Pojat katsoivat toisiaan totisina ja hämmästyneinä.
Tähän asti oli kaikki tuntunut leikiltä. Mutta nyt heitä alkoi
peloittaa edesvastuu.
-- Ajatteles, että siellä todellakin oli urheilijoita. Mitä me nyt
tehdään? kysyi Simo silmät suurina.
-- Ovatkohan he murhanneet Lehtosen, koska hän ei ole siellä?
-- Mennään pois täältä ja haetaan kattoaukko.
Esko meni torven luo ja huusi:
-- Olkaa levolliset, huomenna vapautamme teidät. Syöttäkää
Järtekryyniä, kissaa, koska teillä on ruokaa. Heittäkää kivellä aukon
suuta, jos olette kuulleet.
Hetken päästä kuuluikin, kuinka kivi kumahti etäällä ja Esko huusi taas
torveen:
-- Hyvästi vangit. Me ei petetä teitä. Hei, hei Suomi.
Taas kumahti kivi toisessa päässä.
Sitten pojat ottivat tavaransa ja lähtivät kulkemaan pois. Kynttilän
he jättivät palamaan kiviröykkiölle, siinä se ei tehnyt vahinkoa. Oli
turvallisempaa kävellä, kun selän takana oli valoa.
-- Lasketaan askeleet, sanoi Simo, -- niin tiedetään suunnilleen holvin
pituus.
Askeleita oli 76. Portaan kohdalla alkoivat pojat hermostua, sillä kivi
ei heti kääntynyt. Viimein Esko keksi oikean tavan kiertää pyöreää
metallinappulaa ja pojat pääsivät ulkoilmaan.
He sulkivat nopeasti aukon ja menivät portaita ylös tasaiselle maalle,
jolle kirkko oli rakennettu. Onneksi oli verrattain pimeä ja vähän
ihmisiä liikkeellä.
He kulkivat maanalaisen käytävän suuntaa 76 askelta. Sitten Simo piti
langan päätä, joka oli ollut Järtekryynin kaulassa, ja Esko kulki
toinen pää mukanaan eteenpäin. Tultuaan niin pitkälle kuin lanka riitti
hän pysähtyi ja Simo tuli jäljessä.
-- Nyt olisi mentävä vielä yksi kolmiloikkaus eteenpäin. Muistatko,
mitenkä pitkälle Tuulos loikkaa? kysyi Esko.
-- Siinä 15 m paikkeilla, sanoi Simo ja harppasi kolme kertaa.
Hän tuli aivan Nikolainkirkon läntisen sivurakennuksen kohdalle.
-- Tuulos olisi loikannut pitemmälle. Aukko on siis rakennuksen alla.
Tullaan tänne huomenna kello yhdeksältä, niin nähdään, mistä ne
ruoantuojat menevät sisään.
-- Täällä onkin kaameaa olla näin myöhään, sanoi Simo.
-- Voi minua vähämielistä aasia! huudahti Esko kotimatkalla. --
Minä olen unohtanut Hilma Räsäsen, joka sai vain pari tuntia lomaa
aamupäivällä. Näin myöhään en pääse enää Sentriin, enkä uskaltaisi
mennäkään sinne, sen lihavan rouvan kynsiin. Etenkin, jos omatunto ei
ole lumivalkea.
-- Matot jäävät nyt pölyyttämättä ja Kovero pussaamatta, ilkkui Simo.
-- Varopas, veljeni Simeooni, etten pöllyytä hiuksiasi ja pussaa
nenääsi poskien tasalle.
-- Esko Linja, sinulla on kova luonto, joka on taltutettava ajoissa,
ennenkuin se on ihmisvoimalle mahdotonta, sanoi Simo matkien
voimistelunopettajaa.
-- Älä nyt hukkaa aikaa. Keksi ennemmin keino, miten minä pääsisin
Sentriin takaisin. Minun täytyy varjostaa Explementtejä. Silloin
Lehtonenkin varmaan löytyy.
