itseään kuinka itsenäiseksi tahansa, voi olla ottamatta vaikutteita
niistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin. Eikö meidän siis ole
etsittävä niiden seuraa, joiden tunnemme vaikuttavan itseemme hyvää, ja
kartettava pahojen seuraa? Minä pelkään, että sinä teet päinvastoin ja
luulet siten tulevasi itsenäisemmäksi."
"Ehkä minä sitten koetan seurustella pikku sisareni kanssa, saa nähdä
mitä hyvää hän voi vaikuttaa minuun", sanoi Kurt surumielisesti
hymyillen ja hänen ajatuksensa kiitivät erään luo, jonka seuraa hän ei
uskaltanut etsiä.
31.
Vesterlångassa tuntui tyhjältä, kun kaikki nuoret uudenvuoden jälkeen
menivät pois. Vasta sitten kun Eva oli poissa, huomasivat vanhemmat,
mikä lämmittävä auringonsäde hän oli ollut heidän elämässään.
Huomaamattaan kuunteli äiti usein nopeita, kepeitä askeleita portaissa
ja käytävissä ja lapsellisen iloista naurua ja kauniita lauluja.
Vaikka hän koetti tehdä itsensä miellyttäväksi miehelleen, istuessaan
iltapäivisin hänen luonaan, huomasi hän kuitenkin, että tämän mieli
usein oli alakuloinen. Hän lupasi hakea itsensä pois Vesterlångasta,
missä elämä rupesi tulemaan liian synkäksi ja yksitoikkoiseksi. Rouva
Warenheim, joka tunsi miehensä kylliksi hyvin ymmärtääkseen, kuinka
vähän hän tarkoitti sillä mitä sanoi, ei vastannut mitään sellaisiin
mielenpurkauksiin, vaan johti keskustelun Evaan, muistuttaen hänelle
jostakin seikasta hänen viime kirjeessään, taikka puhuen tyttären
takaisintulosta ja kuinka hauskaa tulisi olemaan kuulla hänen
edistystään laulussa.
"Niin, jospa jo olisi kevät! Meidän ei olisi pitänyt laskea häntä
pois kotoa. Jos olisin aavistanut kuinka tyhjältä täällä tuntuu, en
minä olisi koskaan myöntynyt sinun rukouksiisi", sanoi kirkkoherra
eräänä iltana, kun lumimyrsky, joka raivosi ulkona, levitti kolkon
tunnelman kaikkialle. "On hullua, että me kaksi vanhaa olemme täällä
yksinäisyydessä."
"Me kaksi", toisti hänen vaimonsa surumielisesti ja silitti hiljaa
kädellään miehensä harmahtavia hiuksia.
Hän tarttui vaimonsa käteen ja suuteli sitä hellästi. Hän ymmärsi hänen
äänensä ja hyväilynsä merkityksen.
"Niin kauan kuin sinä olet minulla, on minulla aina paras jälellä, sen
sinä kyllä tiedät", sanoi hän sydämellisesti. "Mutta se ei estä minua
ikävöimästä pientä auringonsädettämme, ja minä luulen että sinäkin
kaipaat häntä."
"Tietysti, mutta kun minä kaipaan häntä, ajattelen minä vaan, kuinka
hyödyllistä hänelle on saada olla vähän aikaa poissa kotoa. Sinun tulee
muistaa, että hän on nuori ja tarvitsee vaihtelua. Me emme saa olla
itsekkäitä."
"Ei, ei", sanoi hänen miehensä ja huokasi, "sitä me emme saa olla. On
kauheata nähdä, kuinka itsekkäisyys tunkeutuu kaikkialle, puhtaimpaan
rakkauteenkin. Toisinaan tuntuu minusta melkein kuin olisi meidän
rakkautemme Vapahtajaankin paljasta itsekkäisyyttä. Mehän rakastamme
Häntä vaan Hänen hyvien töittensä tähden."
