tuolla hengetönnä
makaavan sotamiehen kanssa, vapisi ajatellessaan sitä surua ja
epätoivoa, johon hän joutuisi, jos yht'äkkiä saisi tiedon miehensä
kuolemasta. Huokauksista oli sitä paitsi sangen vähän toiveita, vaikka
huokaaja kenties oli hänen setänsä, joka ehkä makasi semmoisessa
paikassa, ettei häntä voinut nähdä.
"Meidän täytyy turvautua Jumalaan, Jennie, eikä laiminlyödä mitään
puolustuskeinoa, jonka hän armostansa antaa meille. Pitäkää tarkka
vaari ovesta älkääkä millään muotoa avatko sitä ilman minun
käskyttäni".
"Oi, sanokaa, neiti Mabel, näettekö Sandyä missään! Jos vaan voisin
antaa hänelle tiedon, että olen turvassa, niin olisi mies raukkani
tyynemmällä mielin, oli hän sitten vapaana tai vankina".
Sandy, joka oli Jennien mies, makasi juuri sen ampumareijän kohdalla,
jonka luona Mabel seisoi.
"Ettehän sano minulle, näettekö Sandyä", kertoi nainen, sillä Mabelin
äänettömyys teki hänet rauhattomaksi.
"Muutamat meikäläisistä ovat koolla Mak Nabin ruumiin ympärillä,"
vastasi hän karttavasti; sillä hänen mielestään olisi jumalatonta
asianhaarain näin kauhistavina ollessa lausua suora valhe.
"Onko Sandy niiden joukossa?" kysyi nainen semmoisella äänellä, joka
karkeutensa ja tuimuutensa tähden kuului turmiota aavistavalta.
"On varmaankin, sillä minä näen kaksi, kolme, neljä -- kaikilla
rykmentin punanen takki"!
"Sandy", huudahti vaimo raivokkaasti. "Miksi et huoli omasta
hengestäsi, Sandy! Tule heti tänne ja pysy vaimosi luona hyvinä ja
pahoina hetkinä! Ei nyt enään ole aikaa pitää lukua teidän tuhmasta
sotajärjestyksestänne eikä teidän kerskaavista käsitteistänne
kunniasta! Sandy, Sandy!"
Mabel kuuli pönkää nostettavan ja oven narisevan saranoillaan. Odotus,
emme tahdo sanoa hämmästys, piti hänet ampumareijän vieressä ja hän
näki pian Jennien syöksevän pensaiden läpi sille suunnalle, missä
kuolleet olivat. Hän tarvitsi vaan muutamia silmänräpäyksiä sinne
ehtiäksensä. Niin äkillinen ja odottamaton oli kohtaus ollut, ett'ei
hän peljästyksessään näkynyt käsittävän sen täydellistä merkitystä. Hän
tarttui miehensä vielä lämpöiseen käteen, ja hänestä näytti kuin
salainen hymy olisi rypistänyt hänen huuliansa.
"Miksi tahdot turhanpäiten henkesi menettää, Sandy!" huusi hän nykien
häntä käsivarresta. "Indianit surmaavat teidät kaikki, jos ette riennä
varustukseen. Nouse ylös, pois täältä, äläkä kuluta hukkaan kalliita
hetkiä".
Tuskallisesti ponnistellessaan tempasi nainen kuollutta ruumista niin,
että sen pää kääntyi häntä kohden ja kasvot tulivat näkyviin, jolloin
pieni kuulan tekemä reikä silmäkulman reunassa ynnä muutama vieressä
oleva veripisara selitti hänelle syyn miehensä äänettömyyteen. Kun
totuus kauhistuttavassa muodossaan selvisi hänelle, löi hän kätensä
yhteen ja päästi kimakan huudon. Tämä huuto, vaikka kimakka,
sydäntäsärkevä ja kauhistuttava, oli kuitenkin sulosointuinen verraten
siihen ulvontaan, joka seurasi heti sen perästä. Tuo kammottava
sotahuuto kohosi saaren pensaikosta, ja noin kaksikymmentä metsäläistä,
peloittavan näköisiä sotamaalauksensa ynnä muiden indianilaisen
kuvituksen keksimäin laitosten tähden, hyökäsi esiin kiirehtien
ottamaan haltuunsa nuo suuressa arvossa pidetyt päänahat. Nuolenkärki
oli ensimmäisenä, ja hänen tomahavkinsa musersi tainnoksiin menneen
Jennien pääkallon.
