Toukokuussa viipyäkseen siellä viikon ajan ja viedäkseen sitten Evan
mukanaan kotiin, makasi Dagmar vielä kalpeana ja heikkona valkoisella
vuoteellaan.
Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunasta ja valaisi hentoja
kevätkukkia ja vuokkoja sairaan päänalasen vieressä olevalla pöydällä.
Dagmar makasi katse miettivästi kiinnitettynä kukkiin, jotka Eva samana
päivänä oli tuonut hänelle. Toinen vuode oli tyhjä, niin että Dagmar
asui nyt yksinään huoneessa. Hän odotti illalla Kurtin äitiä luoksensa.
He eivät olleet nähneet toisiaan moneen vuoteen, ja Dagmar vapisi
samalla kun hän iloitsi tästä kohtauksesta. Hän mietti miten paljon
rouva Warenheim mahtoi tietää.
"Mitenkäs täällä voidaan? Saanko tulla sisään?" kysyi tuttu ääni ulkoa
ja sai heikon punan nousemaan Dagmarin kalpeille poskille.
"Neiti on jotensakin virkeä. Olkaa hyvä!" vastasi hoitajatar ja aukaisi
oven rouva Warenheimille, joka astui sisään yksinään.
"Tervetuloa jälleen elämään, rakas lapseni", sanoi Kurtin äiti,
sydämellinen katse silmissään kumartuen sairaan puoleen.
Tämän tervehdyksen kuultuaan täyttyivät Dagmarin silmät kyynelillä
ja hänen huulensa vapisivat kietoessaan kätensä äidillisen ystävänsä
kaulaan ja tuntiessaan sydämellisen suudelman huulillaan.
"Siitä on kauan, kun me viimeksi näimme toisemme", jatkoi rouva
Warenheim ja istui vuoteen viereen, "mutta me emme silti ole unohtaneet
toisiamme."
Hän tarttui Dagmarin käteen ja hymyili rohkaisevasti hänelle,
huomatessaan liikutuksen, joka valtasi tuon nuoren tytön ja jota hän
oli liian heikko hillitsemään.
"Kas, tässä ovat kukat, jotka Eva poimi aamulla. Hän tuli niin
iloiseksi löydettyään ne. Ne olivat ensimäiset tänä vuonna, ja hän
oli aivan haltioissaan saadessaan tuoda ne tänne", lisäsi hän ja
puhui vielä hetken aikaa kevyesti auttaakseen Dagmaria saavuttamaan
mielentyyneytensä.
"Te olette aivan liian hyvä minulle", kuiskasi tämä, kun hän vihdoin
voi hillitä ääntänsä.
"Ei ollenkaan", vastasi rouva Warenheim iloisesti hymyillen. "Jos Eva
olisi sinun lailla maannut sairaana, olen minä varma, että sinä olisit
tuonut hänelle kevään esikkoja, jos vaan olisit voinut."
"Olisin tietysti", vastasi Dagmar ja hymyili kyynelten läpi.
Rouva Warenheim katseli häntä. Tuon kauniin sairaan silmät loistivat
niin suurina, loistavina ja surumielisinä hänen kuihtuneista
kasvoistaan ja liikuttivat hänen sydäntään.
"Olen kuullut, että sinä saat pian nousta ylös", sanoi hän äänellä,
joka tuntui epävarmalta, vaikka hän koetti tehdä sen iloiseksi.
"Ensi viikolla, ehkä", vastasi Dagmar.
"Ajattele, kuinka hauskaa! Ja sitten saat sinä istua ulkona
auringonpaisteessa ja katsella kevään vihannuutta ja kuulla lintujen
laulua!"
"Niin, kyllä se on hauskaa", myönsi Dagmar niin kokonaan ilman
innostusta, että rouva Warenheim vasten tahtoaan kysyi:
"Mutta etkö sinä sitten tahdo tulla terveeksi?"
"Olin niin varma siitä, etten enää tulisi terveeksi, että tuntui
pettymykseltä, kun sanottiin, että kaikki vaara oli ohi", vastasi
Dagmar.
