Hirventappaja pakenee. -- Häntä ajetaan takaa. -- Hän otetaan jälleen
kiinni.
Muutamia päiviä edellä kerrotun tapauksen perästä tapaamme
Hirventappajan taaskin kokoontuneiden indianein edessä. Juhlallinen
ilmiö kuvaantui nyt hänen silmäinsä eteen. Kaikki vanhemmat sotilaat
istuivat kaatuneen puun päällä ja odottivat hänen tuloansa jäykällä
arvokkaisuudella; oikealla puolen seisoivat nuoret miehet täysissä
aseissa ja vasemmalla naiset ja lapset. Keskessä oli avoin, jokseenkin
laaja, lehväkaarrosten varjooma paikka, josta oli tarkasti poistettu
kaikki pensaat, varvut, kuivat oksat y.m. Tätä paikkaa oli luultavasti
usein pidetty leiripaikkana, sillä se näytti kovaksi poljetun kedon
kaltaiselta.
Niinkuin useimmiten oli tapana indianein heimokunnissa ja kuleksivissa
indianijoukoissa, jakoi tässäkin kaksi päällikköä keskenänsä näiden
metsänlasten hallitsemisvallan. Toinen oli vanhempi, tunnettu hyväksi
puhelahjansa puolesta, viisaaksi keskusteluissa sekä älykkääksi
toiminta-ohjelmia tehdessä, toinen taas oli mainio urhollisuutensa,
julmuutensa ja viekkautensa tautta. Edellinen oli Rivenoak, toista
nimitettiin Pantteriksi, joka nimi hyvin ilmaisi sotilaan, indianein
käsityksen mukaan parhaita omaisuuksia -- julmuutta, kavaluutta ja
petosta.
Rivenoak ja Pantteri istuivat vieretysten, odottaen vangin tuloa, kun
Hirventappajan ruuhi laski rantaan ja hän itse nousi maalle. Koska
indianein tarkoitus saada hänet pettämään Hutterin ja linnasen muut
asukkaat ei onnistunut, olivat he pakoittaneet metsästäjän, jonka piti
antaa kunniasanansa takaisinpalaamisesta, käymään Hutterin luona
houkuttelemassa häntä muuttamaan pois näiltä seuduilta. Hirventappaja
kyllä vakuutti, ett'ei hänen lähetyksensä onnistuisi, vaan sitoutui
kumminkin käymään siellä ja lupasi kaikissa tapauksissa palata takaisin
määrätyllä hetkellä. Tämän lupauksen hän nyt täytti.
"Tässä olen nyt, Mingot," sanoi hän astuessaan heidän piiriinsä;
"tehkää minulle mitä tahdotte. Minun tilini ihmisten ja elämän kanssa
on lopetettu; tehtäväni ei ole onnistunut, niinkuin jo edeltäkäsin
sanoin, ja nyt ei minulla ole muuta tehtävänä, kuin valkeaihoisten
Jumalan kohtaaminen valkean miehen velvollisuuksien ja lahjojen
mukaan."
Suostumuksen jupina kuului näitä sanoja lausuttaissa naistenkin
joukosta, ja kotvasen aikaa toivoivat muutamat hartaasti saada
heimoonsa näin urhoollisen ja jalon miehen. Mutta useat olivat sitä
vastaan, etenkin Pantteri ja hänen sisarensa Sumach, joka oli
Hirventappajan ampuman Ilveksen leski. Toista näistä vallitsi
syntyperäinen julmuus, toista esti raivokas kostonhimo tottelemasta
hellempiä tunteita. Niin ei ollut Rivenoakin laita. Tämä päällikkö
nousi seisaalleen, ojensi kätensä kohteliaisuutta osoittavalla tavalla
ja tervehti vankia sellaisella tyyneydellä ja arvokkaisuudella, joka
olisi voinut herättää ruhtinaan kateutta.
"Keltanaama," sanoi hän, "kansani on ollut niin onnellinen, että on
saanut vangiksi miehen eikä arkaa kettua. Me tunnemme teidät, me
tulemme kohtelemaan teitä kuin urhokasta soturia. Jos olette surmannut
yhden meikäläisen soturin ja ollut apuna muita surmatessa, niin on
teillä henki, jonka voitte antaa korvaukseksi. Muutamat nuorista
miehistäni luulivat, että keltanaaman veri on liian vetelätä -- että se
epäisi juoksemasta Huronin veitsentiestä. Näyttäkää heille, ett'ei niin
ole laita; teidän sydämenne on voimakas niinkuin ruumiinnekin. Jos
sotilaani sanovat, ett'ei Ilveksen kuolemaa saa unhoittaa ja että hän
ei voi yksin matkustaa henkien maille, niin tulevat he muistamaan että
hänet surmasi urhokas mies, ja laittavat teidät hänen perästään
sellaisilla ystävyytemme todisteilla, ett'ei hän seuraanne häpeä. Olen
puhunut; tiedätte, mitä olen sanonut."
