Kohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa. -- Pelastus.
Ratkaistuaan tämän tärkeän kysymyksen, valmistautuivat seurueen eri
jäsenet tuumaa toimeenpanemaan. Illan varjot laskeusivat nopeasti
metsän päälle, ja kun kaikki oli valmiina yritykseen, huomattiin olevan
mahdoton eroittaa esineitä toisella rannalla. Aika kiiruhti, sillä
voihan indianien viekkaus keksiä senkin seitsemän keinoa näin kapean
virran poikki kulkemiseen, jonkatähden Opas rauhattomana odotti
saavansa jättää paikan. Samassa kuin Jasper ja hänen seuralaisensa,
varustettuina ainoastaan puukoilla ja Delavarin tomahavkilla, astuivat
jokeen ja kokivat suurimmalla varovaisuudella salata liikkeitään, toi
Opas Mabelin piilopaikasta, ja käskien hänen ja Capin kulkea rantaa
pitkin kosken alapuolelle, astui hän itse ruuheen, kulkeakseen samalle
paikalle.
Tämä oli helposti tehty. Ruuhi asetettiin rantaa vasten. Mabel ja hänen
setänsä astuivat siihen ja asettuivat tavallisille paikolleen; Opas
seisoi perässä ja piti pensaasta kiinni estääkseen virtaa heitä
poisviemästä. Tämän tehtyä seurasi muutamia minuutia kestävä äänetön,
jännittävä odotusaika, kun varrottiin toisten rohkean yrityksen
päättymistä.
Kun molemmat ruuhen noutoon lähteneet uimalla olivat saapuneet
matalampaan paikkaan, alkoivat he, käsitysten kävellen, varovasti
kahlata sinnepäin, missä arvelivat ruuhen olevan. Mutta nyt oli jo niin
pimeä, että pian huomasivat näön heitä aivan vähän auttavan, ja
sentähden täytyi heidän antautua sen vainun johdettaviksi, joka tekee
metsästäjälle mahdolliseksi löytää tiensä metsässä, kun aurinko on
laskenut, kun ei mitään tähteä ole näkyvissä ja kaikki tuntuu
sekasorrolta sille, joka on vähemmän tottunut metsän mutkateihin.
Asiain näin ollen antautui Jasper Delavarin ohjattavaksi, joka
elämän-laatuunsa nähden erittäin hyvin sopi oppaaksi. Helppo ei
suinkaan ollut tällä aikaa päivästä kahlata vaahtoavassa elementissä ja
sitä paitsi täydellisesi pitää silmällä kaikkia vaarallisia paikkoja,
joita oli väistäminen. Pari kertaa muuttivat kuleksijat suuntaa
äkkiarvaamatta tavattuansa syvää vettä, sillä he tiesivät hyvin, että
vene oli tarttunut kosken matalimpaan paikkaan. Tämä tieto ainoana
opastajana olivat he kahlailleet joessa neljännes tunnin, kuten
luulivat, saapumatta hakemaansa esinettä sen lähemmäksi, kuin
kahlaamisen alussa olivat olleet. Juuri kuin Delavari oli
pysähtymäisillään ilmoittaaksensa seuralaiselleen, että olisi paras
kääntyä takaisin rantaan ja valita uusi lähtöpaikka, näki hän
ihmisolennon liikkuvan vedessä käsivarren pituuden päässä hänestä. Hän
käsitti paikalla että Irokesi oli liikkeessä samaa asiata varten kuin
hän itsekin.
"Mingo", kuiskasi hän vieressään seisovan Jasperin korvaan. "Käärme
tahtoo näyttää veljelleen, miten on oltava viekkaana".
Nuori merimies huomasi samassa vihollisen hahmon, ja tämä kammottava
totuus säpsähytti häntä. Käsittäen välttämättömäksi kaikessa luottaa
Delavaripäällikköön, seisahtui hän ystävänsä varovasti mennessä sille
suunnalle, johon Irokesi oli kadonnut. Seuraavassa tuokiossa tuli tämä
kuitenkin uudelleen heitä vastaan. Vesi pauhasi niin kovasti, ett'ei
tarvinnut peljätä kuulemista, ja kääntyen taaksepäin, sanoi
Chingachgook:
"Jätä asia Käärmeen älyn nojaan!"