Rouva Warenheim hyväili hiljaa kuihtunutta valkeaa kättä. Tämä
hiljainen osanotto kehoitti Dagmaria jatkamaan.
"Luulin olevani valmis kuolemaan, mutta varmaankaan ei niin ollut
laita, koska minun täytyi vielä palata elämään", sanoi hän surullisesti.
"Kyllä kai sinä olit valmis, rakastettuni. Ja valmistut varmaankin
elääksesi sitten Jumalan kunniassa. Meidän täytyy aina olla valmiit
kuolemaan, niin olemme myös soveliaat elämään."
"Taivas oli minusta niin lähellä ja maailma niin kaukana; minä toivoin
vaan saavani ottaa viimeisen askeleen. Miksi en minä saanut mennä,
miksi täytyi minun vielä palata maailmaan, kun minä olin jo niin
irtaantunut siitä? Elämän kanssa palaavat varmaan taas maalliset
harrastuksetkin kiinnittämään minua tänne."
"Sinun tulee pysyä lujana Jumalassa. Etkö sinä luule Hänen voimansa
riittävän katkaisemaan kaikkia kietovia siteitä jatkuvassa
elämässä yhtä hyvin kuin kuolemassakin? Sinun tulee vaan pysyä
Hänen läheisyydessään ja viedä kaikki toiveesi ja halusi, kaikkein
maallisimmatkin, Hänen eteensä; mutta ei ainoastaan sitä varten, että
saisit ne tyydytetyksi, vaan että ne Hänen läheisyydessään vaimenisivat
ja puhdistuisivat."
Dagmar makasi hetken aikaa silmät suljettuina. Kalpeat kasvot
muodostivat räikeän vastakohdan tummalle, lyhyeksi leikatulle tukalle.
"Täti", sanoi hän ja katsoi ylös syvällä, surullisella katseella,
"minä tahdon olla Hänen, olen tahtonut sitä jo kauan; mutta se on niin
vaikeata, on niin paljon sellaista, joka tahtoo tunkeutua väliin."
"Älä anna tuon kokemuksen pidättää itseäsi, rakas lapsi; sen saavat
kaikki tehdä, jotka ottavat asian vakavasti. Jumala muistaa, että me
olemme heikot."
"Muistaako Hän? Armahtaako Hän? Mutta kerran täytynee Hänenkin väsyä?"
"Ei hän väsy koskaan, ellemme me vaan väsy. Hänen armonsa on joka aamu
uusi."
"Kuinka äärettömän kärsivällinen Hänen täytyy olla!"
"Niin, Hän onkin Jumala. Me ihmiset emme voi ymmärtää Hänen
kärsivällisyyttään ja rakkauttaan, mutta me saamme uskoa siihen."
"Uskoa! Se on melkein kuin levätä", kuiskasi Dagmar ja nojasi
väsyneellä liikkeellä päänsä tyynyyn. "Tuntuu kuin olisi helpompi uskoa
silloin, kun on ruumiillisesti oikein heikko. Silloin ei meissä ole
mitään, joka voisi vastustaa."
Rouva Warenheim nousi hiljaa ylös.
"Minä näen, että sinä olet väsynyt, hyvästi tällä kertaa", sanoi hän ja
kosketti kevyesti huulillaan sairaan kaunista otsaa.
"Kiitos! Tulkaa pian taas! Täti on antanut minulle sellaisen rauhan",
kuiskasi Dagmar ja loi häneen kiitollisen katseen.
"Saanko tulla hetkiseksi joka päivä tällä viikolla?"
"Oi, mutta se on liikaa! Tätillä on kai muutakin tekemistä", väitti
Dagmar; mutta ilonsäde hänen silmissään ilmaisi rouva Warenheimille
kuinka tervetullut hän oli.
"Mutta ei mitään sellaista, jota tekisin niin mielelläni", vastasi hän
sydämellisesti. "Hyvästi huomiseen asti!"