"Totta kyllä, Mingo, kaikki on totta kuin evankeliumi," vastasi
teeskentelemätön metsästäjä. "Te olette puhunut, ja minä tiedän ei
ainoastaan mitä olette sanonut, vaan vielä päälle päätteeksi mitä
_tarkoitatte_. Uskallan väittää Ilveksen olleen urhollisen, jalon
sotilaan ja ansainneen ystävyyttänne ja kunnioitustanne, mutta
kumminkaan en luule itseäni kelvottomaksi seurustelemaan hänen
kanssansa ilman teidän passittannekin. Kuitenkin olen nyt täällä,
valmiina kuulemaan tuomiotani; tehkää minulle mitä tahdotte."
Rivenoak ilmoitti suostumuksensa, ja sen jälkeen keskustelivat
päälliköt syrjässä hetken aikaa. Tämän päätyttyä, erosi kolme, neljä
nuorta sotilasta kumppaleistaan ja poistuivat leiristä. Nyt
ilmoitettiin vangille, että hän sai vapaasti kuleksia niemellä,
sill'aikaa kuin hänen tulevasta kohtalostaan keskusteltiin -- lupa
tämmöinen ei paljoa maksanut, sillä yllämainitut nuoret sotilaat olivat
asettuneet linjaan niemen kannasta vahtimaan ja järvelle pakeneminen
oli mahdoton.
Odotettuaan noin tunnin aikaa, joka hänestä tuntui tuskallisemmalta
kuin itse välttämättömän kuoleman ajatus, kutsuttiin Hirventappaja
uudestaan tuomariensa eteen, jotka jo olivat istuneet entisille
paikoillensa.
"Hirventappaja," alotti Rivenoak, kun vanki oli saapunut hänen eteensä,
"vanhat mieheni ovat kuunnelleet viisaita sanoja; he ovat valmiit
puhumaan. Teidän esi-isänne tulivat nousevan auringon maasta, me olemme
laskevan auringon lapsia. Maa voipi kyllä olla rikasta, viisauden
puolesta viljavata tuolla kaukana aamukoitteen alla, mutta ehtoon maa
on suloisempaa. Me katselemme mieluisimmin sinnepäin. Kun katselemme
itäänpäin, valtaa meidät pelko; ruuhi toisensa perästä kuljettaa
kansaanne joukottain auringon jälkiä myöten, ikäänkuin sen maa olisi
täpötäynnä ja tulvillaan ihmisiä. Punasia miehiä on jo aivan vähän, he
tarvitsevat apua. Yksi paraista majoistamme on nykyään joutunut
tyhjäksi omistajan kuoleman kautta; kauan tulee viipymään, ennenkuin
hänen poikansa tulee kyllin vanhaksi täyttämään isän sijan. Tuolla on
hänen leskensä; hän tarvitsee riistaa ruu'aksi itselleen ja lapsilleen,
sillä hänen poikansa ovat vielä kuin haukan pojat ennen pesästään
lähtemistä. Teidän kätenne kautta on tämä suuri onnettomuus kohdannut
häntä. Hänellä on kaksi velvollisuutta, toinen kaatunutta puolisotansa
ja toinen lapsiansa kohtaan. Päänahka päänahasta, henki hengestä, veri
verestä, on yksi laki; ruu'an hankkiminen lapsillensa on toinen. Me
tunnemme teidät, Hirventappaja. Te olette rehellinen mies, ja kun
sanotte jotakin, niin on se niin. Ette ole kaksikielinen kuin käärme,
päänne ei ole ruohoon peitetty; te näette kaikki. Te pysytte
oikeudessa; kun olette pahoin tehnyt, toivotte saavanne korvata sen
niin pian kuin voitte. Tässä on Sumach; hän on yksinään vigvamissaan ja
hänen lapsensa kaipaavat ruokaa. Ottakaa tuosta pyssy, se on
latingissa, ampukaa hirvi, antakaa lapsille ruokaa ja ottakaa Sumach
vaimoksenne. Ruvetkaa Huroniksi; Sumach ei silloin ole miestä vailla,
ja sotilaani lukumäärä on jälleen täysi."
"Juuri tätä pelkäsin Rivenoak," sanoi metsästäjä, kun päällikkö oli
lopettanut puheensa; "niin, pelkäsin näin käyvän. Totuus on pian
lausuttu ja se on lopettava kaikki toiveet tässä kohden. Olen
valkeaihoinen ja kristitty syntyisin; huonosti sopisi minulle vaimon
ottaminen indianien tavalla ja pakanain seasta. Mitä en tahtoisi tehdä
rauhallisina aikoina ja _selkeän_ päivän paisteessa, sitä vielä
vähemmin tahdon tehdä pilvisenä aikana henkeni pelastukseksi. Kenties
en koskaan joudu naimisiin; aivan varmaan oli Luojan tarkoitus, kun Hän
saattoi minut tänne metsiin, että eläisin yksinäni ja ilman omaa kattoa
pääni päällä, vaan jos ei niin kävisi, niin tulee ainoastaan semmoinen
nainen, joka kuuluu omaan väriini ja lahjoihini, pimentämään vigvamini
ovea, eikä kukaan muu. Kuolleen sotilaanne lapsille kyllä mielelläni
hankkisin ravinnon, jos se voisi tapahtua häpeättä, mutta sehän ei ole
mahdollista, koska en voi asua huronien kylässä. Omien nuorten
miestenne täytyy hankkia Sumachille riistaa, ja kun hän toisen kerran
menee naimisiin, lienee paras, että hän ottaa miehen, jonka jalat eivät
ole kylliksi pitkät kulkemaan sille alueelle, missä hänellä ei ole
mitään tekemistä. Me taistelimme rehellistä taistelua ja hän kaatui;
tässä ei ole mitään muuta, kuin mitä jokaisen urhoollisen miehen on
odottaminen ja arvaaminen. Mingon sydäntä en ikinä voi saada, se on
yhtä mahdotonta kuin jos ajattelisi harmaita hiuksia kasvavan pojan
päähän tai karhunmarjoja mäntyyn. Ei, ei, Huroni; lahjani ovat vaimoa
koskevissa seikoissa valkeaihoisen lahjat, delavarilaisia ovat ne
kaikissa indiania koskevissa asioissa."
