Tuhannen saarta. -- Puulinnoitus. Varoitus.
Tämän perästä tapaamme Oppaan, Jasperin, Mabelin ja hänen setänsä
seuraamassa erästä komennuskuntaa, joka Mabelin isän, kersantti
Dunhamin johtamana oli matkalla erääsen vahtipaikkaan, joka oli yhdessä
n.k. Tuhannesta saaresta, likellä Pyh. Lorentson suuta. Linnan
komentaja, majuri Dunkan, oli lähettänyt tämän sotalähetyksen
päästämään pois entisen vahtijoukon ja asettumaan sen sijaan; matka
tehtiin Jasper Lännen Myrskypilvi nimisellä aluksella.
Kestettyään hirmuisen myrskyn Ontariolla, saapui Myrskypilvi mainittuun
saaristoon, ja Jasperin taitavan käden ohjaamana luikerteli se toisin
vuoroin niin soukkain salmien läpi, että salko- ja raakapuut tuskin
näyttivät voivan päästä kulkemaan puiden oksiin tarttumatta, toisin
vuoroin pieniä lahtia myöten, kadoten sitten taas kallioiden, puiden ja
pensasten sekaan. Vesi oli niin kirkasta, ettei laskinluotia tarvittu
käyttää, ja Jasper tunsi hyvin kaikki noiden pienten saarten välitse
koukertelevat juovat ja salmet. Vihdoin kulki Myrskypilvi luonnon
tekemän kalliolaiturin viereen, kiinnitystouvit vietiin maalle ja
matkustajat olivat nyt kauan toivotun asemapaikan luona.
Mabel hyppäsi rannalle ilolla, jota hän ei huolinut salata, ja hänen
isänsä laski sotamiehensä maalle semmoisella hilpeydellä, josta näkyi
kuinka laivassa-olo oli häntä väsyttänyt. Asemapaikka, joksi sotamiehet
jokapäiväisessä puheessa kutsuivat vahtipaikkaa, oli todella sopiva
herättämään iloisia toiveita niissä, jotka niin kauan olivat olleet
salvattuina laivan ahtaisin aloihin.
Ei yksikään saari ollut kovin korkea, vaan kaikki olivat ne kuitenkin
siksi korkealla vedenpinnasta, että olivat sekä terveellisiä että
turvallisia. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän metsittyneitä ja
useimmat tähän aikaan peitetyt metsällä, johon kirves ei vielä
milloinkaan ollut koskenut. Se saari, johon tuo pieni vahtijoukko oli
majoitettu, oli vähäpätöinen, ainoastaan noin viiden- tai
kahdeksantoista tynnyrinalan laajuinen; jonkun sattumuksen kautta oli
se kenties jo satoja vuosia ennen kertomustamme osaksi kadottanut
metsänsä, niin että melkein toinen puoli sitä nyt oli pieni, ruohoa
kasvava aukio. Rantoja reunusti pensaat, joita tarkalla huolella oli
säilytetty, ikäänkuin varjostimina salaamaan sen sisäpuolella olevia
ihmisiä ja esineitä. Näiden sekä muutamain puuryhmäin suojaan oli
rakennettu kuusi tai kahdeksan matalaa suojaa komentavan upseerin ja
sotamiesten asuinhuoneiksi, tavara-, keitto- ja sairashuoneiksi j.n.e.
Nämät huoneet olivat tavalliseen tapaan rakennetut hirsistä, katetut
puunkuorilla, ja koska ne olivat seisoneet tyhjinä muutamia kuukausia,
olivat ne nyt niin mukavat ja rattosat kuin sellaiset asunnot
tavallisesti ovat.
Saaren itäisessä päässä oli soukka, metsäinen niemi, jossa kasvoi niin
tiheältä sekaisin kietoutunutta pikku-metsää, että oli melkein mahdoton
nähdä sen läpi lehtien vielä puissa ollessa. Lähelle sitä erittäin
soukkaa kannasta, joka yhdisti tämän niemen varsinaisen saaren kanssa,
oli pieni puulinna rakennettu ja vahvaksi varustettu, jotta voisi
kestää väkirynnäkön. Hirret olivat niin paksut, ett'ei luodit voineet
tunkea niiden läpi, neliskulmaisiksi hakatut ja niin sovitetut, ett'ei
mikään paikka jäänyt puolustamattomaksi; ikkunat olivat ampumareikiä,
ovi paksu ja pieni, ja katto, kuten muutkin rakennuksen osat, oli tehty
veistetyistä hirsistä ja sateen estämistä varten peitetty puunkuorilla.
