pojalleen, joka ryömi lattialla hänen jaloissaan. Lapsi ei vielä
ollut edistynyt niin paljon, että olisi oppinut ottamaan ensimäisiä
askeleitaan, vaan huvitteli itseään harjoittamalla jaloa ryömimisen
urheilua.
Etehisen kello soi ja Dagmar kuuli miehisen äänen kysyvän häntä. Heti
sen jälkeen avautui ovi ja pitkä, komea, auringonpaahtama mies seisoi
kynnyksellä. Dagmar nousi ja katsoi hämmästyneenä häneen.
"How do you do?" sanoi muukalainen tyynesti ja tuli häntä kohden käsi
ojennettuna tervehdykseen.
"Robert?" änkytti hän. "Onko se mahdollista!"
"Miksikäs ei?" kysyi tämä, tarttuen sisarensa käteen ja suudellen sitä.
"Oletko se todellakin sinä? Mutta mistä sinä tulet?"
"Amerikasta ja senvuoksi pitäisi sinun minun mielestäni pyytää minua
istumaan", vastasi hän.
"Mutta, Robert, minun täytyy oikein katsoa sinua ja koetella, ollakseni
varma, ettet sinä ole vaan näköhairahdus", huudahti Dagmar tarttuen
hänen käsivarsiinsa ja katsellen häntä säteilevin silmin. Robert katsoi
häneen ja hymyili.
"Ja sinä menit todellakin naimisiin Warenheimin kanssa", sanoi hän.
"Oi, Robert, kuinka hauskaa, että sinä olet täällä! Saatan tuskin uskoa
sitä mahdolliseksi! Istu nyt tuohon, niin saamme oikein puhella!"
"No, no. Onko tuo sinun poikasi, johon minä olin kompastua? Mikä
sen nimi on?" kysyi hän, harpaten pitkällä askeleella pienen
sisarenpoikansa yli hänelle osoitetun tuolin luo.
"Se on Robert", vastasi Dagmar, nostaen rakastettunsa lattialta.
"Ei suinkaan vaan minun kaimani?" kysyi Robert.
"Sinun tietysti", vastasi sisar ja asetti ylpeydellä pienen
palleroisensa enon polvelle.
"Onpa sinulla äidin sydän uskaltaessasi asettaa sen siihen! Mitä minä
nyt sille teen, miten minä pitelen sitä?" kysyi parooni Rencrona
koomillisen epätoivoisesti ja tarttui kömpelösti mutta lujasti
molemmilla käsillään vilkkaaseen pikku palleroon, joka istui jokeltaen
hänen polvellaan, viuhtoen ja potkien pienillä pyöreillä käsillään ja
jaloillaan.
Dagmar seisoi ja katseli heitä sydämellisesti nauraen. Robert loi
häneen pikaisen katseen.
"Näin en minä ole kuullut, sinun nauravan senjälkeen kuin olit itse
lapsi. Sinä olet varmaankin onnellinen", huomautti hän.
"Niin olenkin, niin onnellinen kuin nainen voi olla."
"Sepä hauskaa. Mutta ota nyt tämä, ajanpitkään käy se rasittavaksi.
Onko sinulla useampia sellaisia?"
"Kuinka sinä kysyt!" sanoi Dagmar ja asetti pojan lattialle. "Tiedäthän
sinä, että minulla on toinen, kolmivuotias, jonka nimi on Helge!
Olenhan minä kirjoittanut siitä."
"Missäs Helge sitten on, kun ei tule tervehtimään enoaan?"
"Hän on ulkona kävelemässä palvelijan kanssa. Mutta Robert, nyt sinun
täytyy kertoa itsestäsi, miten sinä olet voinut ja mistä johtui sinun
matkasi tänne. Oletko jo ollut äidin luona?"
"Olen toki, hänelle ilmoitin minä myöskin tulostani vähän ennen. Mutta
minun ei tarvinnut pelätä, että sinä olisit kuollut ilosta minun
äkillisen ilmestymiseni johdosta."