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, ennenkuin yleinen jupina ilmoitti
niiden herättämää tyytymättömyyttä. Naiset etenkin lausuivat julki
harminsa, ja Sumach, joka oli kyllin vanha ollakseen sankarimme äiti,
ei suinkaan purkanut vihaansa sävyisimmillä lauseilla. Mutta kaikki
muut pettymisen ja harmin osoitukset olivat aivan vähäpätöisiä
Pantterin raivokkaan vihastumisen rinnalla. Hän oli luullut alentavan
arvoansa, jos antaisi sisarensa ottaa keltanaaman miehekseen -- vaikka
tämä oli indianeille jokseenkin tavallista -- ja oli ainoastaan sisaren
hartaasta pyynnöstä antanut tähän suostumuksensa. Nyt harmitti häntä
sydämen pohjasta, kun näki keltanaaman hylkäävän sen kunnian, jota
hänelle oli osoitettu, ja hillitsemättömän raivokkaalla ja julmalla
katseella hän katsoa tuijotti vankia; eikä hänen kätensä kauan epäillyt
tyydyttää sitä kostonhimoa, joka poltti hänen rintaansa.
"Sinä keltanaamain koira," huudahti hän irokesien kielellä, "mene
ulvomaan rakkien kanssa omille onnettomille metsästysmaillesi!"
Vielä hänen puhuessaan viskasi kohoitettu käsi tomahavkin. Onneksi oli
puhujan kuuluva ääni vetänyt Hirventappajan huomion sinnepäin, muuten
olisi tämä hetki varmaankin ollut hänen viimeinen hetkensä. Tuo
vaarallinen ase olisi murtanut vangin pään, ellei hän olisi ojentanut
kättänsä ja varren heilahtaessa tarttunut siihen kiinni niin nopeasti,
että tämä sukkela liike kummastutti katsojaa yhtä paljon kuin se
taitavuus, jolla ase oli viskattu. Sen vauhti oli kuitenkin niin
voimallinen, että se Hirventappajan käden pysähtyessä joutui juuri
siihen asemaan, joka tarvittiin viskuun vastaamiseksi. Ja tietymätöntä
on eikö juuri tämä viekoitellut nuorukaista kostamaan. Hänen silmänsä
säihkyivät ja pieni punanen pilkku nousi molempiin poskiin, kun hän,
kooten kaiken voimansa, viskasi aseen takaisin vihollistansa vastaan.
Tämän viskuun odottamattomuus edisti sen onnistumista; Pantteri ei
nostanut kättänsä eikä kumartanut päätään pois tomahavkin tieltä. Pieni
terävä kirves sattui keskelle vihollisen otsaa ja suorastaan halkasi
pään. Juosten esille, niinkuin käärme syöksee vihollisensa päälle vielä
sittenkin, kun on saanut kuolemanhaavan, kaatui tuo vahva mies
pitkälleen maahan, vapisten kuolemankamppauksessa. Kun kaikki juoksivat
häntä auttamaan, jäi vanki hetkeksi vahtimatta, ja päättäen koettaa
pelastaa henkeänsä, kävi kuinka kävi, syöksyi hän metsävuohen
nopeudella sivulle päin. Silmänräpäyksen ällistys vaan -- ja koko
joukko, vanhat ja nuoret, lapset ja naiset jättivät Pantterin
hengettömän ruumiin, päästivät ulvonnan ja ryhtyivät vankia
takaa-ajamaan.
Vaikka se tapaus, joka vietteli Hirventappajan tähän hurjaan
yritykseen, oli äkillinen, ei hän kumminkaan ollut ihan valmistumaton
siihen. Viimeksi kuluneen tunnin ajalla oli hän näet tarkoin punninnut
pakenemisen kaikkia mahdollisuuksia ja hänen pakoansa ohjasi sentähden
ennen harkittu tuuma, jonka kautta kaikki epäileminen ja neuvottomuus
päättävällä hetkellä oli kadonnut. Tämä seikka yksistään saattoi
hänelle aluksi sen suuren edun, että hän pääsi ahdistamatta vahtien
sivutse. Se keino, jolla hän tämän saavutti, oli aivan mutkaton, vaan
ansaitsee sentään kertoa.
