hyvää, vaikka toisinaan hiukan närkästyn. Jos lounaaksi voit hankkia
minulle kauriin, niin saat kaksi riksiä. Mitä siihen vastaat?"
"Sn sitä voi luvata", vastasi Jussi.
"Vai et voi!" kiljasi Yrjö, lattiaa jalalla tömistäen; hän unohti taas
teko-nöyryyttänsä ja töytäsi Jussia vasten. "Herra Jumalan poika!
Paljonko sitte tahdot?"
"Suoraan sanoen", vastasi pieni mies hiljaisena ja hymyillen, "minä
tahdon sata riksiä".
"Mitä! oletko hullu?"
"Ei, enpä ole. Eikä sinun tarvitse maksaa niitä järkiään, metsävouti;
minä olen tyytyväinen, jos saan pikkuisen Katrin pantiksi rahoista".
"Vai siihen tyydyt? Hyvähän tuokin!" vastasi Yrjö vimmastuneena.
"Ja sitte saat minulta sekä Katrilta siunauksen", sanoi Jussi, hänen
käteensä tarttuen, "ja kun tulet vanhaksi, niin teemme me molemmat
työtä sinun edestäsi ja hankimme sinulle hyvät vaatteet, jottet kärsi
mitään hätää; voithan suostua siihen kauppaan".
"Kyllä sinä taidat tehdä työtä edestäni", sanoi Yrjö, joka kuitenkin
vasten tahtoansa tunsi itsensä mieltyvän tuohon tuumaan. "Minä saan
vainua ruudista. Sinä pyrit ammattiini, tahdot tulla kartanon kytäksi.
Eikö niin; sillä tavoinhan tahdot tehdä työtä?"
"Ei suinkaan, Yrjö! älä luule niin pahaa minusta. Jos jolloinkulloin
tulen kytäksi, joksi kyllä hartaasti pyrin, niin tahdon ensin, että
Katri puhuu hyvästi edestäni, jotta pääsen sinun oppilaaksesi ja annat
minulle vähän neuvoa tuohon taitoon, niin että sitte voin auttaa sinua,
kun tulet vanhaksi ja vähäväkiseksi".
"Niin, niin, alamittainen!" vastasi Yrjö ja pyyhki silmiänsä käden
yläpuolella, sillä Jussin sanat olivat hänen mieltänsä liikuttaneet,
"minä luulen, että oikein puhut tosissasi, mutta ampumataito ei ole
niitä helpoimpia, vaikka niin arvelet, pikku poikaseni. Minä epäilen,
taipuneeko kätesi ollenkaan siihen taitoon; sinun täytyy ainakin
harjoitella sitä kauan, hyvin kauan ja ottaa tarkka vaari
opetuksestani, jos todellakin tahdot päästä kunnon kytäksi. Minä
suostun kuitenkin kauppaan, koska niin kauniisti ja nöyrästi rukoilet
sitä. -- Sinä saat Katrin Jumalan nimeen. Mutta laita nyt, että joudut
vaatteisin ja valmiiksi. Muuten voit olla vakuutettu, että sinua autan!
Sinun pitää lähteä tuossa paikassa. Kauris pitää olla pyydetty
lounaaksi, vaikka sitä leikkaisin kylkiluistasi. Tuossa saat
kaksipiippuisen putkeni; kumpainenkin piippu on vahvassa latingissa.
Saas nähdä, jos varovaisesti käytät sitä".
"Ei suinkaan!" vastasi Jussi "Jos minun välttämättömästi täytyy mennä
metsästämään, niin pidän omaa pyssyäni parasna ja tässä se on".
Niin sanoen, meni Jussi nurkkaan, sängyn taakse ja otti pyssyn esiin.
"Minä olen saanut uuden hanan tehdyksi lukkooni, vaan tällä kertaa et
suinkaan ruuvaa sitä irti; vai kuinka, metsävouti?"
"Jussi, Jussi! Minä suon sinulle terveyttä ja pitkää ikää. Pyssy tänne!