Kaikki tämä tapahtui vähemmässä ajassa kuin olemme tarvinneet sitä
kertoaksemme, ja Mabel oli nähnyt kaikki tyynni. Hän oli seisonut
paikallaan kuin naulattu, katsoa tuijottaen ikäänkuin lumottuna tuota
kammottavaa tapahtumaa. Mutta yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että
Jennie oli mennessään jättänyt oven auki. Hänen sydämensä sykki
valtavasti, sillä tämä turva oli ainoa, joka suojeli häntä varmasta
kuolemasta, ja hän juoksi tikapuiden päähän rientääkseen alas ovea
salpaamaan. Hän kuuli kuitenkin, ennenkuin oli ehtinyt toiseen
kerrokseen, oven narisevan saranoillaan ja luuli olevansa hukassa.
Ajatukset ovat kuitenkin valveella tällaisina hetkinä. Seuraavassa
tuokiossa luuletteli hän, että setänsä oli tullut varustukseen, ja
tahtoi rientää alas viskautuakseen hänen syliinsä; mutta samalla
pidätti häntä se ajatus, että tulija voi olla joku indiani, joka nyt
pani kiinni ovea saadakseen yksinänsä ryöstöä harjoittaa. Syvä
hiljaisuus alaalla ei voinut soveltua Capin rohkeisin, pikaisiin
liikkeisin, ja näyttikin paremmin viittaavan jotakuta vihollisen
petosta. Tämä ajatus piti Mabelia toimetonna, ja enemmän kuin minuutin
vallitsi rakennuksessa äänetön hiljaisuus. Sen aikaa seisoi Mabel
ylimmäisten tikapuiden juurella, katsoa tuijottaen alakertaan vievää
aukkoa kohti ja joka silmänräpäyksessä odotti hän saavansa nähdä
metsäläisen kasvojen pistävän siitä esiin. Tämä pelko tuli viimen niin
suureksi, että hän katseli piilopaikkaa viivyttääkseen odotettua
kohtausta, vaikkapa vaan silmänräpäyksen. Hän kyykistyi kahden tynnyrin
väliin ja rukoili sydämellisesti ja hartaasti, että Jumala ottaisi
hänet suojelukseensa. Nyt luuli hän kuulevansa hiljaista rapinaa,
ikäänkuin joku olisi noussut alisia tikapuita myöten niin suurella
varovaisuudella, että se omalla liiallisuudellaan ilmaisi itsensä;
sitten seurasi vähäinen natina, johon hän tiesi erään puolapuun olevan
syynä, joka oli notkunut hänen oman kepeän painonsa alla. Vielä ei
kuitenkaan näkynyt mitään lattian aukeamassa; vaan hänen kuulonsa, joka
oli erittäin paljon herkistynyt siitä mielen-jännityksestä, missä hän
oli, ilmoitti hänelle selvästi, että joku oli ainoastaan muutaman
tuuman alempana aukkoa. Kohta sen perästä näki hän Indianin pään
mustine hiuksineen kohoavan lattian pintaa ylemmäksi, mutta niin
verkalleen, että sen liikkuminen oli verrattava kellon minuutiviisarin
kulkuun. Sitten tulivat julmat kasvonpiirteet ja koko mustanpuhuva
muoto näkyviin. Mabelin kauhistus karttui, kun hän luuli näkevänsä nuo
mustat, muljottavat silmät ja julmat kasvot; vaan kun koko pää oli
kohonnut lattian pinnan yläpuolelle, huomasi hän, tarkkaan katsottuaan,
että hänen säikähtänyt kuvituksensa oli luullut Kesäkuun lempeitä,
kauniita kasvoja indianilaisen sotilaan kasvoiksi.