Alikerros sisälsi, niinkuin tavallista on, muonavaroja ja aseita;
toinen kerros oli tarkoitettu asuin- ja varustushuoneeksi, ja matala
lakka oli väliseinillä jaettu kahdeksi tai kolmeksi huoneeksi, joihin
voi mahtua lavereita kymmenelle jopa viidelletoistakin miehelle. Kaikki
nämä laitokset olivat aivan yksinkertaiset ja halvat, mutta riittivät
kuitenkin suojelemaan sotamiehiä äkki-arvaamattoman päällekarkauksen
vaaraa vastaan. Koska koko rakennus oli jotenkin matala, estivät puiden
latvat näkemästä sen ylintä osaa, jos näet katselija ei ollut itse
tässä saaressa. Sen puolelle oli vapaa näköala ampumareijistä, vaikka
vähäiset pensaat myöskin sillä suunnalla paikoin enemmän paikoin
vähemmän varjostivat puutornin juurta. Se oli rakennettu niin likelle
sen kalkkikallion laitaa, joka oli saaren perustana, että voi laskea
sangon alas ja nostaa vettä järvestä, jos nimittäin varustusväen täytyi
piiritystä kestää. Eri kerrokset pistivät siitä syystä pari jalkaa
ulommaksi toisiansa, ja niiden väliä kuljettiin irtonaisia portaita
myöten. Tämän lyhyen kertomuksen avulla luulemme nuorten lukijaimme
voivan saada johonkinmäärin selvän käsityksen tästä varustuksesta,
jolla tulee olemaan tärkeä sija siinä kertomuksessa, johon nyt
ryhdymme.
Heti kuin Mabel oli jättänyt jäähyväiset Jasperille, joka paikalla
palasi takaisin saarelta, koska tuuli nyt oli myötäinen, otti hän yhden
majan haltuunsa, ja ryhtyi naisellisella aistilla ja taidolla kaikkiin
niihin pieniin taloudellisiin valmistuksiin, joita asianhaarat voivat
myöntää, ei ainoastaan oman, vaan myöskin isänsä mukavuuden tähden.
Turhan vaivan välttämiseksi laitettiin erityinen maja yhteiseksi
aterioimishuoneeksi etevimmille komennuskuntalaisille, ja sotamiesten
vaimot pitivät huolta ruu'an valmistamisesta ja muista askareista.
Kersantin majan, joka oli paras saarella ja sentähden vapautettiin
kaikesta talouspuuhinasta, järjesti Mabel semmoisella naisellisella
aistilla, että hän oli oikein ylpeä kotinsa päältä.
Muutamia päiviä sen perästä, kuin oli tullut saareen, päätti kersantti
Dunham tehdä retken, ryöstääksensä niitä ranskalaisia muonaveneitä,
joiden tiedettiin, runsaasti lastattuina myöskin indianilaisilla
tavaroilla, matkallansa ranskalaiseen Frontenak nimiseen linnaan
tulevan kulkemaan saaren sivu ei kaukana siitä. Melkein koko
vahtimiehistö seurasi häntä tälle retkelle, ja saareen jäi vaan
korpraali Mac Nab ja kolme miestä, sekä Cap ja luutnantti Muir, joka
vapaaehtoisena oli seurannut saarelle ja korkeamman upseeri-arvonsa
tautta ei kuulunut kersantin komennon alle. Paitsi Jennieä, erään
sotamiehen vaimoa, ja Mabelia, olivat nämät ainoat, jotka oli jätetty
saareen. Retkikunta läksi liikkeelle yön hiljaisuudessa, jottei mikään
vakoileva silmä sitä huomaisi, sitten kuin se oli jättänyt piilossa
olevan asemapaikkansa.
Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, oli jo selvä päivä. Koska hänellä
oli hyvä omatunto, oli hänen unensa ollut rauhallinen, ja väsymys oli
lisännyt sen sikeyttä. Ei mikään hälinä niiden puolelta, jotka niin
aikaisin olivat olleet liikkeellä, ollut häirinnyt hänen lepoansa.