-- Nyt se on mahdotonta. Ovi on suljettu, etkä sinä ole Hilma Räsäsen
haahmossa. Mennään kotiin nukkumaan. Huomenna asiat selvenevät.
Kun pojat lähestyivät kotiaan, keksivät he ison harmaan kissan, joka
käveli kadun yli.
Simo juoksi nopeasti perästä ja onnistuikin saamaan sen käsiinsä.
-- Mitä sinä sillä teet? kysyi Esko.
-- Tämä on Järtekryyni. Minna, voi närkästyä kamalasti, jos se on
huomenna hävinnyt keittiöstä. Tämä on melkein samannäköinen.
-- Mutta tämä on vanha ja veltto.
-- Älä ole pikkumainen. Sinä olet aina liian "puustavillinen".
Pojat suoriutuivat helposti kotiintulosta. He hiipivät keittiöön,
antoivat kissalle maitoa ja Simo asetti sen Järtekryynin vuoteeseen
makaamaan.
-- Sinä olet käki, joka munit pikkulinnun pesään, sanoi Esko.
-- Parempi se on, kuin että Minnan pesä olisi tyhjä. Kuuletko, kuinka
hän kuorsaa?
Pojat joivat maitoa ja menivät maata.
Aamulla Esko tyrkkäsi Simoa ja lauloi:
Kuule kuinka ääni kaikuu,
Minnan sydämestä raikuu
Kieli Minnan soi,
kieli Minnan soi!
Eskon laulu katkesi, sillä keittiöstä kuului Minnan ääni yhä selvemmin,
kunnes hän itse tuli poikien luo ja kysyi uhkaavasti:
-- Pojat, missä Järtekryyni on?
-- Eikö se ole keittiössä?
-- Se on ja se ei ole. Sen haahmo on, mutta missä se itse on?
-- Tuossahan se on, sanoi Simo näyttäen vanhaa kissaa, joka tuli
hiljalleen keittiöstä.
-- Tuoko silmäpuoli, ikäloppu kissa olisi minun Järtekryynini? Joku
on vaihtanut eläimet. Minun kissani painoi 4 kg 600 gr ja tämä painaa
varmaankin 6 kiloa.
Simo toi keittiöstä torikassin ja puntarin, pani kissan kassiin ja
antoi Minnan punnita.
Kun kassin paino vähennettiin bruttopainosta, niin kissa painoi 4 kg
600 gr poikien hämmästykseksi.
Mutta Minna oli itkun partaalla ja valitteli:
-- Voi minua onnetonta. Minulta menee aivot sekaisin. Tätä kissaa minä
en voi rakastaa, luonto nousee vastaan. Se on vieras otus ja kuitenkin
se on yhtä monta kiloa kuin Järtekryyni ja ulkomuoto on melkein
samanlainen.
-- Ihan samanlainen, sanoi Esko.
-- Se on ottanut Järtekryynin haahmon ja tahtoo saattaa minut
uskottomaksi omalle kissalleni.
-- Kuka se? kysyi Simo.
-- En minä tiedä, kuka niitä kaikkia voi tutkistella. Mutta jos ei
tästä tule selvitystä, niin minä en takaa mitään. Kunhan teillä vain ei
olisi tämän asian kanssa tekemistä?
-- Emmekö me saa mitään syötävää? kysyi Esko johtaakseen Minnan
ajatukset muualle.
-- Hyvänen aika! Tohtorikin tulee pian syömään. Ei tässä auta
sureminen. Minna riensi lieden ääreen.
-- Järtekryyni on saatava takaisin, muuten Minnasta tulee omituinen,
sanoi Esko.
-- Minusta me saatiin aika hyvä haahmo sille.
-- Yöllä minä näin unta vangeista ja holveista ja patsaista, kertoi
Simo.
-- Taas me ollaan oltu aaseja! Patsas, patsas, sehän unohtui kokonaan.
Kirjeessähän seisoi: "Käytävä patsaalta." Se merkitsee jotakin, joka
vielä on ratkaisematta.