"Niin, mutta tässä suhteessa ei varmaankaan voine puhua
itsekkäisyydestä, vaan oikeutetusta itserakkaudesta, rakkaudesta
Jumalan kuvaan itsessämme, joka on määrätty säteilemään yhä suuremmalla
kirkkaudella. Sehän on Vapahtajan työ herättää tämä ijäisyys-olento
henkiin meissä ja puhdistaa, vahvistaa ja kehittää sitä. Eihän voi
kutsua itsekkäisyydeksi sitä että, me rakastamme Häntä näiden hyvien
töiden tähden, joiden avulla me tulemme kykeneviksi kerran täydellisinä
ijankaikkisuudessa kunnioittamaan Häntä. Eikö niin?"
Hän katsoi kysyvästi mieheensä.
"Sinä teet aina minun sieluni jälleen valoisaksi", vastasi kirkkoherra
hellästi, "kun minun katseeni harhailee, kiinnität sinä sen jälleen
totuuteen."
"Kurt ja sinä olette sentään hyvin toistenne kaltaiset", sanoi rouva
Warenheim hetkisen kuluttua.
"Olemmeko me?"
"Olette, ja sen vuoksi ihmetyttää se minua, ettette te ymmärrä paremmin
toisianne", jatkoi hän hieman epäröiden. Hän tunsi antautuvansa
vaaralliselle alalle.
"Kurt ei _tahdo_ ymmärtää, hän on itsepäinen ja vastahakoinen", sanoi
kirkkoherra ankarasti.
"Mutta koetatko sinä sitten ymmärtää häntä?" kysyi hänen vaimonsa
lempeimmällä äänellään koettaen hillitä vihaa, jonka hänen sanansa
mahdollisesti tulisivat herättämään.
"Eihän ole mikään vaikeus ymmärtää häntä; hän on röyhkeä, eikä tahdo
nöyrtyä, siinä koko asia."
"Ei sentään aivan", väitti hänen vaimonsa lempeästi mutta varmasti,
"hän etsii ja ahkeroitsee ja koettaa päästä selvyyteen, mutta ei voi."
"Sitten etsii hän väärällä tavalla, sillä muuten hän löytäisi. Joka
etsii, se löytää, sanoo Jumalan sana ja se sana pysyy lujana."
"Mutta minkä luulet sinä sitten olevan esteenä", kysyi rouva Warenheim
huolestuneena.
"Ylpeyden. Hän ei tahdo taipua. Hän ei tahdo kulkea sitä nöyryyttävää
tietä, jonka Jumala on määrännyt. On aivan tavallinen vika, että me
tahdomme luottaa itseemme ja häpeämme ottaa vastaan kaikki armosta. Se
on vihattu sana murtumattomalle, ylpeälle mielelle."
"Mutta sinä et tahdo koskaan puhua Kurtille etkä perehtyä hänen
ajatuskantaansa."
"Se ei maksa vaivaa. Hän tietää totuuden, mutta kun hän välttämättömäsi
tahtoo kääntää sen pois, niin -- mitä voin minä sille?"
Rouva Warenheim ei vastannut heti. Hänen silmiinsä nousi suuret
kyyneleet ajatellessaan rakasta poikaansa, joka taisteli pimeässä
epätoivoista taistelua.
"Martti", sanoi hän hetkisen kuluttua, "älä vihastu, mutta minusta
tuntuu kuin pelkäisit sinä Kurtin epäilyn tarttuvan sinuunkin ja että
sinä sen vuoksi aina pikastut hänen väitteistään ja lopetat keskustelun
hänen kanssaan. Onko asianlaita niin?"
"Ei suinkaan", vastasi hänen miehensä kiivaasti. "Se on", lisäsi
hän heti lempeämmin, "ei kenenkään pidä tekeytyä liian varmaksi.
Mutta teoreettiset ristiriitaisuudet eivät ole läheskään niin uskoa
koettelevia, kuin oman kurjuutemme huomaaminen. Vanha ihminen ei tahdo
antaa kukistaa itseään, vaan nousee toisinaan kauhistuttavalla voimalla
uhaten syöstä kumoon kaikki."
