ja hänen silmänsä säteilivät, "se nöyryyttää ensin kohottaakseen sitten."
"Minä puolestani olen tähän asti tuntenut ainoastaan ensinmainittua",
sanoi Kurt synkästi.
"Mutta sinä et pysähdy siihen", sanoi hänen morsiamensa toivehikkaasti.
"Sinä et tiedä, kuinka kurja olento minä olen, sillä silloin et sinä
puhuisi noin", sanoi Kurt melkein kärsimättömästi.
"Kyllä minä sen tiedän, mutta juuri sen vuoksi, että sinä itse kutsut
itseäsi kurjaksi, on sinusta toivoa."
"Minä olen aina tietänyt olevani raukka ja kuitenkin pysynyt
sellaisena."
"Juuri sen vuoksi, että sinä aina olet tuntenut erehtyneesi, on sinusta
aina ollut toivoa", sanoi Dagmar antamatta hänen vastaväitteittensä
vähintäkään masentaa itseään.
"Mutta minä en suinkaan ole aina tuntenut katumusta. Päinvastoin olen
minä usein ollut sangen tyytyväinen tehtyäni jotakin huonoa."
"Niin et sinä tee nyt enää", sanoi Dagmar ja katsoi häntä luottavasti
silmiin.
"En, mutta ehkä olen tekemättä siten vaan senvuoksi, että minä sinussa
olen saanut elävän omantunnon", vastasi hän, yhä epäillen itseään.
"Kuinka innokkaasti sinä koetat tehdä itseäsi huonommaksi, kuin
oletkaan", sanoi Dagmar sydämellisellä katseella.
"En minä tee itseäni huonommaksi", huudahti Kurt tuskallisesti, "minä
vakuutan, että minä olen aivan sellainen, jolta näytän. Sinä luulet
minua aivan liian hyväksi!"
"Se on parempi, kuin jos luulisin sinua liian huonoksi."
"Ei, sillä silloin et sinä pettyisi niin suuresti kuin nyt."
"Et sinä minua petä, Kurt, vaan tulet sellaiseksi, kuin minä luulen
sinun olevan."
"Minä en voi, sillä sinä liioittelet niin suuresti."
"Niinkö luulet? Minä sanon, mitä minä sinusta uskon, niin saat nähdä
liioittelenko minä: Minä luulen, että sinä olet taisteleva henki,
joka _tahdot_ etsiä Jumalaa, joka tahdot voida totella Häntä. Onko se
liioittelua?"
"Ei", vastasi Kurt epäröiden, mutta lisäsi epäluuloa osoittavalla
katseella: "Sinä et usko minusta ainoastaan sitä."
Dagmar kumartui alas ja suuteli häntä.
"Jospa minä olisin kaiken sen arvoinen, mitä sinä minulle annat",
mutisi hän.
"Sinä olet rakastettuni", kuiskasi Dagmar.
Kurt loi syvän ja vakavan katseen hänen silmiinsä, jotka säteilivät
häntä vastaan.
"Sen sinä jo olet vaikuttanut minussa, Dagmar, että minun tahtoni on
ruvennut pyrkimään kaikkeen hyvään", sanoi hän vakuuttavasti.
"En minä ole sitä tehnyt, vaan Jumala minun kauttani", sanoi Dagmar
nöyrästi.
"Niin", sanoi Kurt haaveksien ja tunsi ensi kerran aavistuksen Jumalan
rakkaudesta häneen personallisesti.