Noustuaan ylös ja puettuaan pikaisesti vaatteet päällensä, hengitti hän
pian ulkoilmassa aamuhetken suloista tuoksua. Ensi kerran tunsi hän
nykyisen olopaikkansa erinomaisen kauneuden ja syvän yksinäisyyden
valtaavan mieltänsä.
Majat olivat tyhjät ja hiljaiset, ja puulinnan torninmuotoinen katto
kohosi ylemmäs pikkumetsää, jonka suojassa se puoleksi oli. Aurinko
valaisi juuri kirkkailla säteillänsä aukeata ruohotasankoa, ja taivaan
kirkas, sinertävä laki levisi ylhäällä hänen päänsä päällä. Ei yhtään
pilveä näkynyt, ja hän arveli itsekseen, että tätä kaiketi voi katsoa
rauhaa ja turvallisuutta ennustavaksi enteeksi.
Kun Mabel näki, että kaikki saarelle jääneet henkilöt olivat
aamiaisella, meni hän kenenkään huomaamatta saaren toiseen päähän,
jossa hän oli kokonaan puiden ja pensasten suojassa. Hän pysähtyi
järven partaalle sysättyään syrjään muutamia matalalla olevia oksia, ja
katseli aaltoin tuskin tuntuvaa hyökyilemistä, kun ne huuhtoivat
rantaa. Se näkyala, joka levisi hänen silmäinsä eteen, oli kaunis ja
viehättävä, ja sankarittaremme, jonka silmä oli nopea ja tarkka
huomaamaan kaikki luonnon kauneudet, ei suinkaan ollut hidas kääntämään
katseitansa miellyttävimpiin näköaloihin. Hän loi silmäilynsä yhdestä
näkymöstä toiseen eikä muistanut koskaan ennen nähneensä mitään niin
kaunista.
Yht'äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli näkevänsä ihmishaamun
pensaikossa, edessään olevan saaren rannalla. Väliä ei ollut
puoltatoista sataa kyynärää, ja vaikka hän oli hajalla mielin, silloin
kuin haamu vilaukselta näkyi, ei hän kuitenkaan voinut uskoa
pettyneensä. Hyvin tietäen, ett'ei hänen sukupuolensa suojelisi
häntä kuulalta, jos joku Irokesi huomaisi hänet, vetäysi hän
vaistontapaisesti takaisin, koettaen niin paljon kuin mahdollista
pitäytyä suojassa lehtien takana. Hetken aikaa odotti hän turhaan
saadaksensa uudestaan nähdä tuon ihmishaamun ja aikoi juuri jättää
paikkansa ja kiiruhtaa setänsä luokse ilmoittamaan epäluulojaan, kun
näki lepänoksaa ojennettavan toisella rannalla olevasta pensaikosta ja
viittaavasti liikutettavan edestakaisin. Oksan liikkeet näyttivät
osoittavan ystävällisiä tunteita, ja vähin epäiltyään, katkasi hän
oksan, kiinnitti sen keppiin pisti sen sitten näkyviin erään aukon läpi
ja alkoi heiluttaa sitä, kokien niin paljo kuin mahdollista jälitellä
toisen liikkeitä.
Tätä äänetöntä viittomapuhetta jatkettiin kummaltakin puolelta kaksi
tai kolme minuutia, kunnes Mabel huomasi että pensaita toisella
rannalla varovasti syrjäytettiin ja ihmisen kasvot kurkistivat esiin.
Yksi silmäys oli riittävä ilmoittamaan hänelle, että nämä kasvot olivat
punanahan ja päälle päätteeksi naisen kasvot; vielä toinen silmäys
vakuutti hänelle, että häntä vastapäätä seisoi Kesäkuunkaste,
Nuolenkärjen vaimo. Heidän matkakumppaleina ollessaan oli Mabelia
ihastuttanut se ystävällinen tapa ja teeskentelemätön, kunnioitusta
osoittava hellyys, jolla indianilais-nainen oli kohdellut miestänsä.