Vaikk'ei metsikkö reunustanut kannaksen rantoja ihan veden rajaan
saakka, alkoi tavallisen tiheä pensaikko kumminkin jo vähäistä
ylempänä, sekä ulottui pohjoisesta etelään päin. -- Samaan suuntaan
ohjasi Hirventappajakin kulkunsa ja oli jo ennättänyt pensaikon
suojaan, ennenkuin vahdit, jotka olivat asetetut vähän sitä alemmaksi,
ennättivät saada selkoa melun oikeasta syystä. Mahdotonta kuitenkin oli
juosta pensaikkoa myöten, jonkatähden Hirventappaja kappaleen matkaa
jatkoi juoksua rannassa, polviin ulottuvassa vedessä; mutta heti kuin
sopiva tilaisuus tarjoontui, syöksi hän pensaikkoon ja siitä aukeaan
metsään.
Monta laukausta ammuttiin Hirventappajata kohti hänen juostessansa
vesirannikkoa pitkin, ja vielä useampia kuului sitten, kuin hän oli
päässyt aukeaan metsään, jossa hänellä oli verrattain vähemmän suojaa.
Mutta vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ei kumminkaan
ainoakaan sattunut. Nämä turhat hänen pakonsa estämisen yritykset
saattoivat hänelle sen edun, että hän pääsi enemmän kuin sata kyynärää
lähimmän takaa-ajajan edelle, ennenkuin takaa-ajaminen ennätettiin saada
jonkunlaiseen järjestykseen. Mahdoton oli seurata vankia pyssy kädessä,
jonkatähden nopeimmat juoksijat, laukaistuaan pyssynsä siinä
epävarmassa toivossa, että voisivat haavoittaa metsästäjää, viskasivat
ne pois, käskivät naisten ja poikasten koota ja panna ne latinkiin niin
pian kuin mahdollista, ja syöksivät pakenijan jälkeen.
Hyvin tietäen kuinka hurjaan yritykseen oli ryhtynyt, koki
Hirventappaja käyttää jok'ainoan kalliin minuutin hyväksensä. Hän tiesi
myöskin että hänen oli juokseminen suoraan eteenpäin, jos mieli
pelastaa itsensä, sillä jos hän olisi ruvennut kääntymään tai mutkiin
kulkemaan, niin olisi tuo suuri takaa-ajajain paljous tehnyt kaiken
pakenemisen mahdottomaksi. Sentähden juoksi hän viistoon tuota
nähtävästi loivaa vuorenrinnettä ylöspäin, ja tultuaan sen harjalle,
hiljensi hän vauhtia hengähtääksensä. Ulvoen seurasivat Huronit
perästä, mutta siitä hän vähät huoli, sillä hän tiesi heillä olevan
voitettavana samat vaikeudet, joista hän jo oli päässyt. Hän oli nyt
likellä viimeistä vuorenhuippua ja huomasi että olisi kulkeminen syvän
laakson poikki, ennenkuin pääsisi seuraavan mäen juurelle. Ainoa
piilopaikka, jonka hän huomasi läheisyydessään, oli kaatunut puunrunko;
ja epätoivon tilassa käytetään viimeisiä keinoja. Puu oli kaatunut
pitkin harjanteen ylimmäistä vierrettä, ja silmänräpäyksessä hyppäsi
hän sen yli ja painautui sen alle, jota ennen hän kuitenkin,
erehdyttääkseen takaa-ajajiansa, huudahti kovalla äänellä, ikäänkuin
iloissaan siitä, että pääsi alasmäkeä juoksemaan.
Tuskin oli hän asettunut piilopaikkaansa ja makasi siinä kovasti
tykyttävin sydämin, kuin jo vuorentörmän toiselta puolen alkoi kuulua
astunta, ja kohta sen jälkeen ilmoittivat korkeat äänet ja taaja
jalkain kopina, että takaa-ajajat olivat lähellä. Kovasti huudahtaen
juoksi toinen toisensa perästä puunrungon yli ja syöksi alaspäin
vierrettä myöten, toivoen saavansa pakenijan näkyviin, ennenkuin hän
ennättäisi laakson pohjalle. Jo oli varmaankin neljäkymmentä miestä
tällä tavoin hypännyt metsästäjän piilopaikan ylitse, ja etukynnessä
olijat alkoivat juosta ylöspäin vastaista luisua myöten, kun heissä
alkoi ilmaantua epäilys, ja he valmistautuivat lähemmin tutkimaan
pakolaisen jälkiä. Tämä hetki oli päättävä; vähemmän karaistuilla
hermoilla ja lujalla mielellä varustettu henkilö olisi karannut ylös ja
paennut. Eipä niin Hirventappaja. Liikkumatonna makasi hän paikallaan,
ahneilla silmäyksillä vartioiden jokaista liikuntoa alhaalla laaksossa
ja syvään hengittäen voimia kootaksensa.
Huronit näyttivät nyt koirajoukolta, joka on eksynyt otuksen jäljiltä.
