sisarusten juhlatilaisuuteen. Kirkkoherra ja rouva Warenheim olivat
myöskin Tukholmassa. Heidän kotimatkansa edellisenä iltana oli
Constanse-täti kutsunut heidät ja molemmat nuoret parit luoksensa.
Vapaaherratar Rencrona oli myöskin siellä ja häntä kohdeltiin
kunniavieraana. Hän oli yhä vielä jäykkä, ylväs ja ylhäinen,
vastoinkäymiset eivät olleet masentaneet häntä. Vävyään ja koko tämän
perhettä kohteli hän alentuvasti. Suhde hänen ja tyttärensä välillä oli
jotensakin kylmä, vaikka Dagmar tunnollisesti koettikin muuttaa sitä
toisenlaiseksi. Vapaaherratar eli niukoissa oloissa ja kielsi itseltään
toisinaan välttämättömimmätkin tarpeet, mutta ei sietänyt kenenkään
koskaan huomauttavan siitä. Ei keneltäkään, ei edes lapsiltaankaan
tahtonut hän ottaa vastaan pienintäkään apua.
"Eikö äiti voisi ottaa itselleen vähän pitempää vapautta ja tulla
Upsalaan katsomaan Evan uutta kotia?" sanoi Henning Svennius istuutuen
rouva Warenheimin viereen.
Tämä hymyili hänelle kiitollisena.
"Olet kovin hyvä, kun niin mielelläsi haluat vanhan anoppisi luoksesi",
sanoi hän sydämellisesti, "ja voit ajatella, kuinka mielelläni minä
tulisinkin, mutta kyllä minun täytyy seurata miestäni. Hänestä tuntuu
koti tyhjältä nyt, kun minä yksin vaan olen jälellä, sen jälkeen kun
sinä veit pois meidän auringonsäteemme. Ei minulla ole sydäntä jättää
häntä yksin edes muutamaksi päiväksi, tietäessäni kuinka riippuvainen
hän on seurasta. Kiitos ystävällisyydestäsi mutta minä en voi tulla!"
"Eikö isäkin voisi viipyä vielä pari päivää? Evan ja minun on niin
vaikea luopua ajatuksesta saada teidät luoksemme", jatkoi professori
houkuttelevasti.
Rouva Warenheim pudisti päätään.
"Ei se tällä kertaa käy laatuun, mutta ehkä joskus vastaisuudessa",
sanoi hän.
"Ja sinä olet aivan järkähtämätön, etkä millään ehdolla suostu jäämään?
Enkö saa kysyä isältä? Ehkä hän antaa virkavapautta?"
"Ei suinkaan hän kiellä minua jäämästä, jos minä pyytäisin, mutta minä
en tahdo, tietäessäni kuinka ikävä hänen olisi matkustaa täältä yksin.
Sinä et saa kysyä häneltä", lisäsi hän liikuttavan innokkaasti, "minä
en tahdo hänen saavan tietää, että minä edes haluaisin jäädä, sillä
silloin pakoittaisi hän minut jäämään vastoin omaa tahtoaan."
"Eva!" huusi Henning nuorelle vaimolleen, joka seisoi vähän matkan
päässä heistä.
Tämä kääntyi heti ympäri ja tuli miehensä luo kysyvä ilme silmissään.
Tämä tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet niin monta kertaa sanonut, että sinä ennen kaikkea haluat
tehdä minut onnelliseksi", sanoi hän.
"Niin, minä pysyn sanoissani", vastasi Eva iloisesti naurahtaen.
"Oletko löytänyt jonkun uuden keinon, jota tahtoisit suositella
minulle?"
"Olen. Koeta olla äitisi kaltainen sisällisesti yhtäpaljon, kuin sinä
muistat häntä ulkonaisestikin", vastasi Henning.
Eva katsoi äitiin ja pudisti kiharaista päätään.
"Sitä en voi, Henning."
