Opas vaarassa. -- Vihollinen peijattu.
Opas oli nyt keskellä jokea ja melkeen suoraan vihollisen kohdalla,
mutta toinen ruuhi, jota Capin ja Jasperin vahva käsi kuletti
eteenpäin, oli jo ennättänyt melkein toiselle rannalle juuri sen paikan
luo, joka sille oli osoitettu. Tuo vanha merimies täytti nyt tehtävänsä
miehen tavalla; hän oli nyt oikein omalla pohjallaan, hän piti paljon
sisarentyttärestänsä, piti erinäisessä arvossa omaa persoonaansa ja oli
jotenkin taitava pyssymies, vaikka hän aivan varmaan oli saanut
kokemuksensa kokonaan toisenlaisessa sodassa. Muutama aironvetämä
kuletti nyt ruuhen pensaikkoon; Jasper vei Mabelin pikaisesti maalle,
ja kaikki kolme olivat ainakin sillä hetkellä turvassa.
Toisin oli Oppaan laita. Hänen rohkea itsensä alttiiksi antaminen oli
saattanut hänet vaaralliseen asemaan, joka tuli yhä vaarallisemmaksi
sen kautta, että metsässä olleet metsäläiset juuri kun hän oli
vihollista lähinnä, syöksivät rantaan ja yhtyivät vedessä seisovien
kanssa. Oswego oli tältä kohdalta kaapelinpituuden levyinen, ja koska
ruuhi oli keskellä jokea, oli se ainoastaan puolentoista sadan kyynärän
päässä pyssyistä, joita myötäänsä laukaistiin soutajaa kohti.
Oppaan tyyneys ja taitavuus oli hänelle hyvänä apuna tässä tukalassa
tilassa. Hän tiesi pelastuksensa riippuvan ruuhen alituisessa
liikkeessä pitämisestä, ja sillä tavoin että liikunto myötäänsä
muutteli, niin että kevyt ruuhi väliin kiiti nuolen nopeudella virtaa
alas, väliin pysähtyi yht'äkkiä, kokka kääntyneenä toista rantaa
kohden. Onneksi eivät Irokesit voineet vedessä panna pyssyjään
latinkiin, ja pensaat, jotka rantaa reunustivat, tekivät vaikeaksi
maalta pitää pakenijaa silmällä. Näiden seikkain tähden ja sittenkuin
metsäläiset olivat laukaisseet pyssynsä, oli Oppaan onnistunut lisätä
heidän ja hänen välistä matkaa siten, että oli sekä kulkenut jokea
alaspäin että likemmäs toista, rantaa, kun uusi vaara yht'äkkiä,
vaikk'ei kokonaan odottamatta, ilmaantui niiden metsäläisten tulon
kautta, jotka oli jätetty väijyksiin alempana vartioimaan jokea.
Käsittäen asemansa tarjoomat suuret edut, olivat nämä metsäläiset,
lukumäärältään kymmenen kappaletta, asettuneet erääsen paikkaan, jossa
joki, kuohuen kallioin ja luotoin yli, synnytti kovan kosken. Opas
ymmärsi, että jos hän antautuisi tähän soukkaan, vaaralliseen
kulkuväylään, niin tulisi hän kulkemaan likeltä sitä paikkaa, johon
Irokesit olivat asettuneet; sillä virran voima oli vastustamaton ja
kallioiden välissä ei ollut muuta turvallista kulkupaikkaa, jonka
vuoksi kuolema tai vankeus tulisi olemaan todennäköinen seuraus tästä
yrityksestä. Hän koetti sentähden kaikin mokomin päästä läntiselle
rannalle, koska kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta tähän
yritykseen ei ihmisen voima näkynyt riittävän, ja vastavirtaa
soutaminen olisi hiljentämällä ruuhen kulkua vaan tehnyt sen varmaksi
pilkuksi vihollisten luodeille. Tässä pulassa teki Opas tavallisella
uljaalla ripeydellään päätöksen, jonka paikalla pani toimeen. Hän ei
koettanutkaan päästä tuohon ahtaasen, kuohuvaan kulkuväylään, vaan
ohjasi sen sijaan ruuhensa joen matalimmalle paikalle, hyppäsi siinä
veteen pyssyineen pussineen ja alkoi kahlata kiveltä toiselle läntistä
rantaa kohti. Ruuhi pyörieli ympäri tuossa kiivaassa koskessa, väliin
vierien liukkaiden kivien yli, väliin vettä täynnä, väliin taas
tyhjänä, kunnes viimen viskautui rannalle muutaman kyynärän päässä
Irokeseista.
