Opas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.
Monta vuotta on kulunut viimeksi kerroittuin tapausten perästä. Natty
Bumpon menettely hänen ensimmäisellä sotaretkellään oli saattanut
hänet suureen arvoon koko tällä seudulla, ja kaukaisissakin
indianilais-heimoissa kutsuttiin häntä Haukansilmäksi ja kunnioitettiin
kaikkien etevimpänä pyssymiehenä. Rajalinnoissa vahtina olevat soturit
kutsuivat häntä keskenänsä Oppaaksi, ja tämä nimi on hänellä kaikissa
niissä vaarallisissa tapauksissa, joita nyt ryhdymme kertomaan.
Oswegojoki syntyy Oneidan ja Onondagan yhtymisen kautta ja jatkaa
juoksuansa noin kahdeksankymmentä peninkulmaa matalamäkistä maata
myöten, kunnes saapuu jonkunlaisen luonnollisen vietoksen reunalle,
jota myöten se syöksee alas tehden 10-15 jalan korkuisen putouksen. Sen
perästä saapuu joki tasangolle, jota myöten se syvävetisenä hiljaa
kulkee eteenpäin, kunnes purkaa vetensä Ontarion laajaan altaasen.
Noin kaksikymmentä vuotta ennen amerikalaisen vapaussodan syttymistä
tapaamme tällä joella erään matkueen kulkemassa sen suussa olevaan
linnaan. Matkueesen kuului seuraavat henkilöt: neiti Mabel Dunham,
joka matkusti linnassa asuvan isänsä, kersantti Dunhamin luokse;
Charles Cap, Mabelin eno, täydellinen merimies, jonka mielestä ei
mitään auringon alla voinut edes verratakaan rakkaasen mereen; eräs
Tuskarora-indiani, nimeltä Nuolenkärki, ja hänen vaimonsa Kesäkuu;
ystävämme Natty eli Opas, hänen vanha toverinsa Chingachgook sekä
Jasper Länsi, eräs maavesillä purjehtija, Myrskypilvi nimisen aluksen
päällikkö, yleisimmin tunnettu nimellä Eau-douce eli maavesi, jonka
liikanimen järven pohjoisrannalla asuvat ranskalaiset olivat hänelle
antaneet. Mabel, jota enonsa tavallisesti nimitti mielinimellä Magneti,
sekä Cap olivat matkustaneet Nuolenkärjen opastamina aina siihen asti
kun kertomuksemme alkaa, jolloin vastikään olivat tavanneet Oppaan ja
hänen seuralaisensa, jotka kersantti Dunham oli lähettänyt heitä
vastaan. Opas oli taipuisa pitämään Nuolenkärkeä petollisena, ja
seuraavat tapaukset osoittivat hänen luulonsa oikeaksi.
Ruuhi, jossa matkue kulki, oli indianilaiseen tapaan rakennettu, ja
sopi erinomaisen kepeytensä ja nopeakulkuisuutensa vuoksi sellaiselle
vesimatkalle, jossa myötäänsä tapaa luotoja, nietoksia ynnä muita
samanlaisia esteitä. Nyt puheina oleva ruuhi oli pitkä ja avara ja,
vaikka näytti heikolta, niin luja, että luultavasti olisi kestänyt
vielä lisäksi yhtä monta henkeä, kuin siinä nyt oli.
Cap istui matalalla telalla ruuhen keskessä, Suuri Käärme oli
polvillaan hänen vieressä. Nuolenkärki vaimoineen istui heidän
edessänsä, Mabel puoleksi nojallaan muutamia enonsa takana olevia
matkakapineita vasten; Opas ja Eau-douce taas seisoivat, toinen kokassa
toinen perässä, kumpikin harvaan, voimakkaasti ja äänettömästi vetäen
airollansa. Oswego oli juuri tällä kohdalla syvä ja musta, vaan ei
leveä, ja kulki tyynenä, synkkänä varjoavien puiden välitse, jotka
muutamin paikoin melkein sulkivat pois päivänvalon. Siellä täällä
makasi joku puoleksi kaatunut metsien jättiläs melkein poikkitellen
jokea, ja sentähden oli suurinta varovaisuutta käyttäminen, jos mieli
karttaa niiden oksia; melkein koko matkalla olivat matalampien puiden
alimmat oksat ja lehdet vedessä. Kokonaisuudessaan kuvasti seutu
rikasta ja anteliasta luontoa, semmoisena kuin se on, ennenkuin joutuu
ihmisten nautinnon ja haluin orjaksi, rehoittavana, jylhänä,
lupaavaisena, eikä raaimmassakaan tilassaan ihantavaa suloutta vailla.