"Uj", huudahti metsäläinen, kun tuli likemmäksi, "ruuhi on löytynyt,
mutta minulla ei ollut ketään joka olisi auttanut minua. Tulkaa
ottakaamme se luodolta irti".
"Mielellämme", vastasi Käärme, käyttäen samaa murretta kuin puhujakin,
"mene edellä; me seuraamme perästä."
Metsäläinen, joka ei voinut eroittaa ääntä ja lausetapaa keskellä
kohisevaa koskea, kulki edellä, toiset seurasivat lähellä hänen
perässään ja kaikki kolme saapuivat pian ruuhen luo. Irokesi tarttui
sen toiseen päähän, Chingachgook keskeen ja Jasper toiseen, koska oli
tärkeätä ett'ei vieras keksisi keltanaaman läsnäoloa joka helposti
olisi voinut tapahtua, jos hän olisi nähnyt sen vähän vaatteuksen, joka
vielä oli nuorukaisen yllä, tahi vaan hänen päänmuotonsa ylipäänsä.
"Nosta", sanoi Irokesi kansansa lyhyellä, päättävällä lausuntotavalla.
Vähällä vaivalla nostettiin ruuhi irti kallion laidasta, kallistettiin
hetkiseksi syrjälleen, jotta vesi valuisi pois, ja laskettiin sitten
varovasti veteen. Kaikki kolme pitivät sitä tanakasti kiinni, ett'ei
väkevä virta ryöstäisi sitä heidän käsistään, ja Irokesi, joka kulki
edellä ja siis piti kokasta kiinni, käänsi suuntansa itärantaa kohden,
missä tiesi kumppanien häntä odottavan.
Kun Delavari ja Jasper hyvin tiesivät, että täytyi löytyä muitakin
Irokeseja virrassa, koska heidän oma ilmestymisensä ei ollut herättänet
minkäänlaista kummastusta hänessä, jonka olivat kohdanneet, niin
käsittivät he suurimman varovaisuuden välttämättömäksi. Irokesi, joka
kulki edellä, astui verkalleen eteenpäin, vielä pitäen kiinni ruuhesta
ja kulettaen perässään vastahakoisia seuralaisiaan. Chingachgook nosti
jo kerran tomahavkiaan ja oli upottamaisillaan sen pahaa luulemattoman
metsäläisen päähän; mutta koska oli luultava että indianin
kuolemanhuuto tahi virran kulettama ruumis herättäisi hälinää, muutti
varova päällikkö tuumansa. Seuraavassa tuokiossa katui hän tätä
päätöstänsä, sillä kaikki kolme olivat yht'äkkiä neljän tai viiden
metsäläisen keskellä, jotka myöskin oli laitettu ruuhta etsimään.
Tuon tavallisen lyhyen, omituisen, tyytyväisyyttä ilmoittavan
huudahtamisen jälkeen, tarttuivat vastatulleet halukkaasti ruuheen. Apu
oli odottamaton ja teki vihollisen niin paljoa voimallisemmaksi, että
älykäs ja päätteliäs Delavarikin joutui hämilleen ja neuvottomaksi.
Irokesit, jotka näyttivät täydellisesti ymmärtävän asiansa, kiiruhtivat
neuvottelemaan pysähtymättä omaa rantaansa kohti. Heidän tarkoituksensa
oli selvästi tuoda airot, jotka olivat ottaneet huostaansa, ja antaa
kolmen tahi neljän sotilaan astua ruuheen pyssyineen ja ruutisarvineen,
joiden kastuminen vedessä oli ollut ainoa syy siihen, etteivät jo aikaa
sitten yön pimeydessä olleet täten kulkeneet joen yli.
Ystävät ja viholliset, täten yhteen liittyneinä, saapuivat nyt
itäiselle virranjuovalle, joka oli niin syvä ettei voitu kahlaamalla
mennä sen yli. Tässä syntyi lyhyt viivyke, koska oli välttämätön
päättää millä tavalla ruuhi oli yli vietävä.