"Milloin sinä tulit?"
"Eilen illalla myöhään."
"Kerro nyt!"
"Mitä?"
"Mitä?" toisti Dagmar melkein loukkautuneena.
"Kaikesta tietysti, minkälaista sinun elämäsi on, mitä sinä teet,
minkätähden sinä tulit tänne ja kuinka kauan sinä aijot viipyä täällä!"
"No, minä vastaan sitten päinvastaisessa järjestyksessä: Minä aijon
viipyä niin kauan kuin viihdyn joutilaisuudessa, tulin tänne lepäämään
ja katsomaan vanhaa Ruotsia. Sitäpaitsi olen minä asianajaja, käännän
puheellani kumoon oikeuden, osoitan roistot syyttömiksi, jonka
vuoksi apuani usein etsitään. Muuten on kaikki hyvin, kunhan sinä
vaan sanoisit perillisellesi, ettei se pelkästä asianharrastuksesta
kaivaisi rikki kenkiäni. Luulen, että se pistää ne suuhunsakin, kuten
tuollaisten pienten herrain tapa on."
Dagmar hymyili ja katsoi pöydän alle, jossa hänen lemmikkinsä leikki
enon jalkain juuressa.
"Siis on se koti-ikävä, joka on tuonut sinut tänne?" sanoi hän.
"Voihan sitä kutsua miksi tahansa", vastasi Robert. "Mutta puhuaksemme
aivan toisesta asiasta: miten on äidin laita? Hän on aina kirjoittanut,
etten minä millään ehdolla saa lähettää hänelle mitään, hänellä on niin
hyvä olla, vakuutti hän, mutta oltuani nyt hänen luonaan, tulin minä
aivan toisellaiseen käsitykseen. Minkätähden et sinä ole kirjoittanut
minulle mitään siitä?"
"Äiti ei olisi milloinkaan antanut minulle anteeksi, jos minä olisin
tehnyt jotain sellaista. Hän ei tahdo ottaa vastaan pienintäkään
avustusta, eikä salli kenenkään huomata, että hän elää niukoissa
oloissa."
"Mutta sehän on surullista! No niin, minun täytyy keksiä jokin keino
miten saisin annetuksi hänelle pienen vuotuisen avustuksen, ennen kun
lähden täältä", sanoi hän ja katseli hajamielisesti lattialla leikkivää
poikaa.
"Miten viihdyt Amerikassa?" kysyi Dagmar.
"Sen asian laita on vähän niin ja näin. Mutta etkö sinä voi jäädä
tänne nyt?"
"En, sitä minä en tahdo."
"Miksi et?"
"En tahdo. Minulla on parempi menestys siellä."
"Oletko sinä kovin yksin?"
"En, minulla on seuraa niin paljon kun haluan."
"Minkätähden et sinä mene naimisiin?"
"Kyllä minä olen ajatellut sitäkin. Eipä tiedä vaikka eräänä kauniina
päivänä tulisit jonkun laihan missin kälyksi, jolla on kyynärän
pituiset jalat ja jonka arvo lasketaan miljoonissa."
"Ei, Robert, et sinä nai rahan tähden."
"Minkä tähden minä sitten naisin?"
"Kyllä sinä sen tiedät."
"En suinkaan. Minä otan missin hänen rahojensa tähden ja hän ottaa
minut minun vapaaherrallisen arvoni tähden. Siinä kansanvaltaisessa
maassa pidetään ylimyssäätyisiä niin suuressa arvossa, että minä
vaakunakilpeni avulla voin saada kymmenen missiä joka sormelleni, jos
vaan tahdon."
"No, oletko valinnut yhtä noista sadasta?"
"En, on niin vaikea määrätä kenen heistä tekisi onnelliseksi."
"Ehkäpä kiinnyt johonkin kotimaasi naiseen ollessasi nyt täällä?"
"Tuskinpa vaan. Olisiko sinulla ehdotettavana ketään?"