Hänen oli niin vaikea uskoa sitä. Mutta jos se todellakin oli Jumala,
joka oli antanut hänelle Dagmarin rakkauden, silloin ei Hän ollut
ainoastaan vihan Jumala, joka merkitsee kaikki tehdyt synnit kirjaansa,
silloin saattoi hän myöskin rakastaa ja antaa anteeksi. Voimakas häpeän
tunne valtasi Kurtin tänä hetkenä, jolloin hän muisti kaiken vihansa
Jumalaa vastaan, joka nyt oli osoittanut hänelle tämän suuren hyvän
työn. Hän nojasi päänsä käsivarteensa, joka lepäsi Dagmarin polvella
ja tunsi hänen kätensä kevyesti hyväilevän hiuksiansa. He olivat
molemmat ääneti ja heistä tuntui, kuin olisi Jumala ollut heitä lähellä
ja katsonut heidän sydämiinsä tutkistellen mitä siellä liikkui. Kurt
tunsi itsensä masennetuksi. Hän olisi niin mielellään toivonut voivansa
tuoda esiin jotakin, mutta muisti vaan elämässään syntiä. Ottaisiko
hän ratkaisevan askeleen ja heittäytyisi ristin juureen? Ylpeys
vastusti, mutta voimakas kaipuu puhui äänekkäämmin hänen taistelevassa
sydämessään. Tällä hetkellä tunsi hän, että se oli Jumalan ääni, joka
kutsui, ja että, jos hän seuraisi sitä, ei se tapahtuisi kenenkään
ihmisen, ei edes Dagmarin tähden, vaan hänen itsensä tähden. Hän ei
tahtonut vastustaa ja ylpeyden valtaistuin hänen sydämensä maailmassa
vapisi perustuksiaan myöten.
35.
Jonkun aikaa sen jälkeen astui Henning Svennius Kurtin työhuoneeseen.
"Kas, oletko sinä Tukholmassa? Tervetuloa, vanha ystävä!" huudahti
nuori runoilija ja nousi kirjoituspöytänsä äärestä.
"Häiritsenkö sinua? Sinä varmaankin runoilet paraikaa?" vastasi
Svennius luoden katseensa täyteen kirjoitettuun paperiarkkiin, "mutta
päättäen kirjoituksista, ei työ näy sujuvan hyvin", lisäsi hän
hymyillen.
"Ei, minä tartuin juuri karille. Oli hyvä, että tulit häiritsemään
minua, jälkeenpäin sujuu se kyllä paremmin. Istu keinutuoliin, sinähän
viihdyt siinä. Mitä sinä teet tänään Tukholmassa?"
"Minulla on täällä asioita. Ostan talon ja sijoitan siihen osan
pääomistani", vastasi Svennius ja istuutui keinutuoliin.
"Onnellinen sinä, jolla on pääomia! Jospa minullekin ilmestyisi joku
mr. Smith! Hän ei voisi tulla sopivampaan aikaan, kuin juuri nyt."
"Voithan käyttää niitä varoja, jotka ovat 'ilmestyneet' minulle", sanoi
Svennius hienosti hymyillen.
"Varo itseäsi, etten pidä sanoistasi kiinni."
"Se on tarkoituksenikin. Minä lainaan sinulle mielelläni, milloin vaan
tarvitset, enkä minä ole ankara vaatimaan saataviani takaisin."
"Sinä näytät puhuvan täyttä totta! Mutta se on liikaa, Henning.
Ajatteleppas, jos minä käyttäisin väärin hyvyyttäsi."
"Sitä minä en pelkää. Saanhan toki tehdä jotakin läheisimmän ystäväni
hyväksi."
"Sinä olet aina kaltaisesi", sanoi Kurt liikutettuna, "aina ja kaikilla
tavoin olet sinä osoittanut olevasi todellinen ystäväni. Jospa
tietäisit, kuinka suurta kiitollisuutta olen tuntenut sinua kohtaan
viime aikoina suuren palveluksesi tähden, jonka teit minulle kerran."
"En minä muista tehneeni sinulle mitään palvelusta", sanoi Henning
hämmästyen.
