Vihollisten jälkiä, -- Piilopaikka.
Putousten alapuolella on Oswegon juoksu kiivaampaa ja epätasaisempaa
kuin niiden yläpuolella. Paikoittain kulkee virta syvän veden tyvenellä
hiljaisuudella, mutta toisin paikoin tapaa siinä luotoja ja koskia.
Aivan vähän tarvitsi siis niiden ponnistella voimiansa, jotka ohjasivat
ruuhia, paitsi missä kiivas virta ja vaaralliset kalliot vaativat
suurempaa varovaisuutta, jolloin ei ainoastaan varallaan-olo vaan
myöskin tyyneys, hätäilemättömyys ja käsivoima oli tarpeen vaarain
välttämiseksi. Kaiken tämän tunsi Mohikani aivan hyvin, ja hän oli
sentähden viisaasti valinnut erään verrattain tyvenen paikan, jossa
pysäyttäisi ruuhet ja vaaratta voisi lähestyä niitä, joita tahtoi
puhutella.
Heti kun Opas tunsi punasen ystävänsä, käänsi hän voimakkaalla
aironvetämällä ruuhensa kokan rantaan päin, viitaten Jasperia
seuraamaan perästä. Hetkistä myöhemmin kulkivat ruuhet jokea alaspäin
niin likellä rannan pensaita, että niihin ylettyi koskemaan, ja kaikki
olivat aivan ääneti, toiset pelon tuskasta, toiset tavaksi tulleesta
varovaisuudesta. Kun tulivat lähemmäksi indiania, käski tämä heitä
pysähtymään, ja piti sitten Delavarien kielellä lyhyen mutta totisen
keskustelun Oppaan kanssa.
"Päällikkö ei juuri pidä hengettömiä puunrunkoja vihollisina," sanoi
viimeksi mainittu, "miksi käskee hän meitä pysähtymään?"
"Mingoja on metsässä."
"Sitä olemme luulleet jo pari päivää; tietääkö päällikkö sen?"
Mohikani nosti näkyviin kivestä tehdyn piipunkopan.
"Tämä oli tuoreella jälellä, joka kulki linnaan päin; tupakka savusi
siinä vielä silloin kuin sen löysin."
"Tuo ei ole leikin asia -- missä jälki oli?"
Mohikani osoitti erästä paikkaa, joka tuskin oli puolentoista sadan
kyynärän päässä heistä.
Asia näytti tulevan arveluttavaksi, ja molemmat etevimmät johtajat
keskustelivat muutamia minuutia kahden kesken sill'aikaa, kuin
kävelivät osoitetulle paikalle ja suurimmalla tarkkuudella tutkivat
jälkiä. Neljännestunnin kuluttua palasi Opas takaisin ja hänen
ystävänsä katosi metsään.
Oppaan kasvonjuonteet ilmoittivat tavallisesti suoruutta,
rehellisyyttä, vilpittömyyttä sekä jonkunlaista itseensä
luottavaisuutta, joka rohkasi niiden mieltä, jotka olivat hänen
suojeltavinaan; tällä hetkellä varjoitti kuitenkin sellainen huoli
hänen rehellisiä kasvojansa, että koko seurue sen huomasi.
"Mikä on hätänä, mr Opas?" kysyi Cap, alentaen tavallisesti kovan ja
vakavan äänensä melkein kuiskutukseksi, joka oli soveliaampi täällä
jylhässä, vaarallisessa metsämaassa. "Onko vihollinen asettunut meidän
ja satamamme välille."
"Mitä sanotte?"
"Onko jotkut noista maalatuista narreista laskeneet ankkurinsa sen
sataman suuhun, johon aiomme mennä, ottaaksensa meidät saaliikseen, kun
purjehdimme sisään?"
"Asia kyllä on niinkuin sanotte, ystävä Cap, vaikka en minä sentähden
paremmin sanojanne ymmärrä; sivumennen tahdon huomauttaa, että kuta
selvemmin puhumme huolettavina hetkinä, sitä helpompi on muiden
ymmärtää ajatuksemme. En tiedä mitään satamista ja ankkureista, mutta
sen tiedän, että kirottu Mingonjälki on puolentoista sadan kyynärän
päässä meistä ja niin tuore kuin suolaamaton riista. Varmaankin on
tusina niitä viheliäisiä lurjuksia kulkenut siitä, ja se pahinta että
ovat kulkeneet linnaan päin, niin että heidän vakoilevat silmänsä
huomaavat jokaisen, joka tahtoo kulkea sen ulkopuolella olevan aukean
paikan poikki, ja silloin tulee varmoja luotia satamaan."
"Eikö tuossa linnassa ole kylkeä, joka voisi raivata puhtaaksi kaikki,
mikä tulee tykinkantamiin."