"Silloin tulee meidän katsoa pois itsestämme Kristukseen, joka sovittaa
ja pyhittää meidät eikä väsy koskaan", sanoi hänen puolisonsa ja
tarttui molemmilla käsillä hänen käteensä.
Kirkkoherra veti hänet luokseen.
"Kiitos siitä, että sinä aina olet valmis kääntämään minun katseeni
Häneen; siten olen monta kertaa saavuttanut voiton", sanoi hän. "Sinä
näet Hänet varmaan harvinaisen selvästi."
"Se on sentähden, että minä olen niin riippuvainen Hänestä. Sinä,
jonka suhteen minulla ei ole mitään salaisuuksia, tiedät parhaiten
kuinka heikko minä olen. Mitä kauemmin minä olen elänyt, sitä
välttämättömämmäksi on Hän tullut minulle."
32.
"Anna, tiistai-iltana on niin sanomattoman hauska konsertti. Emmekö
mene sinne? Halvimmat piletit maksavat vaan puolitoista kruunua", sanoi
Eva houkuttelevalla äänellä.
"Voithan sinä mennä", vastasi Anna, katsomatta ylös kirjoistaan.
"Mutta enhän minä voi mennä yksin ja olisi niin hauska, jos sinä
tulisit mukaan."
"Kyllä Kurt tulee, jos pyydät."
"Ei, hänellä ei ole aikaa, hänet on kutsuttu jonnekin siksi illaksi.
Etkö sinä voi tulla, Anna? Saat nähdä, että siellä on hauska."
"Minulla on muuta ajattelemista, kuin sitä mikä on hauskaa."
"Mutta voithan sinä tulla tämän kerran. Menemme halvimmalle paikalle,
eihän siihen mene niin suurta summaa", sanoi Eva, joka arvasi mistä
kenkä puristi.
"Ei suurta summaa! Siten sanot sinä, joka et ole nähnyt ympärillämme
vallitsevaa hätää. Puolitoista kruunua on paljon esimerkiksi köyhälle
työmiesperheelle."
"Mutta annathan sinä niin paljon köyhillesi, etkä suo itsellesi koskaan
mitään. Voithan sinä kerran tehdä poikkeuksen tavallisista tavoistasi."
"Ei saa tehdä koskaan poikkeuksia hyvistä tavoista", vastasi Anna
lempeämmällä äänellä. Sisaren sanat kaikuivat miellyttävästi hänen
korvissaan.
"Voithan tehdä sen uhrauksen minun tähteni", pyysi Eva.
"Laulunopettajattareni sanoo, että minun täytyy kuunnella paljon
musiikkia, se kehittää melkein yhtä paljon, kuin omat harjoituksetkin."
"Mitä hyötyä on sinun musiikistasi ja yleensä mistään musiikista? Sehän
on olemassa vaan huvin vuoksi."
Eva vaikeni murheellisena. Tähän väitteeseen ei hänellä ollut mitään
vastattavaa.
"Anna, etkö sinä pidä minusta enää?"
"Pidän tietysti, kuinka sinä voit saada päähäsi noin hullun ajatuksen?"
vastasi Anna lyhyellä naurahduksella, joka ei sisältänyt mitään iloa.
"Mutta sinä olet ollut niin epäystävällinen minulle, vaikk'en minä ole
tehnyt sinulle mitään pahaa."
"Se tuntuu sinusta vaan siltä senvuoksi, etten minä hemmottele sinua
niinkuin kaikki muut tekevät."
"Kuka hemmottelee minua?"
"Kaikki, isästä ja äidistä alkaen aina minun koululapsiini asti",
vastasi Anna, äänessään enemmän terävyyttä, kuin hän aavistikaan.
"Hemmottelevatko ne minua!" huudahti Eva nauraen, "enkö ole pikemmin
minä, joka olen hemmotellut heitä."
