yksinään täytyi olla pois joukosta. Mutta Robert Rencrona otti
hänet syliinsä ja meni hänen kanssaan piiriin. Anna katsoi häneen
hämmästyneenä, epäröiden antaisiko hän suostumuksensa.
"Salli nyt minunkin antaa ohdakkeenkukka yhdelle suuremmista
taivaanvaltakunnassa!" sanoi tämä leikillisellä äänellä, mutta syvää
vakavuutta ilmaisevalla katseella.
Anna ei vastannut ja pikku Gunhilden silmät säteilivät ihastuksesta.
Siten yhtyivät kaikki piiriin juhannusviirin ympärillä, vanhimmasta
nuorimpaan. Isoisä ja isoäiti, pikku Robert ja Katri muodostivat
kuitenkin pian katselijaryhmän, joka vähitellen lisääntyi. 'Tuvan'
lapset olivat kestävimpiä. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa.
Mutta vihdoin väsyivät hekin.
Juhannusaurinko viivähti taivaanrannalla. Taivas ja järvi loistivat
haaveellisessa valossa ja ilma oli lämmin. Jokaisen, suurimmasta
pienimpään, valtasi illan suloinen, valoisa tunnelma.
"Niin", sanoi kirkkoherra, pannen kätensä ristiin, "nyt olemme me
viettäneet maallisen valon juhlaa. Se saattaa minut ajattelemaan,
kuinka me kerran saamme viettää ijankaikkisen valon riemujuhlaa kaiken
pimeyden yli. Mutta ennen voittoa on taisteltava Kristuksen nimessä,
pitäkää se mielessänne, te nuoret!"
Ja tuo vielä voimakas vanhus katseli ympärilleen ja huomasi ymmärtävän
katseen useamman kuin yhden silmissä.
"Katli vätynyt, äiti tuu -- tuu", kuului väsynyt ääni keskeyttäen
juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut perheenisän sanoja, ja
pieni vaaleakutrinen pää vaipui nuoren äidin käsivarrelle ja uniset
siniset lapsensilmät katsoivat ihmetellen loistavaan aurinkoon, joka
juuri vaipui lyhyeen lepoonsa läntisen metsänrannan taakse. Se katosi,
mutta iltarusko hehkui ja loisti vielä, odottaen saavansa pian vaaleta
aamunkoitoksi.