jänteet löyhistyivät ja huulet värisivät kuin vetotaudissa. Jos joku
silloin äkkiä puhutteli häntä ja hän loi silmänsä ylöspäin, kuvastivat
hänen kasvonsa sanomatonta surumielisyyttä; hänen oli silminnähtävästi
sangen vaikea kohta antaa silmilleen tavallista, levollista
katsantoa. Semmoisista hetkistä pitää juuri ottaa vaari; vähäisistä,
arvaamattomista tapauksista älyät usein toisen omituisuutta, ikäänkuin
pienet puustavit kirjassasi selittävät suuria.
"Hän on paljon kärsinyt ja kokenut", vakuutti eräs ystävä, joka tunsi
häntä paremmin kuin kaikki muut ja oli ainoa, jonka kanssa hän oikein
tuttavan tavalla piti keskuutta. "Hänen elämänsä on noita vähäisiä
dramoja, jotka tapahtuvat koko maailman nähtävinä, vaan joita ei kukaan
käsitä eikä hoksaa paitsi ne, jotka näyttelevät jotakin osaa samassa
näytelmässä. -- Olkoon menneeksi! -- Koska sitä pyydätte ja tahdotte,
niin kerron teille, mitä tiedän".
Hän syntyi Normandiassa rikkaan miehen poikana, onnellisen isän
ainoana lapsena. Koko maailma hymyili hänelle; hänen silmänsä näkivät
kaikkialla vaan ennustuksia onnellisesta tulevaisuudesta. Koulussa
istui hän aina ylimmäisillä sijoilla ja joka vuosi toi hän kotiin
todistuksia ahkeruudesta ja innosta. Hänen isänsä kartanon lähellä asui
vanha aatelismies kuuluisaa, rehellistä sukua; tällä oli ainoa tytär.
Molemmat naapurukset tulivat ystäviksi ja kävivät melkein joka päivä
toisiaan katsomassa; lapset noudattivat vanhempain esimerkkiä. Nuori
tyttö oli mahdottoman pikkuinen olento, joka ihastutti kaikki; hän oli
niitä onnellisia mutta myöskin vaarallisia, jotka jo näyttäimällä
voittavat ja jotka saavat yhtä monta ihailijaa kuin turhuutta
harjoittavat, koska jokainen käytös heitä kaunistaa. Rikkautta,
komeutta ja mitä hennoimpaa ylellisyyttä oli tälle tytölle tarjona; hän
käytti näitä etuja tarkan kauneuden tunnon sekä aistin osoittamiseen.
Poika rakasti tyttöä lapsuudesta asti, oli hänen parissa ennemmin kuin
muitten, haki häntä aina, eli vaan hänen tähden ja antoi hänen kuvansa
kaunistaa kaikki ne tuumat, jotka johtuivat hänen mieleensä. Vuosien
kuluessa kiihtyivät nämät tunteet yhä palavammiksi. Impi hymyili
hänelle kuin kaikille muillekin, kentiesi toki vähän herttaisemmin;
kentiesi puhutteli hän myöskin naapuripoikaa lauhkeammalla äänellä kuin
muita. Korea neiti vastaanotti leikkikumppalinsa ystävällistä
kohteliaisuutta luonnollisena hyvittelynä, vaan haki häntä toki aina
seuroissa ja kaihosi sekä tiedusti häntä, jos hän oli poissa.
Eräänä iltana ratsasti nuorukainen naapurikartanoon, jossa hänen
hempukkaisensa asui. Hänen tulonsa oli tälle tietty ja impi oli
sentähden odottamassa puutarhan aitavierussa, josta voi katsoa etäälle
pitkin tietä. Nuorukainen sitoi ratustimet veräjään kiinni ja hypähti
aidan yli; sitte vaelsivat he käsi kädessä, silmä silmää kohden,
edestakaisin pitkin käytäviä; he sopottivat sitä hiljaista,
ystävällistä kieltä, joka tulvaa nuorista innostuneista sydämistä, joka
ottaa itselleen vertauksia auringosta sekä tähdistä ja antaa tulevaksi
ajaksi kultaisia lupauksia ja ennustuksia. Mitä he keskenään puhuivat,
ei kukaan tiedä, mutta kun nuorukainen sanoi jäähyväiset, tuli immen
mustiin silmiin kyyneleitä; hän nojasi päätänsä nuorukaisen rintaa
vasten ja hymyten hänen käsiään, samassa sopottaen hänen korvaansa
muutamia sanoja, joita hän ihastuen kuunteli.