Pysähtyminen lisäsi Jasperin ilmitulon vaaraa, joka kuitenkin oli niin
kekseliäs että viskasi lakkinsa ruuheen. Jos hän olisi ollut nututta ja
paidatta, niin olisi hänen ruumiinsa haamu tässä pimeydessä varmaankin
vetänyt vähemmän huomiota puoleensa. Hänen asemansa ruuhen perän takana
esti myöskin jonkun vähän hänen ilmi joutumistansa koska Irokesit
luonnollisesti katselivat ihan toiselle suunnalle. Toisin oli
Chingachgookin laita. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä
verivihollistensa keskellä ja voi tuskin siirtyä tuumaakaan koskematta
johonkuhun heistä. Kuitenkin näytti hän ihan tyyneltä, vaikka koko
hänen olentonsa oli jännitetty tilaisuuden tullessa joko pakenemaan
tahi antamaan kuolemaniskun.
"Uikoot kaikki nuoret mieheni paitsi kaksi, yksi ruuhen kummassakin
päässä, tuolle puolen aseitaan noutamaan", sanoi etevin Irokeseista.
"Nämät kaksi viekööt ruuhen virran yli."
Indianit tottelivat käskyä, jättäen Jasperin ruuhen perään, ja sen
Irokesin, joka oli ruuhen löytänyt, sen kokan ohjaajaksi. Chingachgook
kyykistyi niin syvälle veteen, että kaikki huomaamatta menivät ohitse.
Veden loiske, käsien liikkuminen ja heidän huutonsa toisilleen
ilmoittivat pian, että nuo neljä viimeksi tullutta jo olivat uimassa.
Heti kun Delavari oli varma tästä, nousi hän ylös, asettui entiselle
paikallensa ja alkoi luulla, että toimimisen hetki. oli tullut.
Joku itseänsä hillitsemään vähemmän tottunut kuin tämä soturi, olisi
nyt varmaankin iskenyt kuoleman iskun, mutta Chingachkook tiesi että
useampia Irokesia oli joessa hänen takanansa, ja hän oli siksi
harjaantunut ja kokenut sotilas, ett'ei suotta antautunut vaaraan. Hän
antoi indianin lykätä ruuhen syvälle ja kaikki kolme alkoivat uida
itäistä rantaa kohti. Mutta sen sijaan kuin muka olisi pitänyt lykätä
ruuhta poikki virtaan, huomasivat Delavari ja Jasper tuskin olevansa
sen kovimman voiman vaikutuksen alaisina ennenkuin alkoivat uida
semmoiseen suuntaan, että estivät virtaa kulettamasta ruuhta eteenpäin.
Tätä he kumminkaan eivät tehneet yht'äkkiä, vaan varovasti ja vähin
erin, jotta Irokesi ensiksi luuli kamppailevansa ainoastaan virtaa
vastaan. Näiden vastakkaisten voimain vaikutuksen alaisena kulki ruuhi
virtaa alaspäin, ja parin minuutin kuluttua ui se vielä syvemmässä
vedessä lähellä koskea. Nyt oivalsi Irokesi kuitenkin, että joku
erinomainen seikka esti sen kulkua, ja katsoen taaksensa, huomasi hän
paikalla toisten yhdistetyin voimin vastustavan häntä.
Tuo toinen luonto, jonka tottumus synnyttää, sanoi paikalla Irokesille,
että hän oli yksinään vihollisten seassa. Työntäen vettä sivulle päin,
syöksi hän yht'äkkiä Chingachgookin päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa.
Heittäen irti ruuhesta, hyökkäsivät indianit toistensa kimppuun kuin
tiikerit. Vaikka taistelivat synkän yön pimeydessä ja elementissä
semmoisessa, joka oli kahta vaarallisempi elämästä ja kuolemasta
kamppaileville, näyttivät he unhottavan kaikki paitsi molemminpuolisen
halunsa päästä, voittajaksi ottelussa.