"Oi teitä, te tuhmat lapset", sanoi rouva Warenheim, äidillisen
lempeällä hymyilyllä, "ettekö te ole vielä lakanneet kujeilemasta?"
"Onko se kujeilemista, kun pidämme sinua parempana ihmisenä maailmassa,
jonka kaltaiseksi ei kukaan voi tulla? Ei, kyllä se on puhdas totuus!"
sanoi Eva kietoen kätensä äitinsä kaulaan ja suudellen häntä.
"Eva, kuuluuko tämä seurustelutapoihin?" huudahti tämä ja koetti
irtaantua tyttärensä syleilystä, joka tietysti ei onnistunut.
"Mehän olemme kaikki yhtä perhettä", vastasi tämä tyynesti.
"Minä olen koettanut houkutella pikku äitimme seuraamaan meitä Upsalaan
katsomaan kotiamme mutta hän ei tahdo antaa isän matkustaa yksin
kotiin", sanoi Henning.
Eva kumartui eteenpäin ja kuiskasi jotakin äitinsä korvaan, luoden
veitikkamaisen syrjäkatseen mieheensä.
"Jos sinä pidät yhtäpaljon isästä, kun minä Henningistä, ymmärrän minä
sinua niin hyvin."
"Katsoppas, minä sain puolustajan, etkä sinä", sanoi rouva Warenheim
voitonvarmana vävylleen.
"Sitä en todellakaan olisi odottanut", sanoi tämä hymyillen ja loi
lämpimän katseen Evaan.
Pikku professorin rouva istui matalalle tuolille äitinsä viereen.
"Minun täytyy käyttää tilaisuutta ja olla luonasi nyt", sanoi hän
hyväillen, "kuka tietää koska me jälleen tapaamme toisemme."
"Ero ei saa olla pitkäaikainen, lupaa minulle se, Henning", sanoi rouva
Warenheim rukoilevasti. "Sinähän viihdyit niin hyvin Vesterlångassa,
etkö sinä voi aina tästedes viettää loma-aikaa siellä?"
"Mitä sinä, Eva sanot siitä?" kysyi professori merkitsevästi hymyillen.
"Siitä olemme me juuri puhuneet Henningin kanssa ja aikoneet ehdottaa
sitä teille", huudahti hänen vaimonsa ihastuneena ja katsoi äitinsä
silmiin.
"Se on siis päätetty", sanoi rouva Warenheim iloisesti, "silloin ei
ero teistä tule tuntumaan niin raskaalta, kuin Kurtista ja Dagmarista,
sillä heitä me emme saa nähdä usein. Kurt on täst'edes niin kiinni
toimessaan sekä kesällä että talvella."
Hän katsoi siihen akkunaan päin, jonka ääressä poika seisoi,
vilkkaasti keskustellen isänsä kanssa. Nyt ei heidän välillään ollut
enää kiivaitten yhteentörmäyksien vaaraa, kuten ennen. Suhde heidän
välillään oli mitä parhain. Molemmat koettivat nyt ymmärtää toinen
toisiaan ja antaa arvoa toistensa mielipiteille.
Dagmar istui äitinsä vieressä. Hän oli juuri lukenut kirjeen, jonka
tämä oli antanut hänelle.
"Kuinka lyhyesti hän aina kirjoittaa", sanoi hän, antaessaan sen
takaisin, "kun hän kirjoittaa niin harvoin, tuskin kahta kertaa
vuodessa, pitäisi hänen minun mielestäni kirjoittaa enemmän kuin neljä
sivua."
"Mitähän hänellä sitten olisi enempää kirjoittamista. Siinähän
on kyllä, kun saamme tietää, että hän elää, on terve ja menestyy
toimessaan", sanoi vapaaherratar. "Minä en ymmärrä pitkiä
tunteenpurkauksia ja siinä suhteessa on Robert minun kaltaiseni."