"Etkö? Mutta minä muistan! Oletko unohtanut miten sinä kerran
houkuttelit minut heittämään 'Vapauden' tuleen? Nyt kun minä,
tunnollisesti puhuen, olen tehnyt sen toisen kerran, en voi olla
sinulle kyllin kiitollinen siitä, että estit minua levittämästä
sellaista myrkkyä maailmaan. Minä olen löytänyt todellisen vapauden
ja huomaan parhaiten sen kautta, kuinka väärä se vapaus oli, jonka
puolesta silloin taistelin. Minä en voisi saada rauhaa, jos tietäisin
käsieni työn olevan maailmassa eksyttämässä ja paaduttamassa ihmisiä.
Minä luulen todellakin, että se runo olisi tehnyt syvän vaikutuksen
lukijoihinsa, sillä, vaikka olen itse kirjoittanut sen, täytyy minun
tunnustaa, että se oli hyvä, se oli parhain ja vaikuttavin mitä
milloinkaan olen kirjoittanut", sanoi Kurt kaipauksen huokauksella.
"Olet oikeassa", myönsi Henning, "sinä et ole ennen etkä sen
jälkeenkään kirjoittanut mitään, joka olisi ollut niin nerokasta. Se
onkin selitettävissä, sillä juuri siinä runossa pääsi sinun hurja,
uhmaileva luonnonlaatusi täysiin oikeuksiinsa."
"Johon se täst'edes ei koskaan enää pääse, ei edes lauluissani", lisäsi
Kurt melkein surullisesti, "nyt täytyy minun aina hillitä luontoani ja
silloin tulee runoutenakin hillittyä."
"Älä sano niin. Sinä voit käyttää uhmailevaa luonnettasi Jumalan
palvelukseen. Käännä se sekä elämässä että laulussa jalostettuna
pyhäksi kiivaudeksi pahaa vastaan; uhmaile saatanaa kuten sinä
laulussasi uhmailit Jumalaa. Usko minua, sinä tulet tekemään sen paljon
suuremmalla menestyksellä. Taistelussa, jota sinä nyt käyt totisen
vapauden puolesta, tulee luonteesi toinenkin vahva puoli näkyviin,
nimittäin totuudenrakkautesi. Se oli vääristetty taistellessasi valheen
puolesta, nyt voi se kulkea suoria teitä. Jumalan kanssa on voitto
yhtä varma, kuin tappio on varma sille, joka taistelee Häntä vastaan.
Tästedes voi Korkeimman innostus elähyttää lauluasi ja se ei suinkaan
ole vahingoksi runoudellesi."
"Oi, minua raukkaa!" mutisi Kurt haaveksivan säälivästi ajatellen
itseään, mutta lisäsi hetkisen kuluttua toisellaisella äänellä:
"Onko menestys todellakin varma sille, joka tahtoo palvella Jumalaa?
Minä olen tulemaisillani päinvastaiseen kokemukseen. Lähimmässä
tulevaisuudessa tulen minä menettämään paikkani sanomalehdessä, joka
tähän asti on ollut minun varsinainen tulolähteeni. Minun on annettu
ymmärtää, että olen tullut liian laimeaksi. Minä olin paljon tulisempi
saatuani paikkani, kuin nyt."
"Oletko varma siitä, että se on vastoinkäyminen? Tuskin tahtoisit sinä
itsekään jäädä paikallesi?"
"Enhän minä tahtoisi, mutta mikäs auttaa, kun tarvitsee rahoja?"
"Silloin tulee hakea toimi, missä ei omatunto ole ristiriidassa
tehtävän kanssa. Sinun nimesi ja kynäsi hankkii sinulle helposti paikan
toisessa lehdessä, joka ei ole niin kiihkohenkinen, kuin tämä nykyinen."
"En usko, että se on niinkään helppoa."
"Koeta, niin saamme nähdä."
Kurt koetti, ja kävi kuten Henning oli sanonut.
36.
Joululoma oli tulossa ja Anna valmistautui matkustamaan kotiin
Vesterlångaan, kun Constanse-täti sairastui. Lääkäri sanoi, että tauti
luultavasti oli keuhkotulehdusta. Anna ei tietysti tahtonut jättää
sairasta yksin vanhan Liisan kanssa, vaan purki matkalaatikkonsa ja
ilmoitti kotiin että matkansa oli tullut estetyksi.