"Väliin haluan rauhaa jälleen", sanoi Opas, katkaisten tuon pitkällisen
äänettömyyden, "jolloin voi kuljeksia metsissä etsimättä muita
vihollisia kuin riistaa ja kaloja. Useita päiviä olemme Käärme ja minä
onnellisina viettäneet jokiloilla, syöden metsänriistaa, lohta ja
mulloja, Mingoista ja päänahoista vähääkään ajattelematta. Toisinaan
toivon että nämät hyvät päivät jälleen koittaisivat, sillä toisten
ihmisten surmaaminen ei ole minun lahjani. Olen varma siitä, ett'ei
kersantin tytär pidä minua viheliäisenä heittiönä, joka hauskuudekseen
surmaa ihmisiä."
Tehdessään tämän muistutuksen joka oli puoleksi kysymys, katsoi Opas
taakseen, ja vaikka hänen puoltavaisinkaan ystävänsä tuskin voi pitää
hänen auringon polttamia ja karheita kasvonjuonteitaan kauniina, niin
oli Mabelinkin mielestä hänen hymyilynsä miellyttävää sen järkevän
suoruuden ja vilpittömyyden tautta, joka loisti hänen rehellisten
kasvojensa joka piirteestä.
"En usko, että isäni olisi laittanut teidän kertomuksenne mukaista
henkilöä kuljettamaan tytärtänsä metsien läpi", vastasi nuori tyttö
yhtä suorasti, mutta miellyttävämmin hymyillen.
"Sitä hän ei olisi tehnyt. Kersantti oh tunnokas mies, ja moneen
sotaretkeen, moneen taisteluun olemme yhdessä ottaneet osaa, seisoen,
niinkuin hän sanoisi, olka olassa kiinni, vaikka minä puolestani tahdon
pitää jäseneni vapaina, kun lähestyn ranskalaista tai Mingoa".
Tällä hetkellä kuului puiden välitse kohina, jonka vieno, tuskin
vedenkalvoa karehtimaan saava tuulenpuuska toi heidän korviinsa.
"Tuo kuuluu hauskalta", sanoi Cap, huipistaen korvansa kuin koira, joka
kuulee kaukaisen haukunnan; "se on aaltoin loisketta järven rantaa
vastaan, luulen ma".
"Ei, ei suinkaan", vastasi Opas, "se on ainoastaan virta, joka
kuppuroitsee muutamien kallioiden yli puoli peninkulmaa meitä
alempana".
"Onko asian laita todellakin sellainen"? kysyi Mabel ja kirkas puna
nousi hänen kasvoillensa.
"Kuulkaapas herra Opas ja te herra Eau-douce" (sillä näin rupesi Cap
nimettämään Jasperia, omistaen sen tavan, jota käytettiin tällä
rajaseudulla), "eikö olisi paras että laskettaisiin likemmäksi rantaa?
Virta on tavallisesti kova näiden koskien yläpuolella, ja olisi yhtä
älykästä kerrassaan antautua Mal-virtaan kuin joutua näiden
virranjuovaan".
"Luottakaa meihin, ystävä Cap", vastasi Opas; "tosi kyllä, että olemme
ainoastaan maavesissä purjehtijoita, ja minä puolestani en voi kehua
kuuluvani edes näidenkään joukkoon, vaan kyllä ymmärrämme mitenkä
virtapaikkain, koskien, ja putousten kanssa on meneteltävä, ja kun
laskemme niitä alas, tulemme koettamaan parastamme, jott'ei
kasvatuksemme joutuisi häpeään".