Kuitenkaan ei Opas vielä hetikään ollut pelastunut. Ihmetellen hänen
reippauttaan ja rohkeuttaan, joita omaisuuksia indianit pitävät
suuressa arvossa, olivat he ensi aluksi pysyneet liikkumattomina, mutta
koston himo ja tuon kalliin voittomerkin halu sai pian voiton tästä
häälyvästä tunteesta ja herätti heidät puutumis-tilasta. Pyssy toisensa
perästä laukaistiin ja luodit vinkuivat pakenijan pään ympärillä
keskellä veden kohinaa. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, ikäänkuin hän
lumouksen kautta olisi tehty luodin tapaamattomaksi, sillä vaikka ne
useita kertoja lävistivät hänen karkeat vaatteensa, ei ne kuitenkaan
raapaisseetkaan ihoa.
Koska Oppaan täytyi monet kerrat kahlata aina kainaloihin saakka
vedessä sekä kantaa pyssyä ja ampumavarojaan korkealla vaahtoavan veden
päällä, väsyi hän pian ponnistuksista ja oli iloinen kun sai levähtää
erään litteän kiven vieressä, joka kohosi ylös vedenpinnasta. Sen
päälle pani hän ruutisarvensa ja kumartui itse sen taakse ollakseen
edes joksikaan osaksi suojassa. Länsiranta oli ainoastaan
viidenkymmenen jalan päässä siitä, mutta tuo tyyni, tumma vesi, joka
siinä välillä viereksi eteenpäin, osoitti selvään että hän voi päästä
sen yli ainoastaan uimalla.
Ampuminen lakkasi vähäksi aikaa, ja indianit kokoontuivat ruuhen
ympärille ja valmistautuivat sillä kulkemaan joen yli.
"Opas," kuului ääni länsi rannalla olevasta pensaikosta lähinnä sitä
paikkaa, missä puhuteltu oli.
"Mitä tahdotte, Jasper?"
"Olkaa huoleti -- ystäviä on lähellä, ja jokainen Mingo, joka pyrkii
joen yli, saa kärsiä rohkeudestansa. Eikö olisi paras, että jättäisitte
pyssynne kalliolle ja uisitte meidän luoksemme, ennenkuin nuot konnat
ennättävät lykätä ruuhen vesille?"
"Oikea metsämies ei koskaan luovu pyssystänsä niin kauan kuin hänellä
on ruutia sarvessa tai luoti kukkarossa. Vähän vettä ei haittaa
jalkojani; minä näen tuon Nuolenkärki konnan toisten joukossa ja
tahtoisin antaa hänelle hyvin ansaitun palkkansa. Ette suinkaan liene
tuoneet kersantin tytärtä tänne heidän pyssyjensä kantopiiriin, toivon
minä?"
"Hän on suojassa, ainakin tällä hetkellä, vaikka kaikki riippuu siitä,
että pidämme joen vihollisten ja itsemme välillä. He tuntevat nyt
vähälukuisuutemme, ja jos lähtevät tälle rannalle, niin jättävät he
epäilemättä muutamia roistoja toiselle puolen."
"Meidän täytyy estää heidät ylitulemasta tunnin tai kaksi, ja sitten
pimeän tultua tehdä parastamme. Enpä usko punanahkain lahjain riittävän
joen poikki kulkemiseen kahden sellaisen pyssyn läsnäollessa kuin
teidän ja minun ovat. En tahdo kerskata, Jasper, mutta yleisesti
tunnettu on pitkin koko rajaa, että Hirvensurma harvoin syrjähtää
pilkastaan."
