Produced by Tapio Riikonen
KIRJAVA JOUKKO
Novelleja
Kirj.
CARIT ETLAR
Suomennos ["Broget Sellskab"].
Porvoossa,
G. L. Söderström'in kirjapainossa.
1874.
SISÄLLYS:
Esipuhe
I. Väkevin
II. Alamittainen
III. Ei nimeä
ESI-PUHE.
Tanskan vähälukuinen kansa ei nykyjään ole tullut kuuluksi voittajana
sotatanterilla eikä ratkaisijana maailman suurissa tapauksissa, mutta
sen sivistys ja kirjallisuus, sen työt tieteen ja taiteen alalla ovat
antaneet sille arvollisen sijan Pohjoismaiden kansain joukossa. Tanskan
saarissa ja Juutinmaan kanervikankailla on syntynyt miehiä, jotka
teoksilla ja kirjoituksillaan ovat tehneet kotimaatansa tunnetuksi ja
mainioksi. Siellä ei ainoastaan ole ilmestynyt tarkkoja tutkijoita
tieteissä, vaan myöskin runoelmain ja huvittavain romaanien sekä
novellien kirjoittajia. Juutinmaan kanervikankaitten omituisesta
luonteesta ja köyhistä asukkaista on esimerkiksi kirjoitettu niin
paljon oivallisia kertomuksia, että niitä on syntynyt kokonainen
"kirjallisuus" ja niitä on käännetty useaan vieraasen kieleen. Mainion
Blicherin "Runoelmia Juutinmaalta" on muutamia käännetty suomeksikin,
vaikka käännöstä sen kankeuden ja kielivirheiden vuoksi ei sovi kiittää
onnistuneeksi.
Juutinmaalta ovat myöskin useat Carit Etlarin novellit syntyisin. Hänen
oikea nimensä on Juhana Kaarle Kristian Brosböll, vaikka hän vuodesta
1838 saakka edellisellä nimellä on tunnettu Tanskan kirjallisuudessa.
Pienempien novellien kirjoittamisessa on hän etenkin taitava. Hänen
kertomuksensa sisältävät paljon historiallista ja kansantaruista
kerättyä ainetta sekä todistavat, että tekijällä on rikas
kuvastinaisti, vaikka ei hän aina täydellisesti taiteen tavalla kääri
kertomuksen eri osia kerälle, sovittele niitä sommelolle, niin että ne
luonnikkaasti yhtyisivät yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska hänen
novellinsa kuitenkin ovat sangen huvittavat, ovat ne käännettyinä
levinneet useaan valtakuntaan ja Carit Etlaria on tarinoitsijana
verrattu Meyer Aaron Goldschmidt'iin, joka kentiesi on Tanskan paras
"kertoja".
Carit Etlar syntyi 7 p. Elok. 1820 Frederician kaupungissa Juutinmaalla
ja työskenteli nuorena isänsä kauppatoimissa, vaan halu kirjallisiin
yrityksiin saattoi hänet kohta Kyöpenhaminaan. Hän on sitte yhtenänsä
kirjoittanut novelleja, runoelmia ja tutkimuksia estetiikin alalta.
Hänen teoksiaan on kerätty kolmatta kymmentä vihkoa; novelleja on
painettu kaksi vihkoa, joille on pantu yhteiseksi nimeksi "Broget
Sellskab". Carit Etlar tuli v. 1853 virkamieheksi kuninkaan suuressa
kirjastossa, vaan on sitte toisinaan ollut matkoillakin, esimerk.
Pohjois-Afrikassa ja Unkarissa, joista hän on kirjoittanut kertomuksia.
I.
VÄKEVIN.
Gyldenstjernat ovat mitä vanhimpaa ja kunniallisimpaa sukua
Tanskassa. Kansa laulaa heistä ja historia on lehtiinsä piirtänyt
heidän urotyönsä. Valtakunnan neuvostossa, piispanistuimilla,
tappelutanterilla, kaikkialla, missä selvyyttä, ylevämielisyttä ja
miehuutta tarvitaan, tavataan myöskin heidän nimiään. Shakespearekin
valitsi heidän nimensä, kun hän tahtoi esittää uskollisen ja
rehellisen Tanskan aatelismiehen. Heidän emäkartanona oli vanha
Thim, Ringkjöbingin lähistöllä, johon kentiesi liittäytyy useampi
kansantarina, kuin mihinkään muuhun Juutinmaan paikkaan. Usea sellainen
tarina kuuluu vieläkin kansan suussa; onhan se esimerkiksi tunnettu
taru, että Pietari Gyldenstjerna kosi erästä aatelisimpeä, joka lupasi
hänelle suosionsa sillä ehdolla, että kosiomies rakentaisi
herraskartanon, sen avaran suon keskelle, jota hän sormellaan osoitti.
Samalla heitti impi sormuksen veteen, sanoen: "herraskartanon
rakentaminen tuohon kohtaan on yhtä mahdotonta, kuin että minä saisin
sormukseni takaisin". Sormus löydettiin pyydetystä kalasta ja Pietari
herra rakensi kartanon. Kerrotaan, että hän Vestervigin luostarista
otti kiviä rakennukseensa; sentähden "kohosi Thimgaard punaiseksi, vaan
Vestervig jäi autioksi". Seitsemän vuotta kesti perustuksen paneminen.
Kun rakennusmestari oli saanut palkkansa ja lähtenyt pois, lähetti
Gyldenstjerna palvelijansa ratsastamaan hänen jälestä ja huutamaan:
"Perustus painuu maahan!" Jos mestari kääntyisi ja katsoisi taakseen,
olisi se todistus siitä, ettei hän luottanut oman työnsä kestävyyteen;
palvelijan piti silloin lyödä häneltä pää poikki. Mutta jos mestari
huolimatonna ajoi edelleen, piti palvelijan antaa hänen mennä. Niin
tapahtuikin. Palvelija huusi: "perustus painuu maahan!" mutta
rakennusmestari ei ollut siitä millänsäkään; hän ei kääntynyt, vaan
naurahti palvelijalle ja sanoi: "Sinä ynnä kumppanisi saatte suunne
täyteen multaa, ennenkuin Thim liikahtaa".
Tunnettu on myöskin juttu Fredrik kuninkaasta, joka lupasi olla Pietari
Gyldenstjernan vieraana siksi kuin hän oli juonut tyhjäksi pikkuisen
viinilekkerin, johon kuitenkin aina salaa laskettiin viiniä lisäksi
toisesta kellarista. Minä muistan vielä kolmannenkin tarinan eräästä
Thimin herrasta ja tahdon kertoa senkin.
Hän oli aikanansa aivan kuuluisa mies ja hänen nimensä oli Knut
Pietarinpoika Gyldenstjerna. Hän oli toisen Kristianin hallitessa
tehoisasti ja kunniallisesti taistellut ruotsalaisia vastaan, oli sitte
kauan aikaa sangen suosittuna kuninkaan hovissa, vaan selkkautui
viimein Torben Oxen juttuun kuninkaan jalkavaimoa, Dyvekaa, vastaan.
Siitä pääsi hän kuitenkin helpommin kuin Torben; hänet laskettiin
vankiudesta vapaaksi, vaan hän joutui sitte hallitsijan epäsuosioon ja
ajettiin hovista pois. Sepä olikin syy hänen alituiseen vihaansa
Dyvekaa kohtaan. Hän asetti porttinsa kupeesen kiven, johon Dyvekan
kuva oli piirretty ja antoi käskyn alustalaisilleen, että he aina,
ohitse mennessään, pilkkaisivat sitä.