-- Sieltä päästään varmaan kattoaukon luo josta ruoka hinataan alas
vangeille.
-- Taikka Lehtosen vankilaan. Tutkitaan tänäpäivänä Aleksanterin
patsasta. Mutta ensiksi on mentävä Nikolainkirkolle.
Heti syötyään lähtivät pojat ulos.
Kello lähestyi yhdeksää, kun he tulivat perille.
Matkalla he olivat muuttaneet suunnitelmaa, niin että Simo tähysteli
Aleksanterin patsaan luona ja Esko Nikolainkirkon paviljongin lähellä.
Viimeksimainittu kyykistyi istumaan portaille rakennuksen taakse, niin
ettei häntä näkynyt kirkon puolelta.
Odotettuaan noin viisi minuuttia hän näki miehen, jolla oli käärö
kainalossa, tulevan Unioninkadun puolelta ja kulkevan suoraan
paviljonkia kohti. Sinne tultuaan hän avasi oven avaimella, jonka hän
otti sadetakin taskusta, ja meni sisään.
Esko odotti kärsimättömänä paikallaan. Kun Nikolainkirkon kello oli
käynyt noin 15 minuuttia eteenpäin, tuli mies takaisin ilman kääröä.
Hän kulki huolettoman näköisenä pois samaa tietä kuin oli tullutkin.
Esko seurasi varovaisesti jäljessä. Kadulla oli paljon ihmisiä, eikä
mies huomannut mitään.
Hän kääntyi Aleksanterinkadulle ja täältä pasassiin. Esko oli jo
tuntenut hänet Kuperaksi, eikä hämmästynyt nähdessään hänen menevän
Sentrin ovesta sisään.
Esko itse juoksi keittiön käytävän kautta suoraa päätä Hilma Räsäsen
huoneeseen. Avain riippui ovenpielen naulassa.
Kaikki oli ennallaan. Nähtävästi ei kukaan ollut tullut Eskon tilalle.
Deilin hame riippui sängyn päädyllä ja Hetti tädin kengät koristivat
ikkunanlautaa.
Esko pukeutui hätäisesti Hilma Räsäseksi ja meni alas omalle
osastolleen.
Elin näki hänet ensimmäiseksi.
-- Siinäkös se Hilma vihdoinkin on? Rouva on ollut hyvin vihainen ja
lupasi jo soittaa etsivälle. Missä Hilma on ollut? kysyi hän.
-- Minä kävin kotona, enkä muistanut heti palata, kertoi Esko
todenmukaisesti.
-- Oliko siellä sitten niin tärkeä este?
-- Oli kamalasti esteitä. Suuria vaaroja, rosvoja ja tulipaloja, Eskon
mielikuvitus alkoi liikehtiä.
-- Hilma ei nyt laske leikkiä, vaan menee oitis siivoomaan Walkerin ja
Burnsin huoneita, ne ovat vielä koskematta. Saa sitten itse vastata
teoistaan rouvalle, sanoi Elin ja meni töihinsä.
Kuperan huoneessa Esko näki tutunnäköisen sadetakin. Hän veti oven
kiinni ja pisti kätensä takin taskuun. Yhdessä olikin iso avain, joka
hävisi Eskon housuntaskuun.
Kun päämaali oli saavutettu näin helposti, niin hän meni
ullakkohuoneeseen. Siellä hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja laittoi
käärön lainatuista vaatteista ja Hilma Räsäsen todistuksesta. Vielä oli
kirjoitettava jäähyväiskirje.
"Hyvä Sentrinrouva.
Minä lähden nyt täältä, koska minusta ei ole palvelijaksi. Enkä
minä vaadi yhtään palkkaa tältä ajalta. Minun häviämisestä ei
ole suurtakaan vahinkoa, ainakaan siivoamisen puolesta. Parasta,
ett'ei minua haeta tai tiedustella, sillä totta puhuen ei minua ole
olemassakaan.