Jasper oli nyt yksin ruuhen haltiana, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli uida Delavarin avuksi, mutta ruuhen turvaan saamisen
välttämättömyys astui hänen mieleensä kymmenkertaisella voimalla, ja
hetkisen kuunneltuaan taistelevain raskasta hengitystä, koki hän niin
pian kuin mahdollista ehtiä läntiselle rannalle, Lyhyen etsimisen
perästä onnistui hänen saada selkoa muista seuralaisista ja pani sitten
vaatteet päälleen. Muutama sana oli riittävä selittämään minkälaiseen
asemaan hän oli jättänyt Delavarin ja millä tavalla ruuhi oli saatu.
Syvä äänettömyys seurasi hänen kertomustansa, ja kaikki kuuntelivat
tarkasti, turhaan toivoen saada jotain varmuutta sen taistelun
päättymisestä, joka juuri oli tapahtunut tahi jota nyt ehkä paraillaan
taisteltiin vedessä. Mitään muuta ei kuulunut kuin tuo lakkaamaton
pauhaaminen kohisevasta koskesta, ja viholliset toisella rannalla
pitivät edelleen syvää äänettömyyttä.
"Ottakaa tämä airo, Jasper," sanoi Opas vakaasti, vaikka hänen äänensä
kuului tavallista kolkommalta, "ja seuratkaa jälestä omalla
ruuhellanne. Emme voi huoletta jäädä tähän kauvemmaksi aikaa."
"Mutta Käärme?"
"Hän on oman jumalansa hallussa ja elää tai kuolee luojan tahdon
mukaan. Emme voi tehdä mitään häntä auttaaksemme emmekä antautua kovin
suureen vaaraan pysymällä tässä toimettomina kuin naiset, jotka
jaarittelevat pienistä vastoinkäymisistään. Tämä pimeys on kallis."
Kova, pitkä, kimakka ulvonta kuului toiselta rannalta ja keskeytti
Oppaan puheen.
"Mitä merkitsee tämä melu, mr. Opas? kysyi Cap. "Se kuuluu paremmin
helvetin-henkien ulvonnalta kuin ristittyin ihmisten kurkuista
lähtevältä ääneltä."
"Ristityitä he eivät ole, eivätkä väitä niitä olevansa tahi toivo
niiksi tulla, ja kun kutsutte heitä helvetin hengiksi, olette tuskin
antanut heille väärän nimen. Tuo ulvonta on ilohuuto, ja he ovat
päästäneet sen voittajina. Käärmeen ruumis, elävänä tai kuolleena, on
epäilemättä heidän hallussaan."
"Ja me!" huudahti Jasper, joka tunsi jaloa surua, kun se ajatus, että
hän ehkä olisi voinut estää onnettomuuden, jos ei olisi jättänyt
kumppaniansa, tunki hänen mieleensä.
"Emme voi auttaa päällikköä, poikani, ja meidän täytyy jättää tämä
paikka niin pian kuin mahdollista."
"Koettamatta vapauttaa häntä! ... tietämättä edes onko hän kuolleena
tahi elävänä!"
"Jasper on oikeassa," sanoi Mabel vakavasti, vaikka vapisevalla
äänellä. "Minä en ole peloissani, setä, ja tahdon jäädä tähän, kunnes
saamme tietää, mitenkä ystävällemme on käynyt."
"Tuossa tuumassa näyttää olevan järkeä, Opas," virkkoi Cap.
"Kunnollinen merimies ei voi luopua kumppalistaan, ja olen iloinen
tavatessani näin oikeita mielipiteitä näissä sisävesi-ihmisissä."
"Jaarituksia," jatkoi Opas rauhattomasti, ja lykkäsi puhuessaan ruuhen
virtaan. "Te ette ymmärrä mitään ettekä pelkää mitään. Jos pidätte
henkeänne arvossa, niin toimittakaa että pääsette majoitukselle, ja
jättäkää Delavari luojan haltuun. Metsävuohi, joka kovin usein käypi
nuolupaikalla [hiekkainen, kiteytyneestä suolasta rikas maa, jota
kaikki kasvia syövät eläimet halukkaasti etsivät.], joutuu viimein
metsästäjän pauloihin."