"Ei, linnat näillä seuduin ovat toisenlaisia kuin uudistalojen
tienoilla; joensuuhun päin on niissä kaikkiaan kaksi tai kolme pientä
tykkiä. Yksi linnankylki tusinaa väijyksissä olevaa Mingoa vastaan,
jotka ovat asettuneet puunrunkoin taakse, olisi sitä paitsi turhaa
ruudin haaskaamista. Meillä on ainoastaan yksi keino ja sekin
arveluttava. Meidän täytyy toistaiseksi pysähtyä tähän, jossa korkea
ranta ja pensaat jokseenkin hyvin kätkevät meidät, jos ei joku vakooja
toiselta rannalta meitä huomaa. Mutta miten viekotella näitä
verenhimoisia lurjuksia uudestaan jokea ylös? Ah, jo tiedän sen ... jo
tiedän... Jos se ei hyödytä, niin ei se haittaakaan. Näettekö tuota
tuuheata kastanjapuuta tuolla viimeisessä joenpolvekkeessa, Jasper?
Tuolla loitompana meidän puolisella rannalla."
"Tuolla, kaatunen männyn luona?"
"Ihan siinä. Ottakaa pii ja tuluskuppi, hiipikää rantaa pitkin ja
virittäkää tuli sinne; ehkä savu viettelee heidät meidän yläpuolelle.
Sillä aikaa viemme varovasti ruuhet tuon niemekkeen alapuolelle ja
etsimme toisen piilopaikan. Niistä ei liene puutetta näillä seuduin,
jossa löytyy niin kosolta pensaita."
"Sen olen tekevä, Opas", sanoi Jasper ja hyppäsi maalle. "Kymmenessä
minuutissa on tuli viritetty."
"Ottakaa tuoreita puita, Eau-douce. Kun tarvitsee savua, on vesi hyvänä
apuna sitä paksuntamaan."
Nuori mies, joka kyllä hyvin käsitti velvollisuutensa, jottei ruvennut
turhaan aikaa kuluttamaan, kiiruhti osoitettuun paikkaan. Seurue
valmistihe muuttamaan olopaikkaa, koska sen nyt voi nähdä sieltä, mihin
Jasper oli mennyt tulta tekemään. Kovin kiirettä heidän ei kuitenkaan
tarvinnut pitää ja sentähden ryhdyttiin suurimmalla tarkkuudella
toimiin. Ruuhet soudettiin pensaikosta ja saivat sitten virran
ajelemina kulkea jokea alas, kunnes tulivat semmoiseen paikkaan, mistä
kastanjapuuta tuskin näki. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin.
"Tuolta näkyy savu", huudahti Opas, kun tuulenpuuska ajoi pienen
savupatsaan maalta ja kuletti sitä kiehkurana vedenpintaa myöten. Hyvä
pii, pieni teräspalanen ja kasa kuivia lehtiä tekevät pian tulen.
Toivon että Eau-douce ymmärtää käyttää tuoreita puita, koska juuri ne
ovat nyt suurimmaksi hyödyksi."
"Liian paljon savua -- liian paljon älyä," sanoi Nuolenkärki
miettiväisesti.
"Se olisi totta kuin evankeliumi, Tuskarora, jos Mingot eivät tietäisi
sotamiehiä olevan läheisyydessä; sillä levähdyksen aikana on
sotamiehillä ruoka enemmän mielessä kuin vaara. Ei, ei, annetaan pojan
laittaa kokkonsa niin, että se savuaa aika lailla; kaiken tämän lukevat
Mingot muutamien skotlantilaisten tai irlantilaisten nahjusten
tuhmuudeksi, jotka enemmän pitävät huolta kauranjauhovellistään ja
perunoistaan kuin varovat indianien kavaluutta ja punanahkain pyssyjä.
Yhdellä ainoalla metsäläisellä on enemmän älyä kuin kokonaisella
rykmentillä vesien tuolta puolen tulleita -- semmoista älyä, näet, jota
kutsun metsäkavaluudeksi. Mutta tuolla on savua kylliksi, ja paras on
että etsimme toisen piilopaikan."
Opas pani ruuhensa jälleen liikkeelle, ja muutaman minuutin kuluttua
saatti eräs joenpolveke sekä savun että kastanjapuun pois näkyvistä.
Muutamain kyynäräin päässä siitä niemekkeestä, josta seurue vasta lähti
liikkeelle, oli joki kaikeksi onneksi tehnyt pienen lahdelman rantaan,
ja siihen kulkivat nyt molemmat ruuhet airoin ajelemina.
Parempaa piilopaikkaa eivät matkalaisemme olisi voineet löytää. Pensaat
olivat tiheät ja jokeen päin kallellansa, muodostaen siten täydellisen
lehväkaarroksen. Lahdelman pohjukassa oli soukka hietikkö-ranta, johon
useimmat matkalaisista mukavuuden vuoksi nousivat maalle; ainoa paikka,
josta heidät voi huomata, oli heitä aivan vastapäätä oleva kohta
toisella rannalla. Kuitenkaan ei tarvinnut pelätä että heidät siltä
suunnalta huomattaisiin, sillä senpuolinen metsikkö oli tavallista
vielä tiheämpää ja maa sen takapuolella niin rämeistä ja suoperäistä,
että siellä ainoastaan suurella vaivalla voi kulkea.
"Tämä on varma piilopaikka," sanoi Opas tarkasti katseltuaan
ympärillensä; "mutta meidän täytyy tehdä se vielä varmemmaksi. Mr. Cap,
teiltä en vaadi muuta kuin äänettömyyttä ja että jätätte pois sellaiset
tavat, joihin olette merellä tottunut. Tuskarora ystävämme ja minä
teemme valmistuksia vaarallista aikaa varten."