He erosivat. Impi seisoi taas mäellä, huivi päässä ja kaulavaatetta
heiluttaen. Hän näytti sillä asemella, tuossa kuun sinertävässä valossa
erinomaisen kauniilta unelmankuvalta. Kun nuorukainen oli ajanut vähän
matkaa eteenpäin, kääntyi hän takaisin, ikäänkuin hän olisi unhottanut
jotakin sen asian kohtaa, jonka takia hän oli tullut; vaan hän kertoi
ainoastaan sitä samaa, kuin hän jo oli sanonut. Mutta onhan maailmassa
erästä kieltä, jossa kertominenkin aina tuntuu uudelta eikä koskaan
ikävältä. Ja on selityksiäkin, joiden arvon määrääjänä on se korva,
joka niitä kuulee eikä se suu, joka niitä lausuu.
He erosivat taas.
Seuraavana päivänä meni nuorukainen pääkaupunkiin tutkintoa seisomaan.
Kahden vuoden päästä tapasivat he toisiaan. Silloin oli nuorukainen
tullut upseeriksi; hän oli alkanut astua sitä tietä, jolle hän kauan
oli pyrkinyt. Impi oli enemmän muuttunut; tyttö oli kehinnyt ihanaksi
naiseksi; mennyt aika oli täyttänyt kaikki runsaat lupauksensa hänelle;
hän oli herttaisempi, viehättävämpi ja lumoovampi kuin koskaan ennen.
Niissä pidoissa, jotka isä valmisti iloissaan pojan kotiintulosta,
kohteli neiti, harsoon ja silkkiin puettuna, upseeria kuin kauan
ikävöittyä ystävää ikään; hän tanssi tietysti ensimmäisen tanssin
leikkikumppalinsa kanssa ja niin toisenkin; hän hymyili ja kuiskasi
semmoisia suosiollisia sanoja, joita ihastuen kuunnellaan vaan jotka
eivät merkitse vähintäkään. Muitten mielestä oli neiti sama kuin
ennenkin, mutta upseerista oli hän muuttunut; vanha ystävä kaipasi
entistä äänen heläjämistä; hehkuvissa silmissä oli jotakin epävakaista
ja teeskenneltyä, kun hän loi ne leikkitoveriinsa. Tämä puhui menneistä
ajoista, impi antoi vaan lyhyitä vastauksia; hän kertoi muistelmiaan,
impi kuunteli, naurahti, oli vähän aikaa vaiti ja keskeytti sitte hänen
puhettaan joutavalla kysymyksellä. Oikealla rakkaudella on omituisen
tarkka aisti älyämään, käsittämään kaikki; niinkuin tuoksu, kukka tahi
käden puristus voi sitä virkistää, niin voi myöskin joka kalsea
tuulahdus panna sitä värisemään. Rakkaus on niitten arkatuntoisten
ihmisten kaltainen, jotka aavistavat tulevaa raju-ilmaa ennen kuin
kaikki muut ihmiset.