"Valitettavasti emme me seurustele juuri kenenkään kanssa. Meillä et
sinä tule tapaamaan muita kuin Anna Warenheimin."
"Well, let me see the old girl! Hän on muistaakseni tarpeeksi ruma
minulle."
"Hyi Robert! Nyt sinä olet ilkeä! Anna on aivan liian hyvä, jotta
hänestä voisi puhua tuolla tavalla."
"Sanoinko minä hänestä jotakin pahaa? Eihän hän voi mitään sille, että
hän on ruma, enempää kuin minäkään sille, että olen kaunis."
"Sinä olet aina kaltaisesi, Robert, sinun kanssasi on mahdoton tulla
toimeen!" sanoi Dagmar katsellen veljensä kuvankauniita kasvonpiirteitä.
Surumielinen hymyily väreili hänen huulillaan muistellessaan menneitä
aikoja. Mutta äkkiä kääntyi hänen huomionsa nykyisyyteen kuultuaan
melua ja kimeän huudahduksen. Pikku Robert oli nimittäin ihastuksekseen
huomannut, että pöytäliinaa sopi vetää. Seuraus oli, että se ja kaikki
pöydällä olevat esineet putosivat hänen päällensä ja tekivät surullisen
lopun hänen ilostaan. Eno kokosi ylös pikku esineet ja äiti lohdutti,
mutta pienokainen itki täyttä kurkkua, niin paljon kuin hänen pienistä
keuhkoistaan lähti. Dagmar oli pian vakuutettu siitä, ettei poika ollut
loukannut itseään, ainoastaan säikähtynyt. Hän asetti hänet polvelleen
ja koetti kaikin tavoin viihdytellä häntä, mutta turhaan. Robert
katseli äitiä ja lasta, kuin jotakin harvinaista näytelmää ikään.
"Onko tuo nyt olevinaan jotakin hauskaa?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Sitä suuresti ylistettyä äidinriemua!"
"Ei hän aina itke", sanoi Dagmar. "Tyynny, tyynny, pienokainen, isä
tulee pian. Ratsastammeko me, noin, noin!"
Ei mikään auttanut.
"Kylläkai hän sentään laulaa vähintäin yhden tuollaisen aarian joka
päivä ja toisen yöllä?" jatkoi Robert.
"Eihän toki. Hän on niin kiltti ja Helge on myös kiltti, mutta hän
pelästyi nyt niin kovin, pikku raukka."
Samassa tuli Kurt kotiin ja Dagmar poistui pikkuruisensa kanssa,
nautittuaan ensin miehensä hämmästyksestä ja ilosta, kun tämä näin
odottamattaan tapasi Robertin.
Tämä jäi päivälliselle ja oli sittemmin jokapäiväisenä vieraana
sisarensa kodissa. Anna ja hän olivat nyt kuten ennenkin hyvin
huvitettuja toistensa seurasta. He kinastelivat alituiseen, kuten
silloinkin, mutta häiritsemättömässä ystävyydessä.
Eräänä päivänä ei Roberttia kuulunut ja kun hän ilmestyi seuraavana
päivänä päivälliselle, oli hänen olennossaan jotakin surumielistä,
vaikka hän esiintyikin entisellä huolettomalla, leikillisellä tavallaan.
"Missä sinä eilen olit, kun emme nähneet sinua koko päivänä?" kysyi
Kurt.
"Minä tein huvimatkan", vastasi parooni Rencrona huolettomasti; mutta
Anna huomasi hänen äänessään ivallisen väreen. "Minä tapasin vanhan
tuttavan. Kuuleppas, Helge, pane liemi vatsasi sisäpuolelle, eikä
ulkopuolelle", lisäsi hän luoden katseensa vanhemman sisarenpojan
puoleen, joka hitaasti syödessään oli käännellyt ja kierrellyt
lautastaan, kunnes se oli putoomaisillaan.
Dagmar riensi viime hetkessä avuksi ja keskustelu sai toisen suunnan.