Paitsi sukkeluutta ja miehuutta oli Knut Gyldenstjernalla myöskin
mahdottoman suuret ruumiinvoimat ja niitä katsottiin silloin
tärkeämmiksi kuin nykyaikoina. Ihmiset kertoivat, että hän jaksoi
kantaa neljä vehnätynnyriä ylös Thimin korkeimpaan tornikammioon,
vaikka yksi ainoa tynnyri muille tuntui aivan raskaalta. Hän voi
myöskin koukistaa yhteen sormenpaksuisen kuuden tuuman pituisen naulan
ja taas oikaista sitä suoraksi kuin ennenkin. Sen tempun teki hän
kerran Kristian kuninkaan nähdessä ja sai silloin ison hopeamaljan
palkinnoksi. Thimin porttikatokseen oli hän panettanut paksun
poikkiorren. Kun hän ratsasti ulos tahi palasi kotiin, tarttui hän
toisinaan ratokseen käsin siihen orteen, rutisti jalkansa yhteen
hevoisen vatsan alle ja nosti, niinikään orresta riippuen, sekä
hevoisen että itsensä ylös maasta.
Eräänä kesäpäivänä ratsasti Knut herra kotiin metsäsoilta, missä hän
muutamain kunnon aatelimiesten kanssa oli käynyt sorsia ampumassa.
Hänen parvessaan nähtiin Hannu Krag Sögårdista, Åbergin ja Söndervangin
herrat sekä vanha Ivar Skram Voldbergista, kaikki naapuruksia ja hyviä
ystäviä, joiden kanssa hän nyt kodissaan aikoi syödä päivällistä sekä
vanhan tavan ja muodin mukaan juoda vähäisen iltapuolella, koska
metsästys oli hyvästi päättynyt. Päivällisellä olivat Thimin
suurimmassa salissa; jos jonkun mieli tekee tietämään millaiselta
semmoinen sali näytti Knut Gyldenstjernan aikana, niin saapi hän sen
kuulla tässä.
Hirret la'essa olivat tammipuusta, vaan jotenkin kuhmuiset ja huonosti
höylätyt; niitten päälle oli pantu lankkukerta, jonka liitokset olivat
peitetyt kaidoilla pienoilla. Sitä myöten kuin hirret ja lankut
mustuivat, kalkittiin niitä valkeiksi; milloin mihinkin kohtaan
maalattiin sitte viiruja sekä kiemuroita, jotka päättyivät suureen
luonnottomaan kukkaan. Seinät olivat epätasaisia, kalkittuja muuria,
joihin vesivärillä oli maalattu keltaisia, sinisiä ja ruskeita juovia,
tulpania sekä liljakukkia ja ylimmäiseksi punaisia ripsuja. Salin
yhdellä sivulla oli möhkeä uuni, jonka läheisin ympäristö oli
aikalailla mustunut savusta ja no'esta. Uuni ei aina vetänyt savua yhtä
tarkasti ulos, mutta siihen aikaan ei siitä paljon huolittu, jos savua
tulikin saliin. Salin toisella sivulla oli kaksi kaitaa ikkunaa
pitkulaisine ruutuineen, jotka olivat sangen pienet, viheriät ja
auringon paahtamat; puitteet olivat lyijystä. Lasi oli silloin
mahdottoman kallis, sillä sitä täytyi tuoda Pyömistä saakka. Yksi ainoa
ikkuna oli avattava, muut olivat pieliin naulatut, mutta tuulta tuntui
sittekin salissa. Salin kolmannessa seinässä oli kaksi ovea, ne olivat
tammipuusta, paksut, möhkeät ja suurella rivalla varustetut.
Seinäpuolella oli oviin isketty erinomaisen suuria lukkoja, joissa oli
konstikkaasti ta'ottuja, puolta toista vaaksaa pitkiä avaimia. Sekä
avaimet että lukot olivat kirkastetut. Neljänteen seinään oli
tuntematon taideniekka maalannut suuren linnun, siivet levitetyt ja
joku saalis nokassa. Mitä tuo lintu oikeestaan merkitsi, oli mestarilta
kysyttävä. Lintu oli kumminkin lintu ja sen ympärillä näkyi kolme
keltaista seitsentähtistä; ne kuuluivat herran tunnettuun vaakunaan.
Samalla salin sivulla seisoi iso, leveä nojaustuoli tammipuusta,
kahdella tyynyllä topattuna. Se oli ainoa tuoli salissa, mutta se
tekikin yhtä hyötyäkin kaksi. Sillä istui herra Gyldenstjerna, kun
hänen alustalaisensa keskenäisissä riidoissa hakivat oikeutta hänen
edessään. Kun juhlaa vietettiin, istui arvollinen rouva herran vieressä
ja tilaa löytyi kumpaisellekin. Salin muut istuimet olivat pitkiä
penkkejä, jotka olivat päällystetyt ruskealla nahalla. Lattia oli
paksuista tammilankuista, vähän epätasainen, tumma karvaltaan ja
ruskeaksi palanut uunin edestä, vaan muuten välttävä. Tuossa salissa
oli hiukan pimeää, varsinkin pilvisellä ilmalla ja joulun lähestyessä,
mutta "akuttimet" eivät suinkaan sitä vaikuttaneet, sillä semmoisia ei
ollut olemassa -- eikä pimeä haitannutkaan. Uunin tuli loisti
oivallisesti ja juhliksi sekä aatoiksi pantiin vaksikynttilöitä
seinien vähäisiin pihtiin; arkipäivillä täyttivät muutamat hyvät
talikynttilät pöydällä kaikki tarpeet ja vaatimukset. Niille, jotka
pitävät varsinaisista oloista enemmän lukua kuin kuvastinaistin
synnyttämistä, olen tässä kuvannut aatelissalin vuodelta 1502.
Kun Knut Gyldenstjerna ynnä hänen ystävänsä olivat syöneet
puolipäivällisen, alkoivat he juoda; se oli huvituksen tärkein toimi ja
sitä jatkettiin vielä seuraavana päivänä. Hannu Krag loikoi silloin
pöydän alla, itsekseen sopottaen ja piirsi kuvia katajanhavuihin, joita
oli riputeltu lattialle; vähän väliä päästi hän kovan mölinän,
luultavasti muistuttaakseen muita läsnäolostaan. Knut Gyldenstjerna
lojotteli penkillä ja lauloi pilkkaveisun Dyvekasta; vanha Ivar Skram
istui avatussa ikkunassa, jalat riippuivat seinän ulkopuolella ja iso
viinikannu edessään; hän lauloi ja riemuitsi miten vaan jaksoi, levähti
vähän ja joi taas, uusia lauluvoimia saadakseen. Kesä-aurinko paistoi
saliin täydessä kirkkaudessaan. Ikkunalle astuttuasi, näit avaran,
lakean seudun, jonka perällä oli Madumin suomat ynnä vähäinen salo,
jonka takaa Åbergin katto haamoitti, vielä etäämmältä näkyi
Ringkjöbingin kaupunki valkeine kirkkoine ja vähäisine huoneineen;
siniharmaa savu nousi siellä kaikista piipuista. Kello oli kaksitoista,
porvarit varustivat lounaista. -- Kaukaisimmalta ilmanrannalta kimelsi
sininen viiva, joka selkeällä ilmalla valkeni ja toisinaan hohti kuin
kiehuva hopea; sieltä etäältä kuului töminää, ikäänkuin vaunuilla olisi
ajettu pitkin siltaa. Se oli länsimeri, alituisesti valvova, laulava
meri, Tanskalaisten esi-isien urotöitten todistaja.
Vanha Ivar Skram istui ikkunassa, paksuilla koivillaan lyöden tahtia
muuria vasten; hän oli juuri virittänyt uuden laulun, joka toisinaan
kuului messulta, toisinaan juomalaululta ja johon hän itse sepitsi
nuottia, pihalle kokoontuneen kansan erinomaiseksi huviksi.