"Teidän taitavuutenne, Opas, tunnustavat kaikki sekä lähellä että
kaukana, mutta pyssy tarvitsee lataamisen aikaa; ette myöskään ole
maalla sopivan suojan varjossa. Ettekö voisi tulla tälle puolelle
pyssyn kastumatta, jos teillä olis meidän ruuhemme?"
"Osaako kotka lentää, Jasper?" vastasi Opas nauraen tavallista
hiljaista nauruaan, ja katsoi samassa taaksensa. "Mutta ei olisi
viisasta että panisitte itsenne alttiiksi; ne konnat alkavat uudestaan
kääntää huomionsa luoteihin ja ruutiin päin."
"Se voi tapahtua ilman semmoista vaaraa. Mr. Cap on mennyt ruuhen tykö
ja hän on viskaava oksan veteen tutkiakseen virtaa, joka kulkee
niemestä teidän kiviänne kohti. Kas tuolla se jo tulee; jos se kulkee
oikeata suuntaa, pitää teidän nostaa ylös kätenne ja sitten on ruuhi
tuleva. Jos ruuhi kulkisi sivutsenne, niin on tuo pyörre tuolla
alempana kulettava sen maalle, ja siinä tapauksessa voin minä ottaa sen
haltuuni."
Jasperin vielä puhuessa, tuli veden päällä kelluva oksa näkyviin, ja
sen mukaan kuin virta koveni yhä lisääntyvällä vauhdilla, kiiti se
nopeasti Oppaan ohitse, joka samassa tarttui siihen kiinni ja nosti sen
voittomerkiksi ylös. Cap käsitti viittauksen, ja paikalla lykkäsi hän
ruuhen virtaan sillä varovaisuudella ja tarkalla kulkusuunnan
laskemisella, johonka hän merimiehenä ollessaan oli tottunut. Se kulki
samaa suuntaa kuin oksakin, ja minuutin kuluttua oli se Oppaan
hallussa.
"Tämä on tehty rajalaisen taitavuudella, Jasper," sanoi nauraen Opas,
"mutta teillä on lahjanne, jotka enimmän kallistuvat veteen, samaten
kuin minun metsään päin. Tähtäkööt Mingot nyt tarkasti, sillä
luultavasti on tämä viimeinen kerta kuin saavat tilaisuuden ampua
suojatonta miestä."
"Ei niin, lykätkää ruuhi tulemaan viistoon rantaa kohti ja, syöskää
itsenne samassa siihen; tarpeetonta on turhanpäite antautua vaaraan."
"Luuletteko voivanne tarttua kiinni ruuheen, kun se pysähtyy?"
"Aivan varmaan, jos annatte sille aika vauhdin."
Opas teki niin, kepeä ruuhi kiiti virran yli, ja Jasper tarttui siihen
kiinni, kun se saapui toiselle rannalle. Silmänräpäyksessä oli ruuhi
saatu suojaan ja miehet etsineet turvapaikan; ystävät puistivat sitten
kättä ikäänkuin eivät kaukaan aikaan olisi tavanneet toisiaan.
"Nyt Jasper, saamme nähdä uskaltaako kukaan Mingo tulla joen yli.
Katsoppas vaan, kolme heistä todellakin lähtee ruuhella matkalle.
Varmaan he luulevat meidän paenneen, muuten eivät voisi olla niin
rohkeita ihan Hirvensurman suussa."
Irokesit näkyivät todellakin aikovan uskaltaa joen yli, arvattavasti
siinä luulossa, että Opas ja Jasper, jotka pitäysivät piilossa, olivat
paenneet. Tähän pelastuskeinoon olisivatkin useimmat valkea-ihoiset
turvautuneet, mutta ne miehet, joiden huostaan Mabel oli uskottu,
olivat ylen tottuneet metsissä tavalliseen sodankäynti-tapaan
jättääkseen suojelematta mitään paikkaa, joka todella tarjosi
jonkunlaista pelastuksen mahdollisuutta.