Tämä kohtaus oli tavallaan juhlallinen, ja tuo vilkas, jalomielinen
Mabel tunsi verensä kiertävän suonissa nopeammin ja poskiansa
polttavan, kun ruuhi pistihen väkevään virtaan. Yön pimeys oli hieman
vähennyt pilvien hajottua, mutta suuret, tuuheat puut tekivät rannat
niin pimeiksi, että ruuhet olivat pikimustassa varjossa, joka suojeli
niitä keksimisen vaaralta. Aivan luonnollista kuitenkin oli, että
kaikissa vallitsi jonkunlainen epävarmuuden tunne, ja Jasperkin, joka
jokaisen omituisen äänen tullessa metsästä alkoi vapista Mabelin
tähden, katseli matkalla rauhattomasti ympärilleen. Airoa käytettiin
suurimmalla varovaisuudella, sillä vähinkin ääni olisi siinä syvässä
äänettömyydessä, joka kaikkialla vallitsi, helposti voinut ilmoittaa
valppaille Irokeseille, missä pakolaiset olivat.
Jasper ja Opas olivat päättäneet antaa ruuhten kulkea jonkun aikaa
melkeen itsestänsä, ja se haudan hiljaisuus, joka vallitsi laajassa,
melkeen rajattomassa metsässä, saattoi heidät huomaamaan jokaisen
äänen, joka sieltä voi tulla. Kauan olivat he kuitenkin turhaan
kuunnelleet, kun Oppaan tarkka korva luuli kuulevansa semmoisen
rapsauksen, kuin jos kuiva oksa olisi polkastu poikki. Jokainen, joka
on tottunut tähän omituiseen ääneen, tietää kuinka helposti korva äkkää
ja eroittaa sen kaikesta muusta rapinasta metsässä.
"Joku kävelee länsi rannalla," sanoi Opas hiljaa Jasperille. "Ovatkohan
Irokesit jo voineet kulkea joen yli aseineen ja ilman ruuhetta?"
"Ehkä se on Delavari. Hänen täytyy tietysti seurata meitä pitkin rantaa
saadakseen meistä selkoa. Antakaa minun mennä lähemmäksi rantaa
vakoillakseni."
"Tehkää se, poikani, vaan pidelkää airoa sujuvasti älkääkä millään
muotoa menkö maalle olematta varma asiastanne."
Kymmenen rauhatonta minuutia seurasi Jasperin ruuhen kadottua, joka
luikahti pois niin äänetönnä kuin olisi veteen vajonnut, ennenkuin
Mabel voi saada uskoneeksi, että nuorukainen todellakin yksinään oli
uskaltanut tuolle retkelle, joka hänestä näytti niin vaaralliselta.
Sillä välin jatkoivat muut kulkua alaspäin uskaltamatta hiiskahtaa
sanaakaan, ja melkeenpä hengittämättä, niin harras oli kaikkien toivo
keksiä vähimmänkään joen rannalta tulevan äänen. Mutta sama
juhlallinen, voisi melkeen sanoa jylhä tyyneys vallitsi kuin ennenkin;
veden loiskahteleminen vähäpätöisiä vastuksia vastaan, ja puiden humina
oli ainoa, mikä häiritsi äänettömyyttä. Mainitun ajan kuluttua kuului
taaskin puunoksain hiljainen ratiseminen, ja Opas luuli kuulevansa
tukahdutetuita ääniä.
"Minä voin erehtyä," sanoi hän, "sillä usein tulee kuvittelemaan mitä
hartaasti toivoo, mutta nuo äänet tuntuivat Delavarin syviltä ääniltä."
"Minä näin jotain veden päällä," kuiskasi Mabel, jonka silmä, Jasperin
katomaisen perästä, lakkaamatta tarkasti synkän pimeyden leveää varjoa.
"Ruuhi se on," huudahti Opas iloisesti. "Kaikki lienee hyvin, muuten
olisi pojasta jotain kuulunut."