Äkkiä avattiin pieni portti ja mies astui sisään. Hänellä oli
talonpoikaisvaatteet ja päässään punainen neulottu lakki, jonka alta
paksu, musta, kiherä tukka riippui poskille; lammasnahkaisen liivin
villat olivat sisäänpäin käännetyt; paljaat jalat pistetyt uusiin
puukenkiin. Kummastuttavat olivat miehen pituus ja tavattoman leveät
harteet, jotka osoittivat harvinaista väkevyyttä.
Vanhan herran huomattuaan, seisahtui hän pihan keskelle, otti punaisen
lakin päästään ja kumarsi kumartamistaan ikkunalle päin. Vähän aikaa
kului, ennenkuin laulava herra älysi hänet; ukko oli jo ruvennut
keksimään uusia sanojakin veisuunsa. -- Kun vieras yhä vaan jatkoi
tervehtämistään, huusi Ivar Skram viimein hänelle:
"Mitä perkele siinä kumartelet? Jos teet pilkkaa laulustani, niin paha
sinun perii".
"Tahtoisin päästä armollisen herran puheille", vastasi mies
"Tulehan tänne ylös!" sanoi Gyldenstjerna, joka oli lähestynyt ikkunaa.
Puukengät ulkopuolelle heitettyään, astui talonpoika sisään ja jäi,
lakkiaan käännellen, oven suuhun seisomaan, kunnes Gyldenstjerna käski
hänen esiin asiaa ilmoittamaan. Hän meni silloin likemmäksi, suuteli
omaa kättänsä ja pani sen sitte Gyldenstjernan käsivarrelle (sillä
siten tervehtivät alustalaiset herraansa). Hän kertoi sitte olevansa
puuseppä, joka oli asettunut asumaan Maduminjoen varrelle, kankaan
liepeelle. Se kankaan palsta oli ihan Thimin ja Åbergin välisellä
rajalla. Jos hän tahtoi viljellä maata, täytyi hänen pyytää lupaa
kumpaisenkin tilan omistajalta. Se asiansa.
"Huomenna tulen katselemaan maa-tilkkuasi", sanoi Gyldenstjerna. "Jos
olet sukkela ja selvä mies, on asiasi kohta suora ja sinun tahtosi
tapahtuu. Mitä naapuriini, Åbergin herraan, tulee, jolta sinun myöskin
täytyy pyytää lupaa, niin hän ei tänä päivänä ole oikein terve; parasta
on siis säästää se keskustelu huomiseksi. -- Mene nyt tiehesi!"
Puuseppä kumarsi taas ja läksi. Gyldenstjerna tuotti uudestaan täytetyn
viinikannun ja kaati pikareihin.
"Miksi laskit tuon miehen menemään?" virkkoi joku vieraista, "hupaista
olisi ollut nähdä edes muutamia näytteitä hänen väkevyydestänsä".
"Onko hän sitte niin väkevä?" kysyi Gyldenstjerna pilkallisesti.
"Hänen vertaistansa ei löydy koko tästä läänistä", vastasi toinen.
"Kummaa, ettet ole kuullut sitä. Viimeisen osoituksen voimistaan antoi
hän äsken Holstebron markkinoilla: hän tarttui rattaitten pyörään ja
pidätti niin vahvasti, ettei hevoinen mahtanut ajokaluja liikuttaakaan,
vaikka sitä kyllä sipaisivat ruoskalla ja se kaikin voiminsa pyrki
menemään. -- Olethan sinäkin voimakas, sen myöntää jokainen, mutta tuo
puuseppä Torkel sinut toki voittaa".
"Se asia on ensin todistettava", sanoi siihen Knut Gyldenstjerna.
"Sitä on helppo todistaa", arveli toinen.
"En usko, ennenkuin näen", väitti Gyldenstjerna.
"Sitä on vaikea todistaa", muistutti Åbergin herra. "Ensiksi
aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa. Toiseksi sinä et
millään tavalla voi nähdä sitä, sillä jos kerran käytte koettelemaan,
niin notkistaa hän sinut yhteen niinkuin kääntöpää-veitsen ja pistää
sinut taskuunsa".
Hannu Krag oli pitkällään lattialla, kellehti ja lallatti; joka kerta,
kun Gyldenstjernaa vastaan väitettiin, purskahti hän nauramaan, potki
jaloillaan ylöspäin ja huusi: "Se on tietty, se on oikein! Paha sinun
perii, jos yhtehen yhdytte". -- Kun Hannu Krag oli juonut liiaksi, tuli
hän aina ärsyttäväksi ja riitaiseksi. Gyldenstjernan kasvot olivat
tulipunaiset, hän vihelsi, mäikytteli viinikannun kantta eikä vastannut
toisen pilkka-puheesen. Sillä kertaa ei virkattukaan sen enempää
puusepästä. --
Seuraavalla iltapuolella ratsasti Gyldenstjerna Åbergin herran luoksi
ja sanoi hänelle:
"Eilen käytit itsesi pahasti ja solvaisit minua kovasti, koska laskit
leikkiä minusta ja tuosta puusepästä".
"Vai niin!" sanoi herra, "älähän kuitenkaan ole siitä pahoillasi, koska
minä olin aivan humalassa. Se, jolle tapahtuu kunnia tutustua Knut
Gyldenstjernan kanssa, ei suinkaan tahallansa loukkaa häntä".
"Hyvältä tuo kyllä kuuluu", sanoi Gyldenstjerna ystävällisesti nauraen,
"mutta minä en sittekään voi kärsiä sitä tahraa, jota kunniaani
viskottiin. Eilen olin isäntänä, sentähden pysyin vaiti; tänä päivänä
täytyy sinun satuloita hevoisesi ja ratsastaa kanssani puusepän
majalle".
"Mitä siellä?" kysyi toinen. "Ethän tokaan käy hänen kanssaan
voittosille?"
"Tahdon vaan nähdä, jaksaako hän notkistaa minua yhteen kuin
kääntöpää-veitsen ja pistää minua taskuunsa", vastasi Knut
Gyldenstjerna. "En voi malttaa mieltäni, ennenkuin se on ratkaistu;
kaiken yötä olen sitä aprikoinut".
"Ensin juomme tilkkasen", sanoi Åbergin herra ja vei Knut
Gyldenstjernan vieras-saliin; siellä koputti hän veitsenvarrella pöytää
ja huusi kellari-pojalle: "Tuo liukkaasti kannullinen viiniä paraasta
lekkeristä; olen piirtänyt renkulan siihen merkiksi". -- Hän otti sitte
kaapista kaksi hopeapikaria, pyyhki niitä nutullaan, kaasi viiniä ja
sanoi: "Tämän pikarin juon pohjaan jalon Knut Pietarinpoika
Gyldenstjernan muistoksi, toivoen, ettei hän pane joutavaa leikinlaskua
pahaksi, vaan edelleenkin pysyy rakkaimpana ystävänäni, niinkuin
ennen".
Gyldenstjerna tarttui toiseen pikariin, nousi seisoalle ja sanoi: "Knut
Gyldenstjerna on eläissään kadottanut niin monta ystävää, että hän on
oppinut pitämään suuressa arvossa niitä, jotka vielä ovat jälellä". He
panivat pikarinsa pöydälle, syleilivät ja suutelivat toisiaan.
"Nyt se asia on suora", sanoi Åbergin herra. "Tahdon vaan helpoittaa
mieltäni ja vielä virkkaa sinulle yhden ainoan lauseen: Sinä et
sittekään ole niin väkevä kuin puuseppä Torkel!"
"Piru sinun periköön!" huudahti Gyldenstjerna. "Hevoisen selkään ja
lähde pois!" -- He ratsastivat sitte Madumin soille. Puuseppä oli
rakentanut majansa vähäiseen saareen, suon keskelle, Åbergin ja Thimin
maitten väliin. Eräs joen haara juoksi kolmella puolella leveänä,
syvänä kaivantona sen ympäri; neljännellä puolella oli kaita kankaan
taipale ja sitä myöten kulki raja molempain herrain tilusten välitse.