Tuskin mitään puhuttiin, mutta kaikki juoksivat ympäriinsä, tutkien
jokaista maassa olevaa kuivaa lehteä, ihan kuin koirat, jotka
vainustelevat kadonneita jälkiä. Hirventappaja katsoi nyt ajan
tulleeksi, ja yht'äkkiä viskausi hän rungon toiselle puolen. Hetkisen
kuunneltuaan oliko häntä huomattu, ryömi hän käsin jaloin vuoren
harjulle -- noin kymmenen tai kaksitoista kyynärää -- kunnes sen takana
luuli olevansa piilossa vihollisten katseilta. Mutta samassa kuin nousi
ylös huomattiin hän, ja takaa-ajaminen alkoi uudelleen. Hirventappaja
juoksi pitkin harjannetta, voidakseen käyttää hyväkseen tämän tasaista
pintaa, jota vastoin Huronit, jotka maan laadusta ylipäänsä päättivät,
että selänne pian tulisi laskeutumaan laaksoon, juoksivat sitä myöten
päästäkseen oikotietä pakenijan eteen. Muutamat heistä kääntyivät
samalla eteläänpäin, estääkseen hänen pakenemistaan tälle suunnalle,
toiset taas juoksivat rantaan estämään pakoa järvelle.
Hirventappajan asema oli nyt tukalampi kuin koskaan ennen, sillä
kolmelta haaralta oli hän saarroksessa ja neljännellä oli järvi. Mutta
hän oli punninnut kaikki sekä myötäiset että vastaiset asianhaarat, ja
nopeasti paetessaan, mietti hän tyynellä mielellä yhtä ja toista
pelastuskeinoa. Niinkuin kestävät raja-asukkaat ainakin, juoksi hän
nopeammin kuin yksikään takaa-ajajista, jotka etenkin lukumääränsä ja
etuisan asemansa tautta olivat hänelle vaaralliset, ja hän olisi
sentähden yhä edelleen juossut suoraan eteenpäin, jos hän siten olisi
voinut saada heidät kaikki taaksensa. Mutta se ei ollut mahdollista, ja
kun hän vielä lisäksi selänteen vähitellen laskeutumisesta huomasi yhä
enemmän lähenevänsä laaksoa, kääntyi hän yht'äkkiä suoraan sivullepäin
entisestä suunnastaan ja juoksi tavatonta vauhtia vierteen rinnettä
myöten rantaa kohti. Muutamat takaa-ajajista juoksivat läähättäen
harjanteelle suoraan hänen perästään, mutta useimmat pysyivät laaksossa
ollakseen häntä vastassa sen perukassa.
Hirventappajalla oli nyt toinen vaikka huima tuuma mielessä. Luopuen
kaikista metsään päin pääsemisen toiveista, riensi hän, sen kuin jalat
kantoivat, ruuhta kohti. Oli se vaan kerran saavutettu, niin oli
hänellä ainoastaan muutamia pyssynlaukauksia pelättävänä, ja sitten oli
hän pelastettu. Kaikki sotilaat olivat viskanneet pois aseensa; hänen
ei siis tarvinnut pelätä muuta kuin muutamia heikkoja naisia ja
keski-ikäisiä poikia. Kaikki näytti lupaavan menestystä hänen
tuumallensa, ja kun hän yhä juoksi alaspäin, oli hänen kulkunsa niin
nopeaa, että hän pian oli pääsevä tarkoituksensa perille.
Kun Hirventappaja riensi niemellä olevain naisten ja lasten sivutse,
kokivat nämät estellä häntä viskaamalla kuivia risuja hänen
jalkoihinsa; mutta se kauhu, jonka hän oli heissä nostanut rohkeasti
kostamalla julmalle Pantterille, vaikutti, ett'ei kukaan uskaltanut
häntä lähestyä. Hän juoksi ilkkuen heidän ohitse, murtihe metsikön läpi
ja oli nyt järven rannalla viidenkymmenen askeleen päässä ruuhesta. Hän
pysähtyi hengähtämään ja levähtämään, joka oli sangen tarpeen, ja joi
vettä järvestä jäähdyttääkseen tulista suutansa. Mutta aika oli kallis
ja hän kiiruhti ruuhen luokse. Yksi ainoa silmäys ilmoitti hänelle että
airot oli viety pois. Tämä suuri pettyminen kaikkien ponnistusten
perästä synnytti hänessä hetkeksi ajatuksen kääntyä takaisin ja
vihollisten uhalla miehevästi palata leiripaikalle, mutta pirullinen
ulvonta hänen takanaan ilmoitti takaa-ajajain nopeata lähestymistä, ja
luonnonvetoinen rakkaus elämään sai voiton. Kooten kaikki voimansa ja
taitonsa survasi hän ruuhen järveen ja viskausi itse siihen, sen kautta
paljon vähentämättä sen vauhtia. Sen pohjalle pani hän selälleen maata,
sekä saadakseen vapaasti hengittää että varjellakseen itseänsä
pyssynluodeilta. Mutta ruuhen kepeys, joka oli niin edullinen
soutamiselle, oli nyt haittana, painon puute vähenti, näet, sen
liikuntavoimaa, muutoin olisi sysäys vienyt sen niin kauas rannasta
tyynelle järvelle, että sitä vaaratta olisi voinut käsin soutaa
eteenpäin. Hirventappaja ajatteli, että jos hän kerta pääsisi näin
kauas, huomaisivat hänet kyllä hänen ystävänsä, jotka olivat järven
toisella puolella, ja siinä tapauksessa kiiruhtaisivat he epäilemättä
avuksi. Ruuhessa maatessaan tarkasti hän vuorella olevien puiden
latvoja, jotta niiden avulla voisi päättää minnepäin se kulki. Lukuisia
ääniä kuului rannalta, ja muun muassa kuuli hän kuinka jotkut tahtoivat
miehittää lautan, joka onneksi kuitenkin oli jokseenkin kaukana niemen
toisella puolen.