"Sinä teit kaikki, saadaksesi heidät pitämään enemmän sinusta, kuin
minusta, ja onnistuit tietysti."
Eva katseli ihmetellen sisartaan. Hän ei ymmärtänyt häntä, mutta nuo
syyttävät sanat viilsivät hänen sydäntään.
"En minä tarkoittanut mitään sellaista. Minähän tahdoin vaan auttaa
sinua hauskuuttamaan heitä, ja minä pidän niin paljon lapsista", sanoi
hän.
"Kyllähän minä sen tiedän, ettet sinä mitään tarkoittanut, ethän
sinä koskaan tarkoita mitään, ja kuitenkin syrjäytät sinä minut joka
paikassa. Sinä et tietysti voi sitä auttaa, enkä minäkään, mutta
kaikesta huolimatta on siten käynyt ja on aina ollut niin. Minä en
muista sitä aikaa, jolloin minua ei olisi syrjäytetty sinun tähtesi.
Älä senvuoksi vaadi, että minä sitäpaitsi tekisin vielä mitään
uhrauksia!"
Anna puhui kiivaasti, purkaen ulos suuttumuksen, joka jo kauan oli
kiehunut hänen sydämessään ja jota hän ei enää voinut hillitä. Yhä
enenevällä kateudella ja luulevaisuudella huomasi hän, kuinka suuren
eron jokainen teki hänen ja hänen nuoremman sisarensa välillä. Anna
ei ollut koskaan nähnyt tätiä niin iloisena, kuin Evan tultua. Kurt
kävi nyt heidän luonaan joka päivä, ennen oli hän tullut korkeintaan
kerran viikossa. Aina oli hän tahtonut Evaa kanssansa ulos ja osoitti
paljon enemmän harrastusta Evan musiikille, kuin vanhemman sisaren
opettajatoimelle. Varsinkin suututti Annaa se, että Henning Svennius
teki samoin. Hän kuunteli usein Evan hyvinkin lapsellista puhetta
suuremmalla harrastuksella kuin Annan keskustelua, olipa se sitten
kuinka tärkeää tahansa. Anna koetti vastustaa kateutta, mutta se kiehui
ja kuohui hänen sydämessään. Se kohosi korkeimmilleen, kun hän eräänä
iltana oli kutsunut koululapset pieneen juhlaan luoksensa ja Eva oli
laulanut ja leikkinyt heidän kanssaan, ja he olivat ihastuneet häneen
niin, että he hänen tähtensä näyttivät kokonaan unohtaneen vanhemman
sisaren. Tämä oli koskenut Annan sydämeen kenties kaikista enimmin.
Nämä lapset, joiden tähden hän oli uhrannut niin paljon työtä, rahaa ja
huolta, kääntyivät silmänräpäyksessä pois hänestä sellaisen puoleen,
joka nauroi ja leikki heidän kanssaan vaan omaksi huvikseen. Hän tunsi
vastustamatonta katkeruutta viatonta sisartansa kohtaan, joka sai
osakseen niin runsaasti myötätuntoisuutta, jota Anna itse kaipasi ja
vaan niukasti sai nauttia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut aikonut
pienimmälläkään tavalla ilmaista mitä hän tunsi, ja senvuoksi katui
hän heti samana hetkenä lausumiaan katkeria sanoja. Hän loi Evaan
anteeksipyytävän katseen, ikäänkuin peruuttaakseen sanansa, mutta se
oli liian myöhäistä.
"Minä en pyydä sinulta mitään!" huudahti Eva ylpeästi. "Minä en
ensinkään ymmärrä mitä sinä tarkoitat, sinä olet mielipiteissäsi niin
kauhean kohtuuton ja ilkeä!"