Minä lataan sitä, jottei tarvitse pelätä, että sinulle sattuisi joku
vahinko ja katso tarkkaan miten sitä kannat; älä koskaan käydessäsi
viritä hanaa täydellisesti ja pidä piippu ylöspäin, kun putkahdat ojien
ylitse. Kuulet sinä? -- Missä on leipäkannikka? Niin leikkaan sinulle
kasan; sen voit pitää: jos muka matkalla tulisi nälkä. Kas niin! ja jos
et nyt tuo minulle kaikkein paraan kauriin, ku löytyy Restrupin maalla,
niin kierrän pääsi irti, ikäänkuin tuonaan ruuvasin hanan pyssystäsi".
Sillaikaa kuin Yrjö lausui nämät varoitukset, oli Jussi varustanut
itseänsä lähtöön. Hän kaappasi pyssyn kainaloonsa ja puristi kytän
kättä.
"Kaikkein paras kauris", kertoi Yrjö vielä. "Kuulet sinä, Jussi
rumpupalikka?"
"Kyllä, minä teen parastani", lupasi Jussi, "ja Jumalan avulla
uskon, että kaikki hyvin onnistuu. -- Se onnisuu varmaankin,
metsävouti-rukka!" lisäsi hän luottavaisesti; "tänä päivänä teen työtä
Katrin tähden ja silloin on onni myötä. Jumala siunatkoon sinua
hempukkasi edestä!"
"Kuules! Malta vähän!" sanoi Yrjö. "Eikö sinulla saatavilla ole pieni
liitupala, niin kirjoittaisimme oven ulkopuoleen, että olet lähtenyt
pois".
"Miksi niin?" kysyi Jussi hämmästyneenä.
"Noh! sitä varten, ettei kukaan sillaikaa odottaisi turhaan. Ei koskaan
voi tietää kuka sattuu tulemaan".
Alamittainen toi liitupalasen. Ovi suljettiin; sitte kirjoitti Yrjö
suurilla puustavilla oven ulkopuoleen:
"Jussi on mennyt Vorbassen markkinoille".
Jussi ei voinut käsittää tuon varovaisuuden syytä, vaan antoi Yrjön
tehdä mitä tahtoi, sanoi jäähyväiset ja läksi. Kyttä jäi vähäksi ajaksi
seisomaan ja katsoi Jussin jälkeen; sitte hykersi hän hyvillään
käsiään, naurahti ja sopotti:
"Kas niin, pikku rouvaseni! Lähetä vaan sana Jussi alamittaiselle! Enpä
luule, että se toimittaisi mitään".
Jussi läksi ihan toiselle kulmalle kuin Yrjö oli vaeltanut. Hän meni
länteenpäin kankaalle ja tiesi niin hyvästi kaikki ne paikat, joissa
otukset tavallisesti oleskelivat, ettei hän menettänyt aikaa tyhjään
rahkasuon katselemiseen. Sillaikaa oli hämärä valennut päiväksi. Hieno
siniharmaa savu alkoi sieltä täältä nousta hajallansa olevain
talonpojantalojen piipuista. Erään talon pihalla näki Jussi miehen ja
vaimon pellavaita loukuttavan.
"Hyvä päivä ja Jumal'auta!" sanoi hän. "Oletteko tänä aamuna nähneet
yhtäkään kelpo-otusta, koska ulkona olette työtä tehneet?"
"Nähtiin", vastasi mies, "vähän aikaa sitte näimme Anni ja minä hirven
juoksevan pitkin naapurin aitavierua. Jäljet näkyvät kyllä kasteessa,
sillä se meni hyvin hitaasti".
"Sinun ei pitäisi olla niin rohkea, Jussi alamittainen!" sanoi vaimo.
"Varmaankin vielä joudut pahaan pulaan, kun Yrjö kyttä sinua tapaa".
"Tänä päivänä hän ei tee minulle mitään, Anni rukka! Hänen
suostumuksellaan nyt kävelen".