Kolme sotilasta oli todellakin ruuhessa; kaksi polvellaan, pyssyt
varalla ampumista varten, ja kolmas seisoi perässä airoa hoitamassa. He
olivat vetäneet ruuhen, ennenkuin laskivat sen vesille, niin kauas
kosken niskan yläpuolelle, että se nyt kulki verrattain tyvenessä
vedessä ja se, joka hoiti airoa, näytti olevan tottunut soutaja, siitä
nopeudesta päättäen, millä vene mennä vilisti tyyntä virrankalvoa
myöten.
"Ammunko?" kuiskasi Jasper, innosta vapisten.
"Älä vielä, poikani. Heitä on ainoastaan kolme, ja jos mr. Cap ymmärtää
käyttää noita pieniä kapineita, joita hän kantaa vyöllänsä, niin voimme
antaa heidän nousta maallekin; sillä tavoin saamme ruuhemme takaisin."
"Mutta Mabel?..."
"Ei pelkoa kersantin tyttärestä. Onhan hän turvassa ontossa puussa,
jonka aukon orjantappurapensaat tyystin peittävät. Jos on totta mitä
olette sanonut minulle jälkien peittämistavasta, niin voi hän huoleti
maata siinä vaikka kokonaisen kuukauden ja nauraa Mingoille."
Samassa kuului kimakka pyssyn laukaus; ruuhen perällä oleva indiani
hypähti korkealle ja kaatui sitten airo kädessä veteen. Pieni
savupyörre kohosi itärannan pensaikosta ja haihtui pian ilmaan.
"Se on Käärmeen sähinää," huudahti Opas riemuiten. "Minua harmittaa,
että hän sekaantui tähän leikkiin, vaan hän ei voinut tuntea
asemaamme."
Ruuhi oli tuskin kadottanut soutajansa, niin virta jo alkoi viedä sitä
kosken juovaan. Ihan avuttomina katsoa tuijottivat jäljelle jääneet
kaksi villiä ympärilleen, mutta he eivät voineet mitenkään vastustaa
virran voimaa. Chingachgookille olikin ehkä onneksi se, että useimpien
Irokesien huomio oli kokonaan suunnattuna veneessä olevien
tilanteeseen, sillä muutoin olisi hänen pakonsa ollut äärimmäisen
vaarallinen, ellei täysin mahdoton. Mutta nyt ei yksikään vihollinen
liikahtanut muutoin kuin hakeakseen itselleen suojaa; jokainen silmä
oli naulittuna kahteen jäljelle jääneeseen seikkailijaan. Vähemmässä
ajassa kuin mitä on kulunut näiden tapahtumien kertomiseen, ruuhi pyöri
ja keikkui virrassa, ja molemmat villit olivat pitkällään sen pohjalla,
sillä tämä oli ainut keino tasapainon säilyttämiseksi. Mutta tämä
luonnollinen keino petti heidät kohta, sillä iskeytyen kiveen kevyt
vene pyörähti ympäri ja heitti molemmat soturit virtaan. Vesi on
harvoin syvää kosken juovassa, paitsi erityisissä paikoissa, jonne se
on uurtanut kanavia; niinpä ei ollut paljonkaan pelkoa hukkumisesta,
vaikkakin heidän aseensa olivat mennyttä kalua, ja molemmat villit
tekivät parhaansa uidakseen ja kahlatakseen tilanteen mukaan ystäviensä
rannalle. Itse ruuhi juuttui kiveen kiinni keskellä virtaa, missä se
oli toistaiseksi hyödytön kummallekin osapuolelle.
"Nyt on aikamme koittanut, Opas", huudahti Jasper, kun kaksi Irokesia
paljastivat suurimman osan itsestään kahlatessaan putouksen
matalimmassa kohdassa; "vintiö ylävirtaan päin on minun, sinä voit
ottaa alemman."
Niin kiihtynyt oli nuori mies kaiken jännittävän tapahtuman vuoksi,
että luoti lähti kivääristä vielä hänen puhuessaan, mutta ilmeisesti
osumatta, sillä molemmat pakolaiset heiluttivat käsivarsiaan
ylenkatseen merkiksi. Opas ei laukaissut asettaan.