Kävi, kuten lääkäri oli ennustanut; täti tuli kovin sairaaksi. Anna
ja Liisa valvoivat vuorotellen hänen luonaan. Vesterlångasta saapui
osaaottavia levottomia kirjeitä. Kirkkoherra toivoi pääsevänsä
sisarensa luo, joka useita vuosia vanhempana oli ollut hänelle äidin
sijaisena hänen poikavuosinaan. Se kävikin laatuun, kun lukukausi
Upsalassa päättyi ja Henning Svennius saapui Vesterlångaan hoitamaan
kirkkoherran virkaa.
Tämä joulu oli jokaiselle tavallisuudesta poikkeava. Rouva Warenheim,
Eva ja Henning viettivät sen kolmen kesken pappilassa Långsjö-järven
rannalla. Tunnelma oli hauska ja kodikas, vaikka siihen sekoittuikin
surumielisyyttä sen johdosta, että niin monta joukosta puuttui ja tädin
sairastumisen vuoksi, joka oli aiheuttanut perheen isän matkan.
Dagmar asui loma-ajan äitinsä luona ja Kurt oli aina hänen seurassaan.
Silloin kun kirkkoherra Warenheim ei ollut sisarensa luona, kävi hän
tervehtimässä vanhoja tuttaviaan, joita hän ei ollut nähnyt moneen
vuoteen.
Anna istui uskollisesti tädin sairasvuoteen vieressä. Hän kuuli
joulukellojen soivan ja näki sytytettyjä kuusia naapurien ikkunain
läpi mutta ei ottanut itse osaa mihinkään ulkonaiseen joulun
viettoon. Mutta siitä huolimatta tunsi hän tänä vuonna sydämessään
todellisempaa jouluiloa, kuin milloinkaan ennen. Hänestä tuntui
ikäänkuin Jumala vetäisi häntä jollain erityisellä tavalla puoleensa
antaen hänen selvemmin tuntea rakkautensa äärettömyyttä. Hän oli niin
kauan rukoillut saadakseen tuntea iloa Jumalassa ja nyt oli hänen
rukouksensa yht'äkkiä tullut kuulluksi, ilman että hän tiesi miten
se oli tapahtunut. Syvän sisäisen rauhan ja ilon, jota hän tunsi
keskellä rauhattomuutta, yksinäisyyttä ja öiden valvontaa käsitti hän
sen ihmeellisen ijankaikkisuus-elämän ilmaisuksi, joka asui hänessä
salattuna maailmalta. Hän tunsi Kristuksen olevan lähellään antamassa
hänelle voimia johonkin erityiseen; hän ei tietänyt, mitä se olisi
mutta odotti kuitenkin jotakin. Alussa luuli hän, että se olisi tädin
kuolema, mutta tauti tuli käännekohtaansa, joka päättyi onnellisesti
ja lääkäri sanoi vaaran olevan ohi, vaikka vanhus vielä olikin liian
heikko ryhtyäkseen mihinkään.
Eräänä iltana oli sairas nukahtanut ja Anna istui ikkunassa katsellen
kadulle, jossa lyhtyjen valo levitti kellervää valoaan lumelle, Silloin
tuli kirje Evalta.
Anna oli koko päivän aavistanut, että tulisi tapahtumaan jotakin ja
luettuaan sisarensa kirjeen toteutui tämä aavistus. Nyt käsitti hän,
mitävarten hän oli saanut erityistä voimaa, sillä nyt sitä tarvittiin.
Se oli lyhyt hajanainen kirje, täynnä auringonpaistetta ja onnea, jossa
Eva ilmoitti olevansa kihloissa Henningin kanssa.