"Olitko sinä eilen Bergsjöholmissa, Robert?" kysyi Anna, kun
päivällinen oli syöty ja siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Robert äkkiä.
"Minä huomasin sen tavasta, jolla sanoit olleesi huvimatkalla", vastasi
Anna.
Katseesta, jonka hän hetkiseksi kiinnitti Roberttiin, loisti välähdys
ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta. Tämä tunsi siitä samanlaisen
vaikutuksen kuin kerran ennen nähdessään auringon äkkiä valaisevan
karua luontoa ja levittävän sille kaunistavaa loistettaan.
"Sinä olet tarkkanäköinen", sanoi hän vaan. "Voitko myöskin arvata,
kuka minun vanha tuttavani oli?"
"Entinen kotisi", vastasi Anna heti.
"Oikein."
"Sinä tunsit itsesi pettyneeksi?"
"Tiedätkö sinä senkin? Niin, on vaikeampaa kuin luuleekaan kohdata
vanhaa ystävää, joka on entisensä kaltainen kaikessa muussa, paitsi
siinä, mikä on tärkeintä."
"Ystävyydessä?" arvasi Anna.
"Juuri niin. Minä ihailen sinun nerokkaisuuttasi."
"Minä ymmärrän tunteesi ajatellessani miltä minusta tuntuisi mennä
Vesterlångaan, jos se olisi toisissa käsissä. Se olisi melkein
samanlaista kuin kohdata ystävä ja huomata itsensä unohdetuksi."
Robert katseli häntä melkein uteliaasti.
"Se on myöskin ihmeellistä, kun näkee vanhassa tuttavassa, jonka luulee
tuntevansa perinpohjin, uuden luonteen ominaisuuden pistävän esiin",
sanoi hän.
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Anna. "Kas vaan, nyt ei sinun
arvaamiskykysi riitäkään enää", sanoi parooni riemuiten.
"Ei", tunnusti Anna ja pudisti hämillään päätänsä.
"Tekee hauskan vaikutuksen, kun huomaa, että ohdakkeetkin voivat
kukkia", sanoi Robert ja katsoi häneen tutkivasti.
Anna aavisti hämärästi hänen tarkoituksensa.
"Minä en todellakaan ollenkaan ymmärrä sinua", sanoi hän tylysti ja
meni pois.
"Ah, nyt putosi kukka, sepä vahinko", mutisi Robert hänen mennessään.
Anna oli suuttunut häneen. Hän ymmärsi, että hän ohdakkeella oli
tarkoittanut häntä. Ja juuri sen vuoksi, että vastaus oli sattuva,
suututti se häntä.
"Mutta täytyyhän ohdakkeellakin olla sijansa luomakunnassa", ajatteli
hän.
41.
Anna oli viimevuosina melkoisesti heikontunut. Vaikea yskä rasitti
häntä melkein koko lukukausien ajan, mutta parani kuitenkin
säännöllisesti loma-aikoina Vesterlångassa. Vihdoin suostui hän
menemään lääkärin luo. Tämä sanoi, että yskä saattaa tulla hyvinkin
vaaralliseksi, ellei hän hoida itseään, ja kehoitti häntä keskeyttämään
opettajatoimensa, joka oli kovin epäterveellistä hänelle. Saatuaan
tietää missä Annan koti sijaitsi, sanoi hän hänen saavuttavan
terveytensä muuttamalla sinne. Anna oli kauan aikaa tuntenut salaista
omantunnontuskaa ajatellessaan, että hänen vanhempansa saivat viettää
vanhuutensa päivät yksinäisyydessä, mutta hän ei tahtonut sentään
uhrata toimintaansa heidän tähtensä. Nyt tuli lääkärin neuvo ja osoitti
hänelle saman tien kuin tukahutettu tyttären velvollisuudentunnekin,
mutta hän koetti sittenkin vastustaa, eikä ilmoittanut kenellekään
lääkärin määräystä. Mutta eräänä päivänä kun sama lääkäri oli pikku
Helgen luona, joka oli sairas, kysyi hän Dagmarilta, aikooko hänen
kälynsä jättää koulunsa, kuten hän oli kehoittanut. Täten saivat
sisarukset tietää mitä ei Anna milloinkaan aikonut ilmoittaa.