Vaikea olisi sanoa kumpi tunsi suurempaa iloa. kun Mabel juoksi
keskelle huonetta -- sankarittaremmeko, kun huomasi että tullut oli
Nuolenkärjen vaimo eikä itse Nuolenkärki -- vaiko Kesäkuu, kun näki
että hänen neuvoansa oli seurattu ja tapasi varustuksessa sen henkilön,
jota hän niin rauhattomasti ja melkein toivotta oli etsinyt. He
syleilivät toisiaan, ja tuo teeskentelemätön indianilaisnainen nauroi
suloisella, viehättävällä tavallaan, pitäen sillaikaa ystävätänsä
käsivarren pituuden päässä itsestänsä ja tutkistellen oliko tämä
todellakin läsnä.
"Varustus hyvä", sanoi hän, "ei saa päänahkaa".
"Se on todellakin hyvä, Kesäkuu", vastasi Mabel kauhistuksella ja
peitti samassa silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä niitä
hirmuisuuksia, joita hän vasta oli nähnyt. "Sanokaa, Jumalan tähden,
tiedättekö mihinkä setä raukkani on joutunut? Olen katsellut joka
haaralle, vaan en ole huomannut häntä missään".
"Ei täällä varustuksessa?" kysyi Kesäkuu jollakin uteliaisuudella.
"Ei, minä olen ihan yksin täällä, Kesäkuu; se vaimo, joka oli kanssani,
syöksi ulos miehensä luokse ja on hengellään maksanut
varomattomuutensa".
"Kesäkuu tietää -- Kesäkuu näkemäs; hyvin pahasti; Nuolenkärki ei
säälimäs ketään vaimoa, ei omaansakaan".
"Oi, Kesäkuu, teidän hengestänne ei ainakaan ole mitään pelkoa".
"Ei tietämäs; Nuolenkärki tappa, jos tietämäs kaikki".
"Jumala suojelkoon teitä, Kesäkuu; niin, hän on sen tekevä hyvyytenne
tähden, Sanokaa minulle, mitä on tekeminen ja onko setä raukkani vielä
elossa".
"Ei tiedä. Suolavedellä olemas vene; hän ehkä mennä järvelle".
"Vene on vielä rannassa, vaan ei setääni eikä majoitusmestaria näy
missään".
"Ei kuolleina -- koska Kesäkuu näkemäs sen. Menemäs piiloon -- punainen
mies menemäs piiloon -- ei häpeä keltanaamalle".
"Heidän häpeäänsä en suinkaan pelkää, vaan pelkään ett'eivät ole
ennättäneet paeta. Hyökkäyksenne oli niin äkkiarvaamaton, Kesäkuu."
"Tuskarora", virkkoi toinen, hymyillen tyytyväisenä miehensä
taitavuudesta. "Nuolenkärki suuri sotilas".
"Ja mitä on minun tekeminen, Kesäkuu? Ei viipyne kauan, ennenkuin
teidän väkenne hyökkää tätä varustusta vastaan?"
"Varustus hyvä -- ei saamas päänahka".
"Mutta he tulevat pian huomaamaan, ett'ei siinä ole mitään
varustusväkeä, jos eivät jo tienne sitä. Itse sanoitte minulle saaressa
olevain miesten lukumäärän, ja epäilemättä olette saanut tietää sen
Nuolenkärjeltä".
"Nuolenkärki tietämäs" -- sanoi Kesäkuu, ja nosti pystöön kuusi sormea
ilmoittaaksensa saareen jätettyin miesten lukumäärän. "Kaikki punaiset
miehet tietämäs. Neljä jo hukannut päänahkansa -- kahdella olemas ne
vielä".
