"Tietysti sentähden, että hän on ikävöinyt sinun tuloasi. Paha vaan,
ettet tullut pari päivää ennemmin; huomenna on meillä komea kilpa-ajo;
minä ratsastan oikealla arapialaisella, mokomalla hevoisella.
Kilpaveljeni on tuo ratsumestari tuolla. Meillä on esteitä kyllä:
kaivantoja, aitoja ja viimiseltä syvä rotko; se on hengen päälle käypä
ajo, mutta on siinä voittamistakin".
"Pannaanko täällä henget altiiksi rahojen tähden?"
"Rahojen tahi kunnian tähden, kumpaista vaan tahdot. Olisi ollut
hauska, jos sinäkin olisit päässyt kiistaamaan; pidetäänhän sinua
taitavana ratsastajana".
"Ei haita mitään. Jos en pääsekään kilpaamaan, voin toki katselijana
ihmetellä taitoasi. Pidetäänhän sinuakin hyvänä ratsastajana".
"Sen saat kohta nähdä", vastasi metsäherra tyytyväisesti hymyten. Kohta
sen jälkeen istui hän taas pelipöydässä.
Sotaherra voi silloin, hänen huomaamattansa, tarkastella sitä
muutosta, joka hänessä muutaman vuoden kuluessa oli tapahtunut. Hänen
veltostuneet kasvonsa osoittivat pahan elämän jälkiä, hänen ennen niin
lopenkin siistit vaatteet olivat huolimattomat ja näyttivät sangen
kuluneilta. Häntä ei juuri kohdeltukaan kunnioituksella siinä seurassa,
jossa hän istui; tarkkaan katseltiin hänen pelaamista ja jokainoaa
korttiakin, jonka hän veti pakasta.
"Luuletko, että pelaan petoksella?" sanoi hän viimein, vastenmielisesti
hymyillen, eräälle, joka lausui muistutuksen tehdystä vääryydestä.
"Luulenpa, että ihminen voi hairahtua", vastasi toinen. "Esimerkkejä ei
suinkaan puutu".
Onni ei sinä iltana suosinut metsäherraa. Kun hän oli kadottanut kaikki
puhtaat rahansa, ehdoitti hän vielä kortinlyönnin jatkamista.
Vastaanpelaaja nousi pöydästä vastaten:
"Minä pelaan ainoasti puhtaista rahoista enkä velkakirjoista".
"Eikö velkakirjani ole luotettava?"
"Niitä ihmisiä löytyy, jotka vasta luotettavampiin suostuvat", kuului
vastaus.
"Minä maksan sitte huomenna".
"Niin muka lupaatte ja aiotte". --
Kun he olivat eroamaisillaan, toi lähettiläs kirjeen sille
ratsumestarille, jonka metsäherra äsken oli esittänyt kilpaveljenään
huomispäivän kiistassa. Ratsumestari mursi sinetin, luki kirjeen ja
antoi sen sitte eräälle likellä seisovalle kumppanille.
"Sepäs vasta onnellista se!" virkahti hän hartioitaan kohotellen.
"Tässä kirjeessä käskee päällikkö minun päivän valetessa, lähtemään
sotajoukon kanssa rantalinnaan"
"Mutta kilpa-ajomme?" kysäisi metsäherra.
"Koska minun täytyy lähteä linnaan, niin en voi kilvotella teidän
kanssanne; se asia on selvä".
"Ei muulla tavalla suinkaan, jos ette anna toisen ratsastaa teidän
sijassanne", muistutti ystävämme.
"Kukapa siihen rupeaisi; kentiesi te, herra kapteini?"
"Lähden minäkin, jos ette parempaa löydä".
"En todellakaan tahdo parempaa. Se asia on siis päätetty. Minä menen
linnaan; te ratsastatte ja voitatte minun sijassani".
"Minä koetan parasta taitoani", vastasi kapteini.
"Se oli oikea ystäväntyö, jonka äsken teit minulle", sanoi metsäherra,
kun kotiinpäin menivät.
"Aikomukseni ei suinkaan ollut sinnepäin", vastasi toinen.
"Yhtä kaikki; kättä annan ja kiitän sinua; luulenpa, että sinä olet
asetettu tähän maailmaan, minulle ja perheelleni aina hyvää
tuottamaan".