Kaikilla oli vaan yksi ajatus asiasta, sama kuin salainen ääni
Annan omassa sydämessä. Vihdoin taipui hän ylivallan alle ja lupasi
pyytää virkavapautta seuraavaksi talveksi. Tosin tuntui se raskaalta
ajatellessa kuinka pitkäksi aika tulisi siellä ilman tointa, mutta hän
alistui kohtaloonsa, jossa hän näki Jumalan käden johdatuksen.
Kun rouva Warenheim sai tiedon tästä lähestyvästä muutoksesta,
kirjoitti hän rakkautta ja levottomuutta uhkuvan kirjeen. Hän oli
niin iloinen saadessaan taas yhden lapsistaan kotiin, vaikka tämän
kotiintulon syy aiheuttikin hänelle surua. Rivien välistä saattoi
myöskin lukea jonkinlaista huolestumista sen johdosta että elämä
kotona tulisi yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi sille, joka on tottunut
säännölliseen työhön.
"Jospa vaan voisin keksiä jotakin työtä, jossa voisin kuluttaa aikani
ja käyttää ajatuksiani!" ajatteli Anna.
Eräänä päivänä kun hän valvoi koululapsiaan väliajalla, tuli muuan
hänen oppilaistaan, pieni kalpea tyttönen, jonka vanhemmilla oli tuskin
antaa ruokaa hänelle, ja kiipesi penkille Annan viereen.
"Oletko sinä väsynyt, Gunhild?" kysyi hän ja veti pienokaisen puoleensa.
"Minä olen aina väsynyt", vastasi tämä ja nojasi luottavasti
opettajattarensa syliin.
Silloin hiipi ajatus, ensin hämäränä kuin aavistus, Annan päähän, mutta
vähitellen selveni se ja sai muodon. Itse menisi hän Vesterlångaan
saamaan terveyttä ja voimia, eiköhän se kävisi laatuun useammillekin?
Olisikohan mahdotonta ottaa esimerkiksi pikku Gunhild mukaan. Tuskinpa
kävisi se laatuun. Mutta miksi ei? Kesäksi vaan? Ajatus kasvoi ja
kehittyi hämmästyttävän pian suunnitelmaksi. Jos se toteutuisi, tunsi
Anna, että elämä Vesterlångassa ei tulisi hänelle yksitoikkoiseksi,
vaan vielä runsassisältöisemmäksi kuin hänen nykyinen elämänsä.
Eräänä päivänä, ollessaan käymässä Upsalassa, mainitsi hän
suunnitelmastaan Evalle, joka ihastui siihen suuresti.
"Sinä et ota ainoastaan Gunhildeä vaan useampia; sinä perustat sinne
pienten lasten kodin kivuloisille koululapsille, joiden tarvitsee
vahvistua.
"He saavat olla siellä vuoden taikka pari, jos ovat hyvin heikkoja ja
jos heidän vanhempansa ovat köyhiä, ja sitten saavat he uudistetuin
voimin palata takaisin. Sitten otat sinä taas uusia sijaan j.n.e. aina
vuodesta vuoteen. Ja sinä voit lukea niiden kanssa, niin ettei heidän
aikansa mene hukkaan, vaan päinvastoin."
Eva oli aivan haltioissaan ja Annan silmät loistivat innostuksesta.
"Mutta varoja, varoja", sanoi hän. "Minä olen varma siitä, että Henning
voi hankkia sinulle niitä", sanoi Eva, eikä hän pettynytkään luulossaan.
Henning innostui yhtä paljon kuin Eva ja Annakin. Nuo kolme istuivat
ylhäällä myöhään yöhön ja tekivät seikkaperäisen suunnitelman tulevaa
lastenkotia varten.