"Eikö äidin mielestä sentään olisi hauska tietää minkälainen hänen
mielentilansa on nykyään? On kyllä hyvä tietää, että hänestä on tullut
kuuluisa asianajaja, jolla on suuret tulot, mutta kyllä se olisi
hauskempaa kun saisi tietää, miten hän on muodostanut elämänsä, että
voisimme edes aavistaa, minkälaista hänen arkielämänsä on", arveli
Dagmar.
"Rakas Dagmar, tuon kaikenhan voi niin hyvin kuvailla mielessään.
Eiväthän miehet muista sellaisia pikkuseikkoja kirjoittaessaan
kirjeitä. Robert ei ole koskaan ollut luonteeltaan avomielinen. Niitä
on yllin kyllin ihmisiä ilman häntäkin, jotka puhuvat itsestään."
Dagmar vaikeni ja ihmetteli tätä luonnotonta harrastuksen puutetta. Hän
ei käsittänyt, että tämän välinpitämättömyyden kuoren alla piiloutui
ylpeydessään äidin-sydän, joka ikävöi luottamusta ja rakkautta, mutta
joka voi ennemmin kuolla kuin ilmaista tätä. Vapaaherratar oli aina
ollut jäykkä ja kylmä ja liian ylpeä ottaakseen milloinkaan ensimäistä
askelta; hän oli antanut elämässään vähän rakkautta ja saanut senvuoksi
myöskin vähän osakseen. Hänen vanhuutensa oli yksinäinen ja kylmä kuin
pilvinen syksy.
Constanse-täti ei ollut täydellisesti toipunut taudistaan. Hän ei
jaksanut enään tehdä mitään, istui vaan enimmäkseen tuolissaan. Hän
ei ottanut paljon osaa keskusteluun, kuunteli vaan puheen huminaa
ja katseli yhdestä ryhmästä toiseen iloisena nähdessään kaikki
ympärillään. Anna piti huolta hänestä ja hoiti emännän tehtäviä.
"Miten sinä olet huvitellut itseäsi sill'aikaa kun me olemme olleet
poissa?" kysyi Henning, ja tarjosi hänelle tuolin, kun hän taas kerran
palasi keittiöstä.
"Niinkuin muulloinkin", vastasi tämä ja istui hänen viereensä.
He rupesivat juttelemaan ja siirtyivät vähitellen aineisiin, jotka
huvittivat heitä molempia. Henning ihmetteli miten hauskaksi Anna oli
tullut. Hän puhui niin avomielisesti, iloisesti ja luonnollisesti
hänen kanssaan, että lanko ihmetteli mihin hänen umpimielisyytensä
oli joutunut. Jäykkyys ja kulmikkaisuus Annan olennossa, joka aina
oli vaikuttanut vastenmielisesti Henningin kauneutta rakastavaan,
sopusointuiseen mieleen, oli tosin vielä jälellä, mutta sitä lievensi
jokin, hän ei tietänyt mikä.
39.
Anna ei vaivannut usein käynneillään naimisissa olevia sisaruksiaan.
Nämä eivät ollenkaan olleet tyytyväisiä siihen, he näkivät häntä
mielestään aivan liian harvoin. Ei edes Dagmarin luo, joka asui samassa
kaupungissa, mennyt hän ilman erityistä kutsua.
"Hän tulee vaan kutsuttaissa, taikka jos hän tietää, että minä
erityisesti tarvitsen häntä", vastasi tämä, kun Eva kerran moitti
sisarensa erakontapoja.
"Mutta minäpä pakotan hänet meille useimmin kuin hän tahtoo. Minä
tiedän keinon", sanoi Eva ja hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti.
"Minä tunnen hänen pienet heikkoutensa! Minä en ainoastaan pyydä häntä
tulemaan, vaan lähetän hänelle meno- ja tulopiletin ja sanon että hänen
on tultava. Siten tulee hän niin usein kuin minä tahdon."