"Älkää puhuko siitä, Kesäkuu; tuo kauhistava ajatus hyydyttää vereni.
Teidän sotilaanne eivät voi tietää, että olen yksinäni varustuksessa,
vaan luulevat kenties setäni ja majoitusmestarin olevan täällä, ja
sytyttävät luultavasti rakennuksen tuleen ajaakseen heidät ulos. Olen
kuullut sanottavan, että tuli on tällaisissa tiloissa vaarallisin
vihollinen".
"Ei polttamas varustusta, varustus hyvä -- ei saamas päänahkaa, ei
polttamas varustusta".
"Ja mistä sen päätätte, Kesäkuu? Minä pelkään kuitenkin että he
sytyttävät sen tuleen".
"Varustus märkä -- paljo sadetta -- hirret kosteat, ei palamas hevillä.
Punainen mies tietämäs sen aivan hyvin -- sentähden ei polttamas sitä
ettei sanoa Jengille, että Irokesia on ollut täällä. Isä tulemas
takaisin -- ei näkemäs varustus ei löytämäs sitä. Ei, ei, Indiani lopen
viisas -- ei liikuttamas mitään".
"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu, ja toivon ennustuksenne käyvän
toteen, sillä jos isäni pelastuisi -- ehkä hän jo on kuollut tai
vankeudessa, Kesäkuu?"
"Ei koskemas isää -- ei tietämäs, mihin hän mennyt -- vesi ei jättämän
jälkiä -- punainen mies ei saattamas seurata. Ei polttamas varustus --
se olemas hyvä, ei saamas päänahkaa".
"Katsotteko mahdolliseksi että minä voin olla täällä turvassa siksi
kuin isäni palaa takaisin?"
"Ei tiedä -- tytär tietämäs paraiten, milloin isä tulemas takaisin".
Mabel tuli levottomaksi siitä katseesta joka oli Kesäkuun mustassa
silmässä kun hän lausui tämän, sillä hänessä heräsi se epäluulo, että
Kesäkuu tahtoi saada selkoa jostakin joka voisi olla eduksi
Indianeille, koska he sen avulla ehkä voisivat saada hänen isänsä ja
koko retkikunnan surmatuksi. Hän oli jo antamaisillaan karttavan
vastauksen, kun raju ryntäys ovea vastaan äkkiä veti koko hänen
huomionsa uhkaavan vaaran puoleen.
"He tulevat", huudahti hän. "Kenties, Kesäkuu, on siellä setäni ja
majoitusmestari. En voi tällaisena hetkenä estää Muiriakaan sisälle
pääsemästä."
"Miks'ei katsomas ulos -- monta ampumareikää -- aiotut sitä varten."
Mabel seurasi viittausta, nosti varovasti pienen puupalasen yhdestä
niitä ampumareikiä, joita oli toisen kerroksen ulkonevassa osassa ja
silmäsi alas oveen päin. Hänen hämmästyksensä ja kalpeutensa ilmoitti
toiselle, että metsäläisiä oli alhaalla oven takana.
"Punasia miehiä," sanoi Kesäkuu ja nosti varoittavasti sormeansa.
"Neljä. He ovat kauhistuttavia sotamaalauksineen ja verisine
voittosaaliineen. Nuolenkärki on niiden joukossa".
Kesäkuu oli sillä välin mennyt huoneen nurkkaan, jossa muutamia
kivääriä oli varalla, ja oli jo tempaissut yhden niistä, kun hänen
miehensä nimi pidätti häntä. Se tapahtui kuitenkin vaan
silmänräpäykseksi sillä hän meni paikalla ampumareijän luo ja oli jo
pistämässä ulos kiväärin piippua, kun luonnollinen inhon tunne saatti
Mabelin tarttumaan hänen käteensä.
"Ei, ei, Kesäkuu", sanoi hän, "ei omaa miestänne kohti, vaikkapa
henkeni menisikin".
