Hirventappajaa kidutetaan. -- Pelastuminen.
Lehtien kahina ja kuivien oksien ratiseminen ilmoitti Hirventappajalle
että viholliset lähestyivät. Huronit asettuivat ympäri sitä paikkaa,
jossa seuraava kohtaus oli tapahtuva; sen keskelle nyt vanki
asetettiin, ja aseellisia miehiä sijoitettiin heimon heikompien
jäsenten sekaan sillä tavalla, ett'ei vanki mitenkään voinut päästä
piiristä pois. Eikä hän enää ajatellutkaan paeta, sillä viime
yritys oli osoittanut, että hänen oli mahdoton karata näin suuren
takaa-ajajajoukon käsistä. Päinvastoin kokosi hän nyt kaikki voimansa
kohdatakseen onnettomuuttaan niin pontevasti, että siitä olisi kunniaa
hänen värilleen ja miehuudelleen, ja että se eroaisi yhtä paljon
arkamaisesta pelosta kuin kurjasta röyhkeydestä. Heti piiriin
astuttuaan asettui Rivenoak paikalleen sen ylimmäisessä päässä.
Useimmat vanhat soturit kokoontuivat hänen ympärilleen, mutta Sumachin
veljen kuoltua, ei läsnäolevien joukossa löytynyt ketään tunnustettua
päällikköä, jota hänen olisi tarvinnut pelätä vaarallisena kilpailijana
vallasta.
Likinnä aseiden käyttämistaitoa on hyvä puheenlahja varmin keino,
jolla voittaa kansan suosion, yhtä hyvin sivistyneissä kuin
metsäläis-yhteiskunnissakin, ja samoin kuin moni ennen häntä oli
Rivenoakkin saanut arvoa yhtä paljon tekemällä vääriä johdelmia, joita
hänen kuulijansa hyväksyivät, kuin perinpohjaisella ja oppineella
totuuden esittelemisellä tai tarkasti logillisella todistamisella.
Hänellä oli kuitenkin paljon valtaa heimokunnassaan, eikä häneltä
suinkaan puuttunut perusteellisia ansioita siihen. Hän ei ollut
ollenkaan taipuisa päästämään kansansa hurjimpia himoja valloilleen, ja
siitä ajasta saakka, jolloin hän sai vallan, oli hän tavallisesti
vaatinut lempeyttä kaikissa tapauksissa, jotka heimokuntalaisissa
herättivät raivoa ja kostonhimoa. Tässäkin tapauksessa ryhtyi hän
vastenmielisesti liiallisuuksiin, vaikka sitä vaadittiin niin
yleisesti, ett'ei hän voinut keksiä mitään keinoa sen estämiseksi.
Hylkääminen harmitti Sumachia pahemmin kuin miehen ja veljen kuolema,
eikä ollut luultava, että hän, ollen nainen, antaisi anteeksi miehelle,
joka oli hänet niin häpeällisesti hyljännyt. Kun hän ei antanut
anteeksi, niin ei voinut toivoakaan että heimo unhottaisi tappionsa, ja
vaikka Rivenoak olisi kuinka kernaasti suonut anteeksi, niin ei hän
voinut olla huomaamatta, että sankarimme tila nyt oli melkein toivoton.
Kun koko heimo oli keräytynyt vangin ympärille, syntyi äänettömyys,
sitä uhkaavampi, kun se miltei ollut haudan hiljaisuutta. Hirventappaja
huomasi, että naiset ja lapset olivat männyn juurista halkoneet
puikkoja, jotka, niin kuin hän hyvin tiesi, pistettäisiin hänen
ruumiisensa ja sytytettäisiin, ja muutamat nuoret miehet pitivät
saatavilla niitä niiniköysiä, joilla hän oli kiinni sidottava. Vähän
matkan päästä nouseva savu ilmoitti että tulisia kekäleitä hankittiin,
ja muutamat vanhemmat sotilaat koettelivat sormillaan tomahavkiensa
teriä, ikäänkuin hankkiakseen varmaa tietoa niiden terävyydestä ja
voimasta. Puukotkin vedettiin tupistansa, hätäisinä alkamaan veristä ja
armotonta työtään.
"Hirventappaja," alkoi Rivenoak tyynesti ja arvokkaasti, mutta
semmoisella äänellä, joka ei osoittanut mitään myötätuntoisuutta tai
sääliväisyyttä, "on aika, että väkeni oppii tuntemaan oman tahtonsa.