"Ei, ei, Eau-douce", hän vastasi, "minä en hae verta ilman syytä; ja
minun luotini on hyvin kääritty ja paikoilleen huolellisesti painettu
siltä varalta, että sitä tarvitaan. En pidä Mingoista, mikä onkin
oikein, ottaen huomioon, kuinka paljon olen ollut Delavarien kanssa
tekemisissä, nämähän ovat heidän luonnollisia verivihollisiaan; mutta
en kuitenkaan koskaan paina liipasinta noita paholaisia vastaan,
ennenkuin on aivan selvää, että surmaaminen tuottaa jotain todellista
hyötyä. Yksikään hirvi ei ole kaatunut käteni kautta turhaan. Elämällä
yksin Jumalan kanssa erämaassa voi oppia tuntemaan tuollaisen
mielipiteen oikeutuksen. Yksi menetetty elämä riittää tämänhetkisiin
tarpeisiimme; sitä paitsi Hirvensurmaa vielä ehkä tarvitaan auttamaan
Käärmettä, joka on tehnyt rohkean teon salliessaan noiden vaeltavien
paholaisten tietää selvästi, että hän on heidän läheisyydessään.
Taivahan vallat, juuri tällä hetkellä yksi niistä vaaniskelee pitkin
rantaa, aivankuin joku linnakkeen pojista väijyy kaatuneen puunrungon
takana ampuakseen oravaa!"
Kun Opas osoitti sormellaan puhuessaan, Jasperin terävä silmä tavoitti
pian kohteen, jota se tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista,
palaen halusta kunnostautua, oli hiipinyt tovereittensa luota kohti
sitä suojapaikkaa, mihin Chingachgook oli kätkeytynyt; ja koska
jälkimmäinen harhautui vihollisen näennäisestä rauhallisuudesta ja oli
lisäksi keskittynyt joihinkin omiin valmisteluihinsa, oli hän
ilmeisesti joutunut Mingon näkökenttään. Tämä oli ilmeistä siitä, että
Irokesi valmistautui ampumaan, sillä Chingachgook itse ei ollut
näkyvissä joen läntiseltä rannalta. Kosken juova oli Oswegon mutkassa,
ja itäinen rantaviiva muodosti niin laajan kaaren, että Chingachgook
oli aivan lähellä vihollista suorassa linjassa, vaikkakin maan puolella
väliä oli useita satoja jalkoja; tämän johdosta Opas ja Jasper olivat
miltei yhtä etäällä kummastakin osapuolesta. Joen keskimääräinen leveys
oli vähän alle 200 kyynärää, joten sama matka oli kahden tarkkailijan
ja vaanivan Irokesin välillä.
"Käärmeen täytyy olla jossain tuolla", totesi Opas, joka ei päästänyt
nuorta soturia hetkeksikään silmistään, "ja kuitenkaan ei hän ole
jostain syystä varuillaan päästäessään Mingo paholaisen niin lähelle
itseään selvissä verenvuodatuksen aikeissa."
"Katso!" keskeytti Jasper, -- tuolla on Delavaren ampuman indianin
ruumis! Se on ajautunut kalliolle, ja virta on pakottanut pään ja
kasvot veden yläpuolelle."
"Hyvin mahdollista, poika, hyvin mahdollista. Ihmisen luonto ei ole
paljoa parempi ajopuun runkoa, kun sen sieraimiin puhallettu henki on
lähtenyt. Tuo Irokesi ei enää tee pahaa kenellekään, mutta tämä väijyvä
villi on aikeissa ottaa parhaan ja koetelluimman ystäväni skalpin."
Opas keskeytti yht'äkkiä itsensä ja kohotti kiväärinsä, harvinaisen
pitkän aseen, tähtäsi ihailtavan tarkasti ja laukaisi nopeasti. Irokesi
vastaisella rannalla oli juuri tähtäämässä, kun Hirvensurman kuolettava
viesti saapui. Hänen kiväärinsä tosin laukesi, mutta piippu oli silloin
taivasta kohti, kun taas mies itse syöksyi pusikkoon aivan selvästi
haavoittuneena, ehkä kuolettavastikin.