* * * * *
"Dagmar, minä ja tytöt olemme tehneet niin hauskan suunnitelman, jota
sinä et saa tehdä tyhjäksi", sanoi rouva Warenheim, istuessaan Dagmarin
luona viimeisen edellisenä iltana ennen poislähtöään. "Äitisi on
myöskin ystävällisesti hyväksynyt sen."
"Minkä?" kysyi Dagmar salaisella levottomuudella.
"Niin, asia on sellainen, että meillä Vesterlångassa on mitä ihanimmat
metsät ja soveliain ilma sellaisille pikku raukoille, kuin sinä olet.
Ja kun Anna tulee kotiin keväällä, olet sinä varmaankin jo kyllin
voimakas seurataksesi häntä; niin on lääkärikin vakuuttanut. No, mitä
sinä itse sanot siihen?"
"Kiitos, mutta minä luulen, etten voi tulla", vastasi hän epäröiden ja
punastuen.
"Minkätähden et? Etkö luule jaksavasi?"
"Sinne on äärettömän pitkä matka", vastasi hän vältellen ja katsoi alas.
"Oletko sinä todellakin levoton matkan tähden? Anna pitää niin hyvää
huolta sinusta. Jos tarve vaatii, odottaa hän sinua jonkun aikaa. Sinä
et saa kieltäytyä. Me olemme kaikki jo edeltäpäin iloinneet sinun
tulostasi. Matkaako sinä vaan pelkäät?"
Dagmar epäröi. Sanoisiko hän todellisen syyn? Ei, hän ei voinut sanoa
sitä.
"Kiitos, täti, mutta kyllä minä jään äidin luo", sanoi hän.
"Tukholmaan? Ei, Dagmar, sitä sinä et saa tehdä, sinun täytyy päästä
maalle. Se on velvollisuutesi itseäsi kohtaan. Vapaaherratar oli niin
tyytyväinen ehdotukseeni ja me olemme jo melkein päättäneet asian
keskenämme."
"Mutta eikö minusta tule teille vaivaa? Onko siellä minulle tilaa?"
"Tilaa! On toki! Oletko unohtanut, kuinka suuri rakennus meillä on?
Meillä olisikin niin tyhjää, kun ei Kurtkaan saa olla kotona juuri
ollenkaan kesällä."
"Eikö hänellä aina ole lomaa muutamia viikkoja?"
"Ei nyt enää muuta kuin poikkeustapauksissa. Hän on saanut koko joukon
työtä paitsi sanomalehtityötään. Niin että me saamme olla sangen paljon
yksin kotona, joten sinä olet kaksinkerroin tervetullut. Ajattele asiaa
huomiseen asti ja suo minulle se ilo, että annat myöntävän vastauksen
silloin."
Kun rouva Warenheim seuraavana päivänä lähti Dagmarin luota, oltuaan
siellä viimeisen kerran, lupasi tuo nuori tyttö hänelle viettää kesänsä
Vesterlångassa.
34.
Matka kotiin pohjoisessa metsäseudussa tuli rasittavaksi ja Dagmarin
täytyi perille päästyään mennä muutamaksi päiväksi vuoteeseen. Ei
kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin hän taas jaksoi olla ylhäällä ja
ulkona.
Ystävyys Annan ja Dagmarin välillä tuli tänä kesänä lujemmaksi kuin se
milloinkaan ennen oli ollut. Heillä olikin nyt niin paljon yhteistä.
Ollessaan kahden puhuivat he melkein aina niistä syvistä totuuksista,
joiden kirkkaita vesiä Dagmar oli ruvennut janoomaan, kun suru ja
kärsimys oli sulkenut häneltä kaikki muut lähteet. Anna puolestaan
tunsi, kuinka ijankaikkisuus-elämä hänessä kasvoi ja kehittyi tämän
yhdessä-olon aikana. Ensi kerran tunsi hän mitä merkitsee omata
samoin ajatteleva ystävä, jolle voi ilmaista syvimmät ja parhaimmat
ajatuksensa, jotka siten kirkastuvat.