Aurinko ei ole enää päämme päällä; kauan odotettuaan Huroneja, on hän
väsynyt ja alkanut laskeutua laakson tällä puolella olevia mäntyjä
lähelle. Se kulkee nopeasti ranskalaisten isäimme maata kohti
ilmoittamaan lapsilleen, että heidän majansa ovat tyhjät ja että heidän
pitäisi olla kotona. Kuleksivalla sudella on pesänsä, ja hän palaa sen
luo, kun tahtoo nähdä penikkansa. Irokesit eivät ole susia köyhempiä.
Heillä on kyliä, majoja ja peltomaita; hyvät henget väsyvät niitä
yksinään vahtiessansa. Kansani täytyy kääntyä kotiin asioitansa
hoitamaan. Ilo on nouseva majoissa, kun huutomme kuuluu metsästä.
Surullinen huuto on syntyvä, kun päästään tietämään että iloa seuraa
suru. Tullaan vaatimaan päänahkaa, mutta ainoastaan yhtä.
Hirventappajan on päättäminen, josko vielä yhden päänahan täytyy
riippua paalullamme. Kaksi majaa on joutunut tyhjäksi; yksi päänahka,
elävänä tai kuolleena tarvitaan kummankin ovelle."
"Ota se sitten kuolleena," vastasi vanki vakaasti, mutta
pöyhkeilemättä. "Aikani on luullakseni tullut, ja mikä on tapahtuva,
sitä ei voi muuttaa. Jos olette päättäneet minua kiduttaa niin koetan
kaikin voimin kestää tuskat, vaikk'ei kukaan, ennenkuin on koettanut,
voi sanoa paljoko luontonsa tulee kestämään."
Rivenoak käski nyt muutamien nuorten miesten sitoa vangin. Tähän ei
suinkaan ryhdytty pelosta, että hän pääsisi pakenemaan taikka siitä
syystä, että luultiin hänen sitomatonna ei voivan kestää kidutusta,
vaan siinä älykkäässä tarkoituksessa, että hän saatettaisiin tuntemaan
oman avuttomuutensa ja että hänen rohkeutensa siten vähin erin askel
askeleelta masentumalla lannistuisi. Hirventappaja ei tehnyt
minkäänlaista vastarintaa. Vapaasti antoi hän sitoa kätensä ja
jalkansa, ja kun hänen ruumiinsa oli kovasti kiedottu niiniköysiin,
kannettiin hän erään puun luokse, johon hän sidottiin kiinni, jotta
estyisi sekä liikkumasta että kaatumasta. Kädet ojennettiin ruumista
pitkin, lakki otettiin pois ja hän jätettiin, puoleksi seisoen,
puoleksi köysiin nojautuen, vointinsa mukaan kohtaamaan mitä nyt
seurasi.
Sitä että Hirventappaja oli kieltäytynyt ottamasta Sumachia vaimokseen,
pidettiin solvauksena koko heimoa vastaan. Kunnianasiaksi katsottiin
sentähden keltanaaman rankaiseminen, hän kun hylkäsi Huroninaisen ja
ennen antautui kuolemaan, kuin vapautti heimon yhden lesken ja hänen
lastensa elättämisen velvollisuudesta. Nuoret miehet odottivat
kärsimättömästi leikin alkamista, ja kun Rivenoak huomasi sen, eikä
vanhemmatkaan soturit näyttäneet haluavan myöntää pitempää viivykkiä,
täytyi hänen pakosta antaa merkki tuon julman työn alkamiseen.
Mettäläisillä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa mitä kovimmin
koetella uhrinsa hermojen kestävyyttä. Toiselta puolen taas pitivät he
kunnian asiana ei näyttää minkäänlaista heikkoutta vankina
ollessaan, vaan kokivat kaikin tavoin yllyttää vihollisia sellaisiin
väkivaltaisuuksiin, jotka pian tuottivat kuoleman. Moni soturi oli
vihollisiansa pilkkaamalla ja uhoittelemalla osannut hankkia
pikaisemman lopun tuskillensa, mutta Hirventappaja halveksi tätä keinoa
ja oli päättänyt ennen miehuullisesti kestää kaikki, kuin saattaa
värinsä häpeään.