Seuraavana päivänä ratsasti upseeri naapurikartanoon. Hopeahaavat ja
pähkinäpensaat kallistivat siellä mäellä oksiaan puutarhan aidan
ulkopuolelle niinkuin taannoisena iltanakin, mutta se olento, joka
silloin teki maiseman hänen mielestään oikein kauniiksi ja eläväksi, ei
enää näkynyt siellä. Neiti istui arkisalissa, kaikki ne vieraat
ympärillään, jotka kuluttivat kesänkuukaudet herraskartanossa;
sotaherra kuuli hänen huoletonta hilpeää naurua jo ennenkuin sisäänkään
ennätti. Neiti tuli ystäväänsä vastaan ja antoi hänelle kättä, niinkuin
hän aina teki jokaiselle tuttavalle; nuori mies oli ääneti ja tuli
alakuloiseksi; hän ei suinkaan ollut toivonut, että hän tapaisi
mielitiettyänsä kaikkien noitten vierasten parvessa. Neiti soitteli
hänen huviksensa, lauloi kenenkään käskemättä muutamia lyhyitä lauluja,
joita hän tiesi sotaherran mielellään kuuntelevan ja näytti hänelle
kukkiansa. Tämä ylisti tietysti kaikki, vaan mahdotonta oli
silmänräpäykseksikään päästä tytön kanssa kahden kesken puhumaan;
sotilaasta näytti päin vastoin, kuin neiti tahallansa olisi karttanut
jokaista tilaisuutta semmoiseen yhtymiseen. He läksivät yhdessä
ratsastamaan ja ajoivat etäälle ympäristöissä, mutta aina oli useita
yhdessä: joku suosittu ystävä, joku armas täti tahi nuoria vieraita
herroja, jotka kukin kohdastansa pyysivät hempukan silmäyksiä ja hymyä
paljon rohkeammin, kuin ystävä lapsuudesta asti ja silminnähtävästi he
niitä paremmalla menestyksellä tavoittivatkin.
Eräänä iltana tapasi sankarimme vihoviimein entistä leikkikumppaniaan
yksinänsä puutarhan lystihuoneessa. Hän istui ikkunassa; hänen valkeat
sormensa piirustivat kukan, linnun ja konstikkaasti yhteen
rahnikoittuja puustavia ruudun kasteesen. Hänen tummilla silmillä oli
se haaveksiva, umpimielinen näkö, joka osoittaa, että ajatukset
lentävät pitkät matkat. Kun sotilas astui sisään, säpsähti neiti ja
pyyhki sukkelasti sormillaan pois mitä ruudulle oli kirjoitettu; sitte
hymyili hän ja antoi kättä.
"Hyvä, että tulitte, sillä me aiomme juuri huomiseksi määrätä pitkän
ratsastuksen", sanoi neiti, johtaaksensa pakinaa sinnepäin, mihin hänen
oma mielensä teki.
Sotilas suostui siihen tuumaan, mutta tarttui samassa hänen molempiin
käsiin, istuutui hänen viereensä ja sanoi liukkaasti mutta hillityllä
äänellä:
"Minä tahdon puhua teidän kanssanne, -- ei! älkää pelästykö; ääneni
vävähtää, mutta se vävähtää vaan ilosta, että viimeinkin tapaan teitä
yksinänne. -- Oletteko minulle suutuksissa? Olenko jollakin tavalla
loukannut teitä?" kyseli hän nöyrästi ja rukoilevalla äänellä.
"Mistäs syystä semmoista luulette? -- Että te olisitte loukanneet
minua? -- se on mahdotonta".
"Kuinka te olette niin muuttuneet?"
"Minkä suhteen olen sitte muuttunut? Enkö ole tarpeeksi kohtelias ja
ystävällinen? Enkö pidä teitä paraana ystävänäni?"
"Herra Jumala! Enhän sitä tarkoittanut. Te koetatte pujahtaa
kysymyksestäni syrjään; puhukaammepa suoraan keskenämme. -- Te olette
unohtaneet sitä viimeistä iltaa, jona erosimme tuolla puutarhassa".
Neiti oli vähän aikaa ääneti ja katseli kumppaniaan loistavilla
silmillään. Sitte vastasi hän:
"Sinä iltana, josta puhuitte, lupasimme toisillemme -- vaan lapsiahan
silloin vielä molemmat olimme -- että aina rakastaisimme toinen
toistansa, kuin siihenkin asti, nimittäin niinkuin siskokset ikään".
"Me lupasimme enempääkin", sanoi upseeri.