Hirventappajan asema oli nyt todella tuskallinen. Hän makasi muutamia
minuutia ihan liikkumatonna, luottaen ainoastaan kuuloonsa, ja varmana
siitä, ettei veden loiske, jos joku koettaisi uida ruuhen luokse, voisi
jäädä häneltä huomaamatta. Yht'äkkiä vaikenivat kaikki äänet ja
hiljaisuus semmoinen tuli sijaan, että tuntui kuin kaikki olisi uupunut
kuolemanhorroksiin. Ruuhi oli pian kulkenut niin kauvas järvelle,
ett'ei Hirventappaja selällään maaten voinut nähdä muuta kuin sinisen
taivaan. Mahdotonta oli kauemmin kestää tätä. Hyvin tietäen tämän syvän
äänettömyyden ennustavan vaaraa, sillä metsäläiset eivät milloinkaan
ole niin hiljaa, kuin silloin kuin ovat valmiit karkaamaan jonkun
kimppuun, otti hän veitsensä ja rupesi leikkaamaan reikää ruuhen
laitaan, mutta samassa kuului pyssyn pamaus ja luoti singahti ruuhen
laitain läpi, muutaman tuuman päässä hänen päästään. Heti sen perästä
alkoi muuan tammen latva verkalleen tulla näkyviin.
Hirventappaja ei nyt enään voinut hillitä malttamattomuuttaan.
Varovasti siirtyi hän hieman eteenpäin, tirkisti luodin tekemän reijän
läpi ja onnistui siitä nähdä suuren osan nientä. Ruuhi, joka vahvan
sysäyksen voimasta oli kulkenut niemen sivu, oli sitten kääntynyt etelä
suuntaa järvellepäin, vaan oli kumminkin vielä niin lähellä rantaa,
että väli tuskin saattoi olla sataa kyynärää pitempi.
Hirventappaja huomasi välttämättömäksi koettaa poistua vihollisten
läheisyydestä ja jos mahdollista antaa ystävilleen tiedon asemastaan.
Ruuhen kumpaankin päähän oli pantu iso, pyöreä kivi sekä istumapaikaksi
että painolastiksi. Suurilla ponnistuksilla ja vaivoilla sai hän toisen
näistä siirretyksi perästä kokkaan, jotta molemmat yhteensä olivat
vastapainona painolle perällä, jonne hän itse muuttihe. Ennen rannasta
lähtöänsä oli hän, huomattuaan airot poisotetuiksi, viskannut kuivan
puunoksan ruuheen. Tämän päähän asetti hän nyt lakkinsa ja pisti sen
ruuhen laidasta ylös niin pitkälle kuin yletti. Tämä viekkaus ei
kuitenkaan onnistunut; pyssyn luoti, joka lensi ruuhen vastaisen pään
läpi ja oli raapaista hänen nahkaansa, vakuutti häntä siitä, että
indianit halveksivat tätä sotajuonta, jonka tarkoituksen olivat
käsittäneet. Hän otti pois lakkinsa ja asetti sen varjoksi lähelle
päätään, mutta Huronit eivät näyttäneet huolivan siitä sen enempää,
luultavasti sentähden että toivoivat saada hänet elävänä käsiinsä.
Karkaaja oli nyt muutamia minuutia rauhassa, ja silmä luodin tekemän
reijän suussa iloitsi hän nähdessään ruuhen hiljakseen etenevän yhä
kauemmaksi rannasta. Kun hän katsoi ylöspäin, oli puunlatvat kadonneet
näkyvistä, mutta pian huomasi hän ruuhen kääntyneen niin, että hän
tirkistysreijästään näki ainoastaan järven kummankin pään. Oksan
avulla, joka oli hieman väärä, alkoi hän nyt soutaa eteenpäin, koettaen
ohjata ruuhta niin suoraan kuin mahdollista. Useat rannalta kuuluvat
huudot ilmoittivat, että hänen hankkeensa huomattiin, ja luoti,
puhkasten reijän ruuhen perään, vinkui sitä pitkin sankarimme käsien
välitse ja meni ulos aivan hänen päänsä vierestä. Tämä joudutti hänen
ponnistuksiansa, mutta samassa kuin hän veti tavallista voimallisemman
aironvetämän, tuli toinen luoti rannasta, katkasi oksan ruuhen
ulkopuolella ja riisti häneltä kerrassaan hänen kuljetusneuvonsa. Koska
rannalta kuuluvat äänet tuntuivat jäävän yhä etemmäksi, päätti hän
antaa ruuhen kulkea omin neuvoinsa, kunnes arvaisi olevansa pyssyn
kantamattomissa -- viisain päätös, minkä hän tällä hetkellä voi tehdä,
etenkin koska hän tunsi vilppaamman tuulen viilistelevän kasvojansa --
varma todistus siitä, että alkoi käydä tuuli.