Heti kuin nuoret miehet huomasivat saavansa alottaa, juoksi muutamia
rohkeimpia ja huimapäisimpiä tomahavki kädessä esiin. He
valmistautuivat viskaamaan tuota vaarallista asetta; mutta tarkoitus
oli uhria haavoittamatta osata puuhun niin likelle hänen päätänsä kuin
mahdollista. Tämä oli niin rohkea koete että ainoastaan ne saivat ottaa
kilpailuun osaa, jotka olivat erittäin taitavia aseiden käyttämisessä,
sillä muutoin olisi uhrin liian aikainen kuolema tehnyt lopun
odotetusta nautinnosta. Mutta vaikka näitäkin varokeinoja käytettiin,
tapahtui harvoin että vanki pääsi vahingoittumatta, ja useen seurasi
kuolema, vaikk'ei sitä oltu varta vasten tarkoitettu.
Sitä nuorukaista, joka ensiksi astui esiin, kutsuttiin Korpiksi, koska
hänen tähän asti ei ollut onnistunut saada sotaisempaa lisänimeä. Hän
oli päässyt jonkunlaiseen maineesen pikemmin suurten vaatimustensa kuin
taitavuuden ja loistavien tekojen kautta, jonka vuoksi ne, jotka
tunsivat hänen luonteensa, luulivat vangin hengen olevan suurimmassa
vaarassa, kun hän asettui paikallensa ja heilutti tomahavkia. Mutta
nuori metsäläinen oli hyväluontoinen, ja ainoa hänessä vallitseva
ajatus oli toivo voida viskata paremmin kuin kukaan muu. Vähän aikaa
heilutettuaan tomahavkia ja tehtyään sopivan määrän liikkeitä, joista
luuli suuriakin seuraavan, viskasi Korppi sotakirveensä. Se kiiti ilman
halki, leikkasi muutaman tuuman päässä vangin poskesta kaarnapalasen
puusta, johon hän oli sidottu kiinni, ja tarttui takana olevaan suureen
tammeen.
Tämä oli aivan selvään huono viskuu, sen osoittikin nuorukaisen
suureksi harmiksi yleinen pilkkanauru. Toiselta puolen ilmoitti
yleinen, vaikka tukahutettu jupina sitä kummastusta, minkä se tyyneys
herätti, jolla vanki oli kestänyt tämän ensimmäisen koetuksen. Pää oli
ainoa ruumiinosa, jota hän voi liikuttaa, ja sen oli metsäläiset
tahallansa jättäneet irralleen, jotta saisivat huvikseen nähdä uhrin
tempovan ja vääntelevän sitä sinne tänne koettaessaan karttaa
vaarallisia iskuja. Mutta Hirventappaja petti heidän toivonsa
mielenmaltilla semmoisella, joka teki koko hänen ruumiinsa yhtä
liikkumattomaksi kuin se puu, johon hän oli sidottu kiinni. Ei hän
myöskään käyttänyt tuota luonnollista ja tavallista silmäin
ummistamisen keinoa -- helpoitus, jota ei vahvimmat ja vanhimmatkaan
indianilaiset soturit koskaan ole kieltäneet itseltänsä suuremmalla
ylönkatseella, kuin hän nyt.
Tuskin oli Korppi ennättänyt tehdä onnistumattoman ja lapsellisen
koetteensa, kun Hirvi astui hänen sijaansa. Tämä oli keski-ikäinen
soturi, erittäin taitava tomahavkia käyttämään, jonka vuoksi katselijat
odottivatkin suurta huvia hänen viskuustaan. Hänellä ei ollut Korpin
hyvänluontoisuutta, ja hän olisi mielellään saattanut vangin uhriksi
vihallensa keltanaamoja kohtaan, jos hän ei etupäässä olisi tahtonut
vahvistaa mainettaan taitavana tomahavkinviskaajana. Hän astui tyynenä
paikalleen, ollen itseensä luottavan näköisenä, heilutti pientä
kirvestään ainoastaan tuokion, astui toisen jalkansa askeleen eteenpäin
-- ja viskasi. Hirventappaja näki terävän aseen vilisten tulevan
itseänsä kohti ja luuli viimeisen hetkensä tulleen, vaan jäi kumminkin
vioittumatta. Tomahavki vaan naulasi vangin pään puuhun kiinni,
sivumennessään siepaten hiustukon mukaansa ja sen kanssa upoten syvälle
pehmeään kaarnaan. Yleinen huuto ilmoitti katsojain ihastusta, ja
Hirven sydämessä alkoi liikkua leppeämpiä tunteita vankia kohtaan,
jonka erinomainen tyyneys oli suonut hänelle tilaisuuden näin
loistavalla tavalla osoittaa taitavuuttaan.