"Vähän hyvää tahdonkin saada aikaan", vastasi upseeri.
Seuraavana aamuna oli suuri ihmisjoukko kokoontunut kaupungin
edustalle, missä kilpa-ajo oli tapahtuva. Siinä oli tasainen tanner,
joka tavallisesti oli rykmentin harjoituskenttänä ja jonka ympäri tätä
tilaisuutta varten oli maahan isketty vaajoja; toisesta vaajasta
toiseen oli nuoria viritetty. Kilpa-ajain piti ajaa suoraan. Useaan
kohtaan oli risuista ja turpeista tehty vallinmukaisia barrikadia ja
lähellä tien loppua kulki sen poikki syvä, leveä rotko, jonka vierut
olivat epätasaista louhikkoa. Niin syvässä, kuin päivä vaan paistoi ja
valaisi, näkyi siellä täällä pieniä pensaita kivien välissä. Alhaalla
kohisi pohjaa myöten joki, joka usealla mutkalla oli löytänyt uran
niitten lukuisain kivilohkareitten välitse, jotka sotamiehet, tannerta
tasoittaessaan, olivat sysänneet syrjään rotkoon.
Tuo rotko oli viimeisenä esteenä ratsastajille. Noin kahden kymmenen
sylen päässä istuivat vastaisella puolella kilpa-ajon tuomarit, joiden
piti katsella ajoa ja määrätä, kuka voittajaksi oli päässyt.
Metsäherra oli aikaisin paikalla. Hän käveli ympäri, ystäviä sekä
tuttuja tervehtien; hän näytti röyhkeältä ja puhui kovalla äänellä,
koska hän muka tiesi, että ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt.
Koko hänen olennossaan osoittihe toki jotakin levotonta ja hätäistä
odotusta. Sillaikaa kuin ensimmäiset kilpailijat ajoivat vuoronsa,
puuhasi hän hevoisensa luona, kiinnitti sen vatsavyötä, taputteli sen
kaulaa ja nousi viimein, kun merkki annettiin, sen selkään ja tervehti
kilpaveljeään.
Ihmiset katselivat tarkalla huomiolla molempain herrain ratsastamista.
Kumpaisenkin hevoinen näytti yhtä hyvältä; ne riensivät tietä myöten
niin nopeasti kuin nuolet, hypähtivät yhtä vikkelästi kaivantojen sekä
vallien ylitse ja juoksivat sitte edelleen.
He olivat niinikään rinnakkaa saapuneet likelle rotkoa, kun eräs nainen
katsojien joukossa heilutti kaulavaatettaan, metsäherraa tervehtäen.
Tuuli sieppasi valkean huivin ja lennätti sen tanterelle. Metsäherran
hevoinen pelästyi ja keikkui syrjään; kohta oli se kuitenkin taas hänen
vallassaan ja juoksi rotkolle. Siihen hevoinen seisahtui ikäänkuin
peläten niin pitkää hypähdystä. Metsäherra kannusti sitä kaksi kertaa
reunalle; molemmat kerrat peräytyi se taapäin. Kolmannella kerralla
töytäsi se rotkon ylitse, mutta ratsumestarin hevoinen oli silloin jo
toisella puolella ja oli perille ehtinyt.
Metsäherra oli kalmankarvainen, tuomarien keskelle astuessaan;
kulmakarvansa olivat rypistyneet ja rinta hengitti raskaasti. Kun
kapteini julistettiin voittajaksi, sanoi hän:
"Minä väitän sitä päätöstä vastaan. Sattumus vaan auttoi kilpaveljeäni;
kaikki läsnä olevat voivat sitä todistaa. Eräs nainen heilutti huiviaan
ja hevoiseni sitä pelästyi -- sillä tavalla pääsi hän ennemmin perille;
-- kova sattumus saattoi hänen voittajaksi eikä parempi taito".
"Mitä siihen vastaatte, herra kapteini?" kysyi eräs tuomari.
"Minä myönnyn tykkönään metsäherran väitökseen", vastasi kapteini
kaikkien hämmästykseksi; "hänen hevoisensa pelästyi lentävää huivia
enkä minä usko, että ratsumestari, jonka nimessä sain kunnian ajaa,
tahtoisi sattumuksesta saada voittoa. Sentähden ehdoitan, että hiukan
lepuutamme hevoisiamme ja sitte alamme uudestaan".