Hirventappaja oli nyt maannut ruuhessa noin kaksikymmentä minuutia ja
alkoi levotonna ikävöidä avun merkkiä. Ruuhen asema esti häntä yhä
näkemästä ympärilleen muualle kuin järven toiseen tai toiseen päähän
päin, ja nyt vallitseva syvä äänettömyys herätti myöskin levottomuutta,
koska hän ei tiennyt oliko tämä hänen ja vihollisten välisen yhäti
pitenevän matkan vaikuttama vai oliko joku uusi viekkaus keksitty.
Väsyneenä tästä mitään auttamattomasta valppaudesta, kääntyi hän
viimmein selälleen, ummisti silmänsä ja odotti loppupäätöstä miehevällä
tyynyydellä. Jos metsäläiset voivat niin täydellisesti hillitä
kostonhimonsa, niin oli hän päättänyt olla yhtä tyynenä kuin he ja
jättää onnensa virran ja tuulen huostaan.
Noin kymmenen minuutin paikoille oli molemmin puolin oltu näin ääneti,
kun Hirventappaja luuli kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin jokin
olisi raapaissut ruuhen laitaa. Hän aukaisi silmänsä, luullen saavansa
nähdä indianin pään tahi käden kohoavan vedestä; mutta sen sijaan näki
hän lehväkaarroksen levenevän päänsä päällä. Ensimmäinen esine, jonka
hän ylösnoustuaan huomasi, oli Rivenoak, joka oli sen verran
jouduttanut ruuhen hiljaista kulkua, että oli vetänyt sen rannalle, ja
sen pohjan hankaaminen hiekkaa vastaan oli synnyttänyt sen äänen, joka
herätti karkaajassa levottomuutta. Epätasaiset tuulen puuskat sekä
virranveto olivat olleet syynä ruuhen muuttuneesen suuntaan.
"Tule," sanoi Huroni, tyynesti käskien vangin nousta maalle; "nuori
ystäväni on purjehtinut sinne tänne, kunnes on väsynyt; hän on
unhottava juoksemisen, ell'ei käytä jalkojaan."
"Teillä on ollut onni liittolaisena," vastasi Hirventappaja, astuen
vakavin askelin ruuhesta ja välinpitämättömästi seuraten saattajaansa
ennen mainitulle aukealle paikalle. "Sallimus on odottamattomalla
tavalla ollut teille apuna. Minä olen uudestaan teidän vankinne."
"Nuori ystäväni on hirvi. Hänen jalkansa ovat jokseenkin pitkät; ne
ovat saattaneet paljon vaivaa nuorille miehilleni. Mutta kala hän ei
ole; hän ei voi löytää tietä järvessä. Emme tahtoneet häntä ampua;
kaloja pyydetään verkoilla, eikä ammuta luodeilla. Kun hän tulee
hirveksi, tullaan häntä kohtelemaan kuin hirveä."
"Kehukaa te hyvällä onnellanne Rivenoak; se on teidän oikeutenne,
luulen minä, samaten kuin myöskin tiedän sen kuuluvan lahjoihinne.
Siihen asiaan ei meidän kesken tarvitse tuhlata sanoja, sillä jokaisen
täytyy ja tulee seurata lahjojansa. Kun naiset ryhtyvät minua
pilkkaamaan ja herjaamaan, jonka piakkoin luulen tapahtuvan, niin
muistakoot, että jos keltanaama taistelee henkensä edestä, niinkauan
kuin hänen taistelunsa on laillista ja miehuullista, niin hän myöskin
tietää arvokkaasti antaa sen mennä, kun huomaa aikansa tulleen. Olen
vankinne; tehkää minulle mitä tahdotte."
"Veljelläni on ollut pitkä vaellus vuorilla ja hupainen matka
järvellä," jatkoi Rivenoak leppeämmin ja semmoisella hymyllä, jonka
Hirventappaja luuli ennustavan rauhallisia aikeita. "Hän on nähnyt
metsät, hän on nähnyt veden; kummastako hän enimmän pitää? Ehkä hän on
nähnyt kyllin muuttaakseen mieltänsä ja kuunnellakseen järkevää
puhetta?"
"Puhukaa suunne puhtaaksi, Huroni. Teillä on jotakin mielessä, ja mitä
ennen se lausutaan, sitä pikemmin saatte vastauksen."