Eva teki niin, eikä Anna tietänyt tuliko hänen nauraa vaiko suuttua
tällaisesta pakollisesta matkasta Upsalaan ainakin joka neljästoista
päivä. Hän ei koskaan pitänyt pakkokeinoista ja monta kertaa aikoi
hän antaa piletin olla käyttämättä, mutta kunnioitus rahaa kohtaan
esti hänet siitä. Sitäpaitsi viihtyi hän erinomaisesti Evan ja
Henningin kodissa ja tunsi, etteivät he kutsuneet häntä ainoastaan
hyväntahtoisuudesta, vaan että he todellakin olivat huvitetut hänen
seurastaan.
Henningillä ja hänellä oli niin paljon sanottavaa toinen toisilleen.
Anna tunsi nautintoa saadessaan puhua lankonsa kanssa nyt, kun kaikki
haaveet olivat haihtuneet pois ja hän piti hänestä vaan sisaren
tyynellä myötätuntoisuudella. Se teki hänet vapaaksi ja luonnolliseksi
hänen seurassaan, mitä hän ei koskaan ennen voinut olla. Ja Henning oli
nähtävästi yhtä huvitettu kuin hänkin näistä keskusteluista. Ne olivat
todellisia ajatusten vaihtoja. Johtipa Henning keskustelun mille alalle
tahansa, aina hän huomasi, että Anna oli ajatellut sitä ja muodostanut
siitä oman mielipiteensä. Hän tuli yhä selvemmin näkemään kuinka
alkuperäinen ja älykäs Anna oli.
He saattoivat innokkaasti keskustella tuntikausia. Eva istui silloin
tavallisesti miehensä vieressä, jonka käsi oli kiedottu hänen
vyötäisilleen, mutta hän oli aina vaan äänettömänä kuuntelijana. Hän
katseli heitä ihmetellen ja kuunteli harrastuksella, mutta toisinaan
valtasi hänet tuskallinen tunne, kun ei hän kyennyt ottamaan osaa
heidän keskusteluunsa.
Kerran kutsuttiin Henningiä heidän näin keskustellessaan ulos,
niin että sisarukset jäivät hetkiseksi kahdenkesken. Anna istui
mietteissään, syventyneenä vielä keskeytettyyn keskusteluun, odottaen
Henningin takaisin tuloa, tehdäkseen huomautuksen hänen väitteeseensä,
jota hän oli pitänyt puutteellisena. Eva istui myös miettiväisenä,
mutta hän mietti enemmän sydämellään kuin ajatuksillaan.
"Anna, miten se on mahdollista, että sinä osaat keskustella noin
hyvin?" kysyi hän.
"Mitä vaikeutta siinä olisi", vastasi Anna lyhyesti naurahtaen.
"Mutta minä en osaa ollenkaan", sanoi Eva surullisesti.
"Ole sitten osaamatta", sanoi Anna hajamielisesti ja katsoi
kärsimättömästi ovea kohti.
"Mutta minä tahtoisin osata Henningin tähden", jatkoi Eva. "Minä näen
kuinka hauskaa se hänen mielestään on, mutta hän ei koskaan puhu
minulle tuolla tavoin."
"Eikö?" sanoi Anna välinpitämättömästi.
Samassa tuli Henning takaisin ja istuutui entiselle paikalleen, kietoen
kätensä vaimonsa vyötäisille ja jatkoi keskustelua Annan kanssa siitä
mihin se oli äsken keskeytynyt. Eva taivutti hänen kätensä pois ja
nousi ylös.
"Mitä nyt?" kysyi Henning ja katsoi hämmästyneenä häneen.
"Jatkakaa te! Minä menen omaan huoneeseeni", vastasi hän.
"Minkä tähden? Mitä sinä siellä teet?"
"Minä aijon kirjoittaa äidille."
"Vai niin. Kirjoita terveisiä minultakin", sanoi Henning ja antoi hänen
mennä.