"Laskea alas", huudahti Cap. "Mies uneksitteko todellakin kosken
laskemista tällä munankuoren kaltaisella ruuhella?"
"Miksei, matkamme kulkee putousten alapuolelle, ja paljon helpompi on
laskea niitä alas, kuin purkaa ruuhi tyhjäksi ja kantaa sitä sekä
kaikkia sen sisältöä neljänneksen peninkulmaa maata myöten.
Mabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin,
kun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt
tuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt
tiedettiin mitä se merkitsi.
"Jos viemme naiset ja molemmat indianit maalle", huomautti Jasper
tyynesti, "niin voimme me kolme valkeaa miestä, jotka olemme veteen
tottuneet, viedä ruuhen alas sitä vahingoittamatta; olemme usein
laskeneet näitä kuohuja alas".
"Olemme toivoneet teistä, merimies ystävämme, parasta apumiestä",
virkkoi Opas, viitaten olkansa yli Jasperille. "Te olette tottunut
näkemään aaltojen kuppuroivan, ja jos ei kukaan olisi kuormaa
pitelemässä niin kastuisivat ja pilaantusivat kaikki kersantin tyttären
korukapineet".
Cap hämmästyi. Se ajatus, että hän tulisi laskemaan putousta alas,
tuntui hänestä huolettavammalta, kuin ehkä olisi tuntunut siitä, jolle
merimiehen ammatti on aivan vierasta; sillä hän tunsi veden voiman ja
ihmisen auttamattoman heikkouden, kun hän joutuu sen raivolle alttiiksi.
Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen ajatellakaan ruuhesta pois
lähtemistä, koska muut yhtä varmasti kuin tyynesti päättivät jäädä
siihen. Jos tätä tunnetta ei olisi ollut, niin olisi hän vastoin sekä
syntyperäistä että aikain kuluessa saavuttamaansa tyyneyttä vaaran
sattuessa, luultavasti kuitenkin poistunut paikaltaan, ell'ei kuvitus
murhaavista indianeista niin kokonaan olisi vallannut hänen
ajatuksiaan, että hän miltei pitänyt ruuhta jonkunlaisena
turvapaikkana.
"Mitenkä on meidän meneteltävä Magnetin suhteen?" kysyi hän, sillä
hellyys sisaren tytärtä kohtaan herätti uutta levottomuutta. "Emme voi
päästää häntä maalle, jos vihollisia indiania löytyy läheisyydessä".
"Ei yhtään Mingoa ole valkamamme läheisyydessä; siinä paikassa kulkee
liian paljon ihmisiä, jotta se sopisi heidän ilkitöidensä asemaksi",
vastasi Opas tyynesti. "Luonne on luonne, ja indianille luonteen
mukaista on, että hän tavataan siellä, missä häntä vähimmin odotetaan.
Häntä ei tarvitse pelätä yleisesti kuljetulla tiellä, sillä hän karkaa
päälle silloin, kuin toinen on vähimmin varallansa, ja nuo kurjat
heittiöt pitävät kunnianansa pettää ihmistä tavalla tai toisella.
Laskekaa rantaanpäin, Eau-douce, annetaan kersantin tyttären astua tuon
kaatuneen puun päälle, josta hän kuivin jaloin voi päästä maalle".
Käskyä toteltiin, ja muutamia minuutia sen jälkeen olivat
kaikki, paitsi Opas ja molemmat merimiehet, nousseet maalle.
Ammatti-ylpeydestään huolimatta olisi Cap mielellään seurannut heitä
maalle, jos olisi maavesissä purjehtijalle kehdannut näin julkisesti
näyttää heikkouttansa.
"Minä otan teidät kaikki todistajiksi", sanoi hän maallemenijäin
poistuessa, "että katson kaiken tämän olevan melkein yhden vertaista
kuin jos matkustaisi ruuhella metsissä. Putousta alas kuppuroiminen ei
kuulu merimiehen toimiin, sillä sen voi suurin nahjuskin tehdä yhtä
hyvin kuin vanhin merimies".