Joka kerran kun Kurtilta saapui kirje, pelkäsi Dagmar salaisella
tuskalla, että hän ilmoittaisi kotiintulostaan, mutta yhtä usein
valtasi hänet pettymyksen tunne huomatessaan pelkonsa aiheettomaksi.
Vihdoin tapahtui kuitenkin se, jota hän oli pelännyt ja toivonut. Kurt
kirjoitti, että hänen oli onnistunut saada neljäntoista päivän loma,
jonka hän halusi viettää Vesterlångassa.
"Miten voisin minä keksiä sopivan syyn poistuakseni täältä?" oli
Dagmarin ensimäinen ajatus. Kurt ei ollut koskaan tullut hänen
luokseen, vaikka hän olisi voinut tulla, eikä ollut koettanut jatkaa
keskustelua, jossa Dagmar oli ilmaissut tunteensa enemmän kuin oli
aikonutkaan. Hänen tunteensa eivät siis voineet olla samanlaiset, se
oli selvä; sillä silloin ei hän olisi jättänyt hänen tunnustustaan
huomioon ottamatta. Hän tiesi, että Dagmar rakasti häntä, eikä hän
kuitenkaan ollut tullut Brotorppiin ainoatakaan kertaa. Tämä ajatus
herätti hänen sydämessään voimakkaan vastenmielisyyden ja häpeän
tunteen. Hän ei tahtonut milloinkaan mennä Kurtin silmien eteen, hänen
täytyi paeta häntä. Mutta miten päästä täältä, kun hänen oli määrä
viipyä koko kesän, eikä hänellä sitäpaitsi ollut mitään muuta paikkaa,
jonne lähtisi. Äiti oli matkustanut sukulaisten luo, eikä heillä ollut
tilaa useammille. Brotorpissa ei hänellä ollut ennen syksyä mitään
tekemistä. Epätoivon tunne valtasi hänet, mutta sitä lievensi salainen
mielihyvä siitä, että hänen näin täytyy joutua yhteen Kurtin kanssa.
Kun tämä tuli illalla, oli Dagmar jo mennyt vuoteeseensa, vaikk'ei
ollutkaan vielä niin myöhäinen. Hän kuunteli hänen ääntään salissa,
joka oli sen vinttikamarin alapuolella, missä hän asui. Kauan senkin
jälkeen, kun kaikkialla jo vallitsi hiljaisuus ja muut olivat
nukkuneet, makasi Dagmar valveilla ja ajatteli tuskalla sitä hetkeä,
jolloin heidän täytyy kohdata toisensa.
"Kuinka voin saada hänet unohtamaan ne sanat, jotka minä hänelle
lausuin ja jotka ilmaisivat hänelle minun tunteeni?" ajatteli hän. "Oi,
minä tahdon olla ylpeä, niin ylpeä, että hän uskoo taas kaiken olleen
mielikuvitusta."
Dagmarin ei ollut niin helppo seurata päätöstään, mutta hän yritti
kuitenkin urhoollisesti. Kurt oli niin toisellainen häntä kohtaan, kuin
hän oli odottanut. Hän ei tosin ollut ystävällinen, eikä etsinyt hänen
seuraansa ja tuskin puhutteli häntä, mutta ei hän myöskään ollut kylmä
ja välinpitämätön. Hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin, joka
sai Dagmarin aavistamaan, ettei hän ollut pysytellyt loitolla mistään
häntä nöyryyttävästä syystä. Mutta mikä sitten oli ollut syynä? Kurt
ei nähtävästi aikonut ilmaista sitä hänelle, ja Dagmar oli liian ylpeä
pienimmälläkään tavalla ilmaistakseen kuinka paljon hän ajatteli häntä.