Tämä ylevämielinen sekä omaa etua katsomaton ehdoitus vastaanotettiin
yleisellä suostumuksella. Höyryyvät hevoiset vietiin takaisin,
pyyhittiin ja verhottiin loimilla niin kauaksi kuin saivat levätä.
Metsäherra ja kapteini astuivat rinnakkain kentän vastaiseen päähän.
"Enkö vai sanonut totta?" virkkoi edellinen. "Sinä olet aina minun sekä
perheeni hyvä enkeli; nyt osoitit minulle taas ystävyyttäsi".
"Sitä et vielä voi tietää", vastasi toinen äkeästi.
"Kuule! Minulla olisi ehdoitus mielessä, mutta älä virka kenellekään.
Sinä voit oman tahtosi mukaan suostua siihen tahi kieltää. -- Sinä
tiedät kuinka suuri summa voittajalle on määrätty. -- Minä olen,
velikulta, pahassa pulassa ja tahtoisin helkkarin mielelläni voittaa --
edes vähän; kaikkia en tarvitsekaan. Jos myönnyt tuumaani, niin
molemmat voitamme. -- Ymmärräthän -- anna minun vaan päästä pari
askelta edelle, niin jaamme sitte rahat keskenämme. -- Mitä siihen
sanot?"
Kapteini astui allapäin eikä virkkanut mitään. "Mitä vastaat?" kysyi
metsäherra vielä.
"En ole kuulevinanikaan", vastasi toinen.
"Sinä vihaat minua; sen olen aina huomannut. Se on hän siellä kotona,
joka on kertonut jotakin minusta. -- Minä olenkin kentiesi käyttänyt
itseni pahasti, mutta kaikki on nyt parantumaisillaan. Usko pois mitä
vakuutan; kaikki vielä paranee niin totta kuin autuutta löytyy! anna
minun vaan voittaa!"
"Paremmaksi se asia ei enää voi tulla", sanoi kapteini. "Nyt vasta
huomaan, että on lopen myöhäistä".
Sitte he erosivat.
Kohta senperästä alkoi kilvoitus uudestaan. Sillä kertaa oli
ihmisjoukko ajettu kauas aituukselta. Hevoiset huokuivat, hirnuivat ja
päristivät. Ratsastajat olivat kuin satuloihin kiinni kasvaneet,
kumartuivat eteenpäin ja riensivät, ratustimet höllällä, määräpaikkaa
kohti; he kavattivat jokaista keikkumista ja arvasivat edeltäkäsin
jokaista estettä. Hiekka ryöppysi heidän ympäri. He lensivät
kaivantojen sekä vallien ylitse yhtä onnellisesti ja ripsaasti; kun
rotkolle ennättivät, hypähti kapteinin hevoinen ylitse; metsäherran
seisahtui taas ja ojensi etujalat eteensä. Kun hän toisen kerran
koetti, iski hän kannukset hevoisen kupeisin; se keino auttoi; hevoinen
hyppäsi, saapui etujaloilla vastaiselle reunalle ja pysähtyi tuokioksi
siihen; sitte päästivät ratsastaja sekä hevoinen yhtaikaa viuhuvan
äänen, joka kaikui ympäri tannerta. -- Maa luikahti hevoisen jalkain
alta; se tavoitti vielä etujaloillaan, mutta katosi rotkoon.
Kapteini piti hevoistaan vallin reunalla ja näki metsäherran hevoisine
päivineen kuppuroitsevan toiselta kiveltä toiselle näkymättömiin
saakka.
"Tällä kertaa se ei ole pelkkää sattumusta", jupisi hän.
"Naikos hän sitte nuoren lesken?"
"Jos hän nai!" kertoi tämän tarinan juttelija, hämmästyneenä katsellen
kysyjää. "Ei! Te ette suinkaan oikein ole ymmärtäneet kaskuani. Hän
tarkoitti vaan rouvan eikä omaa etua. Hän ei nainut, mutta kuukauden
kuluttua oli hän suorittanut kaikki metsäherran velat. Sitte läksi hän
pois ja haki paikan toisessa rykmentissä. Hän ja hänen entinen
leikkikumppaninsa eivät koskaan enää nähneet toisiaan".
"Saanko julkaista tämän kertomuksen?"
"Saat -- vaan ei nimeä".