Hän rupesi itkemään. Anna taisteli sydämessään. Hän tunsi tehneensä
väärin, mutta ylpeytensä ei tahtonut tunnustaa sitä, ja hänen
katkeroittunut sielunsa nautti saadessaan kiusata kadehtimaansa,
samalla kun hänen omatuntonsa ankarasti soimasi häntä näistä
ilkeämielisistä tunteista. Mutta Eva oli luonteeltaan aivan
toisellainen. Hänen pikainen vihansa suli pian pois kyyneltulvassa ja
omantunnon tarvitsi vaan muistuttaa hänelle hänen viimeisiä sanojaan,
niin taipui hän heti sen tuomioon ja unohti Annan epäystävälliset
sanat. Hän lakkasi nyyhkyttämästä ja katsoi arastellen sisareensa.
"Anna, unohda sanani, minä en ollenkaan tarkoittanut, että sinä olet
paha; minä olen niin pahoillani, anna minulle anteeksi!" pyysi hän ja
kietoi molemmat kätensä Annan kaulaan niin rukoileva katse silmissään,
joissa kyyneleet vielä kimaltelivat, että pahat tunteet, jotka pyrkivät
ylivaltaan Annan sielussa, kokonaan menettivät voimansa ja raukesivat.
"Minunhan tulee pyytää sinulta anteeksi. Unohda sanani!"
"Kernaasti", vastasi Eva sydämellisen myöntyväisesti, "kyllä minä
ymmärrän, ettet sinä tarkoittanut sitä, mitä sanoit. Sinä olit vaan
väsynyt paljosta työstäsi, enkä minä sitä ihmettele. Sinulla on niin
paljon tekemistä."
Evan silmät säteilivät ja hän oli niin epäitsekkään innokas
puolustaessaan sisartaan, että tämä tunsi juuri nyt ansaitsevansa
vähemmän puolustusta kuin koskaan ennen.
* * * * *
"Kurt, oletko sinä aivan auttamattomasti kutsuttu pois
tiistai-illaksi?" kysyi Eva, kun hän veljensä kanssa seuraavana päivänä
oli ulkona kävelemässä.
"Olen. Mitenkä niin? Olisitko sinä muuten tarvinnut minua silloin?"
"Minä menisin niin mielelläni konserttiin, mutta minulla ei ole seuraa.
Anna ei tahdo kustantaa itselleen pilettiä."
"Onpa hän itara", arveli Kurt.
"Ei, ei suinkaan, ei hän ollenkaan ole saita", sanoi Eva innokkaasti,
"mutta hän ei koskaan tuhlaa mitään huvituksiinsa, vaan antaa köyhille
kaikki mitä hän ansaitsee."
"Ottamatta lukuun sitä mitä hän panee säästöön", lisäsi Kurt
halveksivasti.
"Isä tahtoo hänen säästämään, että hänellä olisi jotain tultuaan
vanhaksi, ja hän tekee oikein totellessaan isää. Anna on erinomaisen
älykäs, hänellä on niin paljon periaatteita ja hän seuraa niitä
järkähtämättömästi. Toivon, että voisin olla enemmän hänen kaltaisensa."
"Hyvä ellet voi sitä. Minä en pidä ollenkaan naisista, joilla on
periaatteita."
"Hyi, Kurt, nyt sanot sinä sellaista, jota sinä et tarkoita. Minä
toivon, että voisin ajatella niin paljon toisia, kuin hän."
"Sinä ajattelet enemmän toisia kuin hän. Minä sanon sinulle, Anna
ajattelee harvoin ketään muita, kuin itseään."
"Ei, Kurt, nyt sinä olet väärässä."
"Ajatteleeko hän koskaan ympäristönsä hauskuutta? Hän on usein niin
nyreä, että oikein pistää vihaksi. Näethän itsekin kuinka mahdotonta on
saada häneltä minkäänlaista palvelusta."
"Älkäämme puhuko enää Annasta; sinä sanot hänestä niin paljon pahaa, ja
minä tiedän, että hän on paljon parempi, kuin luuletkaan", virkkoi Eva.
"Eikö se ole tässä, mistä saa ostaa konserttipilettejä?" kysyi Kurt ja
pysähtyi erään musiikkikaupan edustalle.