Yhden tai kaksi kertaa sillä matkalla oli Mabel luullut huomaavansa
että Tuskarora-indiani osoitti häntä kohtaan harmittavaa suosiota, ja
häntä oli kummastuttanut, että vaimo näytti siitä olevan pahoilla
mielin. Mutta koska Mabel ystävällisellä kohtelullansa oli yllin
kyllin kostanut Kesäkuulle tämän vasten tahtoaan aikaan saamansa
mielikarvauden, oli indianitar mieltynyt häneen, ja Mabel oli eronnut
hänestä siinä varmassa vakuutuksessa, että kadotti ystävän.
Sankarittaremme ei nyt enään epäillyt, vaan astui esiin ja oli iloinen
kun näki Kesäkuun luottavaisesti seuraavan esimerkkiä. Nuoret naiset --
sillä Kesäkuu oli nuorempi Mabelia -- vaihtoivat nyt julkisesti
ystävyyden merkkejä, ja viimeksi mainittu viittasi ystäväänsä tulemaan
lähemmäksi, vaikkei hän itsekään tiennyt, kuinka se voisi tapahtua.
Mutta Kesäkuu ei ollut hidas näyttämään, että se oli hänelle aivan
mahdollista; hän lykkäsi vesille ruuhen, joka oli kätkössä rannalla
kasvavassa pensaikossa, ja tusina äänetöntä aironvetämää vei hänet pian
tuon soukan salmen poikki. Kun hän oli noussut maalle, tarttui Mabel
hänen käteensä ja vei hänet metsikön läpi omaan majaansa. Onneksi oli
tämä täydellisesti suojattu niiden katseilta, jotka istuivat tulen
ääressä, joten molemmat huomaamatta pääsivät sisään.
"Olen iloinen nähdessäni teidät, Kesäkuu," sanoi Mabel suloisella
hymyllä ja miellyttävällä äänellään. "Mikä on saattanut teitä tulemaan
tänne ja kuinka keksitte saaren?"
"Puhukaa harvaan," sanoi Kesäkuu, hymyillen vastaan, ja likisti Mabelin
kättä omain käsiensä väliin, jotka tuskin olivat isommat, vaikka työstä
kovettuneet. "Harvempaan -- liian sukkelasti."
Mabel kertoi kysymyksen, kokien hillitä intoansa, ja hänen onnistui
saada ajatuksensa ymmärretyksi. "Kesäkuu, ystävä," virkkoi indianitar.
"Minä uskon teitä, Kesäkuu, kaikesta sydämestäni uskon teitä, mutta
mitä se koskee teidän tännetuloonne?"
"Ystävä tulemas ystävää katsomaan," vastasi Kesäkuu hymyillen.
"Joku muu syy löytynee, Kesäkuu, muuten ette suinkaan olisi antaunut
vaaraan ja tullut yksinänne. -- Oletteko yksinänne, Kesäkuu?"
"Kesäkuu luonanne -- ei kukaan muu. Kesäkuu tulemas yksinään --
soutamas ruuhta."
"Minä toivon sen, minä uskon -- ei, minä tiedän sen. Te ette voisi
pettää minua, Kesäkuu, heittää minut ranskalaisten, Irokesien --
Nuolenkärjen valtaan -- ettehän tahdo myydä päänahkaani."
Kesäkuu kiersi käsivartensa Mabelin hoikan vyötäreen ympärille ja
likisti häntä sydäntänsä vastaan niin hellästi ja sydämellisesti, että
vedet tunkivat hänen silmiinsä. Tämän teki hän naisen herttaisesti
hyväilevällä tavalla, ja sentähden oli tuskin mahdollista, että toinen
nuori, tunteellinen nainen ei pitäisi sitä vilpittömän ystävyyden
osoituksena. Mabel vastasi syleilyllä, asettui sitten käsivarren
pituuden päähän hänestä ja jatkoi kyselemistään, vakaasti katsoen häntä
silmiin.
"Jos Kesäkuulla on mitään sanomista ystävälleen, niin puhukoon
vapaasti; minun korvani ovat auki."
"Kesäkuu peloissaan, Nuolenkärki tappamas hänet. Hän upottamas
tomahavki Kesäkuun päähän."
"Se ei saa tapahtua, hyvä Kesäkuu. Mabel ei koskaan tule kertomaan
hänelle käynnistänne. Tahtoisinpa ettette enään lausuisi sanaakaan, jos
luulette joutuvanne johonkin vaaraan."
"Puulinna hyvä nukkumapaikka -- hyvä olopaikka."