Hirveä seurasi hyppäävä poika, joka juoksi esille kuin koira tai
leikillinen kili. Hän oli noita jänteviä nuorukaisia, joiden jäntereet
näyttävät myötäänsä olevan liikkeessä ja jotka joko tottumuksesta tai
täydestä tarkoituksesta, eivät milloinkaan pysy yhdessä kohden.
Kuitenkin oli hän sekä urhoollinen että taitava ja oli saavuttanut
mainetta heimokunnassa urotöittensä kautta sekä sodassa että
metsästäessä. Hyppäävä poika loikahti suoraan vangin eteen, uhkasi
häntä tomahavkillaan toisen vuoron toiselta, toisen toiselta puolen,
siinä turhassa toivossa, että tällä teeskennellyllä uhkaamisella voisi
pakoittaa häntä pelkoa osoittamaan. Hirventappaja väsyi viimein tähän
ilveesen ja puhui nyt ensi kerran sen perästä kuin tämä kiduttaminen
oli alkanut.
"Viskaa, Huroni," huudahti hän, "muuten unhottaa tomahavkisi asiansa.
Miksi tanssit siinä sinne tänne kuin hirven vasikka, joka emälleen
tahtoo näyttää voivansa hyppiä, koska kuitenkin olet täysikasvuinen
sotilas, ja sinulla on edessäsi täysikasvuinen sotilas, joka halveksii
sekä sinua että yksinkertaisia koukkujasi? Viskaa, sillä muuten tulevat
huronilais-tytöt nauramaan sinua vasten naamaa."
Vaikka ei ollut tarkoitus, herätti tuo loppulause hyppäävän pojan
vihan. Sama hermoin kiihko, joka teki hänet niin liikkuvaksi, vaikutti
sen, että hänen oli vaikea hillitä tunteitansa, ja sanat olivat tuskin
ennättäneet vangin huulilta, ennenkuin tomahavki lensi indianin kädestä
julmalla surmaamisen tarkoituksella. Mutta juuri hänen kiivautensa teki
tämän tarkoituksen tyhjäksi. Tähtääminen oli epävarma, ja ase viisti
vangin kasvoja vähän haavoittaen häntä olkapäähän. Tämä oli ensi kerta,
jolloin joku muu tarkoitus kuin vangin peloittaminen tahi taitavuuden
osoittaminen oli näyttäytynyt, ja hyppäävä poika talutettiin paikalla
pois, saaden ankarat nuhteet malttamattomuudestansa, joka niin vähällä
oli tehdä tyhjäksi heimon toiveet.
Hänen perästään seurasi muutamia nuoria miehiä, jotka huolettomalla
välinpitämättömyydellä viskoilivat ei ainoastaan tomahavkeja, vaan
vielä vaarallisempiakin aseita, nimittäin puukkoja. Kaikki osoittivat
kuitenkin niin suurta taitavuutta, ett'ei vanki vaarallisemmin
vahingoittunut, vaikka hänen nahkansa useita kertoja naarmoittui. Se
lannistumaton lujuus, jota hän osoitti etenkin siinä kilpailulajissa,
jolla tämä koettelu päättyi, vaikutti katselijoissa syvää kunnioitusta
häntä kohtaan, ja kun päälliköt ilmoittivat hänen hyvästi kestäneen
puukko- ja tomahavkikokeet, ei löytynyt koko heimossa ketään, paitsi
Sumachia ja hyppäävää poikaa, joka todella olisi tuntenut vihan
tunteita häntä vastaan.
Rivenoak sanoi nyt kansallensa, että keltanaama oli näyttänyt olevansa
mies. Jos kohta hän olikin elänyt Delavarien joukossa, niin ei hän
kumminkaan ollut nainen, niinkuin muut niistä. Hän tahtoi nyt tietää
toivoivatko Huronit jatkaa kiduttamista. Hellätuntoisimmatkin naiset
olivat suureksi hauskuudekseen katselleet viime koetteita, eivätkä siis
tahtoneet luopua jatkamisesta, jonka tähden ainoastaan yksi mieli
vallitsi siitä, mikä vastaus oli annettava.