"On", vastasi Eva luoden ikävöivän katseen sinnepäin.
"Tule sitten", sanoi veli ja aukasi oven.
"Mitä sinä siellä teet?"
"Saat nähdä."
Eva seurasi Kurttia puotiin ja näki hämmästyksekseen tämän ostavan
kaksi konserttipilettiä.
"Mutta ethän sinä voi tulla, Kurt", sanoi hän, kun he taas tulivat
kadulle.
"En, mutta Anna kyllä voi", vastasi hän. "Minä annan hänelle piletin;
sitä ei hän voi antaa kansakoululapsilleen, niin että hänen täytyy
käyttää se itse."
"Oi, Kurt, kuinka hyvä sinä olet!" huudahti Eva säteilevin silmin.
"Kyllä sinä sentään pidät Annastakin?"
"Kuka on sanonut, etten pidä hänestä? Ihmisten kiusallista
täydellisyyttä täytyy kärsiä yhtä hyvin kuin heidän virheitänsäkin."
Anna ei oikein tietänyt tulisiko hänen olla iloinen siitä, että hänet
näin pakotettiin menemään konserttiin, mutta hän meni kuitenkin,
vaikka vähän nyrpeällä mielellä. Hän oli huomaavinaan pistoksen Kurtin
anteliaisuudessa.
"Kaikki vaan Evan tähden", kuiskasi katkera ääni hänen sielussaan ja
teki hänen kiitoksensa veljelleen kylmäksi.
33.
"Henning, pidäthän sinä musiikista?" kysyi Eva eräänä päivänä, kun
Svennius oli tullut heille ja istuutunut hetkiseksi hänen huoneeseensa,
kun muut olivat ulkona.
"Olipa se kysymys", vastasi tämä.
"Mutta eihän siitä voi olla oikeastaan mitään hyötyä. Vai voiko?"
"Tietysti voi. Siitä voi olla sekä hyötyä että vahinkoa, aina sen
mukaan, miten sitä käytetään."
"Mutta kuinka voin minä tehdä hyötyä laulullani? Eiköhän olekin vaan
turhaa tuhlausta, että minä otan laulutuntia, kun ei minusta kuitenkaan
voi tulla mitään todellista?"
"Kuka on niin sanonut, ettei Evasta voi tulla mitään todellista?"
"Eihän minulla ole niin suuria taipumuksia", sanoi hän ja punastui
ilosta ajatellessaan, että Henning vastustaisi häntä, mutta sitä hän ei
tehnyt.
"Se riippuu siitä tarkoitatko sinä tuolla 'todellisella' oikeaa
laulajatarta, sillä sellaista sinusta ei tule; mutta voithan sinä
sentään äänelläsi tuottaa iloa monelle. Ja kyllä kai sinä itsekin
huomaat, kuinka paljon hyötyä laulusta voi olla. Sinähän kuulut
sairashuonekuoroon; etkö luule sairailla olevan hyötyä teidän
lauluistanne?"
"Kyllä, mutta sitä varten osaan minä jo tarpeeksi."
"Etkö sinä käsitä, että jota paremmin laulu lauletaan, sitä suuremman
vaikutuksen se tekee?"
"Sitä en minä ole koskaan ajatellut!" sanoi Eva. "Oi, kuinka minä
koetan oppia laulamaan hyvin! Mutta, Henning, tämähän koskee vaan
hengellisiä lauluja; ei suinkaan muista lauluista, kansanlauluista ja
sellaisista, voi olla mitään hyötyä? Niitähän lauletaan vain huvin
vuoksi."
"Vaikkapa niinkin olisi, on niistä sittenkin hyötyä. Luuletko sinä,
että itse huvikin on olemassa vaan huvin vuoksi?"
"Mikä huvi?"
"Huvin käsite, huvitus yleensä?"
"Totta kai ei siitä voi olla hyötyä", sanoi Eva ihmetellen.