"Aivan oikein. Kun erosimme, lisäsitte te: Jos joskus aika tulee,
jolloin tarvitsette vilpittömän ystävän apua, niin antakaa minulle
sana; minä tulen paikalla. Eikö niin? vai olenko unohtanut jotakin,
niinkuin äsken arvelitte? -- Nyt on se aika tullut, josta te puhuitte
ja jona tarvitsen apuanne", sanoi neiti ujostelematta.
"Jatkakaa, jatkakaa!" sopotti sotilas ja muutti tuolinsa likemmäksi
neiteä. "Ette voi käsittää, kuinka sanomattomasti se pyyntö ilahuttaa
minua".
"Te olette aina olleet minulle uskollisena, herttaisena veljenä; minä
olen luottanut ja mieltynyt teihin, mutta joka kerta kun mieleeni
kuvittelin läheisempää yhteyttä meidän kesken, säikäytti minua oma
vähäpätöisyyteni. Minä olen teidän mieleenne, sen kyllä tiedän, täksi
päiväksi ja huomiseksi, mutta se mieltymys ei kestä kauan; teillä on
jalo, mahtava luonto; minun täytyy aina ahkeroimalla yletä teidän
tasalle enkä edelleen jaksa seurata teitä; minä olen huikentelevainen
ja pintapuolinen mieleltäni, -- oikein totta, -- teidän poissa
ollessanne, olen tarkasti tutkinut itseäni ja huomannut sitä".
"Te rakastatte siis toista?" kuiskasi sotilas tuskin kuuluvaisesti.
"Enhän sitä ole sanonut", vastasi neiti hymyillen ja sitä mielenmalttia
kummastellen, jota hänen leikkikumppalinsa näössään osoitti.
"Kuka se on?" kysyi upseeri. "Te puhuitte äsken luottamuksestanne
minuun; osoittakaa sitä ja uskokaa minulle hänen nimensä!"
"Noh! Koska siis tahdotte, että joku olisi kultani, niin olkoon se
sitte tuo serkkuraiskani, metsäherra, jolla aina on jotakuta asiaa
meidän kartanoomme. Häntä ei suinkaan voi verrata teihin -- pois se! --
mutta hänen rinnalla olen minä etevämpi eikä minun sitte aina tarvitse
tuntea vähäpätöisyyttäni; hän laulaa, hän tanssii, hän jumaloitsee
minua, hän _huvittaa_ minua".
"Mitä apua te toivoitte saavanne minulta?" kysyi upseeri yhtä lempeällä
ja hiljaisella äänellä.
"Hm! eikö hän toki ole hyvin lystikäs?" jatkoi neiti, muistelmilleen
herttaisesti hymyillen. "Ajatelkaapas sitä! Eilen, kun metsästämästä
palasimme, muuttui hän äkisti luonteeltaan, tuli äänettömäksi,
miettiväiseksi ja näytti mahdottoman juhlalliselta. Kun kotiin
saavuimme, meni hän isäni luoksi, minulle sanaakaan siitä virkkamatta
ja ilmoitti, ettei hän voi muka elää ilman minua, että hänen toivonsa,
tulevaisuutensa, henkensä ja onnensa ovat minuun kiintyneet ja hän
pyysi minua morsiamekseen".
"Mitä isänne vastasi?"
"Hän hämmästyi tietysti kuin minäkin, mutta ukko on kuitenkin mieltynyt
metsäherraan ja onhan hän muittenkin mieleen, sillä hän on niin lopen
hyväluontoinen ja myöntyy kaikkiin ehdoituksiin. Isällä oli se _väärä
luulo_, että te ja minä jo olimme kihloissa ja että hänellä oli
velvollisuuksia teitä kohtaan, joita hän ei voinut laiminlyödä.
Metsäherra miltei sortunut murheesen. En raatsinut katsoakaan häneen.
Nyt arvelen, että yksi ainoa lause teiltä isälleni, lyhyt selitys vaan
-- ymmärrättehän, mitä tarkoitan -- antaa hänelle tietoa koko asiasta.