Heidän ollessaan kävelymatkoilla, kulki Kurt aina äitinsä taikka
Evan seurassa ja jutteli vaan heidän kanssaan. Toisinaan, kun ei
kukaan huomannut, katseli hän Dagmaria, kuten katsellaan rakkainta
maailmassa, rakkainta, jonka luulemme ainiaaksi kadottaneemme. Dagmar
ei nähnyt näitä katseita, eikä aavistanut hänen tunteitaan ja käveli
sen vuoksi niin hienona ja ylpeänä ja tuntui Kurtista kalliimmalta
ja saavuttamattomammalta kuin koskaan ennen. Hänen sielunsa täyttyi
syvimmällä surumielisyydellä, huomatessaan hänet nyt sen ihannekuvan
kaltaiseksi, jollaisen hän kerran luuli hänen olevan. Tukka, joka
sairauden aikana oli leikattu lyhyeksi, rupesi kasvamaan ja ympäröi
tuuheina, mustina kiharoina kauniita kasvoja, jonka puhtaalle iholle
palaavan terveyden puna loi hennon hohteensa. Hieman kaareva nenä,
hienopiirteinen suu ja leuvan täydellinen muoto olivat aina herättäneet
Kurtin ihailua, mutta nämä piirteet olivat tulleet vielä lumoavammiksi
sen luonteen kautta, joka niistä nyt kuvastui. Suurten, loistavien
silmien katse ilmaisi voitettuja taisteluja ja jaloja ajatuksia
Dagmar oli taas hänen kauneuden-ihanteensa ja hän olisi voinut antaa
sydänverensä, voidakseen olla hänen arvoisensa. Mutta hän ajatteli
itseään eikä uskaltanut lähestyä häntä. Dagmar ajatteli köyhyyttään ja
koetti olla ylpeä ja kylmä.
Eräänä päivänä meni Kurt metsään, yksinään, surullisten ajatusten
seuraamana. Hän katui, että oli seurannut vastustamatonta haluaan,
joka oli pakottanut hänet tänne Dagmarin läheisyyteen. Mitä hän
oli sanonut noissa päivälliskutsuissa syksyllä, oli ollut vaan
omantunnonvaivojen aiheuttamaa hyvitystä hänen entisen menettelytapansa
johdosta, ja Kurt koetti luulotella itselleen, että se oli vaan hänen
runoilijamielikuvituksensa, joka oli tehnyt hänelle kepposen ja pannut
hänen sanoihinsa enemmän sisältöä, kuin mitä niissä todellisuudessa
oli. Ne epämääräiset toiveet, jotka olivat kyteneet hänen mielessään
tullessaan Vesterlångaan, olivat nyt kokonaan hälvenneet.
Äkkiä näki hän puiden lomitse vaalean hameen ja pysähtyi. Hän päätti
kääntyä ympäri, mutta ei pannut sentään päätöstään täytäntöön. Dagmar
katsoi ylös ja heidän katseensa yhtyivät Sen sijaan, että olisi
mennyt tiehensä, meni Kurt eteenpäin ja istui litteälle kivelle
hänen viereensä ja tietämättään miten se tapahtui, oli hän ilmaissut
hänelle syvimmät tunteensa ja ajatuksensa. Hän pyysi Dagmaria
ojentamaan hänelle kätensä ja auttamaan häntä alkamaan uutta elämää.
Dagmar puolestaan unohti kaikki vastaväitteet eikä voinut lausua
ainoatakaan sellaista. Ylpeys pakeni kuultuaan Kurtin miehekkään
ja nöyrän selityksen, jota hänen täytyi uskoa. Hän etsi vastausta,
mutta ei löytänyt, ja katsoi vaan Kurttiin avuton, hämmentynyt
ilme loistavissa, kosteissa silmissään. Seuraavalla hetkellä piti
Kurt häntä sylissään ja molemmat hämmästyivät huomatessaan noitten
pilvenkorkuisten esteitten, jotka äsken näyttivät voittamattomilta,
silmänräpäyksessä kadonneen. Lumous oli haihtunut. Kurt painoi Dagmarin
rintaansa vasten tuolla onnellisella tietoisuudella, ettei tämä ollut
enää autereinen, saavuttamaton ihanne, vaan ihminen, niinkuin hän
itsekin. Hän ei ollut sellainen, jollaiseksi hänen mielikuvituksensa
oli kuvaillut hänet, täydellinen enkeli, vaan nainen, valmis seuraamaan
häntä elämän taisteluihin. Ilontunne vapisutti Kurttia ajatellessaan,
että Dagmar tässä taistelussa tulisi tarvitsemaan yhtä paljon häntä,
kuin hänkin Dagmaria. Kun Dagmar katsoi Kurttia silmiin, häpesi hän
entisiä pikkumaisia harhaluulojaan. Hän luki noista silmistä, että
hän köyhyydestään huolimatta voi tehdä hänet rikkaaksi rakkaudellaan.