Indianin kanssa meni Opas metsikköön, jossa katkoivat muutamia
vahvempia leppiä ja muita pensaita, tarkasti välttäen kaiken ryskeen.
Puiden tyvet -- sillä puita ne itse asiassa olivatkin -- pistettiin
liejuun ruuhten eteen, jossa vesi oli jokseenkin matalaa, ja kymmenen
minuutin kuluessa oli viheriöitsevä varjos kohonnut heidän ja sen
puolen välille, mistä vaara uhkasi. Suurta taitavuutta ja tottumusta
osoitettiin näitä yksinkertaisia valmistuksia tehdessä, mutta
työmiehillemme oli myöskin suurena apuna rannan muoto, lahdelman pitkä
pohjukka, veden mataluus ja metsikön tiheys. Opas valitsi tahallansa
vääriä pensaita, joita täällä oli yllin kyllin, leikkasi ne poikki
vähää alapuolelta koukkupaikkaa ja asetti ne niin että koskivat
vedenpintaan, jonka kautta tuo pieni pensasaita ei tullut näyttämään
vedessä kasvavalta, joka olisi voinut herättää epäluuloa, vaan näytti
vaakasuoraan pistävän rannasta, ennenkuin kääntyi ylöspäin. Ainoastaan
tavattoman epäluuloinen henkilö olisi voinut hetkeksi kääntyä
sinnepäin, luullen sen takaa löytävänsä kätköpaikan.
"Paremmassa kätkössä en ikään ole ollut", sanoi Opas nauraen tyynellä
tavallaan, ensiksi käytyään ulkopuolta tarkastamassa; "näiden pensasten
lehdet melkeen koskevat päämme yllä olevaan metsikköön, eikä
maalarikaan, joka hiljan kävi linnassa, voisi eroittaa Luojan
kasvattamia pensaita meidän asettamistamme. Hiljaa -- tuolla tulee
Eau-douce, kahlaten kuin älykäs poika ainakin, joka ei tahdo jättää
jälkiä taakseen; kohta saamme nähdä kelpaako kätköpaikkamme vai ei."
Jasper, joka palasi tehtävätänsä toimittamasta, oli, paikalla kun
huomasi ruuhet kadonneiksi, arvannut että ne oli viety lähimmän
jokipolvekkeen taakse, jott'ei niitä siitä paikasta keksittäisi, mihin
tuli oli viritetty. Hän kahlasi nyt verkalleen pitkin joenrantaa ja
etsi tarkasti katsellen sitä paikkaa, jossa ruuhet olivat kätkössä.
Panemalla silmänsä lehtiä likelle voivat pensasaidan sisässä olijat
täydellisesti nähdä mitä ulkopuolella tapahtui, joutumatta muiden
näkyviin. Nyt he huomasivat selvästi, ett'ei Jasperilla ollut
vähintäkään aavistusta siitä, mihin Opas sekä muut olivat kätkeytyneet.
Kun hän oli mennyt lahdelman sivu eikä enää nähnyt tulta, jonka oli
virittänyt sen yläpuolelle, pysähtyi hän ja rupesi tarkkaan ja
huolellisesti tutkimaan rannikkoa. Hän astui kymmenen, kaksitoista
askelta ikäänkuin umpimähkään ja pysähtyi sitten jälleen uudistamaan
tutkimistaan. Koska vesi oli tavallista vähempänä astui hän muutamia
askeleita sivullepäin ja tuli siten niin likelle tuota keinotekoista
istutusta, että voi siihen kädellään koskea. Vaikka niinkin oli, ei hän
kuitenkaan huomannut mitään ja oli jo lähtemäisillään eteenpäin
kulkemaan, kun Opas teki aukon pensasaitaan ja hiljaisella äänellä
kutsui häntä sisään.
"Tämä on aivan oivallista", nauroi Opas, "vaikka keltanaaman ja
punanahan silmät ovat yhtä erilaiset kuin kiikarit. Jos Mingot menevät
jokeen kuin Jasper, niin saa piilopaikkamme minut vapisemaan. Se on
kumminkin pettävä heidän silmänsä joen vastaiselta puolelta ja siis ei
kokonaan ole meille hyödytön."
"Ettekö luule, mr Opas", sanoi Cap, "kuitenkin olevan viisainta että
kerrassaan kaikin purjein lähdemme virtaa alas kulkemaan, niin pian
kuin olemme varmat siitä, että nuo konnat ovat joutuneet peränpuolelle
meistä? Meillä merimiehillä on tapana sanoa, että myötätuuleen
takaa-ajaminen on pitkää ajoa."
"Vaikka saisin tuon tuolla alhaalla olevan linnan koko ruutivaraston,
niin en jättäisi tätä paikkaa, ennenkuin olemme saaneet tietoa
Käärmeestä. Vankeus tahi kuolema olisi varma seuraus siitä. Jos hento
hirvenvasikka, sellainen kuin tuo tyttö tuossa, jonka olemme saaneet
suojeltavaksemme, voisi kuin vanha hirvi vaeltaa metsässä, silloin ehkä
kävisi laatuun jättää ruuhet; sillä kaaretellen kulkemalla voisimme
ennen päivänkoittoa ennättää linnaan."