"... Minä olen varmaankin aina rakastanut häntä, vaikken ole tietänyt
siitä ennen kuin nyt", kirjoitti hän muun muassa. "Ikävöin sinua
saadakseni kertoa, kuinka onnellinen minä olen. Jospa vaan olisin hänen
arvoisensa! Sinä et saa tietää, miten me löysimme toisemme, sillä me
olemme päättäneet pitää sen omana salaisuutenamme. Voitko käsittää,
Anna, että hän pitää minusta, joka en ole mitään! Kaikki tuntuu kuin
unelta, josta minä pelkään herääväni...!"
Anna luki: kirjeen pari kertaa. Se oli kuin unta hänellekin, mutta
unta, josta hän toivoi heräävänsä.
"Onko siellä ketään?" kuului tädin ääni.
Anna meni vuoteen luo.
"Minä olen täällä."
"Paljonko kello on?"
"Kohta puoli kymmenen."
"Sitten minä olenkin maannut kauan, sepä hauskaa. Anna minulle
juomista!"
Anna täytti hänen pyyntönsä. Hän vastasi ja toimi koneellisesti.
Hetkisen kuluttua nukahti täti taas. Liisa tuli sisään.
"Menkää nukkumaan nyt, neiti. Olette varmaankin väsynyt kaikesta tästä
valvomisesta, kun ette päivälläkään ole ollenkaan maannut. Nyt on minun
vuoroni valvoa."
Anna meni omaan huoneesensa, iloisena päästessään lepäämään. Hän oli
ruumiillisesti niin väsynyt, että sielun tuska tuntui vaimenneelta.
Tuskin pääsi hän vuoteeseensa, niin vaipui hän syvään uneen.
"Herra, ole luonani, kun minun taas täytyy herätä!" se oli hänen
iltarukouksensa.
Kun hän seuraavana aamuna nousi ylös, vapisi hän, ajatellessaan
tulevaa aikaa. Tyhjyyden tunne, joka valtasi hänet ajatellessaan
vastaisuuttaan, osoitti hänelle että hän oli lujemmin kiintynyt
pettyneisiin toiveihinsa, kuin oli luullutkaan. Mutta hän ei tahtonut
antaa valtaa tälle synkälle tunteelle, vaan koetti urhollisesti olla
ajattelematta tulevia aikoja. Hän tahtoi elää nykyhetkeä varten, se
oli paras keino sietää elämää ja päästä surujen läpi. Hän rukoili
Jumalalta apua joka kerran, kun häntä kohtasi tuskallinen hetki
ja kun hänen rukouksensa tuli kuulluksi, tunsi hänen sydämensä
kiitollista rakkautta. Siten tuli hän tänä huolien ja taistelujen
aikana yhä riippuvaisemmaksi Jumalastaan. Hän oppi rakastamaan Häntä
ainoana luotettavana ystävänään ja Hänen rakkautensa tuli nyt vasta
hänelle niin suuriarvoiseksi ja välttämättömäksi, kuin hän aina oli
toivonut. Keskellä kärsimyksiään saattoi hän kiittää Jumalaa näistä
kärsimyksistä, jotka vetivät häntä lähemmäksi Häntä. Hän oppi suremaan
niinkuin ei hän olisikaan surrut.
Anna pelkäsi aikaa, jolloin hänen täytyi kohdata Henning ja Eva, ja hän
uskalsi tuskin toivoa voivansa milloinkaan iloita heidän onnestaan.
Mutta hän rukoili sitä ja ihmetteli kun se tapahtui aivan kuin
itsestään, kun se aika tuli.
Hän tapasi Henningin tämän palatessa Vesterlångasta Upsalaan. Hän
tuli häntä vastaan veljen avomielisellä iloisella sydämellisyydellä
ja hän tunsi itsensä heti aivan kuin vapautuneeksi. Sitenhän hän sai
aina pitää hänestä! Heidän suhteensa oli tullut toisenlaiseksi ja
hän oli iloinen saadessaan ojentaa hänelle kätensä sisarena, vaikka
hänen syvimmässä sydämessään tuntuikin tukahutettua tuskaa kuullessaan
Henningin puhuvan Evasta.