"Vai niin", virkkoi mies. "Tahdotko maistaa vähän kahvia, Jussi? Sillä
muija tarjoo tänään, koska olemme olleet näin aikaisin työssä".
"Ei, kiitoksia vaan! Aika on täpärällä. Jumalan haltuun!"
Jussi vaelsi alas tattarimaalle päin, löysi hirven jäljet ja kadotti ne
taas, kanervikolle tultuaan; hyvään onneensa luottaen, meni hän
kuitenkin mielihyvillään eteenpäin. Aurinko nousi Restrupin metsän
takaa näkyviin, sumu kohosi alavilta sammalsoilta, kiuru nousi yksinään
ylös ilmaan, liirutteli pari kertaa ja vaikeni kohta taas; ainoasti
suokuikan surullinen hujellus häiritsi yleistä hiljaisuutta. Jussi
seisahtui äkisti ja huudahti.
Hänen edessään mutkisti polku kahden mäen välitse; sitä myöten lähestyi
nuori talonpoikaistyttö, maitopytty päänsä päällä, harmaata villasukkaa
neuloen ja vanhaa kansanlaulua hyräillen. Hänen vaatteensa olivat seudun
tavallista vaatteenpartta, silmänsä olivat suuret, mustat ja viekkaat;
iho oli valkea ja suu pieni, ruusunpunainen.
"Pikku Katri!" huudahti Jussi ja antoi nuorelle neidolle kättä. "Mistä
sinä tulet näin varhain?"
"Onko tää nyt sinusta varaista?" sanoi Katri. "Käypihän kello jo
yhdeksättä. -- Minä tulen pappilasta. Sieltä lainasin meille pytyllisen
maitoa, koska lehmämme on mennyt mahoksi. Vaan mitä sinä, Jussi, tänään
aiot tehdä? -- Herra Jumala! Jos isäni nyt sattuu sinun näkemään, niin
nousee taas teidän välille riitaa ja vihaa".
"Ole huoletta!" vastasi Jussi iloissaan, "sano vaan hänelle, että minua
tapasit; minä luulen, että hän sitte sanoo: kiitoksia, pikku Katri!
Hänen käskystänsä minä nyt marssin täällä. Tää päivä on onnen päivä ja
sentähden toi Jumala sinunkin tänne tielleni. Hän tiesi kyllä, että
tulisin iloiseksi, kasvojasi nähtyäni".
Jussi kertoi sitte mitä kotona, hänen majassaan, oli tapahtunut.
Katrille tuli siitä hyvä mieli; hän tarttui Jussin käteen ja rutisti
sitä molempain kämmentensä väliin.
"Mihin nyt matkasi?" kysyi tyttö.
"Pyrin vähän etäämmälle länteenpäin. Herra tuolla toisella puolella on
vanha ja antaa eläinten olla rauhassa, koska hän ei jaksa niitä ampua
ja sentähden saan sieltä vissiin jonkun sarviniekan".
"Kavata kuitenkin, Jussi! Sillä siellä on väkeä metsästämässä".
"Eikö mitä!"
"Vastikään tuli vieras kyttä vastaani".
"Kuka se oli?"
"Niin, kuinka minä sitä tietäisin. Hän näytti korkealta herralta ja oli
niin ystävällinen, Jussini! Kun tultiin vastakkaa, sanoi hän: 'hyvää
huomenta, kaunis, pikku tyttö! Ah, malta vähän!' -- 'Minulla ei ole
aikaa', vastasin minä; 'täytyy mennä kotiin'. -- 'Jos menet kotiin,
niin vie terveisiä kullallesi', sanoi hän ja sitä ollen nyt tehnyt.
Hyvästi, Jussi! Saas nähdä, jos pidät varasi tuolla herran alueella".
"Jää hyvästi, pikku Katrini!" sanoi Jussi. "Muistele minua; Jos Jumala
niin tahtoo, tulen kohta kotiisi ja silloin tuon hirven lahjaksi
morsiamelleni".