"Se on rehellistä ja suoraa puhetta! Veljeni puheessa ei ole mitään
kavaluutta, vaikka hän juoksee kuin kettu. Tahdon puhua hänen kanssaan;
hänen korvansa ovat nyt entistä herkemmät kuulemaan, eivätkä hänen
silmänsä ole ummessa. Sumach on köyhempi kuin koskaan ennen. Hänellä
oli kerran veli ja puoliso; lapsia oli hänellä myöskin. Aika tuli, ja
puoliso läksi hyvästi-jättämättä pois autuille metsästysmaille; hän
jätti Sumachin yksinään lastensa kera. Tätä ei hän olisi tehnyt, ell'ei
häntä olisi siihen pakoitettu; Ilves oli hyvä puoliso. Iloista oli
katsella sitä riistaa, niitä metsäsorsia, hanhia ja karhunlapoja, jotka
talven aikana riippuivat hänen majassaan. Kuka nyt pitää huolta
kaikesta tästä tulevina talvina? Muutamat arvelivat, ett'ei veli
unhottaisi sisartaan, vaan että hän tulevana talvena pitäisi huolta
siitä, ett'ei maja jäisi tyhjäksi. Niin luulimme mekin, mutta Pantteri
ulvoi ja seurasi sisarensa puolisoa kuolon tiellä. Nyt he kilpailevat,
kumpiko ennen ennättää autuille metsästysmaille. Muutamat luulevat
Ilveksen juoksevan sukkelammin, toiset arvelevat Pantteria nopeammaksi.
Sumach väittää molempien kulkevan niin nopeasti ja niin etäälle, ett'ei
kumpikaan koskaan tule takaisin. Kuka on ravitseva häntä ja hänen
lapsiansa? Se mies, joka käski hänen puolisonsa ja veljensä jättää
hänen majansa; hän on mahtava metsästäjä, ja me uskomme ett'ei nainen
koskaan tule hätää kärsimään."
"Niin, Huroni, teidän katsantotapanne mukaan on tämä pian päätetty,
mutta sotii kovasti valkean miehen tunteita vastaan. Olen kuullut että
moni tällä tavoin on pelastanut henkensä, vaan olen tullut tuntemaan
toisia, jotka olisivat pitäneet kuoleman tällaista vankeutta parempana.
Minä puolestani en etsi kuolemata, vaan en myöskään etsi avioliittoa."
"Keltanaama ajatelkoon tätä sillaikaa kuin kansani valmistaksen
neuvoitteluun. Hän on saava tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän
muistakoon, kuinka vaikea puolison ja veljen kadottaminen on. Menkää --
kun tarvitsemme Hirventappajaa, niin kutsumme häntä."
Näin lausuttuaan, meni Rivenoak metsään ja katosi pian puiden taakse,
jättäen Hirventappajan yksinänsä. Se joka ei tunne metsäläisten tapoja,
olisi voinut luulla että vanki nyt jätettiin omaan valtaansa; mutta
nuorukainen tunsi heidät ylen hyvin, jottei ruvennut kuvittelemaan
mitään sellaista. Hän ei kumminkaan tiennyt kuinka pitkälle Huronit
aikoivat harjoittaa kavaluuttaan, ja sentähden päätti hän mitä pikemmin
koetella heitä. Teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka tietysti oli
kaukana hänestä, kulki hän eteenpäin, vähitellen läheten sitä paikkaa,
missä oli tullut maalle, kunnes hän alkoi kiiruhtaa kulkuansa,
kumminkin tarkasti varoen ett'ei näyttäisi pakenevan, ja tunki
yht'äkkiä pensaikon läpi rantaan. Ruuhi oli poissa; siitä ei näkynyt
jälkiäkään vaikka hän tarkkaan tutkien kulki sekä niemen pohjois- että
etelärantaa pitkin. Se oli epäilemättä kätketty niin, ett'ei hän voinut
saada sitä haltuunsa eikä edes selkoa missä se oli, ja selvästi näkyi,
että metsäläiset olivat tehneet tämän jossakin tarkoituksessa.
Hirventappaja käsitti nyt selvemmin todellisen asemansa. Hän oli
vankina soukalla niemekkeellä, epäilemättä tarkkaan vartioituna ja
kaikkein pakokeinoin puutteessa, paitsi uimista. Hän ajatteli todella
ryhtyä tähän viimeiseen pelastuskeinoon, mutta varmana siitä, että
ruuhta paikalla käytettäisiin takaa-ajamista varten ja ett'ei hänellä
ollut paljon menestymisen toivoa, jätti hän tämän tuuman. Surumielin
katseli hän linnaan päin, mutta kaikki näytti siellä hiljaiselta ja
kolkolta, ja hän tunsi olevansa aivan yksinänsä ja hyljättynä, joka
tietysti lisäsi hetken katkeruutta.
"Tapahtukoon Luojan tahto," mutisi hän alakuloisena palaten rannasta;
"tapahtukoon Luojan tahto niin maassa kuin taivaassa. Olen toivonut,
ett'ei päiväni näin äkkiä päättyisi, mutta itse asiassa merkitsee se
aivan vähän. Muutama talvi ja kesä vielä, ja elämä olisi ollut lopussa
luonnon järjestyksen mukaan. Voi kuitenkin, nuoret ja voimakkaat
ihmiset uskovat harvoin kuoleman mahdollisuutta, ennenkuin se yht'äkkiä
irvistää heitä vastaan ja ilmoittaa että heidän aikansa on tullut!"