Tuo älykäs päällikkö, joka yhtä halukkaasti toivoi saavansa liittää
heimoonsa näin mainion metsästäjän, kuin joku europalainen ministeri
toivoo löytävänsä sopivia tekosyitä uusiin veroittamistoimiin, koetti
jos jollakin keinoin ajoissa tehdä lopun tästä koettelusta; sillä hän
tiesi aivan hyvin, että jos kiusaajain julmemmat himot pääsisivät
valloilleen, niin olisi yhtä vaikea hillitä heidän veristä
menettelyänsä kuin estää hänen kotiseutuinsa suurten järvien veden
aaltoilemasta. Sen tähden kutsui hän luoksensa neljä tai viisi parasta
pilkkaan-ampujaa ja käski heidän pyssyillä koetella vangin lujuutta,
vaan samalla muistutti hän kuinka tärkeätä oli, että he koettaisivat
ylläpitää hyvää ampuja-mainettansa ottamalla ampuissaan mitä tarkimpaa
vaaria itsestänsä.
Kun Hirventappaja näki valittuin soturien aseet kädessä astuvan esiin,
tunsi hän samanlaista huojennusta, kuin kauan kiusautunut potilas-parka
tuntee varman kuoleman lähestyessä. Tämän vaarallisen aseen vähinkin
kohottaminen tai laskeminen tuottaisi kuoleman, ja kun pää oli ainoa
pilkkutaulu, johon oli koskettaminen, ilman vahingoittamatta, niin
antaisihan yhden ainoan tuuman poikkeaminen oikeasta linjasta luodille
kuolemaa tuottavan suunnan.
Väli oli mitätön ja siis yhdessä suhteessa turvaava. Mutta sitä vielä
enemmän lyhentämällä pantiin vangin hermot yhä kovempaan pinteesen.
Töin tuskin olivat hänen kasvonsa niin kaukana pyssynsuista, ett'ei
tuli niitä kärventänyt, ja vakaalla katseellaan voi hän odottaessaan
kuolemansanomaa katsoa suoraan niiden sisään. Nuo älykkäät Huronit
tiesivät tämän aivan hyvin, ja tuskin yksikään nosti pyssyä sillä
ampuaksensa, ennenkuin oli tähtänyt vangin otsaa kohti niin likeltä
kuin mahdollista, toivoen että hänen rohkeutensa täten lannistuisi ja
heimo iloten ja riemuten saisi nähdä taidokkaan julmuutensa kukistavan
uhrin. Kuitenkaan ei kukaan kilpailijoista tahtonut vahingoittaa
vankia, sillä liian aikainen satuttaminen katsottiin miltei yhtä
häpeälliseksi kuin tykkänään sivu ampuminen. Pyssy toisensa perästä
laukaistiin, ja kaikki luodit sattuivat mitään vahinkoa tekemättä
puuhun ihan likelle Hirventappajan päätä. Kumminkaan ei kukaan
huomannut hänen liikahuttavan jänterettäkään eikä edes räpäyttävän
silmiään. Tätä lannistumatonta lujuutta, jonka moista ei koskaan tätä
ennen oltu nähty, voipi katsoa kolmen tietyn seikan ansioksi.
Ensimmäinen oli antauminen kohtalon valtaan ynnä jäykkä luonne;
toiseksi oli juuri tämä ase hänelle niin tuttu, jotta kaikki se kauhu,
joka tavallisesti seuraa paljasta vaaran ajattelemista, sen kautta
katosi; kolmanneksi oli hän oppinut käyttämään tätä asetta niin
erinomaisen taitavasti, että hän jo edeltäpäin voi tuumalleen ilmoittaa
sen paikan, mihin luoti oli sattuva. Niin tarkasti laski hän
ampumajuonteen, että hänen ylpeytensä viimmein voitti nöyrän
malttavaisuuden, ja kun viisi tai kuusi indiania oli ampunut luotinsa
puuhun, ei hän enää voinut olla ilmoittamatta halveksivansa heidän
huonoa sekä pyssyn käsittelijä- että tähtääjä-taitoansa.
"Kutsukaa tätä ampumiseksi jos tahdotte, Mingot, sanoi hän," mutta
meillä on sqvavsia (vaimoja) Delavarien joukossa ja minä tunnen
Mohavkin seudulla hollantilaisia tyttöjä, jotka voittaisivat
paraammankin teistä. Päästäkää käteni irti, antakaa minulle pyssy, niin
minä naulitsen ohkaisimmankin käheränne mihin puuhun hyvänsä, ja sen
teen puolentoista, jopa kahdenkin sadan kyynärän päästä, yhdeksäntoista
kertaa kahdesta kymmenestä, tai oli menneeksi tasaisuuden vuoksi
kaksikymmentä kertaa kahdesta kymmenestä, jos vaan esine on niin iso,
että sen voi nähdä."