He erosivat. Katri meni, taakseen katsomatta. Jussi jäi seisomaan.
"Katso toki yksi ainoa kerta tännepäin, Katri!" huusi Jussi, kun impi
oli astunut vähän matkaa. "Tässä minä seison ja nyökkään sinulle".
"Minun on niin vaikea kääntyä, pytty pääni päällä", vastasi Katri.
Samassa käänsi hän kuitenkin aivan helposti tyttömäiset, hymyilevät
kasvot rakastajaansa päin, viittasi hänelle kädellä tervehdykseksi ja
läksi.
Jussi meni edelleen polkua myöten sitä suurta alavaa suota kohti, jolle
hän alusta alkaen oli päättänyt lähteä. Ihan suon reunalta keikahti
hirvi ylös, juoksi sitte pari askelta, käännähti kerran ja jatkoi sitte
tasaisella ravaamisella karkuaan kaislikkoon, joka kasvoi suon
äyräillä. Kun Jussi huomasi hirven, kyykistyi hän maahan ja ryömi
sitte polvillaan, käsillään suota lähemmäksi, yhä vaan piillen
jotenkin syvässä vedettömässä ojassa, joka oli rajana Restrupin ja
naapuri-kartanon maitten välillä. Hän aikoi juuri pujahtaa ojan
toiselle töyräälle, kun hän äkkiä hoksasi ruohonkarvaisen lakin,
hopeanauha ympäri, liikkuvan vastaisella puolella. Kohta tuli pääkin
näkyviin; herra kohotti vartaloaan ja viittasi kädellä Jussille, että
oltaisiin varovaisina. Jussi nyökkäsi vastaukseksi.
Herra osoitti sormellansa erääsen kohtaan päin, jossa kaislain välissä
huomattiin hiljaista liikettä.
Jussi nyökkäsi taas ja ojensi kolme sormea ylös ojasta. Vieras osoitti
neljä. Jussi pudisti päätänsä vastaukseksi.
Tämän äänettömän keskustelun viimeiset viittaukset olivat
ilmoittavinaan hirven ikää, jota määrätään sarvien päistä eli
huipuista. Jussi oli nähnyt kolme haarukkaa, vieras neljä. Molemmat
kytät jatkoivat sitte käyntiänsä, toinen toisella, toinen toisella
puolella ojaa, kunnes Jussi tuli siihen kohtaan, missä polku kulki ojan
poikki. Siinä lähestyi hän vierasta.
"Kantaako pyssysi kuinka kauas?" kysyi herra.
"Oikein etäälle se viskaa", vastasi Jussi.
"Sen tekee minunkin".
"Kuka meistä ensin ampuu?"
"Sinä taidat tahtoa?"
"En ikään", vastasi Jussi, joka yhä muisti, että hän oli vieraalla
alueella. "Ei se käy laatuun. Ampukaa te ensin ja jos te ammutte
ohitse, niin minä sitte koetan parasta taitoani".
Molemmat pyssymiehet jatkoivat, tämän liiton tehtyänsä, hiljaa ja
sangen varovaisesti rynnistämistänsä suolle päin. He näkivät kohta
selvästi hirven pään liikkuvan kaislain välissä. Suolintu lensi
äkisti ylös Jussin edestä. Se rapsuttava ääni, joka kuului linnun
ylöslehahtaissa, pelästytti hirveä; se nosti päätään ja hypähti
syrjään. Silloin saivat kytät paremmin nähdä sitä.
"Ampukaa!" kuiskasi Jussi innoissaan. "Ampukaa ja hyvästi!"
Näin sanottuaan, alkoi hän matkia emähirven tärrittävää ääntä.
Hirvi pettyi siitä tempusta; se seisahtui, nosti päätään ja tuijotti
ojalle päin, missä Jussi oli piilossa. Vieraan tähtääminen ja laukaus
tapahtuivat samalla hetkellä. Hirvi keikkui korkealle kaislain yli,
tunkeutui niitten välitse ja riensi ravakkaa vauhtia kankaallepäin.