Eva meni huoneeseensa, otti esiin paperia ja kynän ja alotti
velvollisuuden mukaisesti kirjeen äidilleen, olihan hän sanonut
sen syyksi poistumiseensa. Mutta kirjeestä tuli kuiva ja ikävä,
jonka vuoksi hän lakkasi kirjoittamasta ja vaipui ajatuksiinsa. Hän
ei ollenkaan ollut luulevainen, siksi paljon luotti hän miehensä
rakkauteen, mutta hän oli huomannut itsessään puutteen ja vapisi
ajatellessaan, että miehensäkin ehkä huomaisi sen.
Hän ymmärsi kyllä kun muut puhuivat syvällisemmistä asioista ja seurasi
harrastuksella keskustelua, mutta ei voinut yhtyä siihen. Se oli
hirveä puute hänen mielestään, varsinkin niin syvämietteisen miehen
vaimossa, kuin Henning oli. Hän tahtoi olla miehelleen kaikki kaikessa,
mutta oliko hän sitä? Se oli kysymys, joka palasi usein ja teki hänet
toisinaan alakuloiseksi.
Henningillä oli paljon työtä. Hän oli kauan ajatellut kirjoittaa
tieteellisen teoksen aineesta, joka suuresti huvitti häntä, ja nyt,
palattuaan virkistävältä häämatkaltaan valtasi hänet palava halu panna
aikomuksensa täytäntöön. Hän ryhtyi työhön ja innostui siihen pian
niin että käytti siihen kaikki joutoaikansa. Oman kodin rauha ympäröi
häntä ja Eva piti kaiken mikä häiritsi, huolellisesti loitolla, silloin
kuin Henning tahtoi olla rauhassa. Jos hän tunsi itsensä väsyneeksi
raskaasta ajatustyöstään oli Eva aina saapuvilla virkistämässä ja
huvittamassa häntä. Tapahtui toisinaan, että hän vietti muutamia
tunteja yöstäkin työpöytänsä ääressä. Eva oli kovin levoton ja
pyysi ettei hän rasittaisi itseään liiaksi. Henning hymyili hänen
levottomuudelleen.
"Sinä et tiedä minkälainen karhunterveys minulla on", sanoi hän, mutta
irtautui kuitenkin hänen tähtensä monta kertaa aikaisemmin työstään
kuin olisi tahtonut.
Lamppu paloi rätisten professorin kirjoituspöydällä. Se oli palanut
monta tuntia tänä yönä ja öljy rupesi loppumaan. Ulkona rupesi
huhtikuun yön pimeys vaihtumaan aamuhämäräksi. Mutta professori
ei huomannut mitään. Hän kirjoitti innokkaasti. Syvät ajatukset
selvisivät tänä yönä paremmin kuin milloinkaan ennen. Ne tulivat niin
hämmästyttävän helposti hänen tietoisuuteensa ja järjestyivät hitaasti
mutta varmasti säännöllisiksi lauseiksi. Hän antautui innostuksen
valtaan ja unohti aivan pikku vaimonsa rukoilevan: "älä istu valveilla
niin kauan!" Hän vaan ajatteli ja kirjoitti samalla kuin lamppu paloi,
kello naksutti ja yön tunnit kulkivat tyyntä kulkuaan.
Hän oli juuri saamaisillaan selväksi sekavan ajatusvyyhden,
sisältörikkaan, mutta vaikeatajuisen, kun hän tunsi pehmeän käsivarren,
joka kietoutui hänen kaulaansa ja kuuli äänen vieressään sanovan:
"Mutta Henning, mitä sinä ajattelet, kun istut vielä täällä?"
Henning katsoi äkkiä ylös ja ensi kerran elämässään kohtasi Evaa
vihainen katse hänen silmistään.
"Miks'et sinä makaa? Minkätähden häiritset sinä minua?"
"Kello on niin paljon, minä tulin niin levottomaksi, sinä rasitat
itseäsi liiaksi", sanoi hän puolustuksekseen.