Pyydänkö varsin paljon?" lisäsi hän.
"Te siis rakastatte häntä?" kysyi upseeri, "vastatkaa minulle suoraan!"
"Minä luulen, että kyllä voin kuluttaa päiviäni yhdessä hänen kanssa,
sillä hän rakastaa minua niin selittämättömästi".
"Minä menen isänne puheille", vastasi sotilas, "ja ilmoitan hänelle,
niinkuin tahdotte, että me molemmat vaan olemme veljenä ja sisarena
toisillemme, sillä veljeksenne toki saanen jäädä; ja jos vastedeskin
tarvitsette apuani, niin teette niinkuin tänä iltana: luotatte minuun
ja virkatte minulle kaikki; eikö niin?"
"Ah! te olette kunnon mies", puuttui neiti riemuiten puheesen; "minä
tiesin kyllä, etten väärin teitä tuntenut. Te olette jalo ja
ylevämielinen nyt niinkuin ainakin ennen". Hän kiersi, tätä puhuessaan,
käsivartensa sotilaan kaulan ympäri ja suuteli hänen vaaleaa otsaansa.
Upseeri keskusteli sitte neiden isän kanssa ja seuraavana talvena
vietti metsäherra häitään.
Silloin oli neiti seitsemäntoista vuoden vanha.
Kuusi vuotta kului, ennenkuin he taas näkivät toinen toisensa. Sotilas
läksi pois ja seurasi rykmenttiään minne virka vaati. Nuori rouva asui
kesällä maakartanossa, talvella kaupungissa. Kun upseeri läksi
matkalle, pyysi rouva, ettei entinen toveri häntä unhottaisi. "Erillään
olo ei suinkaan tee meitä vallan oudoiksi toisillemme", sanoi hän, "se
ei mahda mitään semmoisille sieluille, kuin meidän ovat. Teidän ilonne
ovat minunkin, teidän murheenne niinikään. Kirjoittakaamme siis
toisillemme joka viikko; ei! se olisi kentiesi toki liian usein, mutta
kerran kuukaudessa. Eikö niin, se on päätetty? Te annatte lujan
lupauksenne?" Upseeri vakuutti ja nuori rouva pysyi uskollisesti,
järkähtämättä lupauksessaan -- kokonaista kolme kuukautta; sitte tuli
hänen kirjeitänsä harvemmasti; puolen vuoden kuluttua, ei enää tullut
riviäkään.
Kuusi vuotta kului. Sitte tuli uros takaisin siihen kaupunkiin, missä
entinen leikkikumppali asui. Hän haki ystävänsä asuntoa ja löysi sen.
Portinvartija osoitti ylös ovelle; se oli auki; ei ollut ketään, joka
olisi ilmoittanut rouvalle vieraan tuloa. Hän odotteli hiukan
porstuassa ja astui sitte edemmäksi. Kun hän avasi oven seuraavaan
suojaan, tuulahti lämmin, tuoksuava ilma häntä vastaan. Kuu paistoi
saliin; sen valossa huomasi hän naisen istuvan nojaustuolissa, uunin
edessä, puoleksi mustunutta hiilosta katsellen. Koko tuo näkö tuntui
tenhoovaiselta, viehättävältä. Nainen ei kääntynyt tulokasta vastaan,
vaan, kun tämä jäi oven suuhun seisoman, virkahti hän: "Mitä nyt taas
tahdot? Enkö sinulta koskaan saa olla rauhassa?"
Äänessä oli jotakin julmasti pistävää ja vihaista, mutta se oli
kuitenkin tuttu; kuusi vuotta ei ollut hävittänyt sen kaikua sotilaan
sydämestä. Hän astui kaminia lähemmäksi, naisen eteen ja sanoi:
"Minä olen tässä. Ettekös tunne minua?"
Nainen säpsähti tuolilta seisomaan, katsoi vähän häneen ja virkahti
sitte kiivaasti niinkuin ennenkin aina, kun joku sana koski syvempään:
"Te olette -- te! --- todellakin! Mutta miten tänne tulitte?"