"Ei, ei; älkää halveksiko Oswegon putouksia", vastasi Opas, "sillä
vaikka niitä ei voi verrata Niagaraan tai muihin kuuluisiin putouksiin,
saapi niissä vasta-alkavainen kumminkin kyllin ponnistella. Pyytäkää
kersantin tytärtä pysähtymään tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä,
kuinka taitamattomat metsämiehet menevät vaikean paikan ylitse, jonka
alitse eivät voi mennä. Nyt, Eau-douce, vakava käsi, ja tarkka silmä,
sillä kaikki riippuu teistä, koska, kuten huomaan meidän täytyy pitää
herra Capia ainoastaan matkustajana".
Ruuhi läksi nyt rannasta, ja Mabel kiiruhti vapisten sille kalliolle,
joka oli hänelle osoitettu. Hän puhui seuralaistensa kanssa siitä
vaarasta, johonka enonsa suotta oli antautunut, mutta katse kiintyi
Eau-doucen solevaan ja voimakkaasen vartaloon, kun hän, seisoen kepeän
aluksen perässä, ohjasi sen liikkeitä. Saavuttuaan sille paikalle,
josta voi nähdä koko putouksen, päästi hän vasten tahtoansa puoleksi
tukahutetun huudon ja pani käden silmäinsä eteen. Pian otti hän sen
pois jälleen, ja ikäänkuin taikavoiman lumoomana seisoi hän liikkumatta
kuin kuvapatsas, pitäen niin tarkasti silmällä mitä virrassa tapahtui,
että tuskin malttoi huokuakaan. Molemmat indianit istahtivat
huolettomina kaatuneen puun päälle ja tuskin katsahtivatkaan
joellepäin, mutta Nuolenkärjen vaimo hiipi Mabelia likemmäksi ja näytti
katselevan ruuhen liikkeitä yhtä halukkaasti kuin lapsi katselee
nuorantanssijan keikauksia.
Kun ruuhi oli joutunut virranjuovaan, laskeutui Opas polvilleen,
kuitenkin yhä hoitaen airoa, vaikka nyt veti enemmän verkalleen ja
sillä tavalla, ett'ei tullut häiritsemään kumppalin liikkeitä. Tämä
seisoi vielä pystössä ja silmäili jotakin putouksen alapuolella olevaa
esinettä, selvään etsien laskemiselle sopivinta paikkaa.
"Enemmän länteenpäin, poikani, enemmän länteenpäin", mutisi Opas,
"tuonne, missä näemme veden kuohuvan. Asettakaa suunta niin, että tuon
kuivuneen tammen latva tulee suoraan linjaan tuon lakastuneen katkon
rungon kanssa".
Eau-douce ei vastannut, sillä ruuhi oli nyt keskellä virtaa, kokka
suoraan putousta kohden, ja kova virta alkoi yhä lisätä sen vauhtia.
Tällä hetkellä olisi Cap mielellään luopunut kaikesta kunniasta, minkä
tässä tilassa voi saavuttaa, jos vaan olisi eheänä päässyt rantaan. Hän
kuuli veden pauhaavan kuin kaukaisen ukkosen, mutta yhä selvemmin ja
voimakkaammin, ja edessään näki hän sen pinnan ikäänkuin katkaisevan
alapuolella olevan metsän, jota pitkin tuo viheriä hurjistunut
elementti näytti ikäänkuin haihtuvan tuhansiin kimelteleviin
pisaroihin.
"Peräsin pois, peräsin pois, mies"! huudahti hän ruuhen joutuessa
putouksen reunalle, sillä hän ei voinut enää hillitä suurta
levottomuuttaan.
"Niin, niin, poissa se onkin olkaa varma siitä", vastasi Opas hiljaa
herttaisesti nauraen ja katsoen äkisti taaksensa. "Alaspäin menemme, se
on varma. Ylemmäs perä, poikani; ylemmäs perä".