Hiljainen, ivallinen mutina seurasi tätä pilkallista muistutusta, ja
sotilasten viha kiihtyi kun kuulivat sellaista nuhdetta siltä, joka
rohkeasti näytti tyhjäksi heidän kokeensa saada hänen silmänsä
räpähtämään, vaikka pyssyt laukaistiin niin likellä hänen kasvojansa
kuin vaan voitiin ilman niitä kärventämättä. Heidän toivonsa lannistaa
hänen rohkeuttaan yltyi samassa määrässä kuin huomasivat mitenkä vaikea
tämän tarkoituksen saavuttaminen oli. Heimon kunnia riippui nyt tämän
toiveen toteutumisesta, ja heikompikin sukupuoli unhotti kaiken
sääliväisyytensä kidutettavana olevaa vankia kohtaan toivoessaan saada
heimon maine pelastetuksi. Tyttöin luonnostaan lempeät ja sointuisat
äänet sekoittuivat miesten uhkaaviin huutoihin, ja loukkaus Sumachia
kohtaan muuttui yht'äkkiä solvaukseksi jokaista Huroninaista vastaan.
Väistyen yltyvän melskeen alta, vetäysivät miehet hieman syrjään, täten
osoittaen naisille, että jättivät vangin heidän käsiinsä, joka oli
tavallista tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin naiset herjauksilla ja
haukkumasanoillaan kokivat saattaa uhria vihan vimmaan ja sitten
yht'äkkiä jättivät hänet miesten käsiin sellaisessa mielentilassa,
jossa oli vaikea tyyneydellä kestää ruumiin tuskia. Eikä heimolta
suinkaan puuttunut tällaisten vaikutusten aikaan-saamiseen sopivia
henkilöitä. Turhaa lienee kertoa kaikkia, mitä julmuus ja
tietämättömyys yhdessä keksi tämän tarkoituksen saavuttamista varten;
ainoana eroituksena tämän naisellisen vihan ja samallaisen välillä
meidän omassa keskuudessamme olivat puheen erilaiset kuvat ja
sivusanat, sillä Huronilais-naiset käyttivät tuntemainsa alhaisimpain
ja enimmän halveksittuin eläinten nimiä haukkumanimiksi vangilleen.
Mutta Hirventappajan ajatukset olivat liian paljon kiinnitetyt muihin
asioihin, jotta olisivat voineet joutua tasapainosta muutaman
hurjistuneen noita-akan hävittömyyden tautta; ja kun näiden vimma
tietysti yhä kiihtyi hänen jäykkyydestänsä, saattoivat raivottaret pian
itsensä voimattomiksi oman liiallisen kiihkonsa kautta. Huomattuaan,
että akkain yritys ei ollenkaan onnistunut, ryhtyivät sotilaat leikkiin
tehdäkseen siitä lopun, ja nyt ruvettiin toden teolla valmistautumaan
varsinaiseen kiduttamiseen tai siihen, joka kovimmin tulisi
koettelemaan vangin rohkeutta.
Rivenoak oli jo heittänyt kaiken toivon ja myöskin tahdon pelastaa
vankia eikä halunnut pitemmälle lykätä kidutusta; Kuivia halkoja
koottiin pikaisesti läjiin puun ympärille, ja niitä tikkuja, joita
aiottiin pistellä vangin ruumiisen, pidettiin varalla. Kaikki tämä
tapahtui syvässä äänettömyydessä, niin uutterasti työskenteli jokainen,
samalla kuin Hirventappaja silmäili heidän liikkeitänsä, ulkonäöltään
yhtä jäykkänä kuin vuoren petäjät. Puukasa sytytettiin ja kaikki
odottivat loppupäätöstä piinteällä tarkkuudella.