"Minä tulin teitä tavoittamaan", vastasi toinen; "Porstuassa ei ollut
ketään, joka olisi ilmoittanut tuloani; minä olin hätäinen ja astuin
sisään".
"Hätäinen!" kertoi rouva hymyillen, "ja kuudessa vuodessa tulette nyt
ensikerta minua katsomaan".
"Olen ollut matkoilla, niinkuin tiedätte, rykmenttini tuli vasta tunti
sitte kaupunkiin".
"Luuletteko, etten ole teitä kaivannut? -- Mutta nyt olette taas tässä
luonani ja tästälähin puhumme ainoastaan teistä, muistakaa sitä! eikä
mistään muusta. Tahdon tietää miten olette eläneet, mitä toimineet ja
miettineet, kaikki minä tahdon tietää. -- Enkö vielä ole teidän
siskonne, vai onko joku muu kentiesi päässyt sijaani ja sysännyt minun
unhotuksiin?"
Upseeri istui, ystävän käsi omassa kädessään, ja pudisti päätään.
"Ei ole sitä maan päällä, joka olisi päässyt sijaanne", vakuutti hän.
"Sen tiedätte varmaan".
"Kuinka sitä tietäisin? Kuudessa vuodessa unohtuu mahdottoman paljon".
"Eihän unohtamiseen aina tarvita kuutta vuotta; tapahtuu se toisinaan
kuuden kuukaudenkin kuluessa".
Kynttilöitä tuotiin. Rouva soitteli ja lauloi ystävälleen vanhoja
tuttuja nuotteja, jotka herättivät muistoja onnellisemmista päivistä.
Hän kohensi yhä kynttiläin varjostimia ja pysyi varovaisesti pimennossa
ikäänkuin hän olisi tahtonut välttää niitä tutkivia, tarkastelevia
silmiä, jotka huomasivat jokaista hänen liikuntoansa. Se ei onnistunut.
Siinä pilvessä, joka himensi hänen loistavia silmiään, luki vanha
ystävä kirjoituksen, joka osoitti murhetta; rouvan nuorekkaassa
muodossa älysi hän jotakin lakastusta, vaaleutta kuin kukassa, jota yön
halla on pannut. Hän huomasi, etteivät rouvan kälvehtyneet kasvot
oikein sopineet yhteen sen nähtävän huolettomuuden ja ilon kanssa,
jolla tämä jutteli tansseista ja seuroista, missä hän oli käynyt,
kaupungin uutisista sekä salaisista kihlauksista. Tätä nainen siis oli
tarkoittanut, sanoessaan, että upseerista vaan puhuttaisiin!
"Mutta miehenne?" kysyi vieras, kun rouva viimein näytti puhuneensa
kylläkseen. "Kuinka metsäherra jaksaa?"
"Oikein hyvästi", vastasi hän, silmiään maasta nostamatta. "Hän läksi
kotonta melkein samaan aikaan kuin tänne tulitte. Hän palajaa
luultavasti, ennenkuin menette pois".
Siihen pakina taukosi; pitkä vaitiolo seurasi; vähän ajan päästä toi
vanha palvelija sitte teevettä.
"Tiedättekö, onko metsäherra tullut kotiin?" kysyi rouva.
Tämä kysymys näytti hämmästyttävän palvelijaa. Hän katseli kummaksuen
rouvaa ja pudisti päätään.
"Metsäherra!" kertoi hän. "En ole nähnyt häntä kolmeen päivään. -- Eikä
hän suinkaan tänäkään iltana tule kotiin", lisäsi vanhus, mennessään.
Tuli taas pitkä, vaikea äänettömyys. Rouva oli kääntynyt pois
kynttilöistä ja istui kaminin hiilokseen tuijottaen. Sotilas meni hänen
luokseen, tarttui hänen käteensä ja rupesi puhumaan: "Näissä oloissa on
jotakin, jota en taida käsittää; joku onnettomuus, joka piilee
äänettömyytenne takana. Sitä olen aavistanut, pelännyt ja viimeaikoina
tuntui ikäänkuin salainen ääni olisi kutsunut minun takaisin luoksenne.