Seuraavassa tuokiossa kulkivat molemmat ruuhet taasen sivukkain, ja
Jasperin vartalo eroitettiin hänen oman ruuhensa perässä. Kokassa istui
toinen henkilö, ja kun nuorukainen hoiti airoa niin, että Opas ja Mabel
saivat nähdä toisen kasvot, tunsivat he molemmat Suuren Käärmeen.
"Chingachgook, veljeni," sanoi Opas, ja hänen vapiseva äänensä ilmoitti
tunnetten voimaa, "Mohikanien päällikkö, sydämeni on hyvin iloinen.
Usein olemme yhdessä kamppailleet, mutta minä pelkäsin ett'ei se enään
koskaan tulisi tapahtumaan."
"Uj! Mingot ovat naisia; kolme heidän päänahkaa riippuu vyölläni. He
eivät tiedä, miten voisivat osata Delavarien Suureen Käärmeesen. Heidän
sydämissään ei ole ollenkaan verta ja heidän ajatuksensa ovat
paluumatkalla suuren järven yli."
"Oletteko ollut heidän joukossansa päällikkö? Mitenkä kävi sotilaalle,
joka oli joessa?"
"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriasten toverina.
Hänen veljensä pankoot hänelle syöttiä koukkuihinsa. Opas, minä olen
laskenut vihollisten lukumäärän ja käsitellyt heidän pyssyjänsä."
"Ah, tiesinhän hänen olevan uskalikon!" huudahti Opas englannin
kielellä, ensiksi käytettyään delavarinkieltä. "Tuo vallaton ihminen on
ollut heidän keskellänsä ja tuonut mukanaan meille koko heidän
historiansa. Kertokaa, Chingachgook, ja minä ilmoitan sen sitten
ystävillemme."
Delavari kertoi nyt vakaalla tavallaan pää-asiallisemmat kohdat
seikkailustaan siitä saakka kuin hän viimeksi nähtiin joessa
taistelevan vastustajansa kanssa. Tämän kohtalosta hän ei maininnut sen
enempää, koska ei ollut tavallista, että sotilas kehui urotöistään
silloin kuin antoi niistä selityksen. Heti päästyänsä voitolle tuossa
peloittavassa taistelussa, oli hän uinut itäiselle rannalle, noussut
varovasti maalle ja hiipinyt pimeyden suojassa Irokesien joukkoon,
joutumatta ilmi tai edes epäluulon alaiseksi. Kerta oli häntä kyselty,
vaan hän oli vastannut olevansa Nuolenkärki, ja sen jälkeen oli hän
päässyt kaikista kysymyksistä. Muutamista satunnaisista lauseista kuuli
hän että metsäläiset halusta toivoivat saada valtoihinsa Mabelin ja
hänen setänsä, jonka arvon suhteen he kuitenkin näkyivät erehtyneen.
Hän sai myöskin kyllin tukea sille epäluulolle, että Nuolenkärki oli
ilmoittanut heidät vihollisille jostakin syystä, jota nyt ei ollut
huokea arvata, koska hän ei vielä ollut saanut palkintoa avustaan.
Opas ilmoitti muille tästä kertomuksesta ainoastaan sen, minkä katsoi
riittäväksi poistamaan heidän epäilyksiään, samalla myöskin ilmoittaen,
että hän katsoi toimimis-hetken tulleeksi, koska Irokesit eivät vielä
täydelleen olleet tointuneet tappioidensa vaikuttamasta hämmästyksestä.
"Me tulemme tapaamaan heidät kosken luona, sitä en epäile," sanoi hän,
"ja siellä tulee kohtaloksemme joko pakoon pääseminen tai heidän
käsiinsä joutuminen. Matka linnaan on silloin niin vähäinen, että
melkeen olen arvellut astua maalle Mabelin kanssa, saattaa hänet
jotakin oikotietä myöten majoitus-paikkaan ja jättää ruuhet omiin
varoihinsa koskeen."
"Se ei koskaan onnistu, Opas," keskeytti häntä Jasper innoissansa.
"Mabel ei ole kyllin väkevä kulkemaan metsien läpi tällaisena yönä.