Kun Gyldenstjerna ja hänen ystävänsä saapuivat paikalle, istui Torkel
oven edessä vastoja tehden. Hänen vieressään istui vanha harmaapää
mies, lammasnahkaiseen turkkiin verhottuna, jalat heinäläjään
pistettyinä. Päivä paistoi, Torkel lauloi. Vanhus oli sokea; hän istui
edeltään hapuillen ja järjesti vastakset pojalleen.
Molemmat herrat ajoivat huoneen edustalle ja Gyldenstjerna sanoi: "Me
tulemme kotiisi, Torkel, katsomaan mitä maatilkkua meiltä puistitkaan
peltomaaksi. Tule näyttämään!" -- Puuseppä jäi tuokioksi istumaan ja
katseli herroja; häntä hämmästytti se kohteliaisuus, jota osoittivat
hänelle.
"Tulen", vastasi hän sitte, "kunhan armolliset herrat vaan sallivat,
että ensin autan isääni levolle, hän on sokea ja häntä yhä vilustaa".
"Kenen kanssa puhut?" tiedusteli vanhus.
"Täällä on Thimin ja Åbergin herrat", vastasi Torkel.
"Thimin armollista herraa sanotaan mahdottoman väkeväksi", ilmoitti
sokea.
"Kiitetäänhän puuseppä Torkeliakin voimakkaaksi", sanoi Gyldenstjerna.
"Niin; tähän saakka hän ainakin ei ole tavannut vertaistaan", vastasi
vanhus.
"Eihän siinä ole paljon syytä kerskailla", sanoi Torkel. "Tule pois
sänkyyn!" Näin lausuen nosti hän ukon syliinsä ja kantoi hänet kuin
lapsen ikään. Tuvassa riisui Torkel vaatteet isältään ja pani hänet
makaamaan. Kun poika sovitteli peitteen vanhuksen päälle, nosti tämä
päätään ja sopotti muutamia sanoja pojan korvaan.
"Pitääkö minun nyt maata?" jatkoi hän sitte kovasti puhettaan.
"Pitää niin kauan kuin minä lähden armollisten herrain kanssa".
"Älä unhota mitä sanoin!" virkahti ukko vielä.
"Muuta isäsi sänky tuvan keskelle, jotta aurinko paistaa siihen!" sanoi
Gyldenstjerna. -- Torkel tarttui sängyn päähän, sitä esille
vetääksensä.
"Mitä vielä!" sanoi Gyldenstjerna. "Nosta sänky ylös ja kanna sitä,
koska olet niin lopen väkevä".
Torkel koetteli, vaan laski sen jälleen alas, päätään pudistaen. "Se on
varsin raskas minulle", vastasi hän.
"Minä tulen sitte auttamaan", sanoi Gyldenstjerna. Hän löi käsivartensa
sängyn ympäri ja nosti sen lattialta. Ensikerralla täytyi hänen laskea
se takaisin; suonet paisuivat hänen leveässä otsassaan; toisella
yrityksellä kohotti hän taas sängyn ja kantoi sen ilman näkyvää vaivaa
lattian keskelle, päivän paisteesen. "Etpäs kantamassa vedä vertoja",
sanoi hän.
He läksivät ulos kankaalle; hevoiset jäivät talon seinänvieruun
seisomaan. Torkel pisti jalkansa uusiin puukenkiin. Tiellä kysyi
Gyldenstjerna mitä vanhus sopotti silloin, kun Torkel auttoi isänsä
makaamaan.
"Se oli vaan vähän minusta", vastasi Torkel. "Sen enempää en voi
ilmoittaa".
"Kuules sinä, puuseppä! nyt virkan minä sinulle erään asian", jatkoi
Gyldenstjerna pakinaa. "Sinun väkevyydestäsi jutellaan niin monta
tarinaa, että olemme tulleet tänne todistuksia saamaan. Itsekin olen,
luullakseni, voimakas. Tekisipä mieleni näkemään, kumpiko väkevämpi".
"Jos te, armollinen herra, säädyltänne olisitte minun vertaiseni, niin
luulisin itseni väkevämmäksi", vastasi Torkel, "vaan nyt olette
väkevyydessä niinkuin muussakin minua etevämpi".
"Et sinä sillä pääse", virkkoi Gyldenstjerna. "Minä panen kultanuppisen
keppini vetoa, että voitan sinua; jos sinä kuitenkin voitat, niin on
keppi omasi".
"Mitä hän sitte panisi keppiäsi vastaamaan?" kysyi Åbergin herra.
"Uudet puukenkänsä", vastasi Gyldenstjerna.
"Tahdonpa minäkin vielä lausua pari sanaa", pitkitti Åbergilainen
välitystänsä. "Jos sinä saat Knut Gyldenstjernan kultakepin
voittomerkiksi, annan minä sinulle ilmaiseksi sen maatilkun, jota
tahdot ottaa alastani".
"Ja jos minä voitan uudet puukenkäsi, niin annan ilmaiseksi sen saran,
jota minun maastani toivoit saavasi", lisäsi Gyldenstjerna.
"Mitenpäs nyt voin suoriutua tuommoisesta sekasotkusta?" sanoi Torkel.
"Jos toiselta puolelta katsoen voitan, niin kadotan toiselta. Minun
pitää olla sekä etevin että sukkelin meistä ja viimeksi mainittu ehto
on vielä vaikeampi kuin edellinen".
He kulkivat edemmäksi kangasta myöten. "Tuosta löysin hevoisen kengän",
sanoi Gyldenstjerna, "voitkos oikaista sitä suoraksi? Se on ensimmäinen
koetuksesi".
"Siinä joudun tappiolle", vastasi Torkel, turhaan koettaen suorentaa
rautaa. Gyldenstjerna otti Torkelilta kengän, kouraisi sitä
kumpaisellakin kädellään ja oikaisi kiverän raudan ihan suoraksi.
"Käsivoimassa et vedä vertoja", sanoi hän.
Kun he olivat menneet joen yli, seisahtui puuseppä kahden harmaan kiven
eteen ja sanoi: "Minä en muistanut panna ovea lukkoon, porsas voi
pujahtaa sisään ja tehdä pahaa. Jos armollinen herra nyt tahtoo ottaa
tuon toisen kiven, koska minä otan tämän, niin lähdemme tämän vähäisen
taipaleen takaisin ja panemme kivet oven eteen".
Gyldenstjerna tarttui toiseen kiveen, mutta Torkelin täytyi auttaa
häntä sitä maasta irti tempaamaan. Herra myönsikin sitte, ettei hän
koskaan ollut kantanut sen raskaampaa taakkaa. Puuseppä otti niinikään
kivensä; se luikahti ensin maahan, mutta hän sai sen taas käsilleen;
molemmat menivät takaisin majalle päin.
"Ompas pitkä matka kantaa", virkkoi Gyldenstjerna, "mutta ken ensin
pudottaa kivensä, on menettänyt kaikki".
"Olkoon niinkuin sanotte", sanoi siihen Torkel, "lyhentäkäämmepäs tietä
joen ylitse juoksemalla". Samassa juoksi hän pari askelta ja putkahti
vastaiselle rannalle; hän pääsi ylitse, mutta pudotti kiven joen
keskeen.