Sitähän Kurt juuri pyysikin ja riemuntunteella ajatteli tyttö, kuinka
paljon hän voi antaa.
He istuivat etäällä metsän siimeksessä. Keskikesän elämä pulppuili ja
kuohui heidän ympärillään. Metsä tuoksui kun aurinko paistoi vihreään
havuverhoon ja pihkaisiin puunrunkoihin. Tuuli humisi voimakkaasti
männyissä ja kuusissa. Maassa vilisi ahkeria muurahaisia, kooten
varastoja pitkien talvipäivien varaksi. Paarmat ja kärpäset surisivat,
hämähäkin verkot kimaltelivat, oravat hyppelivät puissa ja linnut
liitelivät sinisessä avaruudessa. Noilla kahdella tuolla puiden
verhoamassa siimeksessä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että
he istuivat siellä vielä kun aurinko meni mailleen ja varjot venyivät
pitkiksi.
Pappilassa vallitsi suuri ilo, kun nuo kauan kaivatut vihdoin palasivat
ja selittivät syyn pitkään viipymiseensä.
Kurtin äiti painoi Dagmaria sydäntään vasten.
"Jospa tietäisit, kuinka iloinen olen, saadessani jättää poikani
sinulle!" kuiskasi hän uuden tyttärensä korvaan. "Pidä mielessäsi,
Dagmar, että sinulla on häneen suuri vaikutusvalta! Vedä hänet Jumalan
luo."
"Me autamme sinne toinen toistamme", vastasi Dagmar ja loi säteilevän
katseensa Kurttiin.
"Oletko ajatellut vastuunalaisuuttasi, poikani?" kysyi kirkkoherra,
kun hän hetken aikaa oli kahden kesken poikansa kanssa, "varo itseäsi
kylvämästä epäuskon siemeniä hänen vastakääntyneeseen sieluunsa."
"Minäkin tahdon elää uutta elämää. Älkää asettako minua aina
ulkopuolelle!" pyysi Kurt nöyryydellä, joka sai isän hämmästymään.
"Niinkö?" huudahti kirkkoherra liikutettuna ja veti poikansa
sydämellisellä syleilyllä rintaansa vasten.
Vastakihlatut olivat sanomattoman onnelliset sen lyhyen ajan, minkä
Kurt vielä viipyi kotona. Molemmat ihmettelivät ja iloitsivat
tuntiessaan kuinka pian ja helposti he kasvoivat yhdeksi sydämeksi ja
sieluksi.
Anna näki heidän onnensa ja tahtoi iloita heidän kanssaan, mutta
ajatteli liian paljon itseään voidakseen oikein ottaa osaa toisten
iloon. Hänen oma elämänsä tuntui hänestä vielä tyhjemmältä
vastakihlattujen onnen rinnalla. Dagmar aavisti syyn hänen vähäiseen
osanottoonsa.
"Jospa tietäisit, kuinka mielelläni minä soisin sinulle samallaisen
ilon, kuin itsellänikin on!" sanoi hän eräänä päivänä. "Et voi
uskoa, kuinka rakkaus pehmittää mielen ja vetää esiin parhaimmat
ominaisuutemme!"