"Vaaniva paholainen aiheutti tuon itse", mutisi Opas ankarasti, samalla
kun, pudottaen kiväärin tukin maahan, hän alkoi ladata uudelleen.
"Chingachgook ja minä olemme olleet kavereita siitä asti, kun olimme
poikasia, ja olemme taistelleet yhdessä useissa verisissä kahakoissa
ranskalaisia vastaan. Ei kai tuo typerä viholainen kuvitellut, että
seisoisin vieressä toimettomana ja katselisin päältä, miten paras
ystäväni tuhottaisiin väijytyksessä?"
"Olemme olleet Käärmeelle yhtä suureksi hyödyksi kuin hän oli meille.
Nuo kelmit ovat huolissaan, Opas, ja vetäytyvät suojapaikkoihinsa
havaittuaan, että pääsemme heihin käsiksi vielä joen ylikin."
"Tuo laukaus ei paljon merkitse, Jasper, ei paljonkaan. Kysy keltä vain
60. rykmentistä ja he voivat kertoa sinulle, mitä Hirvensurma pystyy
tekemään ja on tehnyt, kaiken lisäksi vielä silloin, kun luodit
lentelivät päämme ympärillä kuin rakeet myrskysäällä. Ei, ei! tämä ei
paljon merkkaa, ja ajattelematon väijyjä aiheutti kaiken itse."
"Onko tuo koira vai hirvi, joka ui tätä rantaa kohti?" Opas hätkähti,
sillä todellakin jokin hahmo oli ylittämässä jokea yläpuolelta kosken
juovaa, jota kohti se kuitenkin hiljakseen siirtyi virtauksen voiman
pakottamana. Uudistettu tarkastelu vakuutti molemmat katselijat, että
kyseessä oli mies, vieläpä indiani, vaikka niin naamioitunut, ett'ei
siitä voinut aluksi olla varma. Pelättiin jotain sotajuonta, minkä
vuoksi muukalaisen liikkeitä tarkkailtiin mitä huolellisimmin.
"Hän työntää jotain edessään uidessaan, ja hänen päänsä muistuttaa
ajelehtivia lehtioksia", sanoi Jasper.
"Tuo on indianein konsteja, poika, mutta kristillinen rehellisyys
paljastaa heidän juonensa."
Kun mies lähestyi hitaasti, alkoivat tarkkailijat epäillä
ensivaikutelmiensa tarkkuutta, ja vasta kun kaksi kolmannesta virran
leveydestä oli ylitetty, alkoi totuus heille selvitä.
"Suuri Käärme, kautta partani!" huudahti Opas, vilkaisten kumppaniinsa
ja nauraen niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä pelkästä
ihastuksesta siitä, että sotajuoni oli onnistunut. "Hän on sitonut
lehtipuun oksia päähänsä naamioksi, pannut ruutisarven niitten päälle,
sitonut kiväärin tuohon tukkipalaseen, jota hän työntää edellään, ja on
uinut joen yli ystäviensä luokse. Hyvänen aika! Kuinka monta kertaa
olemmekaan tehneet saman tempun verenhimoisten Mingojen nenän edessä
Ty-joen kulkuväylillä!"
"Ehk'ei se sittenkään ole Käärme, Opas, en voi nähdä mitään tuttuja
piirteitä."
"Piirteitä! Kuka etsii piirteitä indianista? Ei, ei, poika, maalaushan
se ratkaisee, eikä kellään muulla kuin Delavarella ole tuollaista
maalausta; nuo ovat hänen värinsä, Jasper, samoinkuin veneesi järvellä
kantaa Pyhän Yrjön ristiä ja kuin ranskalaiset ripustavat pöytäliinansa
lepattamaan tuuleen kaikki kalanruotojen ja hirvipaistin tahrat
näkyvissä. Nyt näet silmän, poikaseni, ja se on päällikön silmä. Mutta,
Eau-douce, niin hurja kuin se on taistelussa ja niin lasiselta kuin se
näyttää lehtien joukossa" -- tässä Opas painoi sormensa kevyesti mutta
vaikuttavasti kumppalinsa käsivarrelle -- "olen nähnyt sen vuodattavan
kyyneleitä kuin sadetta. Tuon punanahan alla on sielu ja sydän, sen
voit uskoa; tosin ne ovat sielu ja sydän varustettuna erilaisilla
lahjoilla kuin meidän."