Ehdotusta ei otettu vastaan aivan yhtä suurella innostuksella
Vesterlångassa, mutta kun pieni maapalsta ja tupa joutui myytäväksi
aivan pappilan lähellä ja Henning lupasi ostaa sen kotia varten, rupesi
kirkkoherrakin harrastamaan asiaa.
Hänen vaimonsa oli jo ennen voitettu yrityksen puolelle. Tupa oli
hyvässä kunnossa ja kevääksi saatiin se helposti tarvittavaan kuntoon.
Nyt tuli Annalle ja Evalle kiire. Vuoteita, pöytiä, tuoleja ja kaikkia
mitä tarvittiin, hankittiin ja lähetettiin Vesterlångaan. Anna sai
yksin määrätä, kutka lapset hyväksyttiin otettavaksi kotiin. Tupaan
mahtui seitsemän. He saisivat itse siivota ja auttaa toinen toistaan,
niin ettei mitään suurempaa henkilökuntaa tarvittu. Anna olisi
johtajatar ja avukseen ruuan laittamisessa ottaisi hän palvelijan.
Keväällä, kun lukukausi oli lopussa, matkusti Anna Vesterlångaan
seitsemän turvattinsa kanssa, joista kaksi oli poikaa, viisi tyttöä,
niiden joukossa Gunhild, joka tietämättään oli antanut aiheen koko
yritykseen. Kaikki olivat ne pieniä, kalpeita, köyhiä lapsia, jotka
eivät olleet tottuneet muihin leikkipaikkoihin kuin ahtaisiin pihoihin
ja likaisiin katuojiin. Heille tuotti vaihtelua päästä Vesterlångan
humiseviin metsiin ja sinertävien järvien rannoille. Se loihti loistoa
himmeisiin silmiin ja väriä kalpeille poskille.
Anna ymmärsi hankkia itselleen kunnioitusta, mutta samalla voitti hän
myös kaikkien sydämet. Hän koetti kaikin tavoin saada heitä viihtymään
ja kehittää heidän sielun- ja ruumiinominaisuuksiaan.
"Minä pidän neidistä melkein yhtä paljon kuin omasta äidistänikin, sen
vuoksi tahdon minä sanoa 'äiti'", sanoi pikku Gunhild eräänä iltana
kietoen kätensä Annan kaulaan.
Siitä lähtien kutsuivat kaikki lapset, jotka tulivat hänen hoitoonsa
Annaa äidiksi. Hän oli alkanut uuden uransa jonkinlaisella epäilyllä,
mutta sisäinen vakaumus, että hän oli oikealla paikallaan, antoi
hänelle rohkeutta ja uskallusta. Hän oli pyytänyt virkavapautta vaan
vuodeksi, mutta jo ensimäisten viikkojen kuluttua tunsi hän, ettei hän
enää lähtisi täältä. Täällä oli hän oikealla alallaan.
42.
Oli juhannus-ilta. Niityllä, joka vietti pappi lasta järvelle päin,
oli elämää ja liikettä. 'Tuvan' lapset pystyttävät juhannusviirin ja
sitovat nyt innokkaasti vihreitä köynnöksiä ja kukkaseppeleitä sen
koristamiseksi. Dagmar, joka miehensä ja lastensa kanssa oli ensi
kertaa naimisiinmenonsa jälkeen Vesterlångassa, auttoi Helgeä, joka
välttämättömästi tahtoi olla mukana seppeleitä sidottaessa. Rouva
Warenheim piti pikku Roberttia sylissään ja näytti sanomattoman
onnelliselta. Hänellähän oli kaikki lapsensa ympärillään, sekä lapset,
että lastenlapset. Eva Svennius kattoi kahvipöytää, mutta häntä
häiritsi pikku Katri, joka riippui äidin hameissa tämän hääriessä
edestakaisin.
"Katsoppas, Katri, tuolla tulee isä! Juokse isän syliin!" sanoi hän ja
käänsi pienokaisen niin, että hän näki isänsä, joka tuli isoisän kanssa
heitä kohden.