"Ei tekemäs Nuolenkärjelle pahaa", sanoi Kesäkuu kammon värähdyksellä;
"ei tekemäs punaselle miehelle ollenkaan pahaa. Ei ampumas heitä --
ainoastaan peloittamas".
Mabel ymmärsi nyt Kesäkuun tarkoituksen eikä enää koettanut häntä
estää. Indianitar pisti pyssynpiipun reijästä ulos, ja varta vasten
saatettuaan sen verran kolinaa aikaan, että metsäläisten huomio kääntyi
sinne päin, vetäsi hän liipasinta. Tuskin oli pyssy lau'ennut, kun
Mabel jo nuhteli häntä.
"Sanoittehan, ett'ei tarkoituksenne ollut ampua; olette ehkä
haavoittanut miehenne".
"Kaikki juoksemas pois ennenkuin minä ampua", vastasi Kesäkuu nauraen,
ja katsoessaan toisesta reijästä tarkastaakseen metsäläisten liikkeitä,
nauroi hän vielä herttaisemmin. "Katsokaa, etsinyt piilopaikan --
kaikki sotilaat. Luulemas Suolaveden ja Majoitusmestarin täällä --
varomas nyt itseänsä".
He tutkivat nyt saarta useammista reijistä niin tarkkaan kuin voivat ja
näkivät että metsäläiset, jotka olivat ottaneet haltuunsa
englantilaisten tavarat ja ryöstäneet majat, rupesivat valmistamaan
pitoja. Enimmät varat olivat varustuksessa, vaan Indianit olivat
kuitenkin saaneet niin suuren voittosaaliin että voivat katsoa itsensä
palkituiksi, etenkin koska hyökkäys ei ollut tuottanut heille mitään
tappiota. Muutamat heistä olivat jo vieneet pois kuolleet ruumiit, ja
voitettujen aseet oli koottu yhteen läjään lähelle sitä paikkaa, missä
pidot aiottiin pitää. Kaikki enemmän silmäänpistävät esineet saarella
olivat jätetyt paikoilleen, koska metsäläiset tahtoivat äkkiarvaamatta
päästä karkaamaan kersantin kimppuun hänen takaisin palatessaan.
Indianien tarkoituksena ei näkynyt olevan paikalla ryhtyä ahdistamaan
varustusta, vaan kaikki osoitti pikemmin, kuten Kesäkuu arveli, että he
aikoivat pitää sitä piiritystilassa, kunnes kersantin joukko oli
palannut, koska muutoin hyökkäyksen jälet voisivat varoittaa niin
kokenutta ja taitavaa miestä kuin Opas oli. Veneen olivat he kuitenkin
ottaneet haltuunsa ja vieneet pensaikkoon siihen paikkaan, mihin olivat
kätkeneet omatkin ruuhensa.
Nyt seurasi pitkät ja synkät tunnit. Päivä tuntui kuukauden pituiselta;
ne hetket, jolloin Mabel rukoili, olivat ainoat, jotka tuntuivat
helpommilta. Usein turvautui hän tähän lohdutuskeinoon, ja aina tunsi
hän mielensä siitä vahvistuvan, sielunsa rauhoittuvan ja luottamuksensa
lisääntyvän. Hän ymmärsi Kesäkuun arvelun ja katsoi hyvin
todenmukaiseksi, että varustus jätettäisiin rauhaan toistaiseksi.
Jonkun likellä olevan vaaran pelko oli sentähden vähennyt, mutta
tulevaisuus antoi aivan vähän syytä mihinkään toiveisin, ja hänestä
alkoi vankeuteen joutumisen ajatus jo tuntua helpommalta.