Kun aamulla heräsin ja tiesin, että saisin tavata teitä, oli kuin
raskas paino olisi ahdistanut rintaani. Kertokaa, ilmoittakaa minulle
kaikki! Miksi olette ääneti? Ettekö enää turvaa minuun, enkö enää ole
veljenänne?"
Rouva ei vastannut, mutta hänen rintansa kohoili ankarasti; hänen oli
silminnähtävästi vaikea hengittää.
"Puhukaa!" kertoi sotilas niin lempeästi kuin hänen äänensä suinkin voi
lausua sen sanan ja pani kätensä entisen leikkikumppanin olalle.
Silloin kallisti rouva päätänsä pöytää vasten, kätki kasvot käsiinsä ja
rupesi itkemään.
"Älkäähän nyt itkekö niin katkerasti!" kuiskasi toinen; "kaikki siis ei
ole niinkuin olla pitää, mutta voihan se vielä muuttua paremmaksi.
Hyvät ja kovat päivät seuraavat toinen toisensa jälkeen; eilen myrsky,
tänä päivänä paistaa aurinko".
"Niin!" vastasi naisparka innokkaasti ja otti kädet kasvoiltaan. "Tänä
päivänä paistaa aurinko, mutta se ei aina nosta pystyyn sitä kortta,
jota myrsky on taittanut. -- Minä olen onneton. Te, armas ainoa
ystäväni, olette sitä arvanneet! Mutta mitäs sille mahtaa? Minä olen
pettynyt ja pettynyt kaikessa, johon luotin ja turvasin. Ei! Älkää
koettako lohduttaa minua! Se on liian myöhäistä; niinkauan kuin vielä
näkyi vähintäkään pelastuksen pilkahdusta, lohdutin joksikin itseäni.
Nyt ei ole enää mitään jälellä, ei toivoakaan".
"Hän ei enää teitä kunnioita -- hän, joka ennen teitä jumaloitsi?"
"Hän!" kertoi rouva ja hienot kulmakarvat rypistyivät sanomattoman
pilkallisesti. "Hän kunnioittaa ja jumaloitsee ainoastaan itseänsä;
hän ei koskaan ole käsittänyt muuta elämässä, kuin oman voiton
pyyntöä. Hänellä on seikkailuksensa, koska ne hyvittävät hänen
turhamielisyyttään; hänellä on uhkapelit ja juomaveikkonsa, jotka häntä
suosivat, koska saavat tyhjentää hänen taskunsa. Hän kammoksuu kaikkia
velvollisuuksia, koska ne vaativat ponnistusta; häneen on tarttunut
vähän jokaista vikaa, koska hänen typerässä mielessään puuttuu intoa ja
kestäväisyyttä. Minä olen onneton, ilman pelastusta, ilman toivoakin,
että tilani joskus parantuisi. Ensialusta vaadin kentiesi liikaa; se on
teidän syynne; te olitte pahasti totuttaneet minua. Minä kuvittelin
mieleeni rakkauden niinkuin sillan ikään taivaan ja maan välillä; sen
piti olla keskeymätöntä hyvän onnen vaihteloa enkä kuitenkaan vaatinut
häneltä enempää, kuin itse olin valmis osoittamaan. Kerran, yhden
ainoan kerran, puhuimme siitä, hän ja minä. 'Uskonhan minäkin, että
rakkautta on olemassa', sanoi hän, 'mutta jos sitä luulet semmoiseksi,
kuin koko maailman romaanit ovat sinulle opettaneet, niin en saa aikaa
partaakaan ajaakseni'. -- Sitte totuin vaatimuksiani alentamaan. Jos
tietäisitte, kuinka olen masentanut itseäni, nöyristynyt, taistellut,
vähää ehkä pelastaakseni elämäni haaksirikosta, -- mutta turhaan; minä
olen kadottanut kaikki".