Silloin nousi Jussi ja ampui. Hirvi hypähti vielä pari kertaa; se
pysähtyi sitte, hoippui ja kaatui maahan.
"Kas niin!" huusi alamittainen ilosta loistavin silmin ja heitti pyssyn
olalleen. "Nyt olemme ansainneet palkinnon".
Kun tulivat sille paikalle, missä hirvi oli pitkällään, oli se jo
kuollut.
"Kuka sen tappoi?" kysyi vieras.
Jussi lankesi polvillensa ja alkoi tarkasti tutkia kaikki kohdat, missä
veripilkut osoittivat, että haulit ja luodit olivat sattuneet. Kun
alamittainen monta kertaa oli tarkastellut uudestaan, nosti hän päätään
ja virkahti, alakuloiselta, pettyneeltä näyttäen:
"Hirvi on teidän".
"Mistäs sen tiedät?"
"Sen näen siitä, että minun kolme luotia on tässä likellä toisiaan
hirven kulkussa, teidän latinkinne on sitä vastoin osunut päähän ja,
minun ymmärtääkseni, olitte te ladanneet järeillä kuulilla".
"Niin teinkin", vastasi vieras.
"Älkää sitte närkästykö, jos otan lakkini päästä ja kutsun teitä tämän
naapurikunnan paraaksi kytäksi -- Hitto! Kuinka korkeasukuiselta te
näytätte, valkeat hanskat kädessä ja läikkyvät saappaat jalassa! Tuskin
luulinkaan, että kuulalla osaisitte noin etäältä".
"NO, olenhan minä jo vähän tottunut ampumaan", vastasi vieras, "mutta
haukatkaamme nyt murkina-palasen tämän urotyön jälestä; tuntuu kuin
olisi vähän nälkää. Onko sinulla ruokaa?"
"Ono! vaikka sangen vähän: voitleipä ja hapan juustopala. Jos
suvaitsette, niin olkaa niin hyvä! Minä laitan sillaikaa hirven
valmiiksi teille".
Jussi otti mytyn takkinsa taskusta, päästi voitleivän sinijuovikkaasta
kääritystä kaulavaatteesta ja antoi sen vieraalle. Sitte otti hän
veitsensä ja kävi hirveen käsin.
"Meidän pitäisi toki tietää toinen toisensa nimet, jos ei muuta, koska
kerran olemme tulleet jahtikummmeiksi", virkkoi vieras, metsästäjän
tavallisella hulviudella syöden alamittaisen murkinaa. "Mikä nimesi,
ystäväni?"
"Nimeni on Jussi alamittainen".
"Sepäs vasta hupaisa nimi!"
"Onhan tuo", vastasi Jussi. "Se onkin vaan liikanimi, jonka ihmiset
ovat antaneet minulle, koska olin varsin pieni, kun minua mittasivat
sotamieheksi. Nyt olen jo tottunut siihen ja annan sen olla. Parempi on
ainakin, että kutsuvat minua Jussi alamittaiseksi, kuin Jussi
sukkaneulaksi, joksi minua ennen sanottiin, koska olin niin hoikka.
Luulenpa, että ihminen voi olla yhtä hyvä sentähden, vaikka hän onkin
vähän hoikka varreltaan ja täytyyhän tyytyä siihen mittaan, jonka Herra
on suonut ruumiillemme; se on minun uskoni".
"Se onkin hyvä usko se", virkkoi vieras nauraen. "Mutta mitä ammattia
sinulla on?"
"Malttakaa hiukan!" vastasi Jussi, veistänsä kanervilla pyyhkiessään.
"Nyt minä rupean koulumestariksi ja teidän pitää vastata. Mikä mies te
olette, koska näin tulette tänne Restrupiin aamukastetta kanervilta
nuolemaan?"
"Minä olen tuolta etelästä", vastasi herra, "ja ampuminen on
ammattini".