"Tarkoitatteko, Kesäkuu, että pelastaisin henkeni pakenemalla
puulinnaan? Varmaankaan ei Nuolenkärki tee teille mitään pahaa
sentähden, että olette tämän minulle sanonut. Hän ei voi tahtoa
turmiotani, sillä en milloinkaan ole tehnyt hänelle vääryyttä."
"Nuolenkärki ei tahtomas pahaa kauniille keltanaamalle," vastasi
Kesäkuu, kääntäen pois kasvonsa, ja vaikka hän puhui indianilaistytön
suloisella, vienolla äänellä, laski hän sen nyt niin, että se tuntui
synkältä ja pelästyneeltä. "Nuolenkärki rakastamas keltanaama-tyttöä."
Mabel punastui tietämättä minkätähden, ja vaikeni jonkunlaisen
arkatuntoisuuden tähden hetkeksi kyselemästä. Mutta välttämätöntä oli
saada tietää enemmän, sillä hänen pelkonsa oli herännyt ja hän jatkoi
sentähden keskustelua.
"Nuolenkärjellä ei voi olla syytä rakkauteen eikä vihaan minua
kohtaan," sanoi hän. "Onko hän teitä lähellä?"
"Mies aina lähellä vaimoa -- täällä," vastasi Kesäkuu ja pani käden
sydämellensä.
"Oivallinen tyttö! Mutta sanokaa minulle, Kesäkuu, onko minun meneminen
puulinnaan tänään -- aamulla -- nyt heti?"
"Puulinna aivan hyvä naisille. Linna ei saamas päänahkaa."
"Minä pelkään liiankin hyvin ymmärtäväni teitä, Kesäkuu. Tahdotteko
tavata isääni?"
"Ei täällä -- mennyt pois."
"Sitä ette voi tietää, Kesäkuu; näettehän että saari on sotamiehiä
täynnä."
"Ei täynnä -- menneet pois..." Kesäkuu nosti ylös neljä sormea. "Niin
monta punatakkia täällä."
"Ja Opas -- ettekö tahtoisi tavata häntä? Hän voi puhutella teitä
irokesin kielellä."
"Hän myöskin poissa -- hän pitämäs kielen, ottamas sen mukaansa," sanoi
Kesäkuu nauraen.
Hänen lapsellinen naurunsa oli niin viehättävää ja tarttuvaa
laadultaan, ett'ei Mabel voinut olla siihen yhtymättä, vaikka olikin
säikäyksissä kaikesta, mikä oli tapahtunut.
"Te näytte tietävän tai luulevan tietävänne meistä kaikki, Kesäkuu,"
sanoi hän. "Oletteko tätä ennen käynyt saaressa?"
"Juuri nyt tullut."
"Kuinkas sitten tiedätte sen, mitä sanoitte, olevan totta? Voisivathan
isäni, Opas ja Eau-douce olla kuuluvissa, jos huutaisin heitä."
"Kaikki poissa," sanoi Kesäkuu vakaasti ja hymyili suopeasti.
"Ei, nyt sanotte enemmän kuin varmaan voitte tietää, koska ette ole
tutkinut koko saarta."
"Olemas hyvät silmät -- näkemäs veneen miesten kanssa mennä pois --
näkemäs alus Eau-doucen kanssa."
"Siinä tapauksessa olette vakoillut meitä. Luulen kuitenkin, ett'ette
ole laskenut jääneiden lukumäärää."
Kesäkuu nauroi, nosti uudestaan neljä sormea pystöön, ja osoittaen
molempiin peukaloihinsa, sipasi hän sormellansa noita neljää pystössä
olevaa sormea ja kertoi sanan "punatakkia", jonka tehtyä hän koski
peukaloihinsa ja jatkoi: "Suolavesi," "Majoitus-mestari." Tämä kaikki
oli ihan oikein, ja Mabel alkoi jo kovin epäillä oliko soveliasta
laskea Kesäkuu menemään pois ilman antamatta likempää selitystä. Mutta
hänestä oli niin vastenmielistä käyttää tuon ystävällisen tytön
luottamusta väärin, että hän tuskin oli ajatellut kutsua setäänsä,
ennenkuin jo luopui siitä, katsoen sitä arvoansa alentavaksi ja
vilpilliseksi ystäväänsä kohtaan. Hän teki sen sitä kernaammin, koska
hän varmaan tiesi että Kesäkuu ei suinkaan antaisi mitään ilmi, vaan
päin vastoin turvautuisi itsepintaiseen äänettömyyteen, jos häntä
yritettäisiin pakoittaa.