"Antaa mennä sitten", sanoi Mabel ja kavahti ylös yht'äkkiä tuntien
saaneensa uutta voimaa, "minä olen nuori, voimakas, vaivoihin tottunut
ja voisin kävellä enoni uuvuksiin. Minua ette saa katsoa miksikään
vastukseksi. En voi kärsiä sitä ajatusta, että te kaikki panisitte
henkenne alttiiksi minun tähteni."
"Ette suinkaan kestä sitä, ette suinkaan kestä sitä. Tulisi enemmän
kuin kolmen peninkulman matka ja päälle päätteeksi risuin, puunjuurien
ja rämeiden yli pilkkopimeässä. Näin suuren ihmisjoukon jälet
voitaisiin nähdä ja lopuksi olisi meidän kenties pakko rynnätä
indianien rivin läpi linnaan. Ei, paras on, että odotamme Mohikania."
Koska tämä oli sen mielipide, johon kaikki nykyisissä oloissa loivat
silmänsä kuin esimieheen ja johdattajaan ainakin, niin ei tästä puhuttu
sen enempää. Seurue hajaantui nyt pienempiin joukkoihin; Nuolenkärki
vaimoinensa istahti syrjään pensaikkoon ja alkoi hiljaisella äänellä
keskustelun, jossa mies näytti lausuvan ajatuksensa jonkummoisella
ankaruudella, kun sitä vastoin vaimo vastasi tuolla nöyrällä
lempeydellä, joka on seuraus indianien vaimoin alhaisesta asemasta.
Opas ja Cap asettuivat toiseen ruuheen, jutellen erilaisista
vaiheistaan maalla ja merellä, Jasper ja Mabel taas istuivat toiseen.
Täten oli lähes tunti kulunut, kun Mohikani tuli näkyviin samalta
suunnalta, mistä Jasper oli tullut. Mutta sen sijaan kuin hänen olisi
ollut kulkeminen suoraan eteenpäin, vetäytyi hän, tuskin päästyään sen
joenpolvekkeen sivu, joka piilotti hänet kaikilta sen yläpuolella
kenties olevilta, ihan likelle rantaa ja valitsi itselleen varovaisesti
semmoisen paikan, josta voi katsoa taakseen, ollen kylliksi pensaiden
suojassa, jott'ei tarvinnut pelätä että hänet nähtäisiin.
"Käärme näkee ne konnat", kuiskasi Opas; "niin totta kuin olen
kristitty, ovat he tarttuneet onkeen ja hiipineet savun luokse."
Herttaisella, mutta äänettömällä naurulla keskeytti hän itsensä, ja
tyrkkäsi Capia kylkeen; ääneti katseltiin sitten Chingachgookin
liikkeitä. Mohikani oli täyteen kymmenen minuutia yhtä liikkumatonna
kuin se kivi, jonka päällä hän seisoi; sitten huomasi selvästi, että
joku erinäinen seikka oli vetänyt hänen huomion puoleensa, sillä hän
kiiruhti takaisin, katseli levottomana tarkasti rantaa pitkin ja kulki
kiireesti sitä alaspäin, huolellisesti hävittäen jälkensä matalan veden
peittämästä liejusta. Nähtävästi oli hänellä kiire ja levotonna katseli
hän usein taakseen ja tutki rantaa tarkoin joka kohdalta, missä voi
luulla ruuhten olevan kätkössä.
"Kutsukaa hänet tänne", kuiskasi Jasper, joka tuskin voi malttaa
mieltänsä, "kutsukaa hänet tänne, muutoin on liian myöhäistä. Katsokaa,
hän menee ohitsemme."
"Ehei, poikani, ei ole kiirettä, ole varma siitä, muutoin rupeisi
Käärme ryömimään. Jumala auttakoon meitä ja suokoon meille viisautta!
Luulenpa ettei Chingachgookkaan, jonka näkö on yhtä varma kuin koiran
vainu, huomaa meitä eikä löydä piilopaikkaamme."
Tämä riemu oli liian aikainen, sillä tuskin ennätti hän lopettaa
lauseensa, ennenkuin indiani, joka todella oli astunut muutaman
askeleen piilopaikan ohitse yht'äkkiä pysähtyi, loi terävän,
läpitunkevan katseen rantaan pistettyihin pensaisiin, astui nopeasti
muutaman askeleen eteenpäin ja seisoi vähän kumarruttuaan ja varovasti
siirrettyään oksia tieltä pois yht'äkkiä heidän joukossansa.
"Nuo kirotut Mingot", sanoi Opas heti kun hänen ystävänsä oli niin
likellä, että häntä voi varovasti puhutella.
"Irokeseja", vastasi indiani lyhyesti.
"Yhden tekevä, yhden tekevä! -- Irokeseja -- konnia -- Mingoja --
Mengvesiä -- hornanhenkiä, kaikki ovat melkein saman veroisia. Minä
kutsun kaikkia konnia Mingoiksi. Päällikkö, tulkaa tänne, puhukaamme
muutamia järjen sanoja."
Molemmat ystävät väistyivät syrjään ja rupesivat vakaasti
keskustelemaan Delavarien kielellä. Tämän yksityisen keskustelun
päätyttyä ilmoitti Opas muille matkalaisille kaikki mitä oli saanut
tietää.