"Ei kukaan, joka on tuntenut päällikön, voi sitä epäillä."
"Minä _tiedän_ sen", vastasi toinen ylpeästi, "sillä minä olen ollut
hänen kumppalinsa surussa ja ilossa; toisessa olen huomannut hänen
olevan mies, vaikka kuinkakin suuri suru olisi häntä kohdannut,
toisessa päällikkö, joka tietää, että hänen heimonsa naiset ovat
hempeimmillään kevyessä ilonpidossa. Mutta hiljaa! On liian paljon
uudisasutusten ihmisten kaltaista vuodattaa pehmeitä puheita toisen
korvaan, ja Käärmeellä on terävät aistit. Hän tietää, että pidän
hänestä ja että puhun hänestä hyvää hänen selkänsä takana, mutta
Delavarella on vaatimattomuus olemuksensa ytimessä, vaikkakin hän
kerskuu kuin syntinen paaluun sidottuna."
Käärme nousi nyt rannalle suoraan kahden kumppalinsa edessä, minkä
täsmällisen paikan hän lienee tuntenut ennenkuin jätti itärannan.
Nousten vedestä, puisti hän itseään kuin koira ja päästi huuliltaan
tuon ystävällisen äänen "hugh!"
"Oliko viisaasti tehty, Chingachgook," sanoi Opas nuhdellen, "oliko
viisasta yksinään mennä vakoilemaan tusinoita Mingoja? Tosi on ett'ei
Hirvensurma petä milloinkaan, mutta Oswego on leveä, ja tuo metsäläinen
nosti tuskin muuta kuin pään ja olkapäät pensaita korkeammalle;
harjaantumaton käsi ja tottumaton silmä olisi helposti voinut ampua
sivu. Teidän olisi pitänyt ajatella tätä asiaa, päällikkö, teidän olisi
pitänyt se tehdä."
"Suuri Käärme on mohikanilainen soturi -- hän näkee ainoastaan
vihollisensa, kun hän on sotaretkellä, ja hänen esi-isänsä ovat lyöneet
Mingot takaapäin, aina siitä saakka kuin vedet alkoivat juosta."
"Minä tunnen lahjanne ja kunnioitan niitä myös. Ei kukaan koskaan ole
kuuleva minun valittavan sitä, että punanahka seuraa punanahan
luonnetta, mutta varovaisuus sopii sotilaalle yhtä hyvin kuin
urhoollisuuskin. Menkää mr. Capin luo ja käskekää hänen tulla tänne.
Meillä on aivan vähän keskustelemisen aikaa, ja kuitenkin ovat tuumamme
pian toimeenpantavat, sillä kauan ei viivy, ennenkuin nuo Mingot taas
yrittävät meille turmiota virittää." Nuorukainen totteli, ja muutaman
minuutin kuluttua olivat kaikki neljä kokoontuneet eräälle vihollisilta
täydellisesti piilossa olevalle paikalle, jossa he, tarkasti pitäen
silmällä niiden liikkeitä, keskustelivat siitä mitä nyt oli tehtävä.
Päivä oli jo päättymäisillään, niin että ainoastaan muutamia minuutia
tarvitsi kulua, kunnes päivänvalo sammuisi ja tavallista synkempi
pimeys näytti astuvan sijaan. Aurinko oli jo laskenut, ja hämärä tämän
leveysasteen vaiheilla oli pian muuttuva synkäksi yön pimeydeksi.
Matkalaisten toiveet perustuivat nyt pää-asiallisesti tähän etuisaan
seikkaan, vaikka se tuotti vaaroja, koska juuri sama pimeys, joka
edistäisi heidän pakenemistaan, samalla yhtähyvin tulisi salaamaan
heidän viekkaiden vihollistensa liikkeitä.