"Mutta tulevaisuus, tuleva aika!" kuiskui ystävä, yhtä murheellisena,
kuin rouva itsekin "Luottakaa toki vähän siihen! Onhan miehenne
hyväluontoinen, leppeä, helppo houkutella; taitaahan kumminkin löytyä
joku lohdutuslamppu tässä pimeässä".
Rouva oli vähän aikaa ääneti, ikäänkuin kamppaillen itsensä kanssa;
sitte nosti hän päätään ja sanoi:
"Tiedättekö, missä viimeksi tapasin miestäni? Siitä on nyt kulunut
kolme vuorokautta. Silloin seisoi hän tuossa kaapin edessä ja aikoi
laatikosta ryöstää kalliita kiviäni. Hän hymysi sangen ystävällisesti,
kun minä astuin sisään. -- 'Nyt suutut varmaan", sanoi hän, "mutta se
on vaan pikkuinen laina pariksi päiväksi, pantti, jonka juutalainen on
vaatinut minulta. Kun kilpa-ajo on loppunut, aioin tuoda ne takaisin,
huomaamattasikaan'. Samassa meni hän viheltäen ulos. Mitä tässä kerron
teille, on salaisuuksia semmoisia, joita ei koskaan pitäisi kuulua
aviopuolison suusta; sen kyllä tiedän, mutta minä olenkin vakavasti
pysynyt vaiti; olen pettänyt parasta ystävääni ja hymyillyt oman isäni
edessä, kunnes kuolema armollisesti sulki hänen silmänsä. Te olette
pyytäneet tunnustusta; jos tahdotte olla lääkitsijänä, niin täytyy
teidän tuntea kipuakin; onpas ollut hetkiä, jolloin olen arvellut, että
te johonkin määrään olette syypää onnettomuuteeni. Sentähden ilmoitan
tänä iltana kaikki".
"Minä syypää!" kertoi upseeri, kovasti hämmästyen.
"Niin, juuri te! -- Te, jotka tunsitte minua niin tarkasti ja tiesitte,
kuinka vähäväkinen ja veltto olin turhuutta vastaan, eikö teidän olisi
pitänyt neuvoa, varoittaa minua ja estellä tätä kurjaa avioliittoa?"
Se oli raskain kuorma, kuin koskaan oli painanut sotilaan hartioita.
Hän ei vastannut mitään, vaan kallisti päätänsä alas ja jäi kauaksi
niinikään istumaan, eteensä tuijottamaan. Penteli ruokasalin kellossa
tikutti säännöllistä tahtia, pieni lihava sylikoira heräsi sohvalla ja
virutteli, suoritti koipiaan, kuuluvaisesti haukostellen; muita ääniä
ei kuulunut, jotka olisivat häirinneet pitkällistä, tuskallista
vaitioloa.
"Teillä siis ei ole mitään, ei niin mitään lohdutusta jälellä?" kuiskui
sotilas viimein.
"Ei!" vastasi nainen kyynelsilmin, "ei kunnioitustakaan ja minä olen
vasta kolmenkolmatta vuoden vanha; eikö se ole hirmuista?"
"Vaan miksi ette koskaan ennenkuin tänä iltana ole hiiskuneet minulle
sanaakaan tästä asiasta?"
"Mitä se olisi toimittanut? Ettehän kuitenkaan voi auttaa minua".
"Kuka sitä tietää?" sanoi hän, rouvan kättä suudellen. "Se ei ole
mahdotonta".
Samassa läksi hän huoneesta.
Ei ollut vielä myöhäistä, kun hän saapui Casinoon, erääsen
yhtymäpaikkaan, jossa upseerit pitivät kokouksiaan. Kun hän astui
sisään, nousi metsäherra juuri pelipöydästä. Tämä näytti vähän
ujostelevan vanhaa tuttuansa, puhui väkinäisesti ja loi silmät
omituisen arasti syrjään, yhä vaan välttäin toisen silmäyksiä.
"Oletkos käynyt rouvaani katsomassa?" kysyi metsäherra kerran kesken
puhetta.