Mohikani oli seurannut vihollisten jälkiä hyvän matkaa linnalle päin,
kunnes ne olivat huomanneet Jasperin virittämän tulen ja paikalla
kääntyneet takaisin. Silloin täytyi Chingachgookin, joka oli suuressa
vaarassa joutua vihollisten näkyviin, etsiä itselleen kätköpaikka siksi
kunnes joukko oli kulkenut ohitse. Oli ehkä onneksi hänelle, että
metsäläiset olivat niin mieltyneet vasta tekemäänsä keksintöön,
etteivät ottaneet edes tavallisen tarkkaan huomioon mitä metsässä
tapahtui. He kulkivat, viisitoista miestä luvultaan, kiivaasti hänen
sivutsensa, tarkoin astuen toistensa jälkiin, ja hän voi sitten
uudelleen seurata heitä. Tultuaan sille paikalle, missä Oppaan ja
Mohikanin jälet yhtyivät pääpolkuun, olivat Irokesit kääntyneet
joellepäin, jonka rantaan olivat saapuneet juuri kuin Jasper oli
kadonnut alempana olevan polvekkeen taakse. Koska tuli oli nyt
täydellisesti näkyvissä, menivät metsäläiset metsään ja koettivat salaa
lähestyä sitä. Chingachgook käytti tätä tilaisuutta hiipiäkseen joen
rantaan ja ennättääkseen niemen ympäri, jonka hän toivoi tehneensä
vihollisten huomaamatta. Siinä pysähtyi hän, niinkuin jo olemme
maininnut, kunnes huomasi viholliset tulen luona, missä ne kumminkaan
eivät kauan viipyneet.
Irokesien aikeet voi Mohikani ainoastaan heidän toimistansa päättää.
Hän luuli heidän käsittäneen tulella tarkoitetun viekkauden ja
ymmärtäneen, että se oli viritetty heitä eksyttämään; sillä kiireesti
tarkastettuaan paikan olivat he eronneet siten, että muutamat menivät
takaisin metsään ja toiset, kuusi tahi kahdeksan luvultaan, seurasivat
Jasperin jälkiä pitkin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä ruuhet
oli laskettu maalle. Mitä he sitten aikoivat tehdä, voitiin ainoastaan
arvaamalla arvata, sillä Käärme ei ollut enää malttanut pysyä
paikallaan ja tarkastella heidän hankkeitaan, vaan kiirehtinyt
ystäviensä luokse. Muutamista heidän viittauksista ja liikkeistänsä
päättäen oli hän kumminkin sitä mieltä, että he aikoivat seurata
jokirantaa alaspäin, vaan sitä hän tietysti ei voinut varmaan sanoa.
Kun Opas oli lopettanut kertomuksensa, kavahti Jasper vilkkaasti
pystyyn.
"Astukaamme paikalla ruuhiin," sanoi hän; "virta on kova, ja jos
voimakkaasti käytämme airoja, niin pääsemme pian pyssynkantamattomiin
noista konnista."
"Kyllä olette reipas käyttämään airoa, Eau-douce, sen myönnän, mutta
kirottu Mingo on ripeämpi toimittamaan perikatoa; ruuhet ovat nopeat,
mutta pyssynluodit ovat kuitenkin nopeammat."
Hiljainen lyönti olkapäälle keskeytti puhujan. Mabel oli seisallaan
ruuhessa; hänen hoikka mutta täyteläinen vartalonsa oli kumartunut
eteenpäin miellyttävän vakaiseen asemaan; sormi huulilla ja pää
puoleksi poispäin käännettynä katseli hän vilkkailla silmillään oksien
välistä joellepäin ja löi samalla toisessa kädessä olevalla
ongenvavalla Opasta hiljaa olkapäähän. Opas kumarsi päänsä alas sen
lehviin tehdyn tirkistys-reijän suulle, jonka luokse hän varta vasten
oli asettunut, ja kuiskasi sitten pikaa Jasperille:
"Kirotut Mingot! Olkaa varallanne aseiden kanssa, mutta liikkumattomina
kuin puunkannot."
Jasper riensi pikaisesti mutta hiiskaustakaan kuulumatta ruuhen viereen
ja vaati hellällä pakolla Mabelia kumartumaan sen verran alas, että
hänen ruumistansa ei näkyisi; vaan luultavasti ei hänen kykynsä olisi
riittänyt pakoittamaan tyttöä niin paljon päätään kumartamaan, jott'ei
olisi voinut katsella vihollisten hankkeita. Hän asettui sitten Mabelin
läheisyyteen, pyssynhana vireellä ja milloin hyvään valmisna ampumaan.
Nuolenkärki ja Chingachgook ryömivät pensaikkoon ja makasivat
väijyksissä kuin käärmeet, aseet valmiina tehtäväänsä toimittamaan. Cap
otti molemmat pistoolit vyöltään, mutta näytti olevan kahdella päällä
siitä, mitä hänen oli tekeminen. Opas ei liikahtanut paikaltaan. Tämä
oli tosiaankin tuskallinen hetki. Juuri kun Mabel kosketti Oppaan
olkapäätä, oli kolme vedessä kahlaavata Irokesia ilmaantunut
joenpolvekkeesen, noin puolentoista sadan kyynärän päähän
piilopaikasta, ja pysähtyneet siihen tutkimaan sen alapuolella olevaa
virtaa. Kaikki olivat vyötäreesen saakka alastomat, täysissä aseissa ja
taistelu-asuun maalattuina. Selvästi huomasi heidän epäilevän mihinkä
suuntaan oli mentävä, jotta pakenijat tavattaisiin. Yksi viittaili
jokea alaspäin, toinen taas ylöspäin ja kolmas vastaista rantaa kohti.