"En suinkaan. Jätä minut rauhaan vielä muutamaksi minutiksi! Minä tulen
heti", sanoi hän vähän lempeämmällä äänellä, mutta työnsi pois hänen
kätensä ja aikoi taas ruveta kirjoittamaan, kun Eva samassa sammutti
lampun.
"Eva, kuinka sinä uskallat", huudahti hän ja tarttui kovasti hänen
käsivarteensa, mutta hellitti sen heti taas hilliten vihansa.
"Etkö tuntenut kuinka se kärysi? Siinä ei ole enää öljyä. Sinä saat
tästä ankaran päänkivistyksen", vastasi hän ja aukasi ikkunan.
Raitis, viileä yö-ilma virtasi huoneeseen.
"Katso, päivä sarastaa jo", sanoi Eva ja viittasi itään päin, jossa
taivaanrannalla häämöitti vaalea juova.
Henning kokosi rakkaat paperinsa ja huokasi.
"Jospa sinä olisit tullut edes neljännestuntia myöhemmin, sinä pikku
hirmuhaltijatar", mutisi hän.
"Niin olisi lamppu sammunut itsestään", lisäsi Eva ja kumartui ulos
ikkunasta, hengittäen nautinnolla puhdasta, raitista ilmaa.
"Eva, sinä vilustut!" huudahti Henning ja veti hänet pois ikkunasta.
"Ei suinkaan se ole sen pahempaa kuin liika rasituskaan", vastasi tämä.
"Rupeammeko me riitelemään nyt?" kysyi Henning.
Eva hymyili ja ravisti päätään.
"Suutuitko sinä kovinkin minulle?" kysyi hän puolittain
veitikkamaisesti, puolittain surullisesta.
"Anna anteeksi, pikkuruiseni, minä suutuin todellakin ensin", myönsi
hän, "mutta sinä häiritsitkin minua aivan keskellä ajatusjuoksuani."
"Etkö sinä voi jatkaa sitä huomenna", sanoi Eva huolestuneena.
"Toivottavasti, mutta se kävi niin helposti nyt yöllä."
"Anna anteeksi, että minä häiritsin sinua, Henning!" pyysi hän
sydämellisesti. "Sinä olet varmaan hyvin suuttunut minuun. En minä
tahdo olla sinulle esteenä työssäsi, mutta olen niin kovin levoton
sinun tähtesi. Minä olen maannut valveilla koko yön ja surrut, että
sinä rasitat itseäsi liiaksi, ja sitten en minä voinut kestää kauempaa."
"Kuka on antanut sinulle luvan maata valveilla?"
"Minä ajattelin, minäkin", vastasi hän hiljaa.
"Mitä sinä ajattelit?"
Eva vaikeni ja Henning toisti kysymyksensä.
"Ajattelin miten minä voisin tehdä sinut oikein onnelliseksi. Se on
minun suuri elinkysymykseni."
"Jonka sinä ratkaiset mainiosti", vakuutti Henning.
"Silloinkin, kun minä häiritsen sinua?" kysyi Eva ja loi hämäryydessä
mieheensä veitikkamaisen katseen.
"Jokin vika täytynee kai sinussakin olla", vastasi tämä hymyillen.
"Oi, minulla on niitä monta. Ja juuri viimeaikoina olen minä keksinyt
yhden, joka tekee minut niin onnettomaksi", sanoi Eva taas vakavasti.
"Mikä se on?"
"Niin", alkoi hän epäröiden, "minä olen... enkö minä... enkö minä sinun
mielestäsi ole... kovin... lapsellinen... tyhmä?"
Vihdoin sai hän sen sanotuksi. Henning nauroi.
"Jos sinä olisit oikein tyhmä, niin et sinä huomaisi sitä itse", sanoi
hän.
Eva katsoi hänen puoleensa ja puhui kiihkeästi.
"Mutta, Henning, minä en laske leikkiä, minä puhun vakavasti. Tiedätkö
mistä minä sen päätän? Siitä, ettet sinä viitsi ilmoittaa minulle
syvimpiä ajatuksiasi..."