"Luulette siis, Kesäkuu," sanoi Mabel, "että tekisin viisaimmin jos
oleksisin puulinnassa?"
"Hyvä paikka naiselle. Linna ei saanut päänahkaa. Hirret paksut."
"Te puhutte varmasti, ikäänkuin olisitte ollut siellä ja mitannut
seinät."
Kesäkuu nauroi ja näytti miettiväiseltä, vaan ei puhunut mitään.
"Osaako kukaan muu kuin te tähän saareen? Onko kukaan Irokesi nähnyt
meitä?"
Kesäkuun kasvot synkistyivät, ja hän katsoi tarkasti ympärilleen,
ikäänkuin olisi peljännyt jonkun kuuntelevan.
"Tuskarora kaikkialla -- Oswego, täällä, Frontenak, Mohawk --
kaikkialla. Jos hän saamas nähdä Kesäkuun, hän tappamas hänet."
"Mutta me luulimme ett'ei kukaan tiennyt tästä saaresta ja ett'ei
meidän tarvinnut täällä pelätä ketään vihollista."
"Paljo silmä, Irokesi."
"Silmät eivät aina auta, Kesäkuu. Tämä paikka on salassa monelta
silmältä, ja harvat meistäkin osaavat tänne."
"Eräs mies voi kertoa -- kysykää, Jengis puhumas ranskan kieltä."
"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu. Te tahdotte sanoa minulle, että
joku petturi on kertonut kansallenne, missä ja kuinka löytäisivät
saaren."
Kesäkuu nauroi, sillä hänen mielestään oli sotapetos pikemmin luettava
ansioksi kuin rikokseksi; mutta hän oli ylen uskollinen omaa heimoansa
kohtaan sanoakseen enempää kuin asianhaarat vaativat. Hänen
tarkoituksensa oli pelastaa Mabel -- ei ketään muuta.
"Keltanaama tietämäs nyt," sanoi hän, "varustus hyvä tytölle -- ei
huolimas miehistä eikä sotilaista."
"Mutta minä huolin niistä paljon, Kesäkuu, sillä yksi heistä on setäni,
josta suuresti pidän, ja muut ovat ystäviäni ja kansalaisiani. Minun
täytyy kertoa heille mitä on tapahtunut."
"Kesäkuu silloin surmattamas," virkkoi intianilais-tyttö tyynesti,
vaikka surumielisesti.
"Ei, he eivät saa tietää, että te olette käynyt täällä. Mutta myöskin
heidän täytyy olla varoillaan, ja voimmehan kaikki mennä linnaan."
"Nuolenkärki tietämäs -- näkemäs kaikki, ja Kesäkuu tulemas puhumaan
nuoren keltanaama-ystävän, ei miesten kanssa. Jokainen sotilas
pelastamas päänahkansa. Kesäkuu nainen, ei puhumas miesten kanssa."
Mabel sai alakuloiseksi tästä hänen metsäläis-ystävänsä selityksestä,
sillä selvää oli nyt, että tämä tiesi, ett'ei hänen tiedonantojaan
ilmaistaisi. Toiselta puolen ei hän voinut saada selväksi, mikä vaara
voisi uhata Kesäkuuta, jos molempien nuorten naisten keskustelu tulisi
tunnetuksi, ja tämä mietiskeleminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi ja
rauhattomammaksi. Kesäkuu alkoi kerätä niitä pikkukapineita, jotka
hän oli pannut pois käsistään majaan tullessansa, ja valmistihe
lähtemään pois. Hänen pidättäminen ei voinut tulla kysymykseenkään,
ja sankarittaremme oikein ajattelevaan ja hellätuntoiseen luonteesen
katsoen oli mahdoton, että hän olisi voinut tylysti erota
intianilais-tytöstä, joka oli pannut kaikki alttiiksi saadakseen
palvella ystävätänsä.