"Saas nähdä, jos minä hyppään paremmin", sanoi Gyldenstjerna. Hän
hypähti, ei päässytkään vastaiselle rannalle, vaan piti toki kiven
sylissään. Silloin riisui puuseppä kenkänsä jalastaan, pisti ne
taskuihinsa ja läksi veteen kaalaamaan; hän nosti herran syliinsä ja
kantoi hänen kivineen päivineen vedestä rannalle. Rantatörmä oli
jyrkkä. Torkelraukan täytyi sentähden astua vähän matkaa pitkin rantaa,
ennenkuin hän tapasi sopivampaa paikkaa. Kantaessaan, kuiskasi hän
herran korvaan:
"Armollinen herra! Kun soditte Ruotsissa, toitte kotiinne kiitosta ja
kunniaa miehuudesta ja urhoollisuudesta; sitä kaikki kertoivat. Kun
tulitte kuninkaan neuvostoon, istuivat muut teidän sanojanne
kuunnellen; se kuului salmen yli tänne asti. Minkätähden siis väkisin
koetatte voittaa niin vähäpätöistä miestä kuin minä olen? Jos tänä
päivänä tulen tappiolle, ajaa voutinne minun pois enkä tiedä, mistä
sitte pyytäisin elatusta itselleni sekä iäkkäälle isälleni. Heretkäämme
siis voimiamme koettelemasta!"
Gyldenstjerna hymyili. Hän istui, kivi sylissä, Torkelin käsivarrella
ja Åbergin herra seisoi toisella rannalla, katsellen, kuunnellen, mutta
hän ei voinut kuulla mitä he sanoivat.
"Mitä isäsi kuiskutti sinulle, kun autoit häntä sänkyyn?" kysyi
Gyldenstjerna.
"En tohdi virkkaa", vastasi Torkel.
"Mitä hän kuiskutti?" kysyi herra toisen kerran.
"Hän sanoi: kumarru, tuulen tullessa".
"Sentähden luultavasti et ollut jaksavinasi nostaa sänkyä?"
"Minä muistin hänen sanansa", vastasi Torkel.
"Sentähdenkös pudotit kivesi veteen?"
"Noudatin hänen neuvoansa; älkää siitä pahastuko! Teillä on valtaa,
varaa, onnea, kaikki mikä ihmistä vaan satuttaa. Minulla on ainoastaan
ne ruumiinvoimat, joilla pyydän elatusta. Enkö siis jo pääse
kilpaamasta teidän kanssa?"
"Sinä olet sukkela kuin kettu", sanoi Gyldenstjerna. "Sinä osaat
käyttää sanoja sekä voimia yhtä selvästi. -- Minä teen mitä mahdan".
"Tällkertaa joutui Gyldenstjerna tappiolle", sanoi Åbergin herra, joka
nyt oli kerinnyt sillan kautta joen yli.
"Armollisella herralla on toki vielä kivi sylessä, vaan minun luikahti
veteen", sanoi puuseppä.
Kun Gyldenstjerna oli pannut kivensä tuvan oven eteen, sanoi hän: "Mitä
koetusta nyt keksimme?"
"Minä olen jo väsyksissä enkä enää jaksa", vastasi Torkel, rukoilevasti
katsellen herroja.
"Oletkos väsyksissä" sanoi Gyldenstjerna; "minun täytynee siis lainata
sinulle keppini tueksi".
"Kiitoksia!" sanoi Torkel. "Mutta herran jalat kastuivat kyllä pahasti
joessa. Tahdotteko ottaa uudet puukenkäni lainaan?"
"Sillä tavalla olette molemmat voitolla", sanoi Åbergin herra.
"Eikö mitä!" vastasi Gyldenstjerna, "viekas puuseppä on sinänsä
voittanut, sillä siitä alkaen, kuin hän kävelee, minun keppini
kädessään, on Åbergin maatilkku hänen omanaan ja siitä saakka, kuin
minä sain hänen puukenkänsä, täytyy minunkin antaa hänelle sarka
Thimgårdin maata".
"Onko se varma tosi?" kysyi Torkel iloissaan.
"Huomenna voit tulla kotiini voudilta saamaan kirjallista todistusta",
vastasi Gyldenstjerna; "vaan huoneesi on pikkuinen ja huono, tule
joskus luokseni, niin keskustellaan, miten paremman saisit".
Torkel suuteli Gyldenstjernan kättä. Herrat nousivat sitte hevoisten
selkään.
"Minä olin toki väkevin", sanoi Gyldenstjerna. "Eikö niin?"
"Niin kyllä", vastasi Torkel, silmät loistavat; "sitä tunnustamme me,
minä sekä isäni, kaiken elinaikamme".
"Hevoisen kenkää et jaksanut oikaista".
"En, sitä en jaksanut, vaan herra unhottikin ottaa sen takaisin. Tässä
se on".
Kun Gyldenstjerna otti kengän, oli Torkel kiertänyt sitä toisesta
päästä toiseen asti niinkuin lankaa kerrataan. Sitte oli hän vääntänyt
sen semmoiseen sykkyrään, ettei se ollenkaan enää näyttänyt kengältä.
Gyldenstjerna katseli häntä kovin hämmästyneenä ja heitti raudan niin
etäälle kuin jaksoi kankaalle. Molemmat herrat ratsastivat sitte
tiehensä. Puuseppä seisoi ojan äyräällä, heidän jälkeensä katsoen.
II.
ALA-MITTAINEN.
Aalborgista lounaasen on suuri Restrup, vanha herraskartano
keskiajalta, jonka päätyseinät ovat ristikko-rakennusta ja jonka
ikkunain yläpuolella hirrenpäät ovat muodostetut monenlaisiksi kuviksi.
Syvät, kivillä muuratut vallihaudat ympäröivät Restrupia etelässä ja
lännessä; muilla puolilla oli ennen kaksi suurta metsikköä, joista
toinen vielä kesällä on Aalborgin nuorison yleinen yhtymäpaikka, koska
siinä pidetään tansseja ja se on myöskin rakas olopaikka kihlakunnan
sala-kytille niitten metsävuohien ja muitten lukuisain otusten takia,
jotka ennen muinoin tekivät tuon vanhan herraskartanon ympäristön
yhdeksi Juutinmaan paraista jahtipaikoista.
Viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että Restrupin herrasväki
aina piti kytän, joka milloin metsästi, milloin kalasti miten vaan
sattui ja joutohetkillään auttoi pehtoria, ilmoittaen kartanon
lampuodeille, milloin heidän piti tulla kartanoon työhön.
Muutamia tapauksia sellaisen kytän perhe-elämästä aion tässä kertoa.
Hänen nimensä oli Yrjö. Niinkauan kuin vaan muistettiin menneitä
aikoja, olivat hänen esi-isänsä kaikki olleet kyttinä Restrupissa ja
sangen taitavina samassa toimessa, kuin tuo Tanskan urhoollinen
kenraalikin, joka heitti viimeisen raskaan painon hyvän asian vaa'alle,
nimittäin saukkojen pyytämisessä, joita jotenkin paljon liikkui
myllyjoessa.
Kun Yrjö oli päässyt kytäksi, oli hänellä ensivuosina monta jupakkaa
seudun sala-ampujien kanssa, jotka, hänen vanhan isänsä eläessä, olivat
tottuneet liian rohkeiksi. Melkein joka ainoa yö, kun kuu vaan paistoi,
kuului laukauksia metsästä tahi siitä vähäisestä viidakosta, joka
kasvoi kartanon vasemmalla puolella. Seuraavana aamuna osoitti
tavallisesti verinen jälki ruohossa tahi maahan tallattu laiho
metsänrinteessä, että otus oli kaadettu. Yrjö piti sitä kunnian asiana
estää tuota vapaata ja vallatonta metsästämistä. Hän nuuski yhäti
ympäri metsää, ottikin usein noita kutsumattomia vieraita kiinni,
peloitti toisia ja sai viimein aikoihin mitä toivoikin: rauhaa metsässä
ja pelkoa varkaissa.
Sukkelin ja selvin kaikista salakytistä oli eräs pieni, halvannäköinen
mies, jonka nimi oli Jussi Rörholm eli jokapäiväisessä puheessa Jussi
Alamittainen. Viimemainittu liikanimi oli hänelle annettu, koska häntä
pienuutensa tähden pidettiin kelvottomana sotamieheksi eli senaikuisen
puheenparren mukaan ala-mittaisena.