Selvän päivän aikana oli sankarittaremme asema jotenkin huolettava,
mutta kun illan varjot hiljalleen laskeusivat saarelle, kävi se melkein
kammottavaksi. Metsäläiset olivat nyt joutuneet ihan raivoihinsa,
saatuaan käsiinsä kaikki englantilaisten viinan, ja heidän huutonsa ja
menettelynsä oli semmoista kuin pahain henkien riivaamain ihmisten
menetteleminen. Heidän ranskalainen päällikkönsä -- sillä heitä näkyi
komentavan euroopalainen mies -- koki turhaan hillitä heidän
vallattomuuttaan, ja hän vetäytyi nyt -- viisaasti kyllä -- pois
erääsen likellä olevaan saareen, jossa hän odotti seuraavan päivän
valkenemista. Ennen poismenoansa, oli hänen onnistunut oman henkensä
uhalla sammuttaa ja riistää metsäläisiltä keinot sen uudesta
virittämiseen. Tämän hän oli tehnyt sentähden, ett'eivät Indianit voisi
sytyttää varustusta, jonka säilyttäminen oli välttämätön hänen tulevien
tuumiensa edistymiselle.
Aamupuoleen taukosi tuo hurja meteli, ja kuoleman hiljaisuus vallitsi
koko saarella. Mabel ja Kesäkuu olivat siihen asti olleet niin
peloissansa, etteivät voineet ajatella lepoa, mutta nyt sai indianitar
edellisen houkutelluksi asettumaan eräälle sotamiesten olkivuoteelle,
jossa hän pian vaipui rauhalliseen uneen. Kesäkuu heittäysi hänen
viereensä, eikä aikaakaan ennekuin hänkin oli unen helmoissa.
Kun Mabel heräsi, virtailivat auringonsäteet ampumareijistä, sillä
päivä oli jo kulunut jokseenkin pitkälle. Kesäkuu nukkui vielä, vaan
heräsi heti toisen liikkeistä ja molemmat ryhtyivät nyt tarkastamaan
mitä heidän ympärillään tapahtui.
Mutta vaikka silmäilivät ulos jok'ainoasta ampumareijästä, eivät he koko
saarella voineet keksiä merkkiäkään muista elävistä olennoista kuin he
itse. Kytevä tuli tuprusi siinä kohti, missä Mak Nab ja hänen
kumppalinsa olivat keittäneet, ikäänkuin savu olisi aiottu syötiksi
jollekulle poissa olevalle; majain ympäristöllä oli kaikki pantu
entiseen järjestykseen. Ehdottomasti säpsähti Mabel kun hänen silmänsä
tapasivat ihmisryhmän, jossa oli kolme sotamiestä, huolettomina istuen
ruohokentällä, ikäänkuin olisivat välinpitämättömästi keskustelleet
toistensa kanssa; mutta hänen verensä hyytyi, kun hän uudestaan katsoen
tunsi surmattuin sotamiesten verettömät kasvot ja lasinkarvaiset
silmät. Ruumiit olivat niin likellä varustusta, ett'ei hän niitä ensi
silmäyksellä huomannut, ja niiden asennossa ja ryhdissä oli jotain
ilvehtivää irstaisuutta, sillä niiden kangistuneet jäsenet oli
väännetty erilaisiin asemiin, jotta näyttäisi ikäänkuin kuuluisivat
elävään ruumiisen. Mutta vaikka nämät esineet näyttivät
kauhistuttavilta niille, jotka olivat kyllin likellä huomatakseen
kammottavan vastakohdan niiden teeskennellyn ja todellisen laadun
välillä, olivat ne kuitenkin järjestetyt niin taitavasti, että
äkkinäinen katsoja olisi sadan kyynärän päästä erehtynyt. Tyystin
tarkasteltuaan saaren rantoja, osoitti Kesäkuu neljättä sotamiestä,
joka istui jalat riippuen veden päällä, selkä nojassa puuta vasten ja
ongenvapa kädessä. Kaljut nahattomat päät oli peitetty lakeilla, ja
kaikki veren merkit oli tarkkaan pyyhitty kasvoista. Mabel tunsi pahoin
vointia tätä nähdessään. Hän vaipui eräälle penkille ja peitti
kasvojansa esiliinalla muutamia minuutia, kunnes Kesäkuun hiljainen
huudahtaminen jälleen kutsui hänet ampumareijän luo. Indianitar osoitti
Jennien kuollutta ruumista, joka näytti seisovan erään majan ovella,
nojaten eteenpäin, ikäänkuin katsellakseen sotamiehiä, myssynnauhat
liehuen tuulessa ja luuta kädessä. Väli oli niin pitkä ett'ei selvään
voinut eroittaa kasvojenpiirteitä, mutta Mabel luuli huomaavansa että
alaleuka oli painettu alas, ikäänkuin vääntämään suuta kammottavaan
hymyyn.