Antakaa hänen astua minun ruuheeni, ja minä joko menetän henkeni taikka
vien hänet terveenä koskea alas, olkoonpa vaan näinkin pimeä."
"En epäile hyvää tahtoanne, poikani, mutta täytyy olla sallimuksen
silmä, eikä teidän, ohjaamassa, jos mieli päästä eheänä Oswego-virtaa
alas sellaisena yönä kuin tämä on."
"Ja kuka saattaa hänet terveenä majoitus paikalle, jos hän astuu
maalle? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin vesillä? Vai luuletteko
minun vähemmän ymmärtävän ammattiani kuin te omaanne?"
"Rohkeasti puhuttu, poikani, mutta jospa eksyisinkin metsässä -- vaikka
en usko kenenkään todenmukaisesti voivan sitä sanoa -- jos kuitenkin
sen tekisin, niin ei siitä olisi sen pahempaa, kuin että meidän
täytyisi majailla yö metsässä, jotavastoin väärä aironvetämä tai ruuhen
heilahdus viskaisi teidät ja Mabelin veteen, josta hän arvattavasti ei
nousisi hengissä jälleen."
"Minä lykkään päättämisen Mabelin valtaan; olen varma siitä, että hän
tuntee itsensä varmemmaksi ruuhessa."
"Minä luotan suuresti teihin molempiin," sanoi kersantin tytär, "enkä
epäile, ett'ette tahdo tehdä kaikkia mitä voitte, osoittaaksenne
isälleni kuinka suuressa arvossa häntä pidätte; vaan minun täytyy
myöntää etten mielelläni tahdo jättää ruuhta, nyt kun olemme varmat
siitä, että vihollisia on metsässä. Setäni saa kuitenkin ratkaista
tämän kysymyksen minun puolestani."
"Mantere ei minua miellytä," sanoi Cap, "kun selvä tie meritse on
edessä. Mabelille ja minulle on viisainta jäädä ruuheen."
"Olisi paras että Mabel vaihtaisi ruuhta," sanoi Jasper. "Minun on
kuiva, ja Opaskin myöntänee, että minun silmäni ovat hänen silmiään
tarkemmat vesillä."
"Sen teen kernaasti, poikani. Vesi kuuluu teidän lahjoihinne, eikä
kukaan kiellä teidän harjaannuttaneen niitä korkeimmilleen. Laskekaa
ruuhenne minun ruuheni viereen Jasper, niin jätän teille mitä olette
pitävä kalliina aarteena."
Mabel astui toisesta ruuhesta toiseen ja istahti mukaan ottamainsa
kapinetten päälle, jotka tähän asti olivat olleet tämän ruuhen ainoana
lastina. Heti kuin tämä oli tapahtunut, erosivat ruuhet vähän
toisistansa ja airoja käytettiin, vaikka suurimmalla varovaisuudella.
Puheleminen lakkasi hiljakseen, ja kun lähestyttiin peloittavaa koskea,
tunsivat kaikki hetken tärkeyden. Kaikki riippui perämiesten
taitavuudesta, sillä jos jompikumpi ruuhi syöksisi kiveä vastaan, niin
se ainakin kaatuisi, jos ei musertuisikaan, ja silloin ei ainoastaan
jouduttaisi kaikkiin vaaroihin, joita joessa on tarjona, vaan Mabelin
pelastaminen vainoojain kynsistä olisi miltei mahdoton. Suurin
varovaisuus oli sentähden tarpeen.
Ruuhten kulkiessa varovasti eteenpäin alkoi kosken pauhina kuulua, ja
Cap tarvitsi kaikki voimansa pysyäkseen paikallansa, kun nuo
merkitsevät äänet tulivat yhä lähemmäksi keskellä pimeyttä, joka tuskin
soi hänelle tilaisuutta nähdä metsittyneen rannan kehäpiirteitä ja
lehväkaarrosta päänsä päällä. Hänellä oli vielä tuoreessa muistissa
toinen putous, ja hänen kuvitusvoimansa loi nyt tulevan koskenlaskun
yhtä vaaralliseksi kuin se oli ollut, josta hän vähän aikaa sitten oli
suoriutunut, joten se epäilys ja epävarmuus, joka häntä vallitsi,
melkoisesti lisäsi vaaran suuruutta. Tässä kohden erehtyi kuitenkin tuo
vanha merimies, sillä Oswegon kosket ja putoukset ovat hyvin erilaiset
laadultaan ja voimaltaan. Matkalaisillemme oli se vastus, mikä nyt
vielä oli voitettavana, vähäpätöinen sen suhteen, minkä jo olivat
kestäneet.