Jussi asui kankaalla vähäisessä mökissä ja oli Yrjön isän aikana monta
vuotta häiritsemättä harjoittanut sala-ampumista herraskartanon
alueella. Häntä kiitettiinkin paraaksi kytäksi ei ainoastaan Restrupin
tienoissa vaan myöskin läheisissä kaupungeissa, joissa häntä ei enää
laskettu julkisiin ampujaisiin, koska hän joka kerta, kun hän vaan oli
saapuvilla, ampui maahan useimmat palkinnot.
Yrjö oli ainoa, joka ei koskaan myöntänyt, että alamittainen oli
taitava mies. Hän väijyikin Jussia suuremmalla innolla ja
ankaruudella, kuin muita sala-ampujia.
Eräänä syksy-iltana onnistui hänen tavata Jussia juuri kun tämä,
ammuttu metsäpukki selässä, hiipi metsänaitaa myöten kotiinpäin.
"Odota vähän, pikku alamittainen!" huusi Yrjö ja kiiruhti aidan yli
hänen luokseen.
Jussi heitti pukin maahan, viritti pyssyn hanaa ja kääntyi Yrjöä kohti.
Siitä uhkaavaisesta tempusta huolimatta, meni kyttä pelotta häntä
vastaan. Jussi malttoi mieltänsä, painoi hanan alas ja laski pyssyn
maahan päin.
"Enkö vai yhä ole sanonut sinulle, pikkuraukka, että sinun pitää heretä
ampumasta?" aloitteli Yrjö.
"Sitä olet sanonut", vastasi alamittainen huoaten. "Mutta muistatko
sinä mitä lupasit minulle kun menneenä vuonna, Mikonpäivän aikana,
puhuimme kahden kesken?"
"Ei, en muista", vastasi Yrjö. "Jos lupasin sinulle, että sinua kovasti
kurittaisin, kun taas tapaisin sinua, pikku maamyyrä, niin olen nyt
tullut lupaustani täyttämään".
"Ei suinkaan", virkkoi Jussi. "Kun tulin tytärtäsi, pikku Katria,
kosimaan, niin sanoit, että pitäisit minua kelpomiehenä ja että saisin
hempukan kohta, kun voisin näyttää sinulle kaksisataa hopeataalaria,
jotta jaksaisin ostaa sen pienen talon tuolla myllyn lähellä".
"Totta kentiesi nyt puhut, alamittainen!" vastasi Yrjö, leppyneenä
siitä nöyryydestä, jolla Jussi puhui, "vaikkapa olisitkin lopen
pikkuinen kelpomieheksi, mitä sitte?"
"Niin! miten minä raukka jaksaisin hankkia niin paljon rahaa, koska
olet näin kovaluontoinen, metsä-vouti".
"Mene sinä hiiteen!" huusi Yrjö vihastuneena. "Luuletkos, että
antaisin sinun varastaa herrasväen otuksia sitä varten, että sinulle
hankittaisiin naimavaroja? Älä huoli, alamittainen! Kentiesi erehdyn,
vaan melkein luulen, että paitsi sinua löytyy muitakin sieviä miehiä
maailmassa, vieläpä muutamiakin, jotka ovat melkein yhtä isot ja
kauniit vartaloltaan kuin sinä, jotta pikku Katri hätätilassa voi saada
kosijan ilman että hänen isänsä sentähden tarvitsee tulla konnaksi
virassaan. Jos sinussa olisi rahtuakaan ymmärrystä, niin menisit
ennemmin tuonne Sönderholmin puolelle; ne maat eivät kuulu Restrupiin;
siellä voisit estämättäni ampua kuinka paljon vaan tahdot. Silloin
tekisit vielä senkin hyödyn meille, että säikäyttäisit muutamia otuksia
meidän alueellemme. Parasta olisi kuitenkin, jos tykkänään kääntyisit
muuhun ammattiin kuin metsästämiseen, sinä siihen et ollenkaan kelpaa,
Jussi parka! Typerät ne ihmiset ovatkin, jotka uskovat pyssyn semmoisen
huitukan huostaan, vaikka niin helposti voit tulla siitä vioille.
Annappas minun hiukan katsella kivääriäsi".
Jussi ojensi hänelle pyssyn, Yrjö otti kääntöpää-veitsensä taskusta ja
ruuvasi veitsen hamaralla lukon tukista irti. "Kas niin, Jussi!
Kahdeksaan päivään et saa tuhlata ruutia ja hauleja". Näin sanoen,
pisti Yrjö hymyssäsuin lukon taskuunsa ja antoi pyssyn takaisin
Jussille.
"Koska otit lukon, niin voit samalla viedä koko pyssynkin", virkkoi
Jussi.
"Mitä lörpötystä se on?" vastasi Yrjö. "Enpäs sitä tee; minä toivon,
että hankit itsellesi uuden lukon, poikaseni! sillä ethän suinkaan
vielä malta olla minua tavoittamatta täällä metsässä. -- Hyvää yötä,
pikkuiseni! Nuku makeasti! Katso vaan, että teetät oivallisen lukon
pyssyysi. Paras olisi nallilukko, sillä näillä piilukoilla en tee
paljon mitään. Siinä tapauksessa voit toivoa, että tulevalla kerralla
pidän sekä pyssyn että lukon omanani".
Yrjö nauroi pilkallisesti näitä omia sanojaan. Jussi ei vastannut
mitään.
"Mutta kuuleppas, pikku Jussi!" jatkoi kyttä, "auta minua vähäisen ja
nosta tuo metsäkauris hartioilleni. En suinkaan sentähden pyydä apuasi,
että se olisi lopen raskas; se on päin vastoin syntiä ja häpeää ampua
niin vähäinen metsäkauris-raukka, vaan sääreni on vikaunut, jotten voi
kumartua". Jussi totteli ääneti ja aikoi sitte lähteä, mutta kyttä
kutsui hänet vielä kerran takaisin.
"Muista se, alamittainen, että annat viilata raon uuden hanan päähän,
jota tietysti teetät, niin käytetyt nallit eivät tartu hanan uurteesen.
-- Saanko myöskin viedä sinulta terveisiä sydänkävyllesi, pikku
Katrille? Voithan toki toisinaan tulla häntä katsomaan".
"Kiitoksia siitä luvasta!" vastasi Jussi. "Nyt olet saattanut minua
unhottamaan kaikki soimaukset, jotka tänä yönä olet lausunut. Jumalan
haltuun, metsävouti!" Sillä tavalla he erosivat toisistaan.
Noin neljätoista päivää senperästä varustettiin Restrupissa suurta
juhlaa. Sisäpiika ja muut palvelijat puuhasivat kyökissä ja kellarissa,
ikkunoita kirkastettiin asumasuojissa ja lattioita pestiin. Vallihaudan
ulkopuolelle tehtiin korkea kunniaportti, jota puutarhanhoitaja koristi
kuusen oksilla ja lehvillä. Ylhäisiä vieraita odotettiin, se oli
selvää, ja tällä kertaa ei ketään alhaisempaa kuin perintöprinssiä,
joka oli ilmoittanut tulevansa jahtia koettamaan hevoskartanon
ympäristössä. Yrjö sai myöskin osansa yleisestä kiireestä. Hamasta
aamusta kaalasi hän pitkin kankaita; kaukaa rahkasuolta kuului vähän
väliä laukauksia. Teeri- ja peltopyyparkoja tuotiin suurina terttuina
kyökkiin ja sittekin vaati rouva yhä enemmän.
"Kuule, Yrjöseni!" sanoi hän kerran, kun metsävouti istui
murkinapöydässä palvelijain tuvassa. "Sinun täytyy hankkia meille otus.