Loppumatka kuljettiin tuulen nopeudella. Eau-douce toimitti käsketyn
liikkeen airolla, ruuhi liukui virranjuovaan, ja muutamia sekuntia
luuli Cap olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi ruuhen keulan
laskeutuvan, näki hurjasti vahtoavan veden rajusti pauhaavan sen
sivuilla, huomasi kepeän aluksen häilyvän sinne tänne kuin munankuoren
ja havaitsi sitten, suureksi iloksi ja kummastuksekseen, että se kulki
eteenpäin Jasperin vakavan airon voimalla tyyntä vettä myöten putouksen
alapuolella.
Opas nauroi yhä vielä, mutta nousi ylös polviltaan, urkki esiin erään
tinamaljan sekä sarvilusikan ja alkoi tarkoin mitata matkalla ruuheen
tullutta vettä.
"Neljätoista täyttä lusikkaa Eau-douce, hyvinkin neljätoista lusikkaa.
Tiedän kuitenkin, niinkuin teidän täytyy myöntää, että olemme laskeneet
alas saaden ainoastaan kymmenen lusikkaa vettä".
"Mr Cap nojautui niin paljon taaksepäin, että oli vaikea ohjata
ruuhta", vastasi Jasper vakaasti.
"Saattaa olla, saattaa olla mahdollista; epäilemättä täytyy niin olla,
koska niin sanotte, mutta minä tiedän kuitenkin teidän laskeneen alas
saaden ainoastaan kymmenen lusikallista."
Capia ahdisti nyt kova yskänpuuska ja hän katsoi taakseen, saadaksensa
selville sen vaaran, josta oli onnellisesti päässyt. Helppo on selittää
millä tavalla tämä oli tapahtunut. Melkein kaikki joen vesi syöksi
kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista, pystysuoraa putousta alas,
mutta läheltä sen keskipalkkaa oli kova virta syönyt pois osan
kalliosta, niin että vesi siinä syöksi ahdasta juovaa myöten, tehden
noin 40-45 asteisen kulman. Tätä vaarallista luisua oli ruuhi kiitänyt
alas irtaantuneiden kallionlohkareiden, pyörretten ja kuohujen
keskellä, jotka äkkinäisen silmissä epäilemättä näyttivät
välttämättömällä häviöllä uhkaavan näin heikkoa esinettä. Mutta juuri
aluksen kepeys oli helpoittanut alaslaskemista; kohollaan aaltoin
päällä ja vakaan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana oli se kuin
höyhen tanssinut toisen vaahtokuohun päältä toiselle, jolloin sen
sileät laidat tuskin kastuivatkaan. Ainoastaan muutamia kallioita oli
väistäminen, niin hoiti väkevä virta loput.
Sana hämmästys ei ilmoittaisi puoliakaan Capin tunteita. Hän tunsi
itsensä kokonaan masennetuksi, vaan ei kumminkaan tahtonut lausua ilmi
ajatuksiansa, koska hän silloin olisi suonut liian paljon kunniaa
maavesissä ja saaristoissa purjehtimiselle. Kun hän yllämainitulla
rykimisellä oli selvittänyt kurkkunsa, irroitti hän kielensä lukon
tavallisella omaa paremmuuttaan osoittavalla lauseella.
"En suinkaan kiellä teidän tuntevan virranjuovaa, mr Eau-douce", sanoi
hän, "ja itse asiassa onkin juovan tunteminen tässä kahden pää-asia.
Minulla on ollut pursimiehiä, jotka olisivat voineet laskea jopa
tämmöistäkin putousta alas, jos vaan olisivat juovan tunteneet".
"Ainoastaan juovan tietäminen ei riitä, merimies ystäväni", vastasi
Opas, "tarvitaan myös hermoja, taitavuutta ruuhta oikeen ohjaamaan ja
kallioita välttämään. Koko tällä seudulla ei löydy ketään muuta
soutumiestä kuin Eau-douce, joka jollakin varmuudella on laskenut
Oswegoa alas, vaikka yhdelle ja toiselle sattumalta on onnistunut
luikahtaa juovan läpi. Luojan avutta en voi sitä itse tehdä, ja todella
tarvitaankin Jasperin käsi ja silmä, jos mieli pysyä kuivana matkalla.