Pakenijain asema oli todella hankala. Ainoana ohjeena, jonka avulla he
voivat arvata vihollisten aikomuksia, oli niiden viittaukset ja ne
huudahdukset, jotka pääsivät heidän suustaan, kun näkivät toiveensa
pettyneen, Aivan selvä oli, että muutamat heistä jo olivat palanneet
maalle, ja se hyöty, minkä tulella tarkoitetun viekkauden toivottiin
tuottavan, oli siis mennyt hukkaan. Mutta tämän huomaaminen oli vähästä
arvosta juuri nyt, kun pakolaisia uhkasi kohtipäinen keksiminen
joenrantaa alaspäin kulkevien vihollisten puolelta. Kaikki tämä oli
selvää Oppaalle, joka käsitti sekä kiireen päätöksen että sen yhtä
joutuisan toimeen-panemisen tarpeellisuuden. Sentähden viittasi hän
hiljaa molemmat indianit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille
kuiskuttaen mielipiteensä.
"Meidän täytyy olla varoillamme", sanoi hän. "Tuolla on ainoastaan
kolme päänahkoja riistävää konnaa ja meitä on viisi, joista neljää voi
pitää miehevinä sotilaina tällaisessa taistelussa. Te Eau-douce, otatte
osaksenne tuon veijarin tuolla, joka on maalattu kuoleman haahmoon,
Chingachgook saa päällikön hoidettavakseen ja Nuolenkärjen täytyy pitää
tarkalla silmällä tuota nuorta sotilasta. Minkäänlaista erehdystä ei
saa tapahtua; kaksi luotia yhteen ruumiiseen olisi syntistä
haaskaamista, kun semmoinen neito kuin kersantin tytär on vaarassa.
Minä olen varallani kaikkia tapauksia varten, jos neljäs sotakonna
ilmaantuu näkyviin tai joku teistä ampuu sivu. Ei millään ehdolla saa
kukaan ampua ennenkuin annan merkin; ainoastaan pahimmassa hätätilassa
saa pyssyn-laukaus kuulua, niin kauan kuin kaikki muut paholaiset ovat
korvan kuuluvissa. Jasper, poikani, jos joku liike syntyy rannalla
takanamme, niin toivon että lykkäätte vesille ruuhen, jossa kersantin
tytär on ja soudatte linnaväen luokse."
Tuskin oli Opas määrännyt nämä ohjaelmat, ennenkuin vihollisten
lähestyminen teki syvimmän äänettömyyden tarpeelliseksi. Joessa olevat
Irokesit kulkivat verkalleen sitä alaspäin, täytymyksestä pysyen
lähellä pensaikkoa, joka pistihen rannasta kappaleen matkaa veteen, kun
samassa lehtien kohina ja oksien ruske pakenijain kauhistukseksi
ilmoitti että toinen joukkokunta oli kulkemassa rantaa pitkin ja
tarkoin pysyttelihe melkein edellisten kohdalla. Pakenijain asettamani
pensasten ja todellisen rannan välin takia tulivat molemmat
joukkokunnat toistensa näkyviin juuri kuin ennättivät tämän paikan
kohdalle. Kumpikin pysähtyi, ja nyt alkoi keskustelu, jonka voipi sanoa
pidetyksi pakenijain korvain juuressa. Keskustelussa, joka pidettiin
vakaalla, vaikka tukahutetulla äänellä, ikäänkuin puhujat olisivat
tahtoneet tehdä kaiken kuuntelemisen mahdottomaksi, käytettiin
murretta, jota sekä Opas että molemmat indianit taisivat. Myöskin
Jasper ymmärsi osan siitä mitä puhuttiin.
"Vesi on pyyhkinyt pois jälen", sanoi yksi joessa oleva metsäläinen,
joka seisoi niin likellä pakenijain keinotekoista suojaa, että hänen
olisi voinut tavoittaa Jasperin lohikeihäällä. "Vesi on pessyt sen niin
puhtaaksi, ett'ei Jengis-koirakaan voisi sitä seurata."
"Keltanaamat ovat ruuhissaan lähteneet rannasta," vastasi eräs ääni
rannalta.
"Se on mahdotonta. Tuolla alempana olevien sotilastemme pyssyt ovat
tarkat."
Opas katsoi miettivän näköisenä Jasperin puoleen ja puri yhteen
hampaitaan jott'ei huokumisensa kuuluisi.
"Antaa nuorten sotilasteni näyttää, onko heidän näkönsä kotkan näön
kaltainen", sanoi vanhin joessa olevista sotilaista. "Olemme jo olleet
kokonaisen kuukauden sotaretkellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan
päänahan. Heidän joukossaan on yksi tyttö, ja muutama nuorista
sotureistani on vaimon puutteessa."
Onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja, mutta Jasperin otsa rypistyi
ja vahva puna lensi hänen poskillensa.
Metsäläisten keskustelu päättyi nyt, ja pakenijat kuulivat rannalla
kulkevien hiljaiset, varovaiset liikunnot, kun he kääntivät pensaita
tieltä pois varuisan etenemisen kestäessä. He ennättivät piilopaikan
ohitse, mutta heidän joessa olevat kumppalinsa seisoivat vielä samassa
paikassa ja katselivat rantaa, silmät sotamaalauksen alta kiiluvina
kuin tuliset hiilet. Muutaman minuutin kuluttua alkoivat myöskin nämät
kolme kulkea jokea alaspäin, mutta verkalleen askel askeleelta,
niinkuin semmoiset, jotka etsivät jotakin hukkaan joutunutta kapinetta.
Tällä tavoin olivat he kulkeneet tuon keinotekoisen lehvävarjoksen
ohitse, ja Opas pani jo suunsa tavalliseen hiljaiseen, herttaiseen
nauruun, jonka luonto ja tottumus oli tehnyt hänen ominaisuudekseen.
Mutta hänen riemunsa oli liian aikainen; juuri tällä hetkellä katsoi
jälkimmäinen heistä taakseen ja pysähtyi, jolloin hänen liikkumaton
olentonsa ja vakainen katseensa osoitti, että joku huolettomasti pantu
pensas herätti hänessä epäluuloa
Oli ehkä onneksi kätkössä olijoille, että se sotilas, joka osoitti
näitä levottomuutta herättäviä epäluulon merkkejä, oli nuori ja
tarvitsi hankkia nimen itselleen. Hän tiesi erittäin tärkeätä olevan,
että tällä ijällä osoitti varovaisuutta ja vaatimattomuutta, ja
kaikkein enimmän pelkäsi hän sitä pilkkaa ja ylenkatsetta, joka häntä
kohtaisi, jos suotta herättäisi meteliä. Paluuttamatta seuralaisiaan
kääntyi hän takaisin, ja näiden kulkiessa jokea alas, lähestyi hän
varovasti pensaikkoa, johon hänen katseensa olivat ikäänkuin
lumouksesta kiintyneet. Muutamat auringon paisteelle enimmän alttiit
lehdet olivat hieman lakastuneet, ja tämän vähäpätöisen poikkeuksen
luonnon tavallisesta muodosta oli indianin tarkka silmä huomannut. Ja
itse tämän vähäpätöisyys oli hänelle uutena syynä, jonkatähden ei
ilmoittanut kumppaleilleen tekemäänsä huomiota. Jos tämä todellakin oli
jonkin arvoinen, niin saavuttaisi hän siitä sitä suuremman kunnian,
koska se lankiaisi hänelle yksistään, ja jos taas hänen epäluulonsa oli
perätön, niin voi hän toivoa välttävänsä sen häpeän ja pilkan, jota
nuori indiani niin kovin pelkäsi.
Se pelko, että joku voi olla väijymässä tai äkkiarvaamatta hyökätä
päälle, jota sotilaan metsissä aina on varominen, vaikutti että hän
lähestyi verkalleen ja varovasti. Sen viipymisen tautta, joka täten
syntyi, olivat molemmat joukkokunnat ennättäneet noin kahdeksankymmenen
tai sadan kyynärän päähän, silloin kuin nuori metsäläinen oli niin
likellä Oppaan asettamia pensaita, että voi kädellään koskea niihin..
Vaikka pakenijain asema oli tuskallinen, katselivat he kuitenkin nuoren
Irokesin kasvonpiirteitä, jotka yhä muuttuivat mitä ristiriitaisimpain
tunnetten vaikutuksesta. Ensiksi heräsi hänessä toivo onnistua siinä
missä hänen heimonsa harjaantuneimmatkin sotilaat olivat erehtyneet,
jolloin hän myöskin voi saavuttaa kunnian, joka harvoin on langennut
hänen ikäiselleen tai ensimmäisellä sotaretkellä olevalle sotilaalle;
hänen kasvoinjuonteissaan ilmaantui sitten arvelua ja epäilystä, kun
nuo lakastuneet lehdet näyttivät kohoavan ja heräävän uuteen eloon
raitisten tuulenpuuskien vaikutuksesta, ja päälle päätteeksi lisäsi
salaisen vaaran pelko elävyyttä ja vilkkautta hänen merkikkäisiin
kasvonpiirteisinsä. Auringon paiste oli niin vähän muuttanut lehtien
muotoa, jotta Irokesi, kun kosketti niihin, luuli erehtyneensä niiden
suhteen. Mutta koska jokainen tietysti tahtoo käyttää kaikkia keinoja
poistaakseen itsessään herännyttä epäluuloa, sivuutti nuori sotilas
oksat varovasti ja astui piilopaikkaan, jossa hänen katseensa kohtasi
pakenijat seisomassa kuin elottomat kuvapatsaat. Tuo tukahtunut huuto,
tuo äkillinen hämmästys, nuo kiiluvat silmät oli tuskin huomattu,
ennenkuin Chingachgookin käsi kohosi ja tomahavki putosi vihollisen
paljaaksi ajetulle päälaelle. Irokesi nosti hurjasti kätensä ylöspäin,
horjahti ja kaatui takaperin veteen, jonka väkevä virta vei pois
ruumiin, sen elinten vielä kuoleman tuskista nykiessä ja vääntyessä.