Kyökkipiika sanoo pyytäneensä sinulta semmoisen jo kahdeksan päivää
sitte eikä sitä vielä ole näkynyt".
Yrjö pani leipäpalan pöydälle, pyyhki sormia hirvennahkaisiin
housuihinsa ja virkahti:
"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, etten ole hankkinut tuota eläintä".
"Vaan minkätähden se on jäänyt hankkimatta?"
"Sentähden, ettei yhtäkään ollut saatavana", vastasi Yrjö vitkalleen.
"Se on mahdotonta. Sinä et viitsi pyytää. Minä olen vakuutettu, että
jo puolipäiväiseksi saisimme sen kotiin, jos vaan lähettäisimme sanan
tuonne myllyn taakse Jussi alamittaiselle".
Yrjö tuli tummanpunaiseksi, kuullessaan tuon muistutuksen, joka tuntui
varsin loukkaavalta. "Pikku Jussi alamittainen?" kertoi hän äänellä,
joka vävähti vihasta.
"Juuri hän!" vastasi rouva. "Olen kuullut juteltavan, että hän on paras
pyssymies näissä tienoissa ja jos kohta pitää ottaa toinen kyttä tähän
kartanoon, niin saapi hän varmaankin sen ammatin".
Rouva lausui nämät viimeiset sanat omituisella äänen koroituksella ja
katsahti kyttään tavalla, joka selvästi ilmoitti, mitä hän tarkoitti.
"Pikkuinen Jussi alamittainen!" sopotti Yrjö taas, yhtä säikähtyneenä
kuin masennettuna siitä ajatuksesta, että sellainen vähäpätöinen
kilpailija voisi sysätä häntä syrjään.
"Aivan niin!" virkkoi rouva, joka huomasi keksineensä oikean keinon
Yrjön virka-intoa kiihoittaakseen. "Taidathan tuntea häntä, koska se on
Jussi, joka öillä ampuu otukset metsistämme eikä kukaan häntä estä".
Yrjö ei nyt enää voinut malttaa mieltänsä. Hän keikahti ylös penkiltä,
hänen silmänsä säihkyivät ja hänen äänensä vapisi, kun hän lausui nämät
sanat:
"Rouva torukoon minua mies-raukkaa niin paljon kuin tahdotte, sillä
rouva saa käskeä ja minun täytyy siihen tyytyä, mutta älkää suinkaan
sanoko, että niin viheliäinen olento, kuin Jussi alamittainen,
saavuttaisi sitä kunniaa, että hän pääsisi tähän kartanoon herrasväen
kytäksi minun jälkeeni; sitä en voi kärsiä. -- Kun olen syönyt tuon
pienen leipäpalan, joka jäi eteeni, lähden paikalla takaisin metsään ja
jos Jumala vaan on kasvattanut siihen sen verran elävää, että luoti
siihen voi tarttua, niin tuon sen tähän kyökkiin. Se on tapahtuva tai
annan oman henkeni".
"Niin, niin, Yrjörukka!" vastasi rouva hymyillen; "saas nähdä, että
koetat mitä parasta vaan voit; kyllä se sitte onnistuu. Jos tuot
minulle oivallisen, suuren saaliin viimeistänsä huomispäivän lounaaksi,
niin teen Martinaaton sinulle sangen iloiseksi. Jos et tuo, niin täytyy
meidän lähettää sana tuonne myllyn taakse alamittaiselle".
Kun Yrjö vaelsi takaisin metsään, osoittivat hänen leveän otsansa syvät
rypyt ja yhteenpuristetut huulet sitä häpeää, jota hän oli kärsinyt.
Hän talutti nuoralla kartanonhoitajan lintukoiraa, sillä hänen omansa
alkoi tulla sokeaksi. Alhaalla ryytimaan takana pani hän pyssyynsä
vahvan latingin ja astui sitte vainioitten yli, kysyen jokaiselta
työmieheltä, jota hän tapasi, oliko hän sinä päivänä nähnyt mitään
metsänelävää. Aurinko paahtoi pahasti aamupuolella. Mäkien väliltä
löysi koira jäljen eikä aikaakaan, niin näki Yrjö ketun luikkivan
korkeitten pensasten väliin. Mutta sillä kertaa tavoitettiin parempaa
saalista ja kettu pääsi rauhassa tiehensä. Yrjö kutsui koiran jäljeltä
ja kääntyi toista suuntaa menemään. Puolipäivä tuli, ilta tuli. Onneton
kyttä ei vielä ollut nähnyt mitään elävää ja kaiken päivää huoletti
häntä lakkaamatta se ajatus, että pikku Jussi alamittainen, joka siihen
asti oli hiljaisena kärsinyt hänen pilkkaa ja häväistystänsä, veisi
häneltä koko ammatin. Kaste laskeutui maalle; oli selkeä, kuunvaloinen
ilta. Yrjö kääntyi takaisin metsään ja kätki itsensä pensaan taakse
erään polun varrella, jota myöten metsän riista tavallisesti kulki, kun
se metsästä pyrki lakealle. Puut heittivät tummat varjot hänen edessään
olevalle leikatulle ruismaalle. Tarhapöllö huutaa vinkaisi ylhäällä
pyökkipuussa, vaan muuten oli kaikki äänetöntä. Ammuttavia otuksia ei
näkynyt.
Kyttä oli toivotonna. Kyyneleet läikkyivät hänen silmissään; hän kirosi
kovaa kohtaloansa.
"Ei se toimita mitään, jos tässä olen peittosilla", kuiskasi hän
viimein. "Pitää taas lähteä liikkeelle, toista suuntaa koettelemaan.
Nälästynyt olen miesparka, kuin koira ikään; en ole aamusta saakka
maistanut ruokamuruakaan paitsi tuota leipäpalaa murkinaksi, vaan ei
sille nyt mahda mitään. Täytyy mennä pienelle suolle, sillä sinne ne
helkkarin pedot illalla pujahtavat kosteaa ruohoa syömään".
Hän läksi taas vaeltamaan.
Kun hän oli kävellyt niittyjen yli, näki hän tulen loistavan kaukaa,
kankaan takaa, Jussi alamittaisen mökistä. Yrjö seisahtui; hän näytti
tuumaavan jotakin.
"Mitäpäs, jos menisin Alamittais-raukan luoksi", mietti hän, "ja
pyytäisin häntä keralleni metsään! Kentiesi voisi hän sattumalta ampua
elävän. Kotona on hän kyllä tähän aikaan, koska sieltä näkyy tulta".
Kun päätös oli tehty, viittasi hän koiralle, että se panisi maata ja
hiipi sitte varovaisesti ikkunalle katsomaan oliko alamittainen kotona.
Ikkunasta, joka oli peittämätönnä, näki hän alamittaisen istuvan
tuvassa ja puhdistavan pyssyään.
"Voi tuota renttua!" sopotti Yrjö, "hän on taas pyssynsä pelissä. Hän
tuumii varmaankin uutta sala-ampumista täksi yöksi. Ja millaisen soman
lukon hän on teettänyt! Ei, ei, perkele! En voi nöyristyä niin syvälle,
että anoisin apua tuolta pieneltä kääpiöltä. Pitää vielä koetella onnea
tuolla suolla. -- Katso kuinka kääntelee pyssyään ja hymyilee,
ikäänkuin hän aavistaisi hätääni ja tahtoisi pilkata minua. -- En
viitsi mennä sisään". Yrjö hiipi pois mökiltä hiljaa, kenenkään
huomaamatta, niinkuin hän oli tullutkin, viittasi koiralle, ja läksi
liukkailla, pitkillä askeleilla suolle päin. Mutta hän ei sieltä
tavannut sen enempää kuin muiltakaan paikoilta. Hirvet sekä metsävuohet
olivat tykkönään kadonneet. Sitä vastoin löysi koira metsäsian, joka
juoksenteli sinne tänne kuun valossa, katajanmarjoja etsien ja kiiruhti
tien poikki muutaman askeleen päässä kytästä. Ampuma-into syttyi siitä
viehättävästä näöstä. Yrjö pani pyssyn poskea vasten, mutta laski sen
taas huoaten alas.