Huronien tarkoitus ei kumminkaan ollut tulella suorastaan tappaa
uhriansa. He tahtoivat vaan mitä kovimmalla tavalla koetella hänen
luonnollista lujuuttansa, kuitenkaan heti äärettömiin menemättä. Tosin
oli heillä tarkoituksena viedä hänen päänahkansa mukanaan kotikyliinsä,
vaan ensiksi toivoivat he kumminkin voivansa lannistaa hänen
lujamielisyytensä ja saada hänet miehuuttomasti vaikeroitsevan raukan
kaltaiseksi. Halkokasa oli tästä syystä asetettu sopivan matkan päähän
hänestä, elikkä niin kauas että kuumuuden pian katsottiin käyvän
mahdottomaksi sietää, vaikk'ei aivan heti tappavaksi. Niinkuin
kuitenkin useen tapahtuu tämmöisissä kohden, oli väli väärin laskettu,
ja liekit alkoivat ojennella halkinaisia kieliään niin likelle vangin
kasvoja, että luultavasti olisivat muutamassa silmänräpäyksessä
lopettaneet hänen elämänsä, jos ei muuan indianilais-nainen samassa
olisi tunkeutunut katselijain välitse aina tulen luokse ja potkaissut
palavia puita sinne tänne. Vihan ulvonta seurasi tätä tekoa, vaan kun
tuo rohkea nainen kääntyi ja indianit näkivät Histin kasvot, muuttui
ulvonta yleiseksi ilon- ja kummastuksen huudoksi. Minuutin aikana ei
muistettu ajatellakaan aloitetun työn jatkamista, ja nuoret sekä
vanhat keräytyivät tytön ympärille pyytämään selitystä, minkätähden
hän näin äkkiä ja odottamatta oli tullut takaisin. Mutta heidän
tiedustelemistansa keskeytti uusi, vielä odottamattomampi tapaus.
Eräs nuori indiani tuli rynnäten Huronien rivien läpi ja juoksi
piirin keskeen ryhdillä semmoisella, joka osoitti suurinta
luottavaisuutta tahi julkeuteen vivahtavaa uskallusta. Viisi tai kuusi
vahtia seisoi vielä eri paikoissa järven luona, jonka vuoksi Rivenoakin
ensimmäinen ajatus oli, että joku niistä oli tullut tärkeitä sanomia
tuomaan. Muukalaisen liikkeet olivat niin nopeita, ja hänen
taistelupukunsa, joka tuskin suojeli häntä enemmän kuin poimunne
suojelee muinaisaikaista kuvapatsasta, oli niin vähän silmiin pistävä,
että ensi kiireessä oli mahdoton sanoa, oliko hän ystävä vai
vihollinen. Kolme hyppäystä oli vienyt hänet Hirventappajan viereen,
jonka köydet hän leikkasi poikki niin nopeasti ja taitavasti, että
vanki silmänräpäyksessä pääsi vapaaksi. Muukalainen ei huolinut mistään
muusta ennenkuin oli tämän toimittanut; vasta sen perästä kääntyi hän,
ja hämmästyneet Huronit näkivät delavarilaisessa sota-asussa olevan
nuoren soturin jalot kasvonjuonteet, rohkean katseen ja kauniin
vartalon. Hän piti pyssyä kumpaisessakin kädessä, ja laski niiden perät
maahan, jolloin toisesta riippui luotikukkaro ja ruutisarvi. Tämä oli
Hirvensurma, vangin kuuluisa varmaan sattuva ja nopeasti ampuva ase,
jonka hän nyt laski oikean omistajansa käsiin, rohkeasti ja uljaasti
katsoen ympärillä seisovaa joukkoa. Kahden aseellisen miehen läsnäolo
sai Huronit säpsähtämään, vaikkapa nämät seisoivatkin heidän
keskellänsä. Heidän omat pyssynsä olivat asetetut sinne tänne puiden
nojaan, ja veitset ja tomahavkit olivat siis ainoat käsillä olevat
aseet. Kuitenkin oli heillä liian paljon mielenmalttia osoittaakseen
minkäänlaista pelkoa. Ei ollut uskottava että niin vähälukuiset
viholliset karkaisivat näin lukuisan heimon kimppuun, ja kaikki
odottivat että jokin erinomainen ehdoitus seuraisi näin rohkeata
käytöstä. Muukalainen näyttikin aikovan toteuttaa tämän arvelun ja
valmistihe puhumaan.
"Huronit", sanoi hän, "maanpiiri on hyvin avara; suuret järvet ovat
myöskin avarat. Irokeseilla on tilaa niiden toisella puolen,
Delavareilla taas tällä puolen. Minä olen Chingachgook, Unkasin poika,
Tamenundin sukulainen. Tämä tyttö on morsiameni, tämä keltanaama
ystäväni. Sydämessäni tuntui ikävältä kun kaipasin häntä; minä seurasin
häntä leirillenne nähdäkseni, ett'ei hänelle mitään pahaa tehty. Kaikki
Delavarien tytöt odottavat Wahia; he kummeksivat, miksi hän viipyy
poissa niin kauan. Tulkaa, jättäkäämme jäähyväiset ja menkäämme
tiehemme".