Sisarensa tapasi hän vasta kesällä ja se oli vaikeampaa. Mutta Eva oli
niin herttainen ja nöyrä onnellisuudessaan, että Annan täytyi tuntea
myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Eva olikin kehittynyt erinomaisesti,
hänen olennossaan oli ihastuttava sekoitus lapsellisuutta ja
naisellisuutta, vakavuutta ja iloisuutta. Hän oli todellakin sopiva
vaimoksi sellaiselle miehelle, kuin Henning Svennius. Annasta tuntui
tosin alussa ihmeelliseltä nähdä heidät yhdessä, mutta hän tottui
siihen pian ja kun häävalmistukset alkoivat, otti hän niihin osaa
tyynesti, vieläpä ilollakin.
37.
Oli hääpäivän edellinen ilta. Elokuun aurinko valoi kultaista
hohdettaan kirkkaaseen, läpikuultavaan syysilmaan, mäntyjen punertaviin
runkoihin ja kuusien tummiin oksiin. Siellä täällä muodostivat
yksinäisten lehtipuiden kellervät taikka punertavat lehdet räikeän
vastakohdan havupuiden vihreydelle. Järvi oli tyyni, ikäänkuin leväten
illan tullen, kuvastaen rantoja, saaria ja rusohohteista iltataivasta.
Toisinaan kuului karjankellojen kilinää, toisinaan häiritsi lintujen
liverrys metsän hiljaisuutta.
Eva oli hiipinyt pois kaikkien luota, Henninginkin, sanoakseen
jäähyväiset kotiseudulleen. Vasta eron hetkellä tunsi hän, kuinka
kiintynyt hän oli siihen. Tuolla oli vanha ontto kanto, joka oli ollut
ruokasäiliönä heidän lapsena leikkiessään. Hän kosketti sitä hyväillen
ohimennessään. Tuolla oli paras mansikkapaikka. Kuinka usein olikaan
hän kompastunut kiviin ja kaatanut kaikki marjat tuokkosestaan ja
sitten itkenyt! Täällä oli uimapaikka ja tuolla kivi, jonka luo hän
aina oli uinut. Tänään oli hän tehnyt sen viimeisen kerran, huomenna ei
ole enää aikaa.
Huomenna! Evan katse solui yli järven kiiltävän pinnan kauas sinervään
etäisyyteen. Mikähän odotti häntä siellä! Hänen sydämensä sykki
kiivaasti. Odotuksestako, vaiko levottomuudesta taikka kaipauksesta?
Hän ei sitä tietänyt.
"Eva", sanoi tuttu ääni hänen läheisyydessään.
Hän säpsähti. Tuolla seisoi Henning ja katseli häntä.
"Pelästytinkö sinua?" kysyi hän levottomasti ja meni hänen luokseen.
"Et, vähän vaan, minä en ollenkaan tietänyt, että sinä seisoit siellä",
vastasi hän ja nojasi häntä vasten.
"Miksi hiivit sinä pois luotani sanomatta sanaakaan?" kysyi hän
puolittain moittien.
"Tahdoin olla yksin."
"Menenkö minä sitten taas?" Henning tahtoi vetää pois käsivartensa,
jonka hän oli kietonut hänen vyötäisilleen, mutta Eva tarttui hänen
käteensä ja piteli siitä.
"Ei, ei nyt, olen ollut yksinäni juuri tarpeeksi kauan", vastasi hän,
"olen sanonut jäähyväiset Vesterlångalle."
"Senpä tähden kai sinä näytätkin hiukan surumieliseltä. Mutta,
rakastettuni, ei suinkaan sinun kaipauksesi ole tuskallista?"
"Ei suinkaan. Tuntuu vaan niin ihmeelliseltä, kun kaikki tulee olemaan
niin uutta."
He jatkoivat jäähyväiskävelyjään tuttavallisesti keskustellen.