"Kesäkuu, Kesäkuu", huudahti hän, "tämä on kauheampaa kuin mitä teidän
kansanne kavaluudesta ja petoksista koskaan olen kuullut puhuttavan tai
pitänyt mahdollisena."
"Tuskarora hyvin viekas", vastasi Kesäkuu semmoisella äänellä, joka
osoitti, että hän pikemmin hyväksyi kuin paheksui kuolleiden ruumisten
tällä tavalla käyttämistä. "Ei teke sotamiehelle vahinkoa nyt -- olemas
Irokeseille hyödyksi -- ottanut päänahat ensin -- nyt käyttämäs
ruumiita -- sitten polttamas ne."
Mabel ei voinut tukehuttaa inhon tunnetta; mutta siitä ei Kesäkuu
piitannut mitään, vaan alkoi valmistaa yksinkertaista aamiaista
näyttääkseen kuinka vähän hän piti väliä muiden tunteista, joiden
suhteen hänen omat tapansa olivat opettaneet hänet välinpitämättömäksi.
Mabel söi vaan vähäisen, Kesäkuu sitä vastoin niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Tämän perästä oli heillä kyllin aikaa ajattelemiseen ja
saaren tyystimpään tarkastamiseen. Vaikka sankaritartamme poltti
kuumeentapainen halu saada myötäänsä olla jonkun reijän luona, ei hän
kumminkaan voinut siinä kauan kestää, vaan poistui inholla, mutta
ainoastaan hetkeksi, sillä lehtien kahina tai tuulen humina puissa veti
hänet jälleen siihen. Oli todellakin kammottavan juhlallinen katsella
tuota autiota saarta, jossa asui kuolleita elävien haamussa, ja tämä
vaikuttikin Mabeliin melkein samalla tavalla, kuin jos hän olisi
katsellut pahain henkien huvituksia.
Koko päivänä ei näkynyt yhtään Indiania eikä ranskalaista, ja yö
laskeutui tuon kamalan, mutta äänettömän naamiokentän päälle sillä
tasaisella, muuttumattomalla eteenpäin menolla joka on omituista
luonnonlaeille, jotka eivät pidä väliä niistä vähäpätöisistä
näyttelijöistä ja näyttelyistä, jotka tunkeilevat ja kilpailevat
keskenänsä täällä maan päällä. Tämä yö oli rauhallisempi kuin
edellinen, ja Mabel nukkui turvallisemmin, sillä hän oli nyt vakuutettu
siitä että hänen omaa kohtaloansa ei ratkaistaisi, ennenkuin hänen
isänsä oli palannut. Seuraavana päivänä odotettiin häntä kuitenkin
takaisin ja kun sankarittaremme heräsi, riensi hän heti kohta
ampumareikäin luokse tutkimaan ilman laatua ja saaren oloja.
Ruohokentällä oli vielä tuo kamala ihmisryhmä; kalastaja istui vielä
kumartuneena veteen päin ja näytti pitävän tarkkaa huolta toimestansa;
Jennien vääristetyt kasvot tirkistivät edelleen majan ovelta. Mutta
ilma oli muuttunut. Raitis etelätuuli puhalsi, ja vaikka ilma vielä oli
leuto, näytti myrsky olevan tulossa.