"Niin, jos se on molemmin puolinen; muussa tapauksessa on sillä aivan
päinvastainen vaikutus", vastasi Anna hätäisesti.
Dagmarin tummain silmien ilme muuttui sääliväiseksi, mutta Anna ei
tarvinnut sääliä. Hän nousi ylös.
"Muuten on rakkaus vaan hullutusta", sanoi hän tylysti, mutta lisäsi
leikillisesti: "Sinä luulet ehkä, että minä puhun kuten kettu
pihlajanmarjoista?"
Hän nauroi lyhyesti, mutta naurussa oli jotakin vihlovaa, joka teki sen
kaikkea muuta kuin leikkisäksi.
"Älä himmennä onneasi ajattelemalla niitä tuhansia, jotka saavat tulla
toimeen ilman sitä", sanoi hän hymyillen, melkein mahtavasti ja poistui
huoneesta.
Ei kukaan saanut aavistaa mitä taakkaa hän kantoi, vasta sitten tulisi
se sietämättömäksi. Sääliväisyys onnellisen Dagmarin silmissä oli
loukannut Annan ylpeää, arkatuntoista mieltä enemmän kuin Henningin
toisinaan osoittama kylmyys. Niinkin nöyryyttävää sydänsurua, kuin
yksipuolinen rakkaus on, saattoi kestää, kunhan vaan ei kukaan tietänyt
siitä. Hän sulkeutui huoneeseensa ja vaipui polvilleen rukoilemaan:
"Miksi täytyy minun elää, Jumala, tällaisena hylkiönä kuin olen? Ei
kukaan tarvitse minua, ei kukaan kaipaisi minua, miksi en minä saa
kuolla pois tästä tyhjästä elämästä?"
Näin vuodatti hän tuskansa Jumalallensa, mutta hänen näin tehdessään
muuttui se vähitellen 'murheeksi Hänen mielensä mukaan'.
"Herra, etkö Sinä ole minulle mitään? Olenko minä turhaan elänyt sinun
kanssasi kaikki nämä vuodet, kosk'en minä ole saanut rahtuistakaan
Sinun mielenlaadustasi? Koska, Herra, koska otat sinä katkeruuden
minun sielustani ja opetat minua sydämestäni iloitsemaan silloin, kuin
toiset saavat sitä, jota ilman minun täytyy olla? Sinä tiedät, mitä
sydämessäni liikkuu. Puhdista haluni ja harrastukseni ja vedä ne yhä
enemmän maailmasta Sinun puoleesi! Auta, etten toivoisi niin paljon
tätä lyhyttä elämää varten! Mitä se tekee, kun kerran seison sinun
kasvojesi edessä, olenko ollut onnellinen taikka en? Anna minulle mitä
kärsimyksiä tahansa, kunhan ne vaan vievät minun lähemmäksi Sinua. Auta
minua tyytymään Sinun tahtoosi, mihin ikinä se minua johtaneekin. Auta
minua, Isä!"
Hänen näin rukoillessaan tuli ikäänkuin vastaukseksi tuulahdus
ijankaikkisesta rauhasta ja kosketti parantavan voiteen tavoin hänen
salattuun tuskaansa, joka siten kadotti kärkensä. Hän lepäsi kosteikon
palmujen varjossa ja joi sen virkistävästä vedestä. Erämaan vaellus
alkaisi pian taas, sen hän tiesi; aurinko polttaisi hänen päätänsä ja
hiekka jalkojansa, mutta vesi, jota hän joi, ja lepo, jota hän nautti,
antaisivat hänelle voimia jatkuvaan vaellukseen. Ja Hän, joka johtaa
häntä erämaan läpi, löytää kyllä uuden kosteikon, jossa on samaa elävää
vettä ja sama rauhallinen lepopaikka, jossa hän saa virkistää väsyneet
voimansa. Hetkisen kuluttua nousi Anna ja meni rukouksen virkistämänä
jälleen arkielämän askareihin.