Delavari koetti äkkiä, vaikka turhaan, tarttua uhrin käteen kiinni
saadakseen hänen päänahkansa, mutta veren punaama vesi vieri alaspäin
ja vei vavahtelevan taakkansa mukanaan.
Kaikki tämä tapahtui vähemmän kuin minuutin kuluessa, ja tapaukset
seurasivat toisiansa niin pikaa ja aavistamatta, että metsässä
käytettyyn taistelutapaan vähemmän tottuneet henkilöt, kuin Opas ja
hänen seuralaisensa, olisivat epäilleet mitä nyt oli tekeminen.
"Ei silmänräpäystäkään saa menettää," sanoi Jasper hiljaa mutta
painolla, riistäessään irti maahan pistettyjä pensaita. "Tehkää kuin
minä, mr. Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel,
laskeutukaa pitkällenne ruuhen pohjalle."
Sanat olivat tuskin lausutut, kun hän tarttui ruuhen laitaan ja veti
sitä rantaa pitkin. Lykkäämällä auttoi Cap häntä tässä toimessa, ja
molemmat pysyttelivät niin likellä rantaa kuin mahdollista, jott'ei
viholliset havaitsisi heitä, sekä kokivat mitä pikemmin ennättää
ylempänä olevan niemen toiselle puolen, joka sitten täydellisesti
salaisi heidät vihollisten silmistä. Oppaan ruuhi oli maata lähinnä ja
joutui sentähden jälkimmäiseksi. Mohikani kiiruhti metsään, sillä
hänellä oli toimena pitää silmällä vihollisia siltä haaralta, ja
Nuolenkärki viittasi valkea-ihoiselle kumppalilleen, että hän tarttuisi
ruuhen laitaan ja seuraisi Jasperin perästä. Tämä kaikki oli
silmänräpäyksen työ. Mutta kun Opas ennätti virtaan, joka niemen
kärjessä oli kovin, huomasi hän sen painon, jota veti perässään,
yht'äkkiä muuttuvan, ja katsoen taakseen, näki hän, että sekä Tuskarora
indiani että hänen vaimonsa oli kadonnut. Ajatus, että petos oli
tapahtunut, juohtui hänelle mieleen, vaan ei ollut aikaa pysähtyä,
sillä metsäläisten valitusporu alempana joessa ilmoitti, että nuoren
Irokesin hengetön ruumis oli kulkenut heidän luoksensa. Pyssyn paukaus
kuului tämän perästä, ja Opas näki kuinka Jasper, joka nyt oli
kiertänyt niemen, seisoen pystössä ruuhen perässä, ohjasi sitä suoraan
joen toiselle puolelle, ja Cap istui kokan puolella vahvoilla
aironvetämillä auttaen kepeän ruuhen eteenpäin kulkemista. Silmäys,
ajatus ja toimi seurasivat toisiaan nopeasti semmoisen miehen puolelta,
joka oli niin tottunut rajataistelun kaikkiin vaiheisin. Juosten
ruuhensa perään työnsi hän sen vahvalla aironlykkäyksellä virtaan ja
alkoi soutaa kohtisuoraan joen poikki erääsen paikkaan toisella
rannalla, joka oli niin paljon alempana sitä paikkaa, mihin toinen vene
ohjasi kulkuansa, että hän omasta tahdosta joutui pilkkutauluksi
vihollisten pyssyille, hyvin tietäen että heidän kiihkeä päänahan
halunsa valtaisi kaikki muut tunteet.
"Ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan, Jasper," huusi tuo kunnon Opas,
kiitäessään vettä myöten pitkillä, vakailla, voimakkailla airon
vetämillä; "ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan ja souda tuon lepikön luokse
tuolla toisella rannalla."
Jasper viittasi airolla, merkiksi että oli ymmärtänyt, ja pyssy
toisensa perästä laukaistiin nopeasti lähimmäisessä ruuhessa olevaa
yksinäistä miestä kohti.
"Niin, tyhjentäkää te vaan pyssynne, pöllöpäät," sanoi Opas, joka
alituisen oleksimisen kautta autioissa metsissä oli tottunut puhumaan
itsekseen; "tyhjentäkää vaan hätäisesti tähtäen pyssynne ja antakaa
minulle aikaa saattaa kyynärä kyynärältä jokea väliimme. En tahdo
pilkata teitä, niinkuin joku Delavari tai Mohikani tekisi, sillä minun
lahjani ovat valkean miehen eikä indianin lahjat, ja kehuminen
taistelussa ei sovi kristitylle sotilaalle; mutta saanenhan tässä ihan
yksinäni ollen sanoa, että tuskin olette parempia kuin yhtä lukuinen
joukko kaupunkilaisia, jotka ampuvat varpusia puutarhoissa. Tuo oli
hyvin ai'ottu," sanoi hän ja nykäsi päätään taaksepäin, kun muuan luoti
otti pois kiharan hänen ohimoltaan; "mutta lyijy, joka hairahtuu puolen
tuumaa pilkasta, on yhtä hyödytön kuin se, joka ei koskaan lähde
pyssynpiipusta."