"Hitoille kaikkityyni!" sopotti hän, hampaita kiristellen. "Sika ja
kettu juoksevat melkein suoraan lakkariini ja sittekin täytyy laskea
heidät menemään; laukaus karkoittaisi kaikki muut otukset hiiteen, jos
täällä muka löytyy yhtäkään".
Päivä alkoi jo valeta koillisesta, kun Yrjö läksi kotiin päin. Hän
muisteli lupaustansa rouvalle. Määrätty aika oli loppumaisillaan; miten
lausuttu lupaus oli täytettävä?
Paluumatkalla sattui hän taas menemään alamittaisen mökin sivutse.
Tuvassa oli pimeä.
"Mitäpäs, jos suotta aikojani antaisin hänelle luvan ampua otuksen ja
tarjoisin hänelle vähän rahaa palkinnoksi? Eihän minun tarvitse virkkaa
hänelle nöyryyteni syytä".
Yrjö lähestyi taas ovea, taistellen ylpeyden viimeisen tähteen kanssa.
"Ei! Se konna voisi saada vihiä asian oikeasta laidasta ja sitte olisin
hukassa. Mutta mihin minun, syntisparan, on ryhtyminen? Nyt löi kello
neljä kaukana Freilevin kirkossa; parin tunnin kuluttua, tulee rouva
kyökkiin ja kysyy saalistani. Jumala minua sitte armahtakoon! Niin on!
Kyllä minä kuitenkin lähden tuon pienen peukalopojan koppiin ja
kehoitan häntä nousemaan sekä suoriutumaan metsästysretkelle. Siitä hän
vissiinkin tulee iloiseksi. Kun hän saapi kuulla, että hänellä on lupa
ampua otuksia, niin hän ei tiedä miten olla, kuinka käyttäidä ja
kiittää minua tuhat kertaa. Jaa -- oh! Tuleepa hänestä sittekin vävy
minulle; anna hänen siis vähän lystäillä".
Näin tuumittuaan, astui Yrjö ikkunan edustalle ja koputti lasia.
Alamittainen tuli sisäpuolella paitasillaan näkyviin ja kysyi kuka se
oli. Kytän hoksattuaan, sytytti hän kynttilää ja avasi oven. Yrjö astui
sisään.
"Noh, alamittainen!" puhui tämä sillaikaa kuin Jussi puki päällensä ja
näyttihe niin suruttomalta kuin suinkin voi. "Vai sinä menit tänä yönä
makaamaan?" -- "Sen näet, Yrjö!" vastasi Jussi haukostellen.
"Maltappas, pikku veitikka! Hitto sinua uskokoon. Anna minun ensin
tulla tuntemaan onko sänky lämmin; muuten kentiesi narraat minua. Tulin
hiukan katsomaan jälkiäsi, koska arvelin, että ehkä taas olet saanut
uuden lukon pyssyysi".
"Ei, metsävouti!" vastasi Jussi. "Minä olen sanonut Katrille, etten
enää puutu ollenkaan ampumiseen, koska se nostaa riitaa minun ja sinun
väliin".
"Hyvä! aivan viisaasti tehty, pikkuiseni! Kun näkyy ja tuntuu, ettei
kelpaa johonkuhun ammattiin, niin on paras ruveta toiseen. Mihin muuten
olet aikonut kääntyä?"
"Minä ostan itselleni pari tusinaa kintaita sekä muita villaisia
tavaroita; sitte alan kuljeskella ympäri sukka-kauppiaana -- jos se
vaan elättäsi miehen".
"Luuletko myöskin, että voit pysyä päätöksessäsi?"
"Niinpä luulen".
"Minä en usko".
"Saadaan nähdä".
"Jos nyt antaisin sinulle luvan mennä ampumaan aamulla varhain, mitä
siihen sanoisit?" kiitoksia!"
"Ei, kiitoksia".
"Jussi! sinä luulet, että suotta lasken leikkiä, mutta koska niin
sievästi tämän yön pysyit kotona, vaikka arvattavasti olet kuullut
kerrottavan, että eläväin juoksu-aika alkaa ja että sarviniekkoja
vilahtaa joka haaralta, niin saat palkinnoksi luvan mennä vähän tuonne
metsään, pyssy muassa. En minä aina olekaan niin kovaluontoinen, kuin
suotta olen olevinani".
Jussi katsoi hämmästyen ja tutkien Yrjöön. Tämä nyökkäsi ja sanoi:
"Mitä siihen vastaat, pikku ystäväni?"
"Parempi on mennä takaisin vuoteelle; moneen päivään en ole ollut
oikein terve".
"Ole nyt vaiti! Jos olet kipeä, niin olemme yhtä hyvät molemmat. Kaikki
jäseneni värisevät vilusta ja koska nyt, pikku Jussini, on parasta,
että puhumme suun puhtaaksi, niin tulin tänne seuraavasta syystä.
Armollinen rouva lähetti eilen illalla sanan, että hänelle aamuksi piti
hankkia metsä-kauris, vaan minä nyt en jaksa tallustaa metsään".
"Enkä minä", vastasi Jussi, jolle asian oikea laita vähittäin selveni.
"Onneasi pitää sinun kuitenkin koettaa, pikku vävyni!"
"Eikö mitä, metsävouti!" vastasi Jussi, viekkaasti hymyillen, "eihän
minulla ole hanaakaan pyssyssäni sen perästä kuin ryöstit viimeisen
minulta"
"Nyt taidat siis ihastua kovastikin, kun sanon sinulle, että saat
lainata minun pyssyni".
"Ei, en minä osaa ampua muilla, kuin omallani".
"Noh! voinhan lähettää sinulle hanasi kohta, kun tulen kotiin".
"Minulla ei ole luotia, eikä ruutia", vastusteli Jussi.
"Tässä on ruutisarveni ja haulikukkaroni, tuossa on kaksitoista hyvää
luotia ja useampaa laukausta et suinkaan taida laskea metsään, yhtä
otusta tavoittaessasi".
"Mutta ei minua sittekään haluttaisi".
"Minä annan sinulle puolen riksiä, jos tuot minulle kauriin".
"Se on varsin vähän".
Yrjön kärsivällisyys ei kestänyt niin monta kieltoa. Suonet paisuivat
hänen otsassaan; hän löi nyrkkinsä pöytään ja kiljasi: "Mitä sanot!
pilkkaatko minua?" Samassa sieppasi hän kissannahkaisen lakkinsa päästä
ja viskasi sen Jussia kohti. Hän ei kuitenkaan osannut. Alamittainen
ei huolinut siitä vihan osoituksesta. Hän vastasi hiljaisesti.
"Herra Jumala, metsävouti! Kuinka niin vähästä suutut? Minä en tänä
yönä huoli metsästyksestä. Anna minun olla rauhassa. Äsken vihastuit,
koska tahdoin ampua metsäpukin; nyt suutut, kun en tahdo ampua. Mitä
kummaa minun pitää tehdä, sinua tyydyttääkseni?"
Yrjö huomasi kiivastuneensa liian rutosti. Vieno päivänvalo, joka
vähittäin alkoi tunkea pienien, auringon paahtamain ruutujen lävitse,
muistutti hänelle myöskin, että häntä odotettiin herraskartanossa.
Hänen täytyi siis nöyristyä vieläkin alemmaksi. Sentähden muuttui
äkisti hänen tuima katsantonsa luonnottoman ystävälliseksi ja
herttaiseksi myhäilyksi; hän meni alamittaisen luoksi ja pani kätensä
hänen olalleen.