"Ajatteleppas tarkemmin. Ajattele elämää paljaassa työssä, ilman
vähintäkään virkistystä taikka huvia, eikö se olisi liian raskasta?
Etkö tunne itse, kuinka työ sujuu helposti, kun on ollut oikein
hauskaa ja mieli on virkistynyt? Ja sellainen huvitus, jota kaunis ja
puhdas musiikki tarjoo, on suuremmoista; se vaikuttaa jalostavasti ja
ylentävästi. Pienet laulutkin, hienosti laulettuina, voivat tuudittaa
mielet sopusointuun ja antaa henkistä lepoa. Niin että elä epäile
tekeväsi oikein kokonaan antautuessasi kehittämään lahjojasi nyt, kun
sinulla on siihen tilaisuus."
"Mutta, Henning, sinähän olet niin tavattoman musikaalinen, sen olen
kuullut monelta taholta, miksi et sinä antaudu sille alalle?"
"Soittelenhan minä hyvin paljon."
"Mutta voisithan sinä edistyä vielä enemmän."
"Ehkä, jos minä kokonaan antautuisin sille; mutta täytyy omata
taiteilijasielu, voidakseen pyhittää elämänsä taiteelle. Sitä ei
minulla ole, vaan uskon ja toivon, että taipumukseni soveltuvat
parhaiten siihen kutsumukseen, jonka olen valinnut."
"Sopinenkohan minä mihinkään kutsumukseen? Tuntuu siltä kun en sopisi,
ja se on niin ikävää."
"Minä luulen tietäväni mistä sinä löydät elämäntehtäväsi", sanoi
Henning.
"Mistä?" kysyi Eva innokkaasti.
"Kodissa."
"Oh, mutta sehän ei ole mitään", sanoi hän nolostuneena.
"Eva, minkälaiset mielipiteet sinulla on? Eikö koti ole mitään?"
"On tietysti", vastasi hän nauraen, "mutta minua ei tarvita siellä; he
tulevat toimeen aivan yhtä hyvin ilman minua. Palvelijat tekevät minun
tehtäväni aivan yhtä hyvin kuin minäkin."
"Saattaa olla, että toinen voi tehdä toisen tehtävät, mutta toisen
sijaa ei kukaan voi täyttää, jos me johonkin määrin olemme sellaisia
kuin meidän tulee olla kodissamme. Minä luulen, että sinun tehtäväsi
on... mutta ei, minä en sano sitä sinulle, sinä täytät sen parhaiten
tietämättäsi", sanoi Henning keskeyttäen oman puheensa. Sydämessään
ajatteli hän, että Eva suloisella, herttaisella olennollaan oli luotu
olemaan musiikkina ja auringonpaisteena ympäristölleen; mutta hänen
ei pitäisi tietää sitä itse, silloin voisi helposti lämpö paeta
auringonpaisteesta ja sointu musiikista.
"Voinko minä täyttää sen tietämättäni? Kuinka sinä olet leikkisä!
Voitko sinä olla dosentti tietämättäsi?"
Henning nauroi hiljaa ja sydämellisesti.
"Enpä juuri", sanoi hän ja lisäsi vakavammin: "mutta kyllä minä luulen,
että me teemme parhaimmat tekomme tietämättämme; sillä kun me teemme
jotakin itsetietoisesti, tulee siihen helposti tyytyväisyyden tunne,
joka vie siltä kaiken arvon."
"Sittenhän olen saattanut tehdä äärettömän paljon hyvää, tietämättä
siitä itse mitään! Ei se olisi niinkään hullua", sanoi Eva
veitikkamaisesti.
Henning nauroi taas ja ajatteli, että se oli ehkä tuo usein
odottamaton, aina viaton leikillisyys, joka oli tehnyt hänen olentonsa
niin auringonpaisteen kaltaiseksi.
"Tuleeko Anna pian kotiin?" kysyi hän.
"Ei ennen kuin päivälliselle."