"Se on erehdys, Eva", sanoi Henning keskeyttäen hänen puheensa, "minä
en ole kenellekään ilmoittanut niin paljon syvempiä ajatuksiani ja
tunteitani kuin sinulle."
"Niin, tietysti, minä en sitä tarkoita", sanoi Eva epäröiden ja
tapaillen sanoja, voidakseen lausua ajatuksensa oikein. "Tietysti on
minulla sinun luottamuksesi ja saan katsoa syvälle varsinkin sinun
tunnemaailmaasi, mutta sinä et puhu minun kanssani koskaan niinkuin
esim. Annan kanssa. Hänelle puhut sinä uuden teoksesi suunnitelmasta
ja vaikeista kysymyksistä ja otat vaikutteita hänen mielipiteistään.
Mutta sinä et saa nyt uskoa, että minä tahdon täten moittia sinua,
sillä se ei ole tarkoitukseni. Tiedänhän niin hyvin minkätähden sinä
teet niin. Hänellä on hyvä pää ja voi esiintuoda omia ajatuksiaan,
jotka ovat sinulle uusia, mutta sitä en minä voi tehdä. Minä olen kyllä
toisinaan koettanut, kun me olemme olleet kahdenkesken, suunnata puheen
sellaisille aloille, mutta se ei tahdo menestyä, minä en voi tehdä sitä
muussa, kuin kysymysten muodossa ja sinä vastaat minulle aivan kuin
minä olisin lapsi ja vaihdat niin mielelläsi puheenainetta. Se surettaa
minua. Minä en varmaankaan ole sinulle sitä mitä minun pitäisi olla.
Minä en ole tarpeeksi lahjakas sinulle."
Hän vaikeni ja loi mieheensä levottoman, huolestuneen katseen. Tämä
katseli häntä sanomattoman hellästi.
"Sinä pikku rakastettuni, mitä tarpeettomia huolia sinä haudotkaan
mielessäsi", sanoi hän hitaasti ja vakaumuksella. "Minä sanon sinulle
aivan täsmälleen kuinka lahjakas sinä olet: sinä olet käytännöllinen ja
sinulla on selvä, terve järki, joka voi seurata ja käsittää asioita,
mutta sinulla ei ole taipumusta mietiskelyihin. Jätä senvuoksi
sellainen muille. Syvämieliset keskustelut eivät huvita sinua, mutta
sinä haluat minun tähteni, että voisit ottaa niihin osaa, eikö niin?"
"Niinhän se on", vakuutti Eva.
"Mutta se ei ollenkaan miellyttäisi minua. Kun minä olen pitänyt
luentoni ja keskustellut ylioppilaitteni ja toverieni kanssa, taikka
istunut ajatustyössä kirjoituspöytäni ääressä, kunnes olen väsynyt,
niin et voi uskoa, kuinka huojentavalta tuntuu saada olla hetkisen
sinun virkistävässä seurassasi. Minä tunnen silloin tarvetta kokonaan
vapautua kaikista raskaista ajatuksista ja kuunnella vaan sinun
ääntäsi, kun sinä laulat, taikka istut vieressäni ja tuntea sinun
pienen kätesi hyväilevän päätäni, sinun puhuessasi niistä asioista,
jotka huvittavat sinua. Niin että ole sinä vaan oma itsesi, siten teet
sinä minut onnellisemmaksi. Älä koeta tekeytyä sellaiseksi, joka on
vierasta sinun luonteellesi! Sinä olet minun leponi, minun rauhani,
minun auringonpaisteeni. Pysy sellaisena, niin autat sinä minua
parhaiten työssäni."
Eva seisoi vaijeten ja katseli ulos ikkunasta taivaanrantaa kohti,
jossa aamurusko levitti loimuavaa valoaan. Henning katseli häntä
tutkivasti.
"Mitä sinä mietit?" kysyi hän.
"Oh, minulla on vaan muuan ajatus", vastasi hän ja katsoi häneen
pitkään ja vakavasti.