Katri tipsutti tiehensä horjuvin askelin ja juoksi suoraa päätä isoisän
syliin, joka täten sai sen syleilyn, mikä oli aijottu isälle. Isoisän
katse hymyili tuuheain, harmahtavain kulmakarvojen alla tuolle pikku
olennolle, joka enemmän kuin muut oli saanut hänen hellimmät tunteensa
väreilemään.
Kurt loikoi ruohikossa puhellen Robert Rencronan kanssa, joka
ennen Amerikkaan lähtöään oli suostunut tekemään pienen huvimatkan
Vesterlångaan.
'Tuvan' lapsista oli kuusi niityllä, seitsemäs puuttui vielä, eikä
'äitiäkään' näkynyt. Kas, tuolla hän tuleekin kantaen taakkaa
sylissään. Se oli pikku Gunhild, joka oli loukannut jalkansa, eikä
voinut vielä kävellä.
"Luuleeko äiti että se vahingoittaa häntä, jos hän istuu täällä?" kysyi
Anna levottomasti, ehdittyään äidin luo.
"Ei ollenkaan", vastasi tämä hymyillen, "sinä olet aina liian
varovainen."
"Voikohan koskaan olla liian varovainen", sanoi Anna ja asetti
turvattinsa varovaisesti penkille, äidin viereen.
"Muista nyt, Gunhild, istua hiljaa ja pitää jalkasi noin ylhäällä,
muuten on 'äiti' pahoillaan", sanoi hän.
"Enkö minä saa tanssia juhannusviirin ympärillä?" kysyi Gunhild.
"Et, se ei käy nyt laatuun", vastasi Anna. Saattoi selvään huomata,
kuinka vaikea hänen oli kieltää. "Ole nyt kiltti ja tottelevainen
tyttö. Jesus tahtoo nähdä pikku Gunhildinsa iloisena, vaikka hänen
täytyy istua alallaan toisten leikkiessä", kuiskasi hän lapsen korvaan.
Gunhild kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Minä tahdon olla iloinen, 'äiti', enkö minä ole nyt iloinen?" Ja hän
koetti nauraa.
"Olet, se on oikein!"
Suudellen tyttöä meni Anna toisten pienten holhokkiensa luo, jotka
innokkaasti näyttivät hänelle mitä olivat saaneet aikaan.
"Äiti, äiti!" huudettiin joka taholta ja Anna ehti jokaisen luo.
Nyt tarjottiin kahvia ja sitten pystytettäisiin juhannusviiri. Anna
asetti kaikki lapset pöydän ympärille ja antoi niille kahvia ja
leipää niin paljon kuin ne jaksoivat syödä. Heidän silmänsä loistivat
tyytyväisyydestä.
Kiireesti juotuaan tilkkasen itsekin meni hän korjaamaan pois
ylijääneitä oksia ja lehtiä. Robert tuli hänen avukseen.
"Sinä viihdyt kalpeitten holhokkiesi seurassa", sanoi hän.
"Niin, ihmetteletkö sinä sitä?"
"No en, mutta etköhän sinä ajanpitkään kyllästy?"
"Sitä en luule. Minä olen nyt oikealla paikallani", sanoi Anna
vakaumuksella.
"Etkä tahdo koskaan jättää sitä?"
"En, miksi jättäisin minä sen? Toivon, ettei minun tarvitse koskaan
sitä tehdä."
"Muistatko, kuinka minä kerran vertasin sinua ohdakkeeseen?" kysyi
Robert lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Muistan", vastasi Anna.
"Mutta se vertaus ei pidä enää paikkaansa", sanoi Robert.
"Kyllä se pitää. Minä olen ohdakeluonne."
"Siinä tapauksessa voi ohdakkeessa olla niin paljon kukkia, että piikit
peittyvät", sanoi Robert.