"Huronit, tämä on teidän verivihollisenne, Suuri Käärme Delavarien
seassa, joita vihaatte", huudahti paikalla eräs metsäläinen, jonka nimi
oli Orjantappuranpiikki. "Jos hän pääsee pakoon, niin tulevat
mokkasininne jälet tiukkumaan verta täältä Canadaan saakka. Minä olen
kokonaan Huroni".
Samassa viskasi hän veitsensä Delavarin paljasta rintaa vastaan.
Nopealla liikkeellä sai Hist, joka seisoi hänen vieressään, vaarallisen
aseen toiselle uralle, niin että sen kärki tarttui muutamaan mäntyyn.
Paikalla vilahti samanlainen ase Käärmeen kädessä ja tarttui tutisten
Huronin sydämeen. Minuuti oli tuskin kulunut siitä, kuin Chingachgook
juoksi piiriin, siihen kuin Orjantappuranpiikki kaatui kuolleena
maahan. Niin nopeasti olivat tapaukset seuranneet toisiaan, ett'ei
Huronit ennättäneet toimia; mutta tämä tapaus ei suonut enempää
viivykkiä. Yleinen huuto seurasi ja koko joukkio joutui liikkeelle.
Mutta samassa kuului metsissä harvinainen ääni, ja kaikki Huronit, sekä
miehet että naiset, pysähtyivät odottavin katsein tarkasti
kuuntelemaan. Ääni oli säännöllinen ja raskas, ikäänkuin maata olisi
moukareilla taottu. Eläviä olentoja vilkkui puiden välistä ja
soturijoukko lähestyi mittelevin askelin. Se marssi esiin hyökätäkseen
indianien päälle, ja tuo punanen asu kiilteli metsän raittiin
vihannuuden välistä.
Vaikea on kertoa sitä näytelmää, joka nyt seurasi. Hurja hämminki,
epätoivo ja raivokkaat ponnistukset sekoittuivat niin toisiinsa, ett'ei
tapauksissa voinut eroittaa mitään yhteyttä. Yleinen ulvonta kuului
ympäröittyin Huronien joukosta ja sen perästä muutamia reippaita
hurra-huutoja soturien puolelta. Ei vielä oltu laukaistu yhtään
muskötiä tai pyssyä, vaikka tuo vakava, mittelevä astunta yhä kuului ja
pajunetit kiiluivat, kun tuo melkein kuuskymmen-miehinen joukko riensi
eteenpäin. Huronien asema oli sangen tukala. Vesi ympäröitsi heitä
kolmelta haaralta, samalla kuin heidän pelättävät ja harjaantuneet
vihollisensa estivät pakenemista neljännelle puolelle. Sotilaat
syöksivät asettensa luo, ja muut, ukot, naiset ja lapset kiiruhtivat
etsimään piilopaikkoja. Tämän hämmingin ja kauhistuksen ajalla ei
mikään saattanut voittaa Hirventappajan tyyneyttä ja viisautta. Hän
asettui peräytyvien Huronien sivulle, kun nämät vetäytyivät niemen
etelärantaan päin toivoen, jos mahdollista, päästä järven yli
pakenemaan. Hirventappaja etsi sopivaa tilaisuutta, ja kun hän näki
kaksi entistä kiusaajaansa suorassa linjassa itsestään, rikkoi hänen
pyssynsä ensiksi äänettömyyden tässä kamalassa kohtauksessa, ja yhdellä
laukauksella kaatoi hän molemmat indianit maahan. Tämä vaikutti yleisen
laukauksen Huronien puolelta, ja Käärmeen pyssyn ja sotahuudon voi
eroittaa melskeestä. Säännöllinen sotajoukko ei vielä ollut laukaissut
yhtään latinkia, ja ainoa, mitä sieltäpäin kuului, oli muutama lyhyt,
vakava komentosana ja tuo raskas, mittelevä, uhkaava astunta. Pian
kuului kumminkin voivotusta, tuskanhuutoja ja kirouksia, nyt kun
murhaavat pajunetit ahmivat kostoa. Useimmat indianilaiset sotilaat
surmattiin paikalle, harvat pääsivät pakoon ja vielä harvemmat otettiin
vangiksi, niiden joukossa pahoin haavoitettu Rivenoak. Soturien
saapuminen paikalle oikeaan aikaan oli seurauksena Hirventappajan
ystävien toimista, jotka, niinkuin voi huomata, eivät olleet jääneet
huolettomiksi ja välinpitämättömiksi hänen kohtalonsa suhteen.