Neljätoista täyttä lusikallista ei itse asiassa ole paljon, vaikka
toivoisin että olisimme saaneet ainoastaan kymmenen, koska meillä oli
kersantin tytär katselijana".
"Minä piittaan aivan vähän koko asiasta, ja jos puhun suuni puhtaaksi,
en ollenkaan", sanoi Cap, vakaasti päättäen olla myöntämättä
maanmoukalle minkäänlaista kuntoa tai ansiota; "se on aivan
vähäpätöinen sen suhteen, kuin matkustaminen Lontoon-sillan alitse,
jota joka päivä tekee sadat henkilöt ja usein maan hienoimmat
naisetkin. Hänen majesteetinsa oma korkea persoona on myöskin kulkenut
sillan alitse".
"Minä en suinkaan tahtoisi ruuheeni ylhäisiä naisia tai kuninkaallisia
henkilöitä näitä putouksia alas laskiessani, sillä veneenleveyden
erehdys jommallekummalle puolelle saattaisi koskenlaskijat hukkumisen
vaaraan. Eau-douce, viekäämme tämä ystävämme Niagaraa alas,
näyttääksemme hänelle mihin rajaseutulaiset pystyvät".
"Saakeli olkoon, mr Opas, nyt taidatte laskea leikkiä! Aivan varmaan on
mahdoton teidän kaarnaveneellänne laskea tuota mahtavaa putousta alas".
"Ette elämässänne ole enemmän erehtynyt, mr Cap. Ei mikään ole
huokeampaa, ja monen ruuhen olen omilla silmilläni nähnyt luistavaan
Niagaraa alas; jos me molemmat saamme elää, niin toivon voivani saattaa
teidät uskomaan, että se on mahdollista. Minä puolestani olen
vakuutettu siitä, että suurin laiva, joka koskaan on merta kyntänyt,
voisi laskea sitä alas, jos vaan tuntisi oikean virranjuovan".
Cap ei huomannut Oppaan ja Jasperin salaisia silmäniskuja, ja istui
hetkisen ääneti, sillä totta puhuen ei hän koskaan ollut ajatellut
Niagara-kosken laskemista mahdolliseksi, vaikka sen tarkemmin ajatellen
täytyy näyttää mahdolliselta kelle hyvänsä. Todellisesti mahdotonta on
sitä ylös meneminen.
Seurue oli nyt ehtinyt sille paikalle, jossa Jasperin pensaikkoon
kätketty ruuhi oli, ja kaikki astuivat jälkeen ruuhiin, Jasper, Cap ja
Mabel toiseen, toiseen taas Opas, Nuolenkärki ja hänen vaimonsa.
Mohikani oli jo mennyt joen rannalle, varovasti ja indianien
tavallisella älyllä tarkastelemaan olisiko vihollisten jälkiä
lähistössä.
Mabelin posket saivat entisen raittiin värinsä vasta sittenkuin ruuhi
jälleen oli virrassa, jota alas se, silloin tällöin Jasperin airon
jouduttamana kiireesti kulki eteenpäin. Hän oli katsellut kosken
laskemista semmoisella hämmästyksellä, joka teki hänet äänettömäksi,
vaan kauhistus ei kuitenkaan ollut niin suuri, että olisi estänyt häntä
ihmettelemästä sitä voimaa ja tyyneyttä, millä Jasper ohjasi aluksen
liikkeitä. Vähemmänkin hilpeää ja tunteellista tyttöä olisi
miellyttänyt se uljuus ja sukkeluus, jota Eau-douce tässä osoitti.
"Me tunnemme siksi hyvin naisen lahjat, ettemme ajatelleetkaan viedä
kersantin tytärtä putouksesta alas", sanoi Opas, puhutellen Capia,
mutta luoden katseen Mabeliin. "Kumminkin olen tullut tuntemaan
muutamia hänen sukupuoleensa kuuluvia, jotka vähän huolehtisivat
tällaisesta".