"Kesäkuu", sanoi hän innokkaasti ja kiersi käsivartensa tuon
viehättävän, vaikka sivistymättömän olennon vyötäreen ympäri,
"olemmehan ystävät. Minun puoleltani teillä ei ole mitään pelkäämistä,
sillä ei kukaan saa tietää käynnistänne. Jos voisitte antaa minulle
jotain merkkiä juuri ennenkuin vaara uhkaa -- jotain merkkiä, josta
voisin havaita, milloin minun on meneminen varustukseen -- kuinka minun
on varani pitäminen".
Kesäkuu, joka todella oli aikonut lähteä pois, oli kotvan aikaa ääneti,
sitten sanoi hän tyynesti:
"Hankkimas Kesäkuulle kyyhkynen."
"Kyyhkynen! Mistä minä sen voin saada?"
"Lähin maja -- ota vanha -- Kesäkuu menemäs ruuhi tykö."
"Luulen ymmärtäväni teidän tarkoituksenne, mutta eikö olis parempi että
seuraisin teitä rannalle, jos sattuisitte kohtaamaan jonkun
miehistämme?"
"Menemäs ulos ensin -- lukemas miehet -- yksi, kaksi, kolme, neljä,
viis', kuus'..." Kesäkuu nosti pystöön sormensa ja nauroi -- "Kaikki
pois tieltä -- kaikki paitsi yksi -- kutsumas pois hänet -- sitten
laulamas ja tuomas kyyhkynen".
Mabel hymyili tytön sukkelalle älylle ja lähti seuraamaan hänen
osoituksiansa. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi rukoilevin
silmin indianilais-tyttöön päin.
"Enkö saa toivoa että ilmoitatte minulle vähän enemmän, Kesäkuu?" sanoi
hän.
"Tietämäs nyt kaikki -- varustus hyvä -- kyyhky sanomas kaikki --
Nuolenkärki tappamas Kesäkuun."
Viimeksi lausutut sanat riittivät, sillä Mabel ei voinut vaatia
tarkempia ilmoituksia, kun Kesäkuu selitti, että hänen miehensä
kuolemalla rankaisisi tuumainsa ilmoittamisen. Hän sanoi Kesäkuulle
jäähyväiset ja poistui. Nopea silmäys näytti hänelle, että kolme henkeä
vielä istui tulen ääressä, mutta kaksi, joista toinen Muir, oli
poistunut, luultavasti veneen luokse, ja kuudes, hänen setänsä,
puuhaili kalanpyydyksiensä kanssa vähän matkan päässä tulesta.
Sotamiehen vaimo meni juuri samassa tuokiossa majaansa ja hänen
puoleltaan ei siis ollut mitään pelkäämistä. Mabel oli nyt olevinansa
ikäänkuin häneltä olisi joutunut jotakin hukkaan, palasi muuanta
nuottia hyräillen sen majan luo, josta hän vasta oli tullut, ja
kumartuen alas, ikäänkuin ottaakseen jotakin maasta, riensi hän
Kesäkuun osoittamaan majaan. Tämä oli rappiotilassa ja viimeksi
vahdissa olleet sotilaat olivat pitäneet sitä muonamakasiinina. Muun
muassa oli siinä muutama tusina kyyhkysiä. Ilman suurta vaivaa sai
Mabel yhden niistä kiini, ja kätkien sen esiliinansa alle, hiipi hän
takaisin majaan ja sitten, kun huomasi sen tyhjäksi, alas rantaan,
johon hänen onnistui päästä muiden huomaamatta. Ruuhen luona tapasi hän
Kesäkuun, joka otti kyyhkysen, pani sen vasuun, ja kertoen sanat:
"puulinna hyvä", lykkäsi hän ruuhen pensaikosta ja souti soukan salmen
yli yhtä äänettömästi kuin tullessakin. Mabel odotti hetken jäähyväis
tervehdystä tai ystävyyden osoitusta, sitten kuin Kesäkuu oli saapunut
toiselle rannalle, mutta turhaan. Kaikissa ympäristöllä olevissa
saarissa vallitsi semmoinen äänettömyys ja hiljaisuus, että tuntui kuin
ei kukaan koskaan olisi häirinnyt luonnon juhlallista lepoa, eikä Mabel
voinut missään keksiä vähintäkään merkkiä, joka osoittaisi sen vaaran
läheisyyttä, jota Kesäkuu oli tarkoittanut.