Elämä hymyili heille. Henning oli hakenut avonaista professorin tointa
ja saanut sen; rikkaus salli hänen täydellisesti maistaa anteliaisuuden
suloutta hädän lievittämiseksi ja Eva, hänen sydämensä auringonpaiste
tulisi huomenna hänen vaimokseen. Hän nojautui niin luottavasti
sulhoonsa ja katsoi niin hellästi hänen silmiinsä kävellessään hänen
vieressään, että se liikutti voimakkaasti tämän sydäntä.
Hän tiesi, ettei heidän elämänsä aina voisi olla niin valoisaa.
Pilvisiäkin päiviä tulisi, mutta murheessa kuten onnessakin olisi
Jumala heidän turvansa. Häntä ei saa unohtaa ilossa eikä surussa. Niin
ajatteli Henning ja jokaisen ajatuksen, joka liikkui hänen sielussaan
ilmaisi hän morsiamelleen, joka ymmärsi häntä. Molemmat toivoivat, että
rakkaus Jumalaan voittaisi sen rakkauden, joka yhdisti heidät toinen
toiseensa, siten pysyisi jälkimäinen puhtaana ja vilpittömänä.
Hääpäivä koitti säteilevän kirkkaana ja tyynenä. Kun Eva heräsi, oli
Anna jo pukeutunut ja aikeissa lähteä huoneesta, mutta huomattuaan
sisarensa liikahtelevan, kääntyi hän hänen vuoteeseensa päin.
"Hyvää huomenta, pikku morsian!" sanoi hän iloisesti ja suuteli Evan
lämmintä poskea sydämellisemmin kuin koskaan ennen.
Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Onko se todellakin tänään?" kuiskasi hän hymyillen ja säteilevin
silmin.
Anna ei vastannut, katsoi vaan noihin sanomattoman ihaniin, ilosta
loistaviin kasvoihin ja tunsi riemulla, että hän nyt voi, unohtaen
itsensä, puhtaalla sydämellä suoda sisarelleen hänen onnensa.
Rouva Warenheim puki tyttärensä morsiameksi. Hänellä oli hieno aisti
ja hän koetti parhaansa mukaan koristaa rakastettuansa. Tulos olikin
mitä parhain. Eva olikin kuin luotu sitä varten. Posket olivat vähän
kalpeammat ja silmien loiste oli syvempi kuin tavallisesti. Hiuskiharat
ympäröivät otsaa ja ohimoita ja säteilivät kullanloistoisina
myrttiseppeleen alla. Hänen hento vartalonsa näytti vielä hennommalta
ja pehmeämmältä valkean morsiushunnun ympäröimänä. Iloinen mutta
samalla vakava hymyily kirkasti hänen herttaisia kasvojaan kohdatessaan
sulhasensa kirkossa. Rakkautta uhkuvalla katseella laski hän kätensä
Henningin käteen heidän astuessaan alttarin eteen.
Kuori oli koristettu kukilla ja köynnöksillä. Syksyn monikirjava
väriloisto ympäröi alttaria ja urkujen sävelet humisivat vanhan kirkon
holveissa. Seurakunta nousi seisomaan kaikki koettivat päästä näkemään
morsianta, jonka useimmat olivat tunteneet jo kehdosta aikain ja jota
he rakastivat. Kirkkoherra seisoi alttarilla ja näki morsiusparin
tulevan ylös pitkin käytävää. Hän seisoi jäykkänä ja suorana käsikirja
kädessään. Kasvojenpiirteet olivat tavallisuuden mukaan vakavat,
melkein ankarat, mutta silmissä oli lempeä loiste, kohdatessaan
morsiamen katseen.
Hän alkoi juhlallisuuden voimakkaalla puheella, niin lyhyesti, että
joka sana painui muistoon. Sitten seurasi vihkimätoimitus ja koko ajan
virtasi auringonpaiste ikkunasta yli liikutetun seurakunnan, kukilla
koristetun kuorin ja morsiamen häikäisevän valkoisen puvun.