"Mabel on arka luonnoltaan niinkuin äitinsäkin", sanoi Cap, "ja te
teitte viisaasti, kun säälitte hänen heikkouttansa. Teidän on
muistaminen ettei lapsi koskaan ole ollut vesillä".
"No, no, omasta pelkäämättömyydestänne voi helposti huomata, kuinka
vähän sitä itse aristelitte. Minä laskin kerran alas erään äkkinäisen
kanssa, ja hän hyppäsi ruuhesta juuri kuin se kulki putousta alas, ja
voittehan ymmärtää mikä siitä seurasi".
"Miten kävi sille miesraukalle?" kysyi Cap, tuskin tietäen mitä
ajattelisi toisen lauseesta, joka oli niin kuiva ja samalla niin
mutkaton, että vähemmän hidasjärkinen henkilö, kuin tuo vanha merimies,
syystä olisi epäillyt sen totuutta. Se joka on kulkenut samaa tietä
voipi saada käsityksen hänen tunteistansa. "Hän oli, raukka mieheksi,
niinkuin sanotte, ja raukka rajaseutulaiseksikin, vaikka tahtoi muka
näyttää taitavuuttaan meille taitamattomille. Kuinka hänelle kävi? Hän
kuppuroitsi nurinniskoin putousta alas, aivan kuin raatihuone tai linna
olisi tehnyt..."
"Jos ne, näet, olisivat hypänneet ruuhesta", keskeytti hänet Jasper
hymyillen, vaikka hän epäilemättä mieluummin kuin ystävänsä olisi
antanut kosken laskemisen jäädä unohduksiin.
"Poika on oikeassa", alkoi Opas uudelleen ja kääntyi Mabeliin, kun
ruuhet nyt olivat niin likellä toisiaan, että laita oli melkeen
laidassa kiinni.
"Vaan te ette vielä ole sanonut, mitä ajattelette loikkauksestamme".
"Se oli vaarallinen ja rohkea hyppäys", vastasi Mabel. "Sitä
katsellessani toivoin, ett'ei siihen ensinkään olisi ryhdytty; mutta
nyt kun se on tehty, voin ihmetellä sitä rohkeutta ja uskallusta, jolla
se toimitettiin".
"Me teimme sen ainoastaan omaksi eduksemme. Jos olisimme päättäneet
kulettaa ruuhen maata myöten, niin olisimme menettäneet aikaa, eikä
mikään ole niin kallista kuin aika, silloin kuin luulee Mingoin olevan
lähistössä".
"Mutta eihän meillä nyt liene paljon pelättävää! Ruuhet kulkevat
nopeasti eteenpäin, ja olettehan sanonut meidän kahden tunnin perästä
olevan perillä"!
"Se pitää olla kavala Irokesi, joka voi liikuttaa hiuskarvaakaan teidän
kauniissa päässänne, sillä kaikki olemme kersantin ja luullakseni
enimmän teidän itsenne tähden sitoutuneet viemään teidät eheänä
linnaan. Kas Eau-douce, mikä on tuo tuolla alhaalla joenpolvekkeessa --
tuo tuolla loitompana kalliolla?"
"Se on Suuri Käänne, Opas. Hän tekee meille merkin, jota en ymmärrä".
"Se on todellakin Käärme, niin totta kuin olen valkea mies, ja hän
viittaa meitä kulkemaan lähempänä sitä rantaa, jossa hän itse on. Joku
vaara on tarjona, muuten ei näin vakaa ja tyyni mies tällä tavoin
peloittaisi meitä. Rohkeutta kuitenkin; olemmehan miehiä ja meidän
täytyy kohdata vastoinkäymistä värimme ja lahjaimme vaatimusten mukaan.
Ah! tiesinhän ett'ei milloinkaan ole hyvä kerskata, ja juuri nyt,
kun kerskasin turvallisuudestamme, tulee vaara ja saattaa minut
valehtelijaksi".