"No, anna kuulua", sanoi Henning huvitettuna ja leikki hänen
ohimoillaan riippuvalla vaalealla hiuskiharalla.
"Minä vaan ajattelin, kuinka paljon enemmän arvoinen sinä olet, kuin
minä. Minä olen vaan sinun leposi ja auringonpaisteesi, kuten sinä
sanot, mutta sinä olet koko minun elämäni sisällys. Minä elän vaan
sinua varten, mutta sinulla on niin paljon muuta, paitsi minua."
"Etkö sinä sitten tiedä, että sinulla on suuri vaikutusvoima,
vaikka välillisesti, koko minun ulkonaiseen toimintaani? Me
tarvitsemme molemmat toinen toistamme, emmekä me tiedä itsekään,
kuinka suuressa määrässä. Ei kumpikaan meistä olisi sitä mitä me
olemme, ilman toisiamme. Älkäämme vaivatko päätämme ajattelemalla
kumman elämäntehtävä on suurempi, jokaisella on oma tehtävänsä,
jota toinen ei voi täyttää. Eikä meidän arvoamme muuten mitatakaan
meidän elämäntehtäviemme laajuuden mukaan vaan sen uskollisuuden ja
mielenlaadun mukaan, jolla me ne suoritamme. Oi Eva, mitä onkaan meidän
työmme ja tekomme? Vaan heiniä ja korsia!"
Hän nojasi päätään vaimonsa olkapäähän.
"Sinä olet väsynyt", sanoi tämä.
"Niin, kyllä minä tunnen, että olen tehnyt työtä tänä yönä."
"Sinä istuisit ehkä vieläkin työsi ääressä, ellen olisi tullut
häiritsemään sinua. Sekin oli osa elämäntehtävääni, jonka minä silloin
täytin, vaikk'en minä siitä saanut juuri suurta kiitosta osakseni",
sanoi hän veitikkamainen moittiva katse silmissään.
Henning hymyili vaan vastaukseksi ja Eva sulki ikkunan.
40.
Constanse-täti ei koskaan täydellisesti toipunut taudistaan. Hän oli
yhäti heikko ja Anna uhrasi hänelle kaikki vapaa-aikansa. Täten kului
muutamia vuosia, kunnes vanhus eräänä iltana nukkui ijäiseen uneen. Se
tapahtui helposti ja ilman minkäänlaista kuolemankamppailua.
Tatin kuoleman jälkeen muutti Anna Kurtin ja Dagmarin luo. Hänestä,
joka oli tottunut tyyneen yksitoikkoisuuteen kahden vanhuksen seurassa,
tuntui muutos suurelta, tultuaan veljensä perheeseen, jossa kaksi
pientä, reipasta poikaa vilkastutti kotia.
Dagmar oli ymmärtäväinen perheen äiti. Vaikka olikin kasvanut
yltäkylläisyydessä, osasi hän tulla toimeen pienilläkin varoilla.
Kodin piti hän aina sievänä ja hauskana, lapset olivat oikein
mallikelpoisesti hoidettuja ja itse näytti hän aina hienolta, vaikka
kuluttikin hyvin vähän pukuihinsa. Hänen ylhäinen ryhtinsä vaikutti
sen, että hänen päällään yksinkertainen pukukin näytti komealta.
Kurt luotti häneen kaikessa ja ihmetteli hänen kykyään. Hän oli
kirjailijatoimintansa loistokaudessa, oli tunnettu ja suosittu
laajoissa piireissä. Mutta hän ei osannut käsitellä rahoja, hänen
käsissään saivat ne siivet, niin että käytännöllinen apu, joka hänellä
oli vaimossaan, oli hänelle hyvin tarpeellinen. Tämän huomasikin hän
pian ja jätti senvuoksi kaikki asiat hänen haltuunsa, saadakseen
antautua sitä täydellisemmin runoilijahaaveittensa valtaan.