Kurt ja Dagmar ajattelivat omaa vihkimistään. Anna istui äitinsä
vieressä. Hänen surunsa oli haihtunut ja hänen sydämensä oli tyyni.
Kirkosta siirryttiin hääaterialle pappilaan, johon suuri joukko
vieraita oli kutsuttu.
Illan tullen jätti nuori morsian lapsuuden kotinsa, seuratakseen
miestään maailmaan. Henning oli saanut virkavapautta jouluun asti ja
koko syksy oli määrätty häämatkaa varten.
Vaunut, joilla nuorikot ajoivat, vyöryivät hämärtävän, tutun metsän
läpi asemalle. Eva ei ollut voinut erota omaisistaan ilman kyyneleitä,
mutta ne kuivuivat pian ja hän antautui onnensa valtaan saadessaan
kokonaan kuulua Henningille. Oli niin hiljaista tuossa suuressa
metsässä, hevosten kavioiden kopse ja vaununpyörien rätinä olivat
ainoat äänet, mitä kuului. Hiljainen tuulenpuuska, joka ei vielä ollut
asettunut lepoon, kosketti toisinaan johonkin tuuheaan männynoksaan,
joka silloin heilahti. Evasta tuntui silloin, että hänen kotimetsänsä
viittasi hänelle jäähyväisiksi. Henning veti hänet lähelle itseään
ja he puhelivat hiljaa. Heidän ympärillään vallitsi hämäryys ja
yläpuolellaan loisti elokuunyön tähtitaivas.
Eva värisi ilosta ajatellessaan kaikkea uutta ja onnellista, mikä
odotti häntä. Hän oli matkalla suureen, tuntemattomaan maailmaan
katsomaan vieraita maita ja vieraita kansoja.
Hän saisi mennä meren yli, hän saisi nähdä ritarilinnat Reinin
rannoilla ja hengittää raittiita tuulia Alppien lumipeitteisillä
rinteillä. Vihdoin saisi hän haaveilla Italian sinisen taivaan alla
ja oppia tuntemaan maailmankaupungin Tiberin rannalla. Ja kaikesta
tästä saisi hän nauttia sen kanssa, jota hän rakasti, seuratakseen
häntä sitten kotimaahan, jossa he perustaisivat itselleen kodin. Oi,
kuinka onnelliseksi hän tahtoikaan tehdä miehensä! Hän painoi pienen
päänsä hänen rintaansa vasten ja ilmoitti hänelle kaikki ajatuksensa ja
Henningin syviin silmiin tuli siinä häntä kuunnellessaan ihmeellisen
kaunis loiste.
Siten alkoivat he häämatkansa laajojen metsien seisoessa vartioina
ympärillä ja ijankaikkisten tähtien valaistessa heidän tietään.
38.
Uudenvuoden aikaan viettivät Kurt ja Dagmar häänsä Tukholmassa
asettuakseen sitten asumaan sinne. Dagmar oli kaunis ja komea morsian,
vaikkei hänessä ollutkaan sitä hempeimmän nuoruuden miellyttävää
suloutta, kuin Evassa. Hän ei odottanut myöskään tämän lailla pelkkää
auringonpaistetta ja ruusuja elämänsä tiellä. Hän oli kokenut elämää
ja oppinut, että se usein tuo mukanaan enemmän suruja kuin iloja. Sen
vuoksi ei hänessä ollut tuota nuorekasta, lapsellista luottamusta
täydelliseen onneen, joka teki Evan niin viehättäväksi. Mutta kun hän
katsoi Kurttiin ja selvällä äänellä lausui sanat, jotka yhdistivät
hänet häneen koko elämänsä ijäksi, oli hänen silmissään uskollinen
katse, joka selvemmin kuin sanat ilmaisivat Kurtille, että häneen
saattoi hän luottaa kaikissa elämänsä vaiheissa.