"Tuo on siis se paikka, josta olette puhunut," sanoi Mabel Jasperille,
kun kosken pauhina selvästi kuului.
"Niin -- ja minä pyydän teitä luottamaan minuun -- Opas kulkee koskea
alas liian likeltä joen keskikohtaa. Hänen tulisi pitäytyä lähempänä
itärantaa, mutta nyt ei hän voisi kuulla, jos huutaisin. Pysykää
jäykkänä ruuhessa, Mabel, älkääkä peljätkö."
Seuraavassa tuokiossa oli voimakas virta vienyt heidät koskeen, ja
kolmen tai neljän minuutin kuluessa näki enemmän kummastunut kuin
pelästynyt Mabel ympärillään ainoastaan valkeita vaahtokinoksia eikä
kuullut muuta kuin veden pauhinan. Ainakin kaksikymmentä kertaa näytti
ruuhi olevan syöksemäisillään jotakin pyörtävää aaltoa vastaan, mutta
yhtä usein liukui se ihan vahingoittumattomana sen ylitse, Jasperin
voimakkaan käden ohjaamana. Ainoastaan yhden ainoan kerran näytti
nuorukainen kadottavan valtansa heikon aluksen yli, joka muutamia
silmänräpäyksiä pyöri ihan ympäri, mutta tuskallisella ponnistuksella
sai hän sen taas valtoihinsa, ohjasi sen uudestaan oikeaan kulkuväylään
ja sai pian palkinnon kaikesta levottomuudestaan, kun huomasi tyynesti
kulkevansa syvää vettä myöten kosken alapuolella.
"Kaikki on voitettu, Mabel," huudahti hän iloisena. "Vaara on ohitse ja
nyt voitte toivoa näkevänne isänne jo tänä yönä."
"Jumalalle kiitos! mutta minä näen jotain vedessä meitä likellä; eikö
se ole ystäviemme ruuhi?"
Muutama aironvetämä vei Jasperin osoitetun esineen viereen. Se oli
todellakin toinen ruuhi, tyhjänä ja talka ilmassa. Niin pian kuin
nuorukainen oli saanut tämän selville, rupesi hän katselemaan eikö
uimamiehiä näkyisi, ja suureksi ilokseen huomasi hän pian Capin, joka
tuli huilaten virtaa alaspäin, sillä hän oli tahtonut ennen hukkua kuin
mennä maalle metsäläisten sekaan. Hän hilattiin ylös ruuheen, vaikka
vaivalla, ja siihen päättyi etsiminen; sillä Jasper oli varma siitä,
että Opas kahlasi maalle, kernaammin kuin luopui rakkaasta pyssystään,
saatikka vesi koskessa oli niin matalaa.
Jälellä oleva matka oli lyhyt, vaikka täytyi kulkea pimeässä ja
epävarmuudessa. Vähän ajan kuluttua kuului sekava pauhina, joka väliin
tuntui kaukaiselta ukkosen-jylinältä, väliin taas voimallisten
vesijoukkojen pauhulta. Jasper selitti seuralaisillensa, että he nyt
kuulivat meren kuohuilemisen rantaa vastaan. Mataloita niemekkeitä oli
heidän edessään; erääsen niiden välissä olevaan lahteen kulki ruuhi ja
törmäsi hiljaan rannalle. Ylimeno, joka sitten seurasi, oli niin lyhyt
ja pikainen, että Mabel tuskin tiesi mitä tapahtui. Muutamassa
minuutissa oli menty vahtimiesten ohitse, portti aukaistiin, ja kovassa
mielenliikutuksessa oleva tyttö syöksi isänsä syliin.