"Se hetki on tullut", sanoi Opas, "jolloin meidän tuumamme ovat
tyynesti tehtävät, jotta voisimme toimia yksimielisesti ja täydellä
käsityksellä tehtävästämme ja lahjoistamme. Tunnin kuluttua ovat nämä
metsät niin pimeät kuin pikimustin yö, ja jos milloinkaan tahdomme
saapua linnaseen, niin täytyy meidän käyttää hyväksemme tätä etuisaa
tilaisuutta. Mitä sanotte te, mr. Cap, sillä vaikka teillä ei ole juuri
paljon kokemusta metsätaisteluista ja peräytymis-retkistä, niin
oikeuttavat ikävuotenne teidät keskustelussa ensimmäisenä puhumaan, kun
asiain laita on semmoinen kuin nyt."
"Kaikki mikä meidän on tehtävä on minun ajatukseni mukaan se, että
astumme ruuheen, heti kuin tulee niin pimeä, ett'eivät vihollisten
vakoojat voi meitä nähdä, ja sitten kiiruhdamme satamaan, niin joutuin
kuin tuuli ja virran vienti myöntävät."
"Se on helposti sanottu, vaan ei niin helposti tehty," vastasi Opas.
"Me tulemme enemmän alttiiksi vaaralle joella kuin jos kuljemme
metsätietä myöten; sitä paitsi on tuolla alhaalla putous, enkä ole
laisinkaan vakuutettu, voiko itse Jasperkaan pilkko pimeässä kulettaa
veneen eheänä siitä alas. Mitä sanotte, poika, omasta taitavuudestanne
ja kyvystänne."
"Minun mielipiteeni on sama kuin mr. Capin mitä ruuhen käyttämiseen
tulee; Mabel on liian hento kulkemaan rämetten ja puunjuurien yli
semmoisena yönä, kuin nyt näkyy olevan tulossa, ja muutenkin tunnen
itseni rohkeammaksi ja varmemmaksi vesillä kuin maalla."
"Rohkea olette aina, poikani, ja jotenkin tarkka silmä on teillä
luullakseni myöskin, katsoen siihen että olette oleskellut niin paljon
kirkkaassa auringonpaisteessa ja niin vähän metsissä. Vesi ei jätä
mitään jälkeä; ruuhi on sekä nopsa että kepeä kulkiessaan myötä virtaa,
eikä kersantin tyttären hennot jäsenet tule kärsimään sen liikkeistä.
Mutta toiselta puolen ei joella ole mitään muuta suojaa kuin taivaan
pilvet; vaarallista on antautua koskeen selvällä päivälläkin ja meillä
on hyvä peninkulma vesitietä tästä majoitukselle. Maalla olevasta
jälestä ei myöskään ole niin huokea saada selkoa yön pimeydessä.
Epäilen itsekin, Jasper, mitä tietä meidän on päättäminen kulkea."
"Jos Käärme ja minä voisimme uida koskessa olevan toisen ruuhemme
luokse ja tuoda sen takaisin, niin katsoisin vesitietä meille
varmimmaksi."
"Niin, jos se olisi mahdollista; ja kuitenkin olisi se helposti tehty,
niin pian kuin tulee vähän pimeämpi. No niin, kun ajattelen kersantin
tytärtä ja hänen lahjojansa, niin luulenpa kuitenkin tätä melkein
paraaksi. Jos olisimme ainoastaan miehenpuolia, niin olisi hauska saada
olla piilosilla tuolla toisella puolen jokea olevien metsäläisten
kanssa. Tahdotteko koettaa hankkia ruuhi tänne, Jasper?"
"Opas, minä tahdon koettaa kaikki, mikä voi edistää Mabelin
pelastusta."
"Se on jalo tunne, ja minä arvaan sen olevan luonnossa. Käärme voi
auttaa teitä; te riistätte noilta konnilta ainakin yhden keinon, jolla
voisivat pahennusta aikaansaada."