Eva tuli ja pyysi häntä epäröiden auttamaan jossakin tehtävässä,
odottaen vihaista tai ainakin vastahakoista vastausta, mutta hämmästyi
saadessaan kokea päinvastaista. He juttelivat työtä tehdessään ja Anna
osoitti niin ystävällistä ja iloista harrastusta kaikkeen mitä nuorempi
sisar sanoi, että tämä ihastuneena ajatteli: "Oi, jospa hän aina olisi
sellainen!" Ja Anna tunsi sydämessään, ettei elämä tarvinnut tuntua
niin tyhjältä, jos hän vaan voisi käsittää sitä oikein ja koettaisi
elää ijankaikkisuus-elämää arkielämän vähäpätöisissä toimissakin.
* * * * *
Syksyllä palasi Dagmar Brotorppiin. Kurt toivoi, että he olisivat
menneet hyvin pian naimisiin, mutta Dagmar tahtoi ensin säästää vähän
myötäjäisikseen.
"Minä en tahdo tulla aivan tyhjin käsin luoksesi", sanoi hän ja huokasi
surumielisesti ajatellessaan kadotettuja rikkauksiaan.
"Niin, minun täytynee kai myöskin ansaita kodin kuntoon panemiseksi,
ettei sinun tarvitse tulla tyhjiin huoneisiin", vastasi Kurt hymyillen,
"sen olin vähällä unohtaa, sillä minä olen niin pikainen luonteeltani,
kuten sinä ehkä tiedät."
"Tiedän kyllä, sillä minä muistan erään, joka kerran syöksyi päistikkaa
tiehensä, ehtimättä ottaa selvää oliko kaikki todellakin mennyt
myttyyn, kuten hän luuli", vastasi hän veitikkamaisesti katsoen
Kurttiin, joka istui hänen jalkainsa juuressa.
"Olisitko sinä muuttanut mieltäsi, jos minä olisin tullut takaisin
silloin heti?"
"Olisin kaiketi. Kyllä sinä olisit saanut aivan toisellaisen
vastauksen."
"Mutta minkätähden et antanut minun huomata sitä?"
"Ylpeys on kenties enin kehittynyt ominaisuus luonteessani."
"Nyt vieläkin?" kysyi Kurt.
"Ei enää niin paljon toivoakseni, sitä on niin kovasti nöyryytetty.
Mutta, Kurt, jossain suhteessa on hyvä olla ylpeä, eikö niin?"
"Ymmärrän tarkoituksesi", vastasi hän, "mutta sitä on pikemmin
kutsuttava arvokkaisuudeksi taikka itsenäisyydeksi kuin ylpeydeksi.
Muuten ei meillä ihmisraukoilla ole juuri mitään, josta voisimme
ylpeillä Jumalan taikka ihmisten edessä", lisäsi hän melkein katkerasti
hymyillen.
"Mutta ei meillä sentään ole oikeutta halveksiakaan itseämme. Meillähän
on arvo Jumalan silmissä."
"Onko meillä? Minä olen aina kuullut saarnattavan päinvastaista
mielipidettä. Mehän olemme kaikki paljaita maan matosia", sanoi hän
äkkinäisen tiedottomuuden tunteen valtaamana.
"Niin, ei meillä ole mitään kerskattavaa itsessämme. Mutta ymmärrä
minua oikein. Ellei meillä olisi arvoa Jumalan silmissä, niin ei hän
olisi tehnyt mitään pelastukseksemme. Mutta kun hän on kärsinyt ja
kuollut meidän edestämme, on Hän siten osoittanut, että me olemme
kalliita hänen sydämelleen. Ja minun mielestäni on olennolla, olkoon
hän itsessään kuinka kurja tahansa, mutta jota Jumala kuitenkin
rakastaa, ääretön arvo, tietysti vaan tuon rakkauden tähden. Se ei saa
halveksia itseään."
"Kristinusko on joka tapauksessa nöyryyttävä uskonto", sanoi Kurt
miettiväisenä. "Sen tuntee parhaiten silloin, kun koettaa todenteolla
syventyä siihen."