"Tiedätkö onko hän kirjoittanut hiljattain neiti Rencronalle?"
"En tiedä, mutta minä en luule, että he kirjoittavat usein toisilleen.
He ovat vieraantuneet niin paljon toisistaan. Mitenkä voi Dagmar nyt?
Sinähän kohtaat häntä toisinaan?"
"Kyllä, minä olin hiljattain Brotorpissa. En ollut käynyt siellä
pitkään aikaan, ja minua oikein säälitti nähdessäni kuinka hän oli
kuihtunut. Hän näytti heikolta ja rasittuneelta. Minä luulen, että hän
tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hän tarvitsee ystävää. Tervehdi
Annaa ja sano tämä hänelle, ja pyydä että hän kirjoittaa hänelle pian
ystävällisen kirjeen. Se tekisi hänelle niin hyvää."
"Kyllä, mielelläni. Minä en todellakaan käsitä miksi Anna ja Dagmar
eivät liity enemmän yhteen."
Henning meni, ja kun Anna tuli kotiin, lausui Eva hänen tervehdyksensä
sillä seurauksella, että Anna heti kirjoitti pitkän, sydämellisen
kirjeen Dagmarille. Hänestä tuntui yhtä luonnolliselta osoittaa
suurinta hellyyttä ystävilleen heidän ahdingossaan, kuin hänen oli
vaikea osoittaa myötätuntoisuuttaan heidän valoisina aikoinaan.
Muutamien päivien kuluttua tuli Dagmarilta vastaus. Se oli lyhyt ja
lyijykynällä kirjoitettu.
"Kiitos, Anna, kirjeestäsi! Se teki minulle enemmän hyvää,
kuin sinä aavistatkaan", oli siinä. "Minä olen sairas ja
makaan vuoteessa kuumeessa, enkä saa kirjoittaa paljon, mutta
minun täytyy kiittää sinua kaikesta. Luulen, että tulen hyvin
sairaaksi, ainakin tuntuu siltä. Sano terveisiä kaikille, jotka
mahdollisesti vielä muistavat minua, ja rukoile sen puolesta,
joka kenties pian kuolee!
Sinun uskollinen Dagmarisi."
Anna tuli hyvin liikutetuksi tämän kirjeen johdosta, mutta ei voinut
uskoa, että asiat olisivat niin huonosti. Mutta niin oli kuitenkin
laita. Dagmar sai hermokuumeen ja vietiin sairashuoneeseen Tukholmaan,
hoidettavaksi siellä. Matkan vaivat olivat melkein liian suuret hänen
heikoille voimilleen, mutta hän ei tahtonut jäädä Upsalaan, jossa
hän ei tuntenut ketään. Tukholmassa asui hänen äitinsä ja voisi
toisinaan tulla katsomaan häntä. Anna ja Eva kävivät myös joka päivä
sairashuoneella tiedustelemassa hänen vointiaan. Moneen viikkoon eivät
he päässeet sisään. Dagmar oli elämän ja kuoleman vaiheella eivätkä
lääkärit antaneet paranemisen toiveita.
Kurt oli tähän aikaan tavattoman harvapuheinen ja synkkämielinen. Hän
kysyi harvoin Dagmarin tilaa, mutta kuunteli innokkaasti joka kerran
kun sisaret puhuivat hänestä. Hänen toverinsa ihmettelivät mikä hänelle
oli tullut, sillä hän ei juuri koskaan enää mennyt heidän iloisiin
seuroihinsa, vaan käveli yksinään ja vastasi äreästi, kun häntä
puhuteltiin.
Vasta kun kinokset rupesivat sulamaan huhtikuun auringon lämmöstä,
rupesi Dagmar paranemaan, niin että hänen luokseen pääsivät muutkin,
kuin hänen äitinsä. Anna ja Eva saivat ensi alussa olla hänen luonaan
vaan muutaman minuutin, mutta vähitellen saivat he ulotuttaa käyntinsä
pitemmiksi.