"Jeesuksen Kristuksen rakkauden valossa voi ohdakekin kukkia", sanoi
Anna, nöyrä ja onnellinen ilme karkeapiirteisillä kasvoillaan. "Mutta
se ei kuki onnen huvitarhoissa, vaan ojanreunoilla ja autioilla
kankailla -- siellä on ohdakkeen paikka, ei onnellisten joukossa,
vaan puutteen lasten keskellä", lisäsi hän ajatellen haihtunutta
nuoruuden-unelmaansa, samalla kun hänen katseensa lepäsi seitsemässä
pienessä turvatissaan. Hän ei itse tietänyt, kuinka lämmin ja säteilevä
se katse oli.
Hän eli näiden pienokaisten ja vanhain vanhempainsa hyväksi.
He tarvitsivat häntä jokainen tavallaan, ja juuri tämä heidän
riippuvaisuutensa hänestä houkutteli hänen luonteestaan esiin kaikki
sen tosinaiselliset ominaisuudet.
"Maailmassa on yltäkyllin ohdakkeita, mutta kaikki eivät kuki", sanoi
Robert hänen vieressään.
"Se on sen vuoksi, etteivät ne käänny auringon, Jeesuksen Kristuksen,
puoleen", vastasi Anna heti.
"Mutta jos he eivät näe sitä?" sanoi Robert.
"Niin näkee aurinko heidät! Sen lämmin sädekatse kohtaa jokaisen kasvin
luomakunnassa, mutta ne voivat sulkea terälehtensä siltä ja silloin ei
kukka voi puhjeta, silloin on itse ruusussakin vaan okaita."
"Sinun käsityksesi on minun mielestäni hyvin yksipuolinen", sanoi
Robert. "Sinä pidät nähtävästi hyvänä vaan sitä, mikä johtuu
rakkaudesta yhteen ainoaan, Kristukseen, mutta minä olen nähnyt
ihmisiä, jotka eivät ole tunteneet Häntä, mutta joiden elämä on sentään
ollut suuressa määrässä siunausrikasta. Eikö sitten sillä, mitä he ovat
tehneet aikalaistensa hyväksi, ole mitään merkitystä?"
"On tavallaan. Mutta ainoastaan ne teot, jotka ovat johtuneet
rakkaudesta Kristukseen, voivat kestää ijankaikkisuuden tulikoetuksen.
Esimerkiksi: jos pikku Gunhild tuolla onnistuu olemaan iloinen ja
tyytyväinen taikkapa vaan tekee rehellisen yrityksen ollakseen
sellainen, miellyttääkseen Jeesustaan, jota hän rakastaa, vaikka ei
saakaan ottaa osaa toisten leikkeihin, niin tekee hän Hänen silmissään
paljon enemmän kuin suuri mies, joka uhraa koko elämänsä ja kaikki
mitä hänellä on, ihmiskunnan hyväksi, ilman että hän samalla tekee sen
palvellakseen Jumalaa."
"Mutta tuohan on typerää!" huudahti Robert melkein suuttuneena, mutta
samalla vasten tahtoaan liikutettuna.
"Niin, se kuuluu sellaiseen viisauteen, joka on monelle hulluutta",
vastasi Anna hienosti hymyillen kaunis loiste silmissään. "Mielipiteeni
tuntuu sinusta rohkealta, mutta eiköhän minulla ole puolellani
Hän, joka on luvannut muistaa lasillisen vettäkin, mikä annetaan
Hänen nimeensä, ja joka on sanonut pienen lapsen olevan suurimman
taivaanvaltakunnassa."
Kun kahvi oli juotu, tyhjennettiin pöydät ja kannettiin pois. Sitten
pystytettiin juhannusviiri lasten riemuitessa.
"Nyt yhdymme kaikki piiriin!" huusi Anna ja levitti kätensä, joihin
heti tarttui kaksi pientä tyttöä.
Kaikkien täytyi olla mukana isoisästä alkaen pikku Roberttiin saakka,
joka tepsutteli isän ja äidin välissä.