"Siitä olen jo nähnyt varman todistuksen. Mutta kenen joukkoa te
olette?"
"Minä olen sen vieraan herrasväen kyttä, joka on tuossa
naapurikartanossa käymässä".
"Te olette siis jo päässeet parempaan tilaan, kuin minä", sanoi Jussi,
"sillä minä en ole muuta, kuin vähäpätöinen sala-ampuja, joka hiipii
ympäri, vähän riistaa etsien omaksi tarpeekseen ja pyytää killingin
kukkaroon sillä, mitä hän ampuu. Tänä päivänä on kuitenkin säätyni
parempi kuin onneni, sillä Restrupin kyttä antoi minulle luvan
metsästää. Vaan silloin juuri sattui, että te tulitte tielleni. -- Kas
niin! Nyt on saaliinne valmis ja koivetkin yhteen sidotut; saanko
nostaa sen teidän selkäänne?"
Kyttä nousi, Jussi nosti eläimen hänen selkäänsä ja he menivät sitte
yhdessä Restrupin maille päin.
"Minun pitäisi panna uusi latinki pyssyyn", sanoi Jussi. "Kentiesi
vielä tapaamme jotakin".
"Se on mahdollista. Olen kuullut, että teillä näissä tienoissa on
paljon ammuttavia eläviä".
"Niitä on kyllä", vastasi Jussi, "mutta ei semmoiselle raukalle, kuin
minä olen, siitä tule suurta hyötyä. Jos kerran ammun pikkuisen otuksen
ja kyttä tuolla ainoastaan haistelee vähän savua, hiipii hän paikalla
jälestäni, ryöstää mitä olen ampunut ja viskaa törkeitä haukkumisia
kiitokseksi; hyvä, jos pääsen silläkään hinnalla!"
"Mutta minä en käsitä miksi sinä annat hänen ryöstää mitä itse olet
ampunut".
"Ette vai käsitä?" vastasi Jussi, erinomaisen viekkaalta näyttäen.
"Noh! Herraskartanon väellä on omituinen tapa, jolla kohtelevat
alhaista kansaa, jotta heitä täytyy totella".
"Millainen se tapa on?"
"Kohtsillään saatte sen nähdä", vastasi Jussi, vakaamielisenä
olevinaan. "Malttakaa vaan hiukan! Mitä tuolla alhaalla seisoo? --
Näettekö tuon vaajan ojan reunalla. Se on rajapyykki ja me olemme siis
Restrupin maalla".
"Noh! mitä sitte --?"
"Niin! Mitä hiton elävää sinä kannat tuossa säkissäsi, ukkoparka? Sinä
olet vissiinkin harjoittanut sala-ampumista meidän alueella, eikö
niin?"
"Sala-ampumista!" kertoi vieras ja katseli hämmästyen Jussia. "Oletko
hullu?"
"Ei, en ole hullu, vaan minä olen kyttä tuossa toisessa hovissa; anna
siis tänne saaliisi! -- Jos tahtoisin tehdä oikeutta myöten, niin
ottaisin sinulta pyssynkin ja lähettäisin sinun aina Aalborgin
kihlakunnan voudille saakka".
"Mutta alamittainen! Hourailetko?" virkahti vieras yhä kovemmin
kummastuen. "Luuletko todellakin, että antaisin viedä itseäni
Aalborgiin?"
"Ei, en suinkaan sitä luule, sala-ampuja? Vaan sentähden aionkin
käyttää väkivaltaa. Minä kutsun vaan avuksi -- yhden, kaksi, kymmenen
talonpoikaa; -- jokainen auttaa minua ja sitte rattaille, joissa on
vähän olkia; kädet ja jalat sidotaan -- koko toimitus on tehty, yhdessä
silmänräpäyksessä".
Jussi taukosi hengähtääksensä niin ankaran sanavirran jälkeen. Hänen
äskettäin niin kova ja vihainen katsanto muuttui sitte äkisti; hän
hymyili leppeästi, suopeasti ja sanoi:
"Kas se oli yksi keino, jota kyttä käyttää. En tiedä, onko toinen
temppu yhtä varma".
Sen sanottuaan, laski alamittainen pyssynsä maahan, tempasi herran
käden kämmeniensä väliin ja virkkoi ystävällisellä, rukoilevalla
äänellä:
"Rakas herra kyttä! Te olette etevämpi minua sekä taidon että säädyn
puolesta; sen olen kyllä huomannut. Minä olen köyhä mies, jolla ei ole
mitään muuta, kuin se pikku impi, jota äsken kehoititte sanomaan
terveisiä hänen kullalleen. Tänä päivänä on hänen isänsä suostunut
liittoomme sillä ehdolla, että toisin hänelle hirven lounaaksi kotiin.
Mutta kello soipi tuolla tornissa ja minä en vielä ole löytänyt muuta
eläintä kuin sen, jonka te ammuitte. -- Jos tahtoisitte antaa sen
minulle, niin tekisitte kaksi nuorta ihmistä aivan onnellisiksi.
Paraassa ilossamme muistelisimme sitte teitä ja rukoilisimme Jumalalta,
että hän suopi teille hyvää, missä ikänä te vaellatte".
Jussi oli melkein langennut polvilleen vieraan eteen; hän loi selkeät
läikkyvät silmänsä ylös herraan ja jatkoi miltei kuiskaten:
"Semmoisen pienen hirven voitte saada joka päivä, koska niin hyvästi
ammutte, vaan jos minä en tuo yhtäkään otusta lounaaksi kotiin, on koko
iloni tässä maailmassa ollut ja mennyt. Älkää siis kovasti kohdelko
minua. Pikku Katri kertoi, että olette niin ystävällinen ja
hyväluontoinen. Herra Jumala suokoon, että hänen ennustuksensa olisi
todenperäinen!"
Vieras oli liikutettu; hän heitti pyssyn olalleen ja sanoi, syrjään
kääntyen:
"Jussi, ota hirvi ja mene!"
"Älkäähän niin menkö!" huusi Jussi iloissaan ja kyyneleet juoksivat
hänen päivettyneitä poskia myöten. "Ensin pari sanaa jäähyväisiksi ja
sitte kiitoksia meidän molempain puolesta. Jumala siunatkoon teitä,
herra kyttä! Me luultavasti emme koskaan enää näe toisiamme tässä
maailmassa ja te unhotatte kohta sekä minua että Katriani, vaan siitä
voitte olla vakuutettu, että teitä muistelemme niin kanan kuin elämme".
Niin sanoen tarttui alamittainen uudestaan vieraan käteen ja likisti
sitä monta kertaa huuliansa vasten. Sitte väänsi hän hirven olalleen,
otti pyssyn kainaloon ja meni takaisin herraskartanolle.
Vähän matkaa astuttuansa, kääntyi hän ympäri, pani käden torveksi suun
eteen ja huusi:
"Hyvästi ja kiitoksia, kyttä!"
Tätä tervehdystä kertoi hän monta kertaa vielä silloinkin, kun vieras
jo oli kadonnut suon taakse, mihin hirvi oli kaatunut.
Se oli toinen tapa, jolla Jussi arveli saalista saavansa.
Seuraavana päivänä oli juhla Restrupissa. Kirkonkellot soivat ja
koulumestari saapui kartanolle, mustaan takkiin puettuna ja koko seudun
somasti vaatetettu nuoriso seurasi hänen jälessään; he pitivät kädessä
painettuja lauluja. Kunniaportin kumpaisellakin puolella seisoi pitkä
rivi ympäristön talonpoikia. Etummaisena näkyi Yrjö ruohonkarvaisessa
frakissaan; hänen nappinsa olivat kyttien muodin mukaiset ja pieni
hopeinen ruutisarvi riippui vaaleanpunaisella nauhalla napinreiästä.
Hänen vieressään seisoi alamittainen ja piti Katria kädessä,
molemmat hymyilivät, näyttivät onnellisilta ja olivat paraissa
juhlavaatteissaan, niinkuin kaikki muutkin.
Kaikkea tätä komeutta valaisi syysaurinko selkeästä, pilvettömästä
taivaasta; se kirkasti paisteellaan niitä moninaisia ja heleitä
värienvivahduksia, joita näkyi pyökkipuitten ja jalavain
punankeltaisilla lehvillä kartanon vasemmalla puolella.
Ihmisjoukosta kuului äkkiä jupina. "Hän tulee tuolta" kuiskattiin joka
kulmalta ja yleinen huomio kääntyi yhdelle tien kohdalle.
Perintöprinssi ratsasti pienellä ruskealla hevoisella ja hänen
ympärillään ajoi ylpeitä herroja, jotka kaikki lähestyivät kartanoa.
Koulumestarin laulanto onnistui hyvästi, sen tunnettua nuottia
kertoivat kaikki läsnäolevaiset. Juuri kun viimeiset hurraahuudot,
joilla tuo tervehtäminen päättyi, olivat vaienneet, onnistui
alamittaisen niin voimakkaasti tunkea koukistetut käsivartensa edessä
seisovain väliin, että Katri ja hän saivat tilaa ensimmäisessä rivissä,
mistä hyvästi voivat katsella korkeaa vierasta.
Perintöprinssi, josta sitte tuli kuningas, joka rakasti kansaa
hellemmin kuin kaikki muut Tanskan kuninkaat, oli astunut alas hevoisen
selästä, kun laulu alkoi. Hän meni sitte avopäin rivien välitse ja
tervehti kummallekin puolelle. Kun hän lähestyi Jussi alamittaista,
huudahti tämä ja alkoi vapista: Sillaikaa kuin Katri hämillään koetti
saada häntä syrjään ja koko ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt,
tempasi Jussi äkisti itsensä irti, heitti lakkinsa maahan ja riensi
tulevia vastaan.
"Herra Jumala!" huusi hän, prinssin eteen polvistuen ja ojensi,
surkealta näyttäen, molemmat kätensä ylöspäin. "Nyt olen varmaankin
menettänyt viheliäisen henkeni, vaan enhän minä ollenkaan sitä tiennyt,
sentähden puhuin eilen niin rohkeasti, koska luulin teitä tavalliseksi
kytäksi".
Perintöprinssi oli ensin katsellut tätä kohtausta yhtä hämmästyneenä
kuin muutkin. Jussia tunnettuansa, hymyili hän sitte ystävällisesti,
ojensi kätensä häntä ylös nostaakseen ja sanoi:
"Älä huoli, Jussi alamittainen! Perintöprinssi ei kuullutkaan mitä sinä
juttelit hänen kytälleen. Ennenkuin lähden Restrupista, tulen sinua ja
Katriasi katsomaan".
Hän astui sitte edelleen, Jussi nousi seisoalle ja pyyhkäisi silmiään.
Ylpein pariskunta, joka sinä päivänä läksi herraskartanosta, oli
epäilemättä alamittainen ja hänen kultansa.
III.
EI NIMEÄ.
Hän oli vielä kaunis, pitkä ja soleva, oikean sotamiehen esikuva.
Etelämaitten aurinko oli paahtanut hänen kasvojaan tummemmiksi kuin ne
muuten olisivat olleet. Kun hän tervehti tahi puhui, muuttui hänen
näkösä eläväksi ja sen ylitse vilahti suloinen, surumielinen hymy
ikäänkuin aurinko vilahtaa näkyviin nopeasti lentävien ukkosenpilvien
lomasta; se vilahdus näkyi, vaan hävisi kohta; vakaamielisyys, tylyys
jäi sen sijaan. Hänen otsansa oli korkea, vaan aika oli siihen kyntänyt
syviä, suuria ryppyjä, jotka todistivat, että mies oli paljon miettinyt
ja sureksinut. Ajatus panee